Risakorva oli nuori jänis. Nimensä se sai siitä, että sen toinen
korva oli aivan repaleinen -- muisto sen ensimmäisestä seikkailusta.
Risakorva eli emoineen Olifantin rämeikössä, ja siellä minäkin opin
sen tuntemaan. Siellä tulin satoja kertoja tehneeksi havaintoja sen
elämästä ja vähitellen sain kokoon niin paljon tietoja, että saatan
kirjoittaa tämän pikkujäniksen elämäkerran.
Se, joka ei hyvin tunne eläimiä, arvelee luultavasti, että olen
kuvannut niitä liian ihmisen kaltaisiksi. Mutta näin ei ajattele se,
joka on elänyt niitä kyllin lähellä tutustuakseen niiden tapoihin ja
kykyihin. Jäniksillä tosin ei ole kieltä siinä merkityksessä, kuin
me käsitämme; mutta ne käyttävät ajatusten vaihtoon ääniä, merkkejä,
vainuaan, liikkeitä ja esimerkkejä sekä koskettamista pitkillä
viiksikarvoillaan, ja tämä kaikki täyttää saman tarkoituksen kuin
kieli. Minä vain liioittelematta käännän ihmisten kielelle, mitä
jänikset ovat puhuneet omallaan.
1
Rehevän suoheinän kätkössä oli soma pieni pesä. Siinä Risakorva oli
kolme viikkoa sitten nähnyt päivänvalon. Jänöemo oli piilottanut sen
ruohoihin ja tapansa mukaan kehottanut sitä monta kertaa makaamaan
kyyryllään ja olemaan ääneti, vaikka mitä tapahtuisi. Mutta vaikka
jäniksenpoikanen oli noin kahlehdittuna vuoteeseensa, se oli kuitenkin
ihan valveillaan ja tähysteli kirkkailla silmillään uteliaana sitä
pientä vihreää maailmaa, joka oli suoraan sen yläpuolella. Siellä oli
paraikaa sininärhi ja orava, kaksi tunnettua varasta, syyttämässä
toisiaan varastamisesta; kerran ne toraillessaan tulivat aivan
Risakorvan kotipensaaseen. Keltakerttu tavoitti sinisen perhon miltei
sen kuonon vieressä, ja tulipunaisen ja mustan kirjava leppäkerttu
käveli rauhallisesti tuntosarviaan liikutellen heinänkortta ylös,
toista alas ja sitten seuraavaa suoraan yli pikku pupun naaman, mutta
tämä ei kertaakaan liikahtanut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään.
Hetken päästä Risakorva kuuli lehtien kahinaa läheisestä pensaikosta.
Se oli omituista, yhtäjaksoista ääntä ja tuntui liikkuvan sinne tänne
tullen yhä lähemmäksi, mutta siinä ei saattanut erottaa jalkojen
kapsetta. Risakorva oli elänyt koko pienen ikänsä tässä rämeikössä,
mutta ei ollut vielä milloinkaan kuullut mokomaa ääntä. Tämä kiihotti
suuresti sen uteliaisuutta. Emo oli kyllä käskenyt makaamaan
kyyryllään, mutta olihan ymmärrettävää, että se oli tarpeen vain vaaran
uhatessa, ja tuo outo ääni, johon ei liittynyt jalkojen kapsetta, ei
kai saattanut merkitä vaaraa.
Sillä välin hiljainen kahina läheni, kääntyi sitten oikealle ja tuntui
etääntyvän. Risakorva rohkaisi mielensä. Eihän hän ollut enää mikään
vauva, hänen velvollisuutensa oli mennä tutkimaan, mitä se oli!
Palleroinen ruumis kohosi vaappuvien jalkojen varaan, ja pieni pyöreä
pää tuli näkyviin pesää verhoavien lehtien alta. Se tirkisteli nyt
eteensä, mutta ääntä ei enää kuulunutkaan. Kahina oli vaiennut heti,
kun pikku jänis liikahti, eikä mitään näkynyt. Risakorva astui askelen
eteenpäin ja tuli aukealle paikalle. Nyt se huomasi aivan edessään
suuren mustan käärmeen.
Hirviö syöksähti heti paikalla pikkupupun kimppuun, ja tämä lähti
pakenemaan minkä hennoista sääristä lähti huutaa piipittäen emoa apuun.
Samassa käärme kuitenkin jo sai sitä korvasta kiinni ja kietoutui
renkaaksi sen ympärille. Matelija alkoi hitaasti puristaa uhriaan
kuoliaaksi; se aikoi kohta syödä sen yhtenä suupalana. Pikku raukka
huusi yhä vieläkin emoaan, mutta pian sen piipitys olisi vaiennut.
Mutta silloin tulikin emo laukaten suoraan kuin nuoli läpi metsän.
Jänöemo ei nyt ensinkään ollut sellainen pelkuri, joka pakenee
varjoansakin; äidinrakkaus oli voittanut arkuuden. Kuullessaan
pienokaisensa avunhuudon se hyppäsi suoraan tuon pelottavan matelijan
yli potkaisten sitä ohi mennessään terävillä takakynsillään niin, että
käärme kiemurteli tuskissaan ja sähisi vihasta.
Poikanen alkoi taas piipittää kovemmin, ja emo laukkasi kerran toisensa
perästä käärmeen yli potkien yhä kovemmin ja rohkeammin, kunnes tämä
hellitti poikasen korvasta ja yritti purra isoa jänistä sen hypätessä
yli. Mutta käärme ei kertaakaan saanut kuin suun täyden karvoja, ja
sen selkään alkoi ilmestyä pitkiä punaisia naarmuja, joita Jänöemon
voimakkaat potkut jättivät.
Nyt käärmeen asema alkoi näyttää arveluttavalta. Vihdoin sen täytyi
ruveta väistämään iskuja, ja siten se menetti lujan otteensa
poikasesta. Tämä livahti sukkelaan kierteestä ja piiloutui pensaiden
alle hengästyneenä ja kauhean säikähtyneenä. Mutta mitään vammaa se
ei ollut saanut, lukuun ottamatta sitä, että käärmeen hampaat olivat
pahasti raadelleet sen korvaa.
Jänöemo oli nyt saavuttanut tarkoituksensa. Jänis ei tappele kunnian
eikä koston vuoksi. Se laukkasi heti matkoihinsa, ja pikku pupu seurasi
jäljestä pitäen osviittanaan emon lumivalkeata hännännypykkää, kunnes
molemmat olivat päässeet turvalliseen paikkaan.
2
Olifantin räme on epätasaista, kitukasvuista näreikköä, ja sen keskellä
on heterantainen suolampi, jonka lävitse virtaa pieni joki. Muinoin
täällä on kasvanut metsää. Vieläkin seistä törröttää rämeikössä
muutamia vanhoja puita, ja vielä vanhempia kaatuneita runkoja on
siellä täällä varvikossa. Rimmen ympäristö oli pajukkoista sarasuota,
jota kissat ja hevoset kiertävät, mutta jota sarvikarja ei pelkää.
Kuivemmissa osissa kasvoi orjanruusupensaita ja nuoria puita. Uloinna
rämeen ympärillä, lähinnä peltoja, taas versoi rehevää ja pihkaista
nuorta mäntyä. Männyn neulasista levisi suloista tuoksua ohikulkijan
sieraimiin, mutta sama tuoksu oli kuolettavaa niille nuorille vesoille,
jotka alkoivat kilpailla mäntyjen kanssa kasvupaikasta.
Ympärillä oli kaikilla puolilla lakeita peltoja. Niiden yli ei kulkenut
mikään muu metsänelävä kuin Springfieldin mahdottoman ilkeä ja tunnoton
kettu. Tämä elikin aivan liian lähellä suota.
Risakorva ja Jänöemo olivat rämeikön huomattavimmat asukkaat.
Naapureita niillä ei ollut lähitienoilla, ja kaikki niiden sukulaiset
olivat kuolleet. Täällä ne elivät kahden, ja täällä Risakorva sai
suorittaa oppikurssinsa. Sillä oli hyvä emo, joka kasvatti sitä
mahdollisimman huolellisesti. Kaikkein ensimmäiseksi se sai oppia
painautumaan maahan ja pysymään hiljaa. Käärmeseikkailu osoitti
selvästi, miten viisas tapa tämä oli, eikä Risakorva unohtanut tätä
läksyä milloinkaan. Tästä se myös oppi aina tekemään niin kuin
käskettiin, ja siksi se helposti oppi kaikki muutkin asiat.
Toiseksi se opetettiin jähmettymään liikkumattomaksi. Tämä oli vain
jatkoa edelliseen, ja Risakorva sai oppia taidon heti kun osasi juosta.
Kun jänis huomaa vihollisen olevan lähellä, se paikalla pysähtyy
ja käy liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, se 'kivettyy'. Näin tekee
jokainen hyvin opetettu jänis, ja tämä on ilmeisesti viisas tapa.
Metsänotukset ovat saman värisiä kuin ympäristönsä ja pistävät silmään
vain liikkuessaan. Kun kaksi vihollista sattuu yhteen, niin se niistä,
joka ensin huomaa toisen, kivettyy heti ja saattaa toisen huomaamatta
joko hyökätä sen kimppuun tai pelastua. Tämän tietää jokainen, joka
on oleskellut metsässä. Metsästäjän on opittava tämä taito yhtä hyvin
kuin otustenkin. Kaikki sen osaavatkin, mutta ei yksikään niin hyvin
kuin Jänöemo. Tämä opetti taidon poikaselleen näyttämällä esimerkkejä.
Kun emon valkea hännäntypykkä näkyi hyppien kulkevan eteenpäin halki
metsän, Risakorva teki parhaansa pysyäkseen mukana, mutta kun emo
pysähtyi ja kivettyi, luonnollinen matkimisen halu sai poikasen
tekemään samoin.
Mutta parasta, mitä Risakorva sai oppia, oli kuitenkin
orjanruusupensaan salaisuus. Se on jo sangen vanha salaisuus.
Pystyäkseni selittämään sen oikein minun on kerrottava tarina siitä,
miten orjanruusu rupesi sotimaan eläimiä vastaan.
_Ennen muinoin orjanruusupensaissa ei ollut piikkejä. Mutta oravat ja
hiiret kiipeilivät poimimaan niistä ruusuja, lehmät riipivät niitä
sarvillaan, opossumit taittelivat niitä pitkällä hännällään ja hirvet
sotkivat niitä maahan. Silloin orjanruusupensas kasvatti piikit
suojellakseen ruusujaan ja julisti ainaisen sodan kaikkia eläimiä
vastaan, jotka kiipeilevät puissa tai joilla on pitkät sarvet, sorkat
tai häntä. Ainoastaan yhden eläimen kanssa orjanruusu oli sen jälkeen
sovinnossa, nimittäin jäniksen; jänis ei osannut kiivetä, sillä ei
ollut sarvia eikä sorkkia eikä juuri häntääkään_.
_Jänis ei todellakaan ollut milloinkaan tehnyt pahaa orjanruusulle.
Ruusupensaasta ja jäniksestä tuli sen tähden erittäin hyvät ystävät.
Kun vaara uhkasi pupuraukkaa, se pakeni lähimpään ruusupensaaseen, ja
tämä oli aina valmis suojelemaan sitä tuhansilla terävillä piikeillään_.
Orjanruusupensaan salaisuutena Risakorva siis oppi emoltaan: --
Orjanruusupensas on paras ystäväsi.
Jäniksenpoikasen on opittava tarkkaan tuntemaan asuinseutunsa maanlaatu
sekä pensaikkojen väliset sokkelotiet. Tähän Risakorvalta kului paljon
aikaa. Mutta lopulta se tunsi seudun niin tarkkaan, että saattoi moneen
kertaan kulkea kotirämeikön ristiin rastiin menemättä kuin viisi
askelta suojaavien orjanruusupensaiden ulkopuolelle.
Muutamia vuosia sitten jänisten viholliset saivat harmikseen huomata,
että ihmiset olivat laittaneet uudenlaisia väkäpensaita ja istuttaneet
niitä pitkiin riveihin peltojen ympärille. Ne olivat niin vahvoja,
ettei mikään eläin voinut niitä murtaa, ja niiden piikit olivat niin
teräviä, että ne haavoittivat paksunahkaistakin. Vuosi vuodelta niitä
karttui enemmän, ja yhä enemmän ne vaivasivat metsäneläimiä. Niiden
piikit haavoittivat kettuja, koiria, lehmiä ja lampaita, vieläpä joskus
ihmistä itseäänkin, mutta jänikselle niistä ei ollut mitään haittaa;
sehän oli kaiken ikänsä tottunut oleskelemaan orjanruusupensaikoissa.
Päinvastoin tuommoisten piikkiköynnösten ympäröimä maa oli
jänisten turvallisin olopaikka. Nämä uudet väkäpensaat olivat
_piikkilanka-aitoja_.
3
Risakorva oli Jänöemon ainoa lapsi ja sai osakseen kaiken sen
huolenpidon ja hellyyden. Pikku jänis oli harvinaisen nopea ja vilkas
sekä samalla väkevä; sen tähden se edistyikin mainiosti. Koko kesän
se sai ahkerasti harjoitella tuntemaan polkuja sekä oppia, mitä sai
syödä ja juoda ja mihin toisaalta ei saanut koskea. Päivät päästään
emo neuvoskeli poikastaan ja pänttäsi vähä vähältä sen päähän ne sadat
asiat, jotka sille itselleen oli nuorena opetettu tai jotka se omasta
kokemuksestaan oli tullut tietämään.
Usein Risakorva istui emoineen apilapellolla tai pensaikossa.
Toisinaan saattoi nähdä emon liikuttelevan turpalihaksiaan "pitääkseen
hajuaistinsa selvänä", ja pikku jänis teki tarkalleen samoin; toisinaan
poikanen taas otti ruokapalan emon suusta tai kosketteli sen huulia
ollakseen varma siitä, että sai samanlaista ruokaa kuin emokin. Samaten
se matkimalla emoaan oppi kaapimaan korviaan käpälillään ja sukimaan
turkkiaan sekä nyhtämään takiaisia, joita usein takertui karvoihin.
Se oppi, ettei jäniksen sovi juoda muuta vettä kuin kirkkaita
kastepisaroita orjanruusupensaan lehdeltä; maassa ollut vesi olisi
varmasti aina sisältänyt jotain likaa.
Heti kun Risakorva oli niin iso, että se kykeni juoksemaan yksin
metsässä, emo opetti sille jänisten merkkikielen. Jänikset lennättävät
toisilleen tietoja polkemalla maata takajaloillaan. Maata pitkin ääni
kuuluu kauas; töminä, joka pari metriä maan pinnasta kuuluu vain
parinkymmenen metrin päähän, kuuluu vähintään sadan metrin päähän,
jos kuuntelijan korva on lähellä maata. Jäniksen kuulo on erittäin
tarkka, ja se saattaa kuulla saman töminän kahdensadan metrin päähän,
eli Olifantin suon toisesta päästä toiseen. Yksi tömähdys merkitsee:
"Ole varuillasi!" eli "Painaudu maahan!" Kaksi hiljaista tömähdystä
merkitsee: "Tule!" Kaksi kovaa tömähdystä taas tietää vaaraa, ja kolme
hyvin kovaa tömähdystä merkitsee: "Juokse henkesi edestä!"
Kerran kun ilma oli kaunis ja sininärhit torailivat keskenään, mikä oli
varma merkki siitä, ettei mitään vaaraa ollut lähellä, Risakorva sai
aloittaa jonkin uuden oppimisen. Emo antoi korviaan ravistamalla sille
kyyristymismerkin ja juoksi sitten viidakkoon; sieltä se tömistämällä
lennätti sanoman: "Tule!" Risakorva pinkaisi heti juoksemaan sinne,
missä oli viimeksi nähnyt emon; mutta se ei löytänytkään tätä. Se
tömisti, mutta vastausta ei kuulunut. Nyt se alkoi tarkasti etsiä ja
löysikin pian emon jälkien hajun. Se seurasi tätä varmaa opasta, jonka
kaikki eläimet tuntevat; ihmisellä yksin ei ole siitä aavistustakaan.
Vähän matkan päässä se tapasi emon ruohoihin piiloutuneena. Tämä oli
sen ensimmäinen harjoitus jälkien seuraamisessa, ja tällä tavalla
leikkien piilosilla oloa se harjaantui perin pohjin tähän taitoon, jota
se sittemmin tarvitsi monessa vakavassa seikkailussa.
Ennen ensimmäisen oppikauden päättymistä Risakorva oli oppinut kaikki
tärkeimmät jäniksen taidot. Ja se oli suorittanut monta koetta ja
osoittautunut niissä erittäin älykkääksi.
Se osasi piiloutua puun juureen ja tarpeen tullen syöksyä äkkiä pakoon
sekä painautua maahan ja "istua pökkelönä". Se osasi tehdä kierroksia
ja sivuloikkauksia sekä kulkea omia jälkiään takaperin niin taitavasti,
että se harvoin tarvitsi muita temppuja. Se ei vielä ollut kokeillut
piikkilanka-aidan keinoa, joka on erittäin sukkela temppu, mutta se
tiesi tarkoin, miten tämä on tehtävä. Se oli erityisesti tutkinut
hiekkaa, jossa jälkien haju kokonaan häviää, ja perin pohjin tutustunut
"jälkien vaihtoon", "kiertelyyn" ja "kaksoisjälkiin" sekä myös
"piilokoloon", minkä käyttö edellytti pitkäaikaista harjaantumista.
Ja lopuksi: se ei milloinkaan unohtanut painautumisen taitoa, joka on
kaiken viisauden alku, eikä orjanruusupensasta, ainoata turvapaikkaa,
joka on luotettava.
Se oppi monien vihollistensa tuntomerkit ja erilaiset menettelytavat,
millä kutakin saattaa vetää nenästä. Sillä haukat, pöllöt, ketut,
koirat, minkit, näädät, kissat, haisunäädät, pesukarhut ja ihmiset
vainoavat pupua kukin omalla tavallaan, ja kaikilta näiltä sen täytyy
osata suojella henkeään.
Huomatakseen ajoissa vihollisen lähestymisen jäniksen on aina oltava
varuillaan. Risakorva oppi siinä suhteessa luottamaan etupäässä
itseensä ja emoonsa, mutta sitä lähinnä sininärhiin. -- Ota aina
vaari sininärhin varoituksesta, sanoi Jänöemo. -- Se on sietämätön
rettelöitsijä ja juorukello ja varastaa minkä ehtii, mutta siltä ei
jää mikään huomaamatta. Se kyllä tekisi pahaa meillekin, mutta ei voi,
ja sen viholliset ovat meidänkin vihollisiamme; sen tähden on parasta
käyttää sen neuvoja hyväkseen. Jos tikka päästää varoitushuudon,
siihen voi aina luottaa, sillä tikka on rehellinen; mutta se on
typerä sininärhin rinnalla, ja vaikka sininärhi usein ilkeydestä
valehteleekin, on kuitenkin varminta aina luottaa siihen, kun sillä on
tiedossa huonoja uutisia.
Piikkilanka-aidan keino koettelee kovasti hermoja ja vielä enemmän
jalkoja. Pitkään aikaan Risakorva ei uskaltanut yrittää sitä, mutta
myöhemmin se oikein innostui tähän urheiluun.
Se on soma leikki sille, joka sen osaa, sanoi Jänöemo. -- Ensin annat
koiran lämmetä: juokset suoraan vähän matkaa ja lasket sen lähelle.
Annat sen päästä aivan taaksesi juuri kun tiedät miehenkorkuisen
piikkilanka-aidan olevan edessä; itse pujahdat raosta, koira törmää
päin aitaa. Monen koiran ja ketun olen nähnyt näin repivän itsensä
raajarikoksi; muuan suuri koira menetti kerran henkensäkin. Mutta olen
nähnyt myös monen jäniksen joutuvan surman suuhun sitä yrittäessään.
Risakorva oppi jo varhain sen, mitä moni jänis ei opi milloinkaan:
"piilokolo" ei ole ollenkaan niin varma pakokeino, kuin ensin näyttää.
Viisas jänis saattaa sen avulla pelastua, mutta tyhmä menee ennen
pitkää ansaan yrittäessään. Nuori jänis turvautuu siihen aina ensiksi,
vanha jänis vasta viime tingassa, kun kaikki muut keinot pettävät. Se
onnistuu, jos ahdistaja on ihminen, koira, kettu tai petolintu, mutta
tietää äkkikuolemaa, jos hätyyttäjänä on kärppä, minkki, haisunäätä tai
näätä.
Olifantin suossa oli vain kaksi maakoloa. Toinen oli Päivänpaisteen
penkerellä suon eteläpäässä, pienellä suojaisella hietakummulla. Penger
oli etelään päin viettävä, ja täällä jänöperhe kauniina päivänä otti
aurinkokylpyjä. Emo ja poikanen piehtaroivat tuoksuvien männynneulasien
seassa, vääntelivät itseään hullunkurisiin asentoihin kuten kissat ja
käänsivät hitaasti kylkeä, aivan kuin ne olisivat paistaneet itseään.
Väliin ne räpyttelivät silmiään, huohottivat ja kiemurtelivat kuin
kovissa tuskissa. Tämä oli niiden hupaisimpia leikkejä.
Kummun rinteellä oli suuri petäjänkanto. Sen kummallisen muotoiset
juuret luikertelivat hiekassa kuin käärmeet, ja näiden suojelevien
haarojen alle oli vanha ja jörö murmelieläin kauan sitten kaivanut
pesänsä. Tämä eläin tuli vuosi vuodelta yhä äreämmäksi ja
pahansisuisemmaksi, kunnes se eräänä päivänä rupesi rakentamaan riitaa
Olifantin koiran kanssa eikä paennutkaan luolaansa kuten tavallisesti.
Murmelieläimelle kävi tappelussa huonosti, ja tuntia myöhemmin Jänöemo
otti maakolon haltuunsa.
Tämän petäjänjuuren kolon anasti pian sen jälkeen varsin
häpeämättömästi muuan nuori, itsetietoinen haisunäätä, joka varmaankin
olisi saavuttanut pitemmän iän, ellei olisi ollut niin tyhmän koppava.
Se näet kuvitteli, että pyssyllä varustautunut ihminenkin pakenisi
sitä. Jänöemo ei siis menettänytkään luolaa ainaiseksi; anastaja
kukistui jo seitsemän päivän perästä kuten muinoin muuan hebrealainen
kuningas.
Toinen kolo oli tiheässä saniaispensastossa lähellä apilapeltoa. Tämä
oli pieni ja kostea eikä kelvannut kuin viimeiseksi turvapaikaksi.
Senkin oli tehnyt muuan murmelieläin. Tämä oli ollut jänöperheelle
hyvää tarkoittava ja ystävällinen naapuri, mutta kovin varomaton
itsensä suhteen. Sen tähden sille oli käynyt niin hullusti, että sen
nahasta oli tehty ruoskansiima, jolla nyt lisättiin vauhtia Olifantin
parivaljakkoon. -- Se oli sille oikein, arveli vanha Olifant. -- Se oli
kasvattanut nahkansa varastetulla ruoalla. Kyllä parivaljakon täytyy
siitä ryöväristä jollakin tavalla hyötyä!
Jänöperhe oli nyt yksin kummankin kolon omistajana. Jänikset eivät
kumminkaan menneet niitä lähellekään muulloin kuin tarpeen vaatiessa,
jottei syntyisi polun tapaista, joka ilmaisisi vihollisille nämä
viimeiset turvapaikat.
Sitä paitsi rämeikössä oli vielä ontto hikkoripuu; se vihersi yhä,
vaikka oli melkein kumossa. Sen kolo oli mainio turvapaikka, ja
sillä oli lisäksi se suuri etu, että se oli kummastakin päästä
avonainen. Tässä oli kauan asustanut yksinäinen vanha pesukarhu,
jonka pääelinkeinona todennäköisesti oli sammakonpyynti. Näiden
eläimien, samoin kuin entisajan munkkien, on arveltu olevan yksinomaan
kasvissyöjiä; mutta hyvällä syyllä saattaa epäillä, että ne tilaisuuden
tullen pistävät halukkaasti poskeensa vaikkapa kuolleen jäniksen. Sen
tähden jänikset kammosivat tätä naapuria, ja kun se eräänä päivänä
tapettiin sen ollessa ryöstöretkellä Olifantin kanaparvessa, Jänöemo
tunsi tietenkin kaikkea muuta kuin surua ja otti heti riemuiten
haltuunsa sen mukavan pesän.
4
Heleä elokuun päivänpaiste tulvi rämeikköön varhaisena aamuhetkenä.
Luonto näytti ahmivan sen lämmintä säteilyä. Pieni ruskea suovarpunen
tikitti rimmen pitkällä kaislalla. Sen ympärillä oli hiukan avonaista,
sameaa vettä. Tähän kuvastui sinisen taivaan kaistaleita, ja ne ja
ruskea vesiruoho muodostivat hienon mosaiikin, jossa keskellä oli
pienen varpusen ylösalainen kuva.
Läheisellä rantatörmällä kasvoi hyvin rehevää kullanvihreätä
skunkinkaalia, jonka synkkä varjo lankesi ruskeille suomättäille.
Suovarpusen silmät eivät olleet harjaantuneet nauttimaan luonnon
väriloistosta. Mutta se näki jotakin muuta, mitä me emme olisi
huomanneet: skunkinkaalin leveiden lehtien alla ruskeiden mättäiden
seassa oli kaksi elävää olentoa, joiden kuono alati liikkui ylös alas,
vaikka kaikki muu oli hiljaa.
Siellä olivat Jänöemo ja Risakorva. Ne eivät olleet menneet makaamaan
skunkinkaalien alle sen takia, että olisivat pitäneet niiden väkevästä
hajusta, vaan siksi, etteivät hyttyset voineet ollenkaan sietää tätä
hajua ja antoivat jänisten siellä olla rauhassa.
Jäniksillä ei ole määrättyjä harjoitustunteja, ne ovat aina oppimassa.
Mutta oppiaine riippuu siitä, mikä vaara kulloinkin ahdistaa, ja tätä
ei voi tietää, ennen kuin vaara on lähellä. Jänöperhe oli tullut tänne
lepäämään, mutta se ei saanut kauan olla rauhassa, sillä äkkiä kuului
aina valppaan sininärhin varoitushuuto. Jänöemon turpa ja korvat
kohosivat, sen häntä tiivistyi lujemmalle. Olifantin mustan ja valkean
kirjava ajokoira lähestyi parhaillaan suon poikki suoraan niitä kohti.
-- Kuulehan, sanoi Jänöemo, pysyttele sinä tässä matalana sillä välin
kun minä menen estämään tuota koirahupakkoa pahanteosta. Samassa se jo
loikki koiraa kohti ja harppasi uhkarohkeasti suoraan sen tien poikki.
Koira ryntäsi vimmatusti haukkuen Jänöemon jälkeen. Mutta tämä
pysytteli juuri sen verran edellä, ettei ajaja saavuttanut sitä, ja
juoksi orjanruusupensaikkoon; täällä miljoonat piikit iskivät koiraan
lujasti ja syvään, kunnes sillä oli korvat verissä. Lopulta jänis
houkutteli sen juoksemaan päin näkymättömissä olevaa piikkilanka-aitaa.
Koira sai semmoisen tärähdyksen, että juoksi kotiin tuskasta ulvoen.
Jänöemo teki kaksoisjäljet sekä lyhyen kierroksen siltä varalta, että
koira palaisi. Sitten se tuli takaisin Risakorvan luo ja näki, että
tämä oli innoissaan noussut seisaalleen ja kurotti päätään nähdäkseen,
miten emo leikki koiran kanssa. Tällainen tottelemattomuus suututti
kovasti Jänöemoa. Se potkaisi Risakorvaa takajalallaan niin, että tämä
lensi nurin niskoin mutaan.
Kerran jänisten syödessä apilapellolla niitä kohti iski punapyrstöinen
haukka. Jänöemo heitti takajalkansa ilmaan osoittaakseen
halveksimistaan tätä vihollista kohtaan ja vilisti erästä vanhaa tuttua
polkuaan orjanruusupensaikkoon; sinne haukka ei tietenkään päässyt
seuraamaan. Polku oli jänisten pääteitä, se, joka vei Aidanmutkasta
Ison pensaan luo. Useita köynnöskasveja oli versonut sen poikki, ja
Jänöemo alkoi jyrsiä niitä poikki pitäen samalla silmällä haukkaa.
Risakorva odotti takana, mutta juoksi sitten edelle ja katkaisi vielä
lisää polun poikki kasvaneita köynnöksiä.
-- Se on oikein, sanoi Jänöemo, pidä aina polut selvinä, niitä saattaa
todella usein tarvita! Ei leveinä, mutta selvinä! Pure poikki kaikki,
mikä köynnöskasvien tavoin on niitä sulkemassa. Saatpa nähdä, että
kerran vielä tulet katkaisseeksi paulan.
-- Mikä se on? kysyi Risakorva raapaisten oikeata korvaansa vasemmalla
takajalallaan.
-- Paula muistuttaa köynnöskasvia, mutta ei kasva, ja se on pahempi
kuin kaikki maailman haukat, sanoi Jänöemo katsahtaen haukkaa, joka
nyt oli kaukana. -- Yöt päivät se piilee polullasi odottamassa kunnes
tulet, ja silloin olet hukassa.
-- Enpä usko, että minä tarttuisin siihen, sanoi Risakorva ylpeästi
kuten ainakin nuoret ja kohosi samalla kantapäilleen hieroakseen
kuonoaan ja viiksiään nuoren puun sileätä runkoa vasten. Risakorva
ei itse kiinnittänyt huomiota siihen mitä teki, mutta emo pani sen
kyllä merkille. Jäniksillä tämän tavan ilmestyminen tarkoittaa samaa
kuin äänenmurros pojilla, ja Jänöemo tiesi nyt, että sen poikanen oli
tulossa täysikasvuiseksi.
5
Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen tietää ja tuntee jokainen.
Rautatienrakentaja tekee huoletta ratapenkeren poikki lammen tai
järven, vieläpä merenkin, mutta juoksevaa vettä kohtaan hän tuntee
suurta kunnioitusta, vaikka tämä olisi vain pieni puropahanen. Hän
tutkii huolellisesti, mihin suuntaan se pyrkii, ja antaa sen kaikessa
noudattaa omaa mieltään. Janoinen aavikon matkustaja karttaa inhoten
myrkyllisiä suolajärviä, kunnes löytää rotkon, jonka pohjalla
luikertelee kirkas juova, juoksevan veden merkki, ja iloissaan hän juo
siitä janoonsa.
Juoksevassa vedessä on taikaa. Sen poikki vainueläin ei saata seurata
jälkiä. Metsäneläin, jota verivihollinen uupumatta seuraa, huomaa
loppunsa lähenevän ja tuntee jo kuoleman kauhua. Sen voimat ovat
lopussa, sen kaikki pelastuskeinot ovat pettäneet. Silloin jokin hyvä
enkeli johtaa sen veden, juoksevan, elävän veden luo. Se heittäytyy
siihen, seuraa vilvoittavaa virtaa ja juoksee taas uusin voimin metsien
turviin.
Vielä toisellakin tavoin juokseva vesi suojelee ahdistettua
metsänotusta: hilpeän puron lähellä vainu ei ole yhtä tarkka kuin
muualla. Kun takaa-ajaja tulee siihen kohtaan, missä otus on lähtenyt
veden luota, se pysähtyy ja kääntyy ympäri kerta kerran perästä, mutta
ei osaa seurata. Otus on pelastunut.
Tämä oli yksi niitä monia salaisuuksia, joita Risakorva oppi emoltaan;
siis: orjanruusupensaan jälkeen vesi on paras ystäväsi.
Eräänä kuumana ja kosteana elokuun yönä Jänöemo ja Risakorva olivat
juoksemassa metsän läpi. Emon valkea häntätöyhtö vilkkui edellä ja
oli Risakorvalle tiennäyttäjänä, vaikka se katosikin vähän väliä emon
istuutuessa kuuntelemaan. Näin vuoroin laukaten ja pysähtyen ne pian
tulivat rimmen luo. Korkealla rannan puussa lauloi satakieli, ja
pulleavatsainen urossammakko istui uponneella puun rungolla leukaansa
myöten vedessä kurnuttaen vanhaa nuottiaan.
-- Seuraa minua yhä, Jänöemo sanoi jänisten kielellä. Loiskis, se oli
vedessä ja ui kohti vajonnutta runkoa, joka oli rimmen keskellä. Nuorta
jänistä arvelutti, mutta se hyppäsi kumminkin veteen ja alkoi molskia
läähättäen ja puristaen nenäänsä lujasti kiinni, mutta yhä jäljitellen
emoa. Tekemällä samoja liikkeitä kuin maallakin se pääsi eteenpäin, ja
näin se pulikoi, kunnes oli puunrungolla. Se huomasi osaavansa uida.
Nyt se kömpi emon viereen puunrungon koholla olevaan, kuivaan päähän,
ja siinä ne sitten istuivat, ympärillään suojaava kaislikko ja vesi,
joka ei kerro tietojaan. Sittemmin, kun Springfieldin vanha kettu
lämpöisinä ja pimeinä öinä osui rosvoretkillään rämeikköön, Risakorva
saattoi tuntea tämän paikan sammakon kurnutuksesta; se oli hädän tullen
oppaana varmaan suojapaikkaan. Risakorvasta tuntui, että sammakko
lauloi: "Tule, tule, vaaran tullen tule!"
Tämä oli viimeinen oppikurssi, jonka Risakorva sai emoltaan. Oikeastaan
se oli jo ylimääräinen kurssi, sillä moni pikku jänis elää ikänsä
kaiken oppimatta milloinkaan näitä asioita.
6
Villi eläin ei milloinkaan kuole vanhuuttaan. Sen elämä päättyy aina,
ennemmin tai myöhemmin, väkivaltaisesti. On vain ajan kysymys, miten
kauan se saattaa suojata itseään vihollisiltaan.
Mutta Risakorvan elämä on esimerkki siitä, että kun jänis kerran pääsee
ohi nuoruusikänsä, se kykenee säilyttämään henkensä niin kauan kuin
se on täysissä voimissaan ja saa surmansa vasta sinä ikäkautena, jota
nimitetään vanhuudeksi.
Jänöperheellä oli vihollisia joka puolella. Niiden jokapäiväinen elämä
oli täynnä seikkailuja. Sillä koirat, ketut, kissat, haisunäädät,
pesukarhut, kärpät, minkit, käärmeet, haukat, pöllöt ja ihmiset,
vieläpä hyönteisetkin, olivat kaikki liittoutuneet pupuja vastaan.
Vähintään kerran päivässä ne saivat juosta henkensä edestä ja pelastua
miten saattoivat, älynsä tai säärtensä avulla.
Useammin kuin kerran tuo vihattu Springfieldin kettu pakotti
jänöperheen pakenemaan lähteen luona olevan vanhan piikkilankakasan
alle; piikkilanka oli ennen ollut sikotarhan aitana. Mutta kerran
päästyään sinne ne saattoivat rauhallisina katsella, miten kettu
haavoitti jalkojaan koettaessaan turhaan tavoittaa niitä.
Muutaman kerran Risakorva oli saanut johdetuksi koiran haisunäädän
kimppuun; tämä oli pupujen kannalta aivan yhtä vaarallinen kuin
edellinenkin.
Kerran Risakorvan sai kiinni metsästäjä, jolla oli apunaan koira
ja kesy, opetettu hilleri. Mutta sen onnistui paeta seuraavana
päivänä. Sen jälkeen se luotti maakoloihin entistäkin vähemmän. Monta
kertaa sen täytyi juosta veteen kissan ahdistaessa. Myös haukat ja
pöllöt ajoivat sitä usein, mutta kaikenlaisia vaaroja vastaan sillä
oli pelastuskeinoja. Emon opettamia temppuja se paransi ja keksi
vanhemmaksi tultuaan monta uutta. Ja mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi
se tuli, sitä vähemmän se luotti sääriinsä ja sitä enemmän älyynsä.
Lähiseudulla oli nuori koira nimeltä Ranger. Tämän isännällä oli tapana
viedä se jäniksen jäljille harjoittaakseen sitä ajoon. Tavallisesti
se tällöin tuli ajamaan Risakorvaa, sillä ajo huvitti tätä nuorta
urosjänistä yhtä paljon kuin koiraakin. Vaaran hitunen vain lisäsi
viehätystä. Toisinaan se saattoi sanoa emolleen:
-- Kas, äiti, tuossa se koira taas tulee. Pitää lähteä juoksemaan!
-- Olet liian rohkea, Risakorva-poikaseni, saattoi emo vastata. --
Etköhän juokse liian usein.
-- Mutta, äiti, on niin äärettömän hauskaa, kun saa härnätä tuota
koirahupakkoa, ja onhan se sentään hyvää harjoitusta. Tömistän apua,
jos se liiaksi ahdistaa, ja yhden kierroksen jälkeen vaihdetaan osia.
Sitten se saattoi mennä koiran tielle ihan tahallaan. Ranger tietenkin
innostuu hirmuisesti ja jatkaa ajoa, kunnes Risakorva väsyy leikkiin.
Silloin se joko lähettää tömistäen avunpyyntisanoman, jolloin Jänöemo
tulee houkuttelemaan koiran omille jäljilleen, tai sitten se pelastuu
koirasta jollain sukkelalla tempulla. Kerron vain yhden esimerkiksi
siitä, miten hyvin Risakorva oli oppinut suurten metsien taidot.
Se tiesi, että jälkien haju säilyy parhaiten maassa ja on selvin
silloin, kun jänis on juoksusta lämmin. Kun se pääsi maata ylemmäksi
ja sai olla puolen tuntia rauhassa, jäljet vanhentuivat, ja se
tiesi olevansa turvassa. Se menetteli näin: väsyttyään juoksuun se
johti ajon Aidanmutkan tiheään orjanruusupensaikkoon; täällä se
"kierteli", so. juoksi ristiin rastiin jättäen niin mutkaiset jäljet,
että koiran täytyi olla hyvin paljon perässäpäin päästyään selville
tuosta vyyhdestä. Sitten se juoksi läpi metsän suoraan D:hen kulkien
yhden loikkauksen verran tuulen puolelta kaatunutta puun runkoa E.
Pysähtyen sitten D:n luona se palasi omia jälkiään F:ään, mistä se
loikkasi syrjään ja juoksi G:hen. Sitten se taas palasi samoja jälkiä
J:hin ja odotti siinä, kunnes koira oli mennyt ohi I:n. Nyt se meni
H:sta entisille jäljilleen, kulki niitä E:hen ja teki siitä pitkän
sivuloikkauksen rungolle, jonka yläpäähän se pysähtyi ja jäi istumaan
kuin pökkelö.
Ranger kulutti kauan aikaa orjanruususokkeloissa, ja jälkien haju oli
hyvin kehno, kun se vihdoin tuli D:hen. Täällä se alkoi kiertää kehää
löytääkseen uudelleen hävinneet jäljet. Pitkän ajan perästä se löysi ne
ja tuli sitten G:hen, missä jäljet uudelleen äkisti päättyivät. Koira
joutui taas ymmälle ja alkoi tehdä kierroksia. Kierrokset kävivät yhä
suuremmiksi, kunnes koira kulki lopulta aivan sen rungon alta, millä
Risakorva oli. Mutta kylmä jäljenhaju ei kylmänä päivänä maata ylempänä
hevin tunnu. Eikä Risakorva värähtänytkään koiran mennessä ohi.
Pian koira tuli seuraavaa kierrostaan. Tällä kertaa se osui puunrungon
alapäähän ja pysähtyi nuuskimaan. Todellakin, se haisi jänikseltä!
Mutta se oli nyt vanha haju. Kuitenkin se alkoi nousta runkoa pitkin.
Mikä hermoja koetteleva hetki, kun tuo suuri koira tuli nuuskien pitkin
puunrunkoa! Mutta Risakorvan mielenmaltti ei pettänyt. Tuuli oli
suotuisa; se oli päättänyt loikata matkaansa heti kun Ranger ehtisi
puoliväliin runkoa. Mutta tämä ei tullutkaan. Rakkikoira olisi jo
nähnyt jäniksen, mutta jäniskoira ei nähnyt. Haju tuntui olevan vanha;
takaa-ajaja hyppäsi rungolta. Pupu oli voittanut.
7
Risakorva ei ollut milloinkaan nähnyt muuta jänistä kuin emonsa.
Tuskinpa se oli tullut ajatelleeksi, että toisia oli olemassakaan.
Emostakin se oli alkanut yhä enemmän vieraantua, mutta se ei koskaan
tuntenut ikävää, sillä jänikset eivät kaipaa seuraa. Mutta kerran
joulukuun päivänä Risakorvan ollessa kuusamapensaikossa aukaisemassa
uutta polkua Aidanmutkan suureen tiheikköön sen silmään osui outo
näky: läheisellä Päivänpaisteen kummulla erottuivat taivasta vasten
suuren jäniksen pää ja korvat. Tulokas vaikutti hyvin tyytyväiseltä
löytöretkensä tuloksiin ja tuli loikkien pitkin Risakorvan polkua. Se
käytti todella Risakorvan omaa polkua ja tuli sen omaan rämeikköön!
Uusi tunne valtasi nuoren jäniksen: osaksi katkeruus, osaksi viha, tuo
sekava tunne, jota nimitetään kateudeksi.
Vieras pysähtyi erään Risakorvan hankauspuun luokse. Viimeksi
mainitulla oli ollut tapana nousta tämän puun nojaan kantapäilleen ja
hangata leukaansa puun kylkeen niin korkealta kuin suinkin ulottui. Se
arveli tekevänsä näin vain huvikseen, mutta kaikki urosjänikset tekevät
samalla tavoin, ja tällä tempulla on useitakin tarkoituksia. Puuhun jää
siten jäniksen haju, ja vieraat jänikset tietävät siitä, että seutu jo
kuuluu jänisperheelle eikä enää ole kenen tahansa valittavissa. Lisäksi
seuraava tulija saattaa hajusta päätellä, onko viimeksi käynyt ollut
tuttu; hankauskohdan korkeudesta näkee myös, kuinka iso käyjä on ollut.
Risakorva huomasi harmikseen, että tulokas oli sitä päätä pitempi
ja muutenkin vankempi urosjänis. Tämä oli sille aivan uutta, ja se
tunsi vastustamatonta halua tuon tunkeilijan tappamiseen. Se puri
kovasti hampaitaan, vaikka sillä ei ollut mitään suussa, juoksi sitten
tasaiselle paikalle ja tömisti hitaasti kolme kertaa; se merkitsi:
"Lähde pois alueeltani tai taistele!"
Tulokas pani korvansa suuren V:n muotoisiksi, istui vähän aikaa suorana
ja laskeutui sitten sekin etujalkojensa varaan tömistämään kolmesti;
mutta se tömisti kovemmin.
Sota oli julistettu.
Jänikset tulivat yhteen juostuaan kumpikin lyhyen kierroksen koettaen
päästä toisistaan tuulen alapuolelle ja odottaen sopivaa hyökkäyshetkeä.
Vieras oli suuri ja vahvalihaksinen, mutta parista pikkuseikasta saattoi
päättää, ettei se ollut kovinkaan taitava. Se teki varomattomia
käännöksiä ja laiminlöi sopivan hyökkäyshetken, sen jolloin Risakorva
oli sitä alempana. Mutta nähtävästi se luottikin etupäässä voimaansa.
Lopulta se sitten hyökkäsi, ja Risakorva puolestaan rynnisti raivoisasti
vastaan. Kumpikin hyppäsi pystyyn ponnistaen takajaloillaan, mutta
heikompi joutui jo ensi ottelussa alle. Voittaja oli heti sen päällä,
puri pahanpäiväisesti Risakorva-poloista ja nyhti siitä karvatukon
toisensa perästä. Mutta tämä oli vikkelä jaloistaan ja pääsi pian
vapaaksi. Alkoi uusi yritys. Taas joutui Risakorva alle ja sai kovasti
selkäänsä. Se ei ollut ollenkaan vastustajansa kanssa tasaväkinen, ja
pian sen oli pakko turvautua jalkoihinsa pelastaakseen henkensä.
Vieras lähti ajamaan takaa. Nähtävästi sen tarkoituksena oli joko
Risakorvan tappaminen tai sen karkottaminen kotirämeiköstään. Mutta
tämä oli nopsajalkainen ja kestävä. Vieras taas oli suuri ja raskas,
ja pian sen piti luopua ajosta. Se olikin onneksi pakenijalle, sillä
se oli kangistumaisillaan haavoistaan ja jo uupunutkin. -- Nyt
alkoi Risakorvalle hirveä aika. Se oli tottunut suojelemaan itseään
pöllöiltä, koirilta, näädiltä, ihmisiltä ja sen tapaisilta, mutta ei
tietänyt mitä tehdä, kun ahdistaja oli toinen jänis. Se ei keksinyt
muuta keinoa kuin maata kyyryllään, kunnes se löydettiin, ja sitten
juosta.
Jänöemo oli aivan suunniltaan pelosta ja koetti vain pysytellä
piilossa. Mutta iso urosjänis löysi sen pian. Jänöemo koetti juosta
pakoon, mutta se ei ollut yhtä nopea kuin Risakorva. Urosjäniksellä ei
ollut aikomustakaan tappaa sitä, vaan se alkoi kosiskella.
Mutta Jänöemo vihasi tulokasta yhtä paljon kuin Risakorvakin ja koetti
joka tilanteessa päästä siitä eroon. Sen tähden urosjänis kohteli sitä
varsin raakamaisesti. Joka päivä se ahdisti Jänöemoa kosimisellaan ja
oli niin raivoissaan tämän taipumattomuudesta, että saattoi survaista
sen kumoon ja repiä suun täydet karvoja sen hienosta turkista. Saatuaan
vihansa tyydytetyksi vainooja päästi Jänöemon taas vähäksi aikaa
rauhaan. Mutta yhä sillä oli vakaa aikomus tappaa Risakorva, ja tämän
pelastuminen näytti mahdottomalta. Lähellä ei ollut muuta rämeikköä
mihin paeta, ja milloin hyvänsä se hetkeksikin nukahti, se tiesi
saavansa vihollisen kimppuunsa. Vähintään kymmenen kertaa päivässä
vieras hiipi Risakorvan makuupaikalle. Tämä oli kuitenkin siksi valpas,
että ennätti aina ajoissa pakoon. Mutta vain sillä kertaa. Henkensä
se tosin säilytti, mutta kurjaksi sen elämä oli tullut. Oli kovin
masentavaa olla noin avuton, nähdä emoraukkaa purtavan ja revittävän,
nähdä tuon vihatun rosvon riistävän mieluisat ruokapaikat, tutut
kotisokkelot ja vaivoin tehdyt polut. Se vihasi voittajaansa enemmän
kuin kettua tai kärppää.
Miten tämä päättyisi? Risakorva oli nääntymäisillään juoksusta,
vartioimisesta ja huonosta ruoasta. Jänöemokin alkoi lannistua
pitkästä vainoamisesta. Tunkeilija ei kaihtanut mitään keinoja
koettaessaan saada Risakorvan tuhotuksi, ja lopuksi se turvautui
pahimpaan rikokseen, minkä jänikset tuntevat. Miten hyvänsä jänikset
vihaavatkin toisiaan, kunnon jänis unohtaa kuitenkin riitansa, kun
ilmestyy yhteinen vihollinen. Mutta eräänä päivänä suuren kyyhkyshaukan
liidellessä yli rämeikön urosjänis itse piiloutui hyvin pensaikkoon,
mutta koetti kerran toisensa jälkeen karkottaa Risakorvaa aukealle
paikalle. Pari kertaa haukka oli saamaisillaan tämän, mutta ruusupensas
pelasti sen viime tingassa. Se lähti pensaasta vasta kun vieras jänis
itse oli joutumaisillaan haukan saaliiksi. Risakorva pääsi siis
tälläkin kertaa hengissä, mutta sen tila näytti toivottomalta. Se alkoi
jo hautoa mielessään uutta tuumaa: olisiko emon ja sen mahdollista
lähteä yöllä muille tienoille etsimään toista asuinpaikkaa. Mutta
eräänä päivänä tuli rämeikön laitaan vanha Thounder, jäniskoira,
nuuskien jälkiä. Nyt Risakorva päätti ryhtyä epätoivoiseen yritykseen.
Se meni tahallaan koiran tielle, ja heti alkoi hurja ajo; se kävi
kolmeen kertaan suon ympäri, kunnes Risakorva tiesi emonsa olevan
turvassa ja vihollisensa tavallisessa makuupaikassaan. Sitten se meni
suoraan tätä paikkaa kohti ja hyppäsi ison jäniksen yli potkaisten sitä
mennessään päähän.
-- Kurja raukka! Nyt minä sinut tapan, huusi vieras ja hyppäsi
ylös, mutta huomasi samassa olevansa juuri Risakorvan ja koiran
välissä. Se oli saanut osakseen ajon kaikkine kauhuineen. Koira oli
miltei kintereillä ja haukkui kovasti seuratessaan suoraan käyviä,
tuoreita jälkiä. Urosjäniksen suuri ruumiinpaino oli kyllä hyvin
edullinen tappelussa toisen jäniksen kanssa, mutta tässä leikissä
päinvastoin haitaksi. Se ei tuntenut monta temppua, vain kaikkein
yksinkertaisimmat, kuten "kaksoisjäljet", "kiertelyn" ja "piilokolon",
jotka jokainen pupunpoikanenkin osaa. Koira oli kuitenkin liian
lähellä, jotta olisi saattanut turvautua kaksoisjälkiin tai kiertelyyn,
ja maakoloja se ei tietänyt.
Ajo kävi suoraan eteenpäin. Orjanruusupensas, kaikkien jänisten
puolueeton ystävä, teki parastaan, mutta siitä ei ollut apua. Koiran
haukunta oli kiinteä ja keskeytymätön. Pensaiden ratina ja koiran
kiljuminen, aina kun piikit haavoittivat sen korvia, kuuluivat hyvin
Aidanmutkan isoon pensaikkoon, missä Risakorva emoineen kyykki
piilossaan. Mutta äkkiä nämä äänet taukosivat; kuului ottelun töminää
ja sitten äänekästä hirveätä rääkynää.
Risakorva tiesi mitä se merkitsi, ja sitä pöyristytti. Mutta pian
ääni vaikeni. Rauhanhäiritsijä oli poissa ja jänöperhe huoahti
helpotuksesta. He olivat taas yksin rakkaan vanhan suon isäntinä.
8
Olifant menetteli epäilemättä viisaasti polttaessaan kaikki
orjanruusupensaat rämeikön itä- ja eteläpäästä ja korjatessaan pois
vanhan piikkilangasta tehdyn sikoaitauksen jäännöksen lähteen luota,
mutta jänöperheelle tämä puhdistus oli kova kolaus. Edelliset olivat
olleet sen vakinaisena olinpaikkana ja etuvarustuksena; piikkilankakasa
taas oli ollut sen lujin linnoitus ja varmin turvapaikka.
Ne olivat tottuneet pitämään rämeikköä ja sen ympäristöä -- Olifantin
pellot ja rakennukset siihen luettuina -- niin omanaan, että olisivat
mielestään kärsineet vääryyttä, jos jokin toinen jänis olisi ilmestynyt
vaikkapa karjapihaan. Heidän omistusoikeutensa perustui pitkäaikaiseen
ja menestykselliseen hallussapitoon -- se siis oli aivan sama oikeus,
millä useimmat kansat pitävät maitaan ominaan, ja vaikea olisikin
löytää parempaa.
Tammikuun suojailmoilla Olifant hakkautti jäljellä olevat suuret puut
rimmen ympäriltä ja supisti siten jänisten aluetta kaikilta puolin.
Mutta ne pysyivät kuitenkin yhä pienenevässä rämeikössään, sillä siellä
oli niiden koti, ja ne olivat varsin vastahakoisia muuttamaan toisille
tienoille. Elämä kävi niille yhä seikkailukkaammaksi, mutta ne olivat
vielä yhtä nopsajalkaisia, tarkkavainuisia ja älykkäitä kuin ennenkin.
Viime aikoina oli muuan minkki tehnyt niiden elämän tavallistakin
levottomammaksi; se oli tullut jokea ylöspäin jänisten asuinsijoille.
Viisaasti menettelemällä nämä saivat käännetyksi tunkeilijan huomion
Olifantin kanatarhaan. Mutta sittenkään ne eivät tunteneet olevansa
aivan suojassa tältä viholliselta. Ne olivat sen tähden toistaiseksi
kokonaan lakanneet käyttämästä maakoloja, jotka minkin vuoksi olivat
erityisen vaarallisia, ja turvautuivat entistä enemmän jäljellä oleviin
ruusupensaikkoihin.
Ensimmäinen lumi oli sulanut; ilma oli kauan ollut kirkas ja
lämmin. Jänöemo, joka oli alkanut tuntea reumatismia, oli matalassa
pensaikossa hakemassa joitakin lääkeyrttejä. Risakorva istui heleässä
päivänpaisteessa rämeen idänpuoleisella penkerellä. Olifantin talon
tutusta savupiipusta nousi savua; sinistä taivasta vasten se näytti
ruskealta, ja oikulliset tuulenpuuskat painoivat sitä ajoittain
sinertävinä hattaroina pensaikkoon. Talon viereisestä karjapihasta
kuului ääniä, ja sieltäpäin tuli savun mukana miellyttävää hajua: jänis
saattoi päätellä, että lehmille annettiin kaalia. Sille tuli vesi
suuhun, kun se ajatteli, mikä juhla siellä olisi tarjolla. Haluisasti
se ahmi sisäänsä tuota viettelevää hajua; se piti kovasti kaalista.
Mutta se oli ollut karjapihassa edellisenä yönä hakemassa muutamia
kehnoja apilanpäitä, eikä viisas jänis milloinkaan mene kahtena
peräkkäisenä yönä samaan paikkaan.
Sen tähden se ei antanutkaan valtaa mielihalulleen, vaan siirtyi
toiseen paikkaan, johon kaalin haju ei tuntunut, ja söi iltasekseen
tukon heiniä, jotka tuuli oli karistanut suovasta. Myöhemmin,
maatamenon aikaan, se tapasi Jänöemon; tämä oli ottanut lääkkeensä
ja sitten jyrsinyt ateriakseen nuoren koivun makeita virpoja. Sillä
välin päivä oli mennyt mailleen, ja suuri tumma verho oli kohoamassa
idästä ylemmäksi ja ylemmäksi. Se levisi koko taivaalle ja kätki
maan pimeyteen. Sitten tuli ilkeä tuuli käyttäen hyväkseen auringon
poissaoloa ja sai aikaan suurta hämminkiä. Ilma kävi kylmäksi; tuntui
vielä paljon epämiellyttävämmältä kuin silloin, kun maa oli ollut lumen
peitossa.
-- Eikö olekin pelottavan kylmä? Ollapa meillä nyt edes Aidanmutkan
suuri pensaikko! sanoi Risakorva.
-- Hyvä olisi yöpyä petäjänjuuren koloonkin, arveli emo. -- Mutta
minkki ei ole vielä mennyt kanatarhaan, ja ennen ei ole hyvä ryömiä
koloon.
Itse asiassa majaili pelätty minkki juuri tällä hetkellä ontossa
hikkoripuun rungossa Olifantin puuvajassa; tämäkin jänisten turvapaikka
oli siis hiljakkoin viety. Jänikset menivät nyt rämeen eteläpäähän ja
valitsivat yösijakseen lehdeskasan; ne ryömivät sen alle tunnustellen
kuonollaan eri suuntiin löytääkseen useampia pakoteitä siltä varalta,
että vaara uhkaisi. Tuuli yltyi yhä ja kävi kylmemmäksi, mitä
pitemmälle tunnit kuluivat, ja puoliyön aikaan alkoi sataa kovaa,
raemaista lunta, joka rapisi lakastuneille lehdille ja varisi kerppujen
välitse jänisten päälle.
Tällaisen yön luulisi olevan kaikkea muuta kuin sovelias metsästykseen,
mutta Springfieldin kettu oli kumminkin liikkeellä. Se tuli
vastatuuleen Olifantin suolle ja osui tuulen alapuolelle sitä kasaa,
jonka alla jänikset nukkuivat. Se vainusi ne heti ja hiipi hajun
suuntaan vastatuuleen lehdeskasaa kohden. Tuulen viuhina ja lumiräntä
helpottivat lähestymistä, ja vasta kun kettu oli aivan pensaan luona,
Jänöemo heräsi siihen, että kuiva lehti risahti tulijan käpälän alla.
Se kosketti Risakorvan viiksiin, ja molemmat olivat täysin valveilla
juuri kun kettu oli hyppäämässä niiden päälle. Mutta jäniksellä on
nukkuessakin jalat aina valmiina loikkaamaan. Jänöemo syöksyi myrskyyn,
ja ketun hyppäys jäi tekemättä, mutta se lähti heti perässä. Risakorva
katosi toiselle puolen.
Jänöemolla oli vain yksi tie valittavana, ja se kävi suoraan
vastatuuleen. Henkensä edestä ponnistaen se pääsi vähän edelle
juostessaan yli vetelän mudan, joka ei kannattanut kettua. Sitten se
tuli rimmen rannalle. Ei ollut kääntymisen mahdollisuutta, täytyi mennä
veteen.
Se kahlasi läpi ruohojen ja tuli syvään veteen; kettu perässä. Mutta
tämä oli sittenkin liikaa Repolaiselle semmoisena yönä. Se kääntyi
takaisin, ja Jänöemo ponnisteli yhä samaan suuntaan läpi kaislikon ja
ui sitten avovettä toista rantaa kohti. Vastatuuli oli kova. Pienet
aallot löivät jäätävän kylminä yli sen pään, ja vesi oli täynnä
lumisohjoa, joka esti uintia. Toinen ranta häämötti mustana viivana
kaukaa, kaukaa, ja kenties kettu jo oli siellä odottamassa.
Mutta Jänöemo laski korvansa lerpalleen, jottei vastatuuli tarttuisi
niihin, ja taisteli sitten kaikin voimin kylmässä vedessä tuulta
ja aaltoja vastaan. Pitkän ja vaivalloisen uinnin jälkeen se oli
pääsemäisillään toisen rannan uloimpien kaislojen luo, mutta silloin
lumisohjo tukki siltä tien kokonaan; tuuli viuhui rantapenkeressä
synnyttäen ketun ääntä muistuttavan ulinan, ja tämä kauhistutti jänistä
niin, että se menetti kaiken voimansa ja alkoi ajelehtia takaperin
myötätuuleen, ennen kuin se pääsi vapaaksi kelluvasta sohjosta.
Se ponnisteli nyt takaisinpäin, mutta hyvin hitaasti. Ja kun se raukka
lopulta pääsi vastarannan suurien kaislojen suojaan, sen jäsenet
olivat kangistuneet ja voimat lopussa; se ei enää välittänyt, oliko
kettu rannalla vai ei. Kaislikon läpi se vielä pääsee, mutta jo rannan
ruohikossa uinti käy epävarmaksi ja hitaaksi. Heikot vedot eivät enää
vie sitä rantaa kohti, ympärille muodostuva jää pysäyttää sen kokonaan.
Kohta lakkaavat kylmenneet jäsenet liikkumasta. Pikku Jänöemon
hieno kuononpää ei enää värähtele; sen kauniit ruskeat silmät ovat
ummistuneet iäksi.
Mutta saaliinhimoinen kettu ei enää ollutkaan rannalla odottamassa.
Risakorva oli päässyt ehein nahoin vihollisen ensi hyökkäyksestä ja
toinnuttuaan säikähdyksestään se juoksi takaisin "vaihtamaan" emon
kanssa ja siten auttamaan tätä. Se tapasi ketun kiertämässä rimpeä
silloin kun Jänöemo oli kääntynyt takaisin, sai sen johdetuksi
omille jäljilleen ja vei sen kauas niillä mailta. Lopulta se käytti
piikkilanka-aidan temppua ja pääsi siten ketusta eroon. Sitten se
palasi penkerelle hakemaan emoaan, tömisti ja juoksi, mutta turhaan.
Se ei löytänyt emoaan milloinkaan eikä saanut tietää, minne tämä oli
joutunut, sillä Jänöemo nukkui ystävänsä veden hyisessä sylissä. Eikä
vesi kerro tietojaan.
Pieni Jänöemo-parka oli sankari, mutta kuitenkin vain yksi niistä
lukemattomista miljoonista, jotka ovat eläneet ja tehneet parhaansa
pienessä maailmassaan ajattelemattakaan sankaruuden saavuttamista --
ja sitten kuolleet. Se oli urhoollinen soturi elämän taistelussa. Se
oli hyvää ainesta, sitä joka ei milloinkaan kuole. Sen jäntevyys ja
älykkyys jäivät perinnöksi Risakorvalle. Emo eli jälkeläisessä, ja
tämän kautta periytyi lajiin hienompaa verta.
Risakorva elää yhä rämeikössä. Vanha Olifant kuoli sinä talvena,
eivätkä hänen leväperäiset poikansa viitsineet muokata rämeikköä
eivätkä korjata piikkilanka-aitoja. Yhdessä vuodessa seutu oli
villiytynyt entistäkin enemmän; nuoria puunvesoja ja orjanruusupensaita
kasvoi kaikkialla, ja kaatuneista piikkilanka-aidoista tuli jäniksille
mainioita turvapaikkoja, joihin koirat ja ketut eivät uskaltaneet
tunkeutua. Siellä elää Risakorva vielä tänäkin päivänä. Se on nyt suuri
ja voimakas urosjänis eikä pelkää kilpailijoita. Sillä on itsellään
iso perhe ja komea ruskea puoliso, jonka se on saanut ties mistä.
Epäilemättä sen lapset ja jälkeläiset tulevat elämään ja lisääntymään
rämeikössä vielä monta vuotta. Siellä saattaa nähdä niitä aurinkoisina
kesäiltoina, jos on oppinut niiden merkkikielen ja tietää tarkalleen,
millaiseen paikkaan ja millä tavalla tömistää.