kvaa' kvaa' kvaa'
Huhtikuussa varikset alkoivat olla kovin touhuissaan. Jokin uusi
kiihotin näytti saaneen ne kokonaan valtaansa. Ennen ne olivat aamusta
iltaan ruoan haussa, nyt niiltä kului puoli päivää männikössä. Usein
näin niiden parittain tai kolmittain ajelevan toisiaan; välistä ne
suorittivat lentonäytteitä tehden mikä minkinlaisia temppuja ilmassa.
Etenkin niitä näytti huvittavan syöksyminen vinhaa vauhtia hyvin
korkealta puussa istuvaa varista kohti: ihan viime hetkellä ne äkkiä
kääntyivät ja lensivät uudelleen ylöspäin niin että siivet suhisivat.
Toisinaan taas variksen pää kurottautui alaspäin, höyhenet nousivat
pystyyn, ja lintu päästi pitkän äänen, esimerkiksi tällaisen:
kr -- -- -- raa'
Mitä tämä kaikki merkitsi? Sen sain hyvin pian tietää. Varikset
kosiskelivat ja pariutuivat. Urokset näyttivät naaraille siipiensä
voimaa ja antoivat niiden kuulla ääntään. Ja jälkimmäiset olivat
varmaan kosijoihinsa hyvin mieltyneitä, sillä huhtikuun puolivälissä
kaikki olivat saaneet parinsa ja hajaantuneet eri tahoille
kuherrusaikaansa viettämään. Castle Frankin männikkö jäi taas
asumattomaksi ja äänettömäksi.
2
Don-joen laaksossa on kumpu nimeltä Sugar Loaf. Se on tuskin puolen
kilometrin päässä Castle Frankista, ja sen puut ovat samaa metsikköä
kuin tämä. Näiden kahden kummun välisessä notkossa on vanha petäjä,
jonka latvassa on hylätty haukanpesä. Tämän pesän tiesi jokainen
Toronton koulupoika, mutta kukaan ei ollut milloinkaan huomannut siinä
liikettä, ellei oteta lukuun sitä, että minä kerran olin ampunut sen
reunalta mustan oravan. Pesä oli ollut siinä monta vuotta vanhana
ja ränsistyneenä ja näytti olevan hajoamaisillaan. Mutta mikä
kummallisinta, se ei sittenkään hajonnut ja tippunut maahan kuten muut
vanhat pesät.
Eräänä toukokuun aamuna olin päivän sarastaessa ulkona. Astuin hiljaa
läpi metsikön. Varisseet lehdet olivat märkiä, eikä askeleistani
kuulunut risahdustakaan. Satuin kulkemaan vanhan haukanpesän alitse
ja huomasin ihmeekseni mustan pyrstön pistävän näkyviin sen laidalta.
Iskin kepilläni puun runkoa, ja pesästä lensi varis. Salaisuus
oli paljastunut. Olin kauan epäillyt, että tässä männikössä pesi
varispari, mutta nyt huomasin, että sen asukkaana oli itse Hopeatäplä
puolisoineen. Vanha pesä oli niiden, ja ne olivat viisaasti kylläkin
jättäneet tekemättä talossaan kevätsiivouksen ja korjanneet näkyvistä
kaikki taloudenpidon merkit. Siinä ne olivat pesineet vuoden toisensa
perästä, vaikka niiden kodin alitse oli joka päivä kulkenut poikia ja
miehiä pyssyt mukanaan variksien varalta. Sen kerran perästä en enää
päässyt yllättämään Hopeatäplää pesässään, vaikka monta kertaa näin sen
kaukoputkellani. Sen puolisoa en milloinkaan oppinut tuntemaan.
Eräänä päivänä ollessani tarkkailemassa variksia näin yhden lentävän
Don-laakson yli kantaen nokassaan jotain valkoista. Se lensi Rosedalen
puron suulle, mutta siirtyi pian vähän ylempänä olevan lähteen luo,
pudotti maahan sen, mitä sillä oli nokassaan, ja katseli sitten vähän
aikaa tarkasti ympärilleen. Nyt huomasin, että se oli vanha ystäväni
Hopeatäplä. Hetken perästä se sieppasi taas tuomansa kappaleen
nokkaansa -- se oli simpukan kuori --, käveli sitten lähteen ohi ja
veti ruohikosta koko kasan näkinkenkiä ja muita valkoisia, kiiltäviä
esineitä. Se levitteli ne päivänpaisteeseen, käänteli niitä, nosti
yhden kerrallaan nokallaan, pudotti taas, hautoi niitä kuin munia
ja tuijotti niihin kuten saituri aarteisiinsa. Tämä oli Hopeatäplän
intohimo, sen heikkous. Se ei itsekään tietänyt, miksi iloitsi niistä,
samaten kuin koulupoika ei osaa sanoa, miksi hän kerää postimerkkejä.
Mutta ilmeisesti sen nautinto oli sangen aito. Puolen tunnin päästä
se taas kätki omaisuutensa ruohikkoon, myös vasta tuomansa lisän,
ja lensi pois. Menin heti tutkimaan sen kätköä. Siinä oli ehkä
hatullinen tavaraa, enimmäkseen valkoisia piikiviä, näkinkenkiä
ja muutamia tinapaloja sekä kahvikupin korva, joka varmaankin oli
kokoelman merkillisyys. Toista kertaa en niitä nähnyt, sillä Hopeatäplä
huomasi heti, että hänen aarteitaan oli liikuteltu, ja vei ne toiseen
piilopaikkaan. Sitä en milloinkaan löytänyt.
Sinä aikana kun pidin silmällä Hopeatäplän elämää ja toimia, sillä
oli monta pientä seikkailua. Kerran sitä pahoinpiteli varpushaukka,
ja kärpässiepot ahdistelivat sitä vähän väliä. Nämä tosin eivät sitä
voittaneet, mutta olivat kumminkin sangen kiusallisia härnääjiä, ja
se koetti aina päästä niistä eroon niin pian kuin suinkin, aivan
samoin kuin täysikasvuinen mies ei viitsi kiistellä vallattomien
pojannulikoiden kanssa. Mutta Hopeatäplä oli itsekin usein pahanteossa.
Aamuisin se kävi pikkulintujen pesillä syömässä niiden vastamunittuja
munia ja suoritti nämä kierroksensa yhtä säännöllisesti kuin lääkäri
sairaskäyntinsä. Mutta meidän ei sovi sitä moittia, sillä mehän
kohtelemme samoin kanojamme.
Sen älykkyys tuli usein näkyviin. Kerran näin sen lentävän vuorensolaa
alaspäin kantaen nokassaan suurta leivänpalaa. Solan puroa oltiin tähän
aikaan muuraamassa umpeen lokaviemäriksi, ja muurausta oli jo valmiina
noin pari sataa metriä. Kun varis juuri oli muurauksen yläjuoksunpuolen
avoveden kohdalla, siltä putosi leivänpala, ja virta vei sen tunneliin.
Lintu laskeutui maahan ja tirkisteli turhaan pimeään onkaloon. Mutta
sitten sen päähän juolahti onnellinen tuuma: se lensi tunnelin
alapäähän ja odotti siellä, kunnes virta toi leivänpalan taas näkyviin.
Silloin se koppasi sen nokkaansa ja lensi voitonriemuisena tiehensä.
Hopeatäplä oli hienon maailman varis, ja sillä oli ollut menestystä.
Se eli seudussa, jossa ruokaa oli yltä kyllin, joskin siellä oli
vaarojakin. Vanhassa korjaamattomassa pesässä se oli puolisoineen joka
vuosi kasvattanut poikueen, ja kun varikset kokoontuivat, se oli niiden
itsestään selvä johtaja.
Kesäkuun lopulla ne jo kokoontuvat, ja vanhemmat tuovat nyt
seurapiiriin tylppäpyrstöiset, pehmeäsiipiset ja falsettiääniset
poikasensa, jotka jo ovat miltei täysikasvuisten kokoisia. Männikössä
alkaa taas vilkas elämä. Täällä on variksilla samalla linnoituksensa
ja koulunsa. Tuuheiden oksien kätkössä nuoret tulokkaat ovat turvassa,
ja siellä alkaa niiden opetus. Niille opetetaan kaikki variksenelämän
salaisuudet ja menestymisen ehdot -- ja tässä elämässä saattaa
pieninkin hairahdus olla turmiollinen.
Ensimmäinen viikko kuluu nuorten tutustuessa toisiinsa ja entiseen
parveen, sillä kunkin variksen täytyy olla tuttu parven kaikkien
muiden varisten kanssa. Vanhemmilla on sillä välin aikaa hiukkasen
levähtää rasittavan pesimisajan jälkeen, sillä poikaset kykenevät nyt
itse hakemaan ruokansa ja istumaan rivissä oksalla aivan kuin isotkin
varikset.
Pian sen jälkeen alkaa sulkasadon aika. Vanhat varikset ovat silloin
tavallisesti hyvin ärtyisiä ja hermostuneita. Kumminkin ne juuri
nyt alkavat harjoittaa poikasia. Nämä ovat tietenkin alussa hyvin
kummissaan kurituksesta ja nalkutuksesta, koska ovat vasta äsken olleet
emon lempilapsia. Mutta hyvää se vain niille tekee, niin kuin entinen
akka sanoi, kun ankeriaita nylki. Ja Hopeatäplä oli mainio opettaja.
Toisinaan se näytti pitävän oppilailleen puhetta. Ei ole helppo
tietää, mitä se niille sanoi, mutta päättäen niiden tarkkaavaisuudesta
opetus mahtoi olla erittäin viisasta. Joka aamu on kullakin luokalla
harjoitus -- sillä tietenkin variksenpoikaset jakaantuvat ikänsä ja
taitonsa mukaan eri luokkiin. Muu osa päivää kuluu sitten ruoan haussa
vanhempien seurassa.
Kun vihdoin tullaan syyskuuhun, variksenpoikaset ovat jo monessa
suhteessa toisenlaisia kuin kesällä. Tuhmat ja meluavat pikkuvarikset
ovat oppineet tapoja. Niiden silmäterän hento sininen väri -- poikasen
tuntomerkki -- on muuttunut tummanruskeaksi kuten vanhoilla variksilla.
Ne osaavat nyt kaikki, mitä niille on opetettu, vieläpä kykenevät
pitämään vahtiakin. Ne tuntevat pyssyn ja satimet ja ovat saaneet
erikoiskurssin toukkien ja jyvien poimimisessa. Ne tietävät, että
maanviljelijän lihava emäntä on koostaan huolimatta paljon vähemmän
vaarallinen kuin hänen viisitoistavuotias poikansa, ja ne saattavat
erottaa pojan tämän sisaresta. Ne tietävät myös, ettei sateenvarjo ole
pyssy, sekä osaavat laskea kuuteen, mikä riittää nuorille variksille,
vaikka Hopeatäplä pääseekin lähelle kolmeakymmentä. Ne tuntevat ruudin
hajun ja alkavat sukia höyheniään kuten ainakin sivistyneet varikset.
Lennosta laskeutuessaan ne aina painavat siipensä kokoon kolmasti
ollakseen varmoja siitä, että ne asettuvat sievästi. Ne osaavat
puijata ketun jättämään puolet ateriastaan ja tietävät myös, että kun
kärpässieppo tai pääskynen ahdistaa, on paras kätkeytyä pensaikkoon;
noiden pienten kiusanhenkien kanssa ei käy tappeleminen: eihän lihava
omenaeukkokaan saa kiinni pikkupoikia, jotka ovat näpistelleet
hänen koristaan. Kaiken tämän osaavat nuoret varikset. Mutta ne
eivät vielä ole saaneet oppia munien varastamista, sillä nyt ei ole
sopiva aika. Ne eivät vielä tunne simpukoita eivätkä ole maistaneet
hevosen silmää tai oraan itua, eikä niillä vielä ole käsitystä siitä,
mitä ovat muuttomatkat, parhaat kaikista opettajista. Matkalle
lähtöä ne kuitenkin jo maltittomina odottavat, mutta ne saavat olla
kärsivällisiä, kunnes vanhat ehtivät valmiiksi.
Syyskuussa tapahtuu täysikasvuisissakin variksissa suuri muutos.
Niiden sulkasato on nyt päättynyt. Ne ovat taas täysissä tamineissaan
ja ylpeilevät komeasta puvustaan. Terveys on parantunut, ja samalla
ärtyisyys on poissa. Vanha Hopeatäpläkin, tuo ankara opettaja, käy
vallan leikkisäksi, ja nuoret varikset, jotka aikoja sitten ovat
oppineet sitä kunnioittamaan, alkavat nyt todella pitää siitä.
Se on päntännyt niiden päähän kaikki käytössä olevat merkit ja
komentosanat, ja nytkös on soma nähdä niitä varhaisena aamuhetkenä!
-- Ensimmäinen luokka! -- esimerkiksi tähän tapaan vanha päällikkö
huutaa varisten kielellä, ja ensimmäinen luokka vastaa äänekkäästi.
-- Lentoon! ja heti ovat kaikki ilmassa, päällikkö edellä, muut perässä.
-- Ylöspäin! ja samalla hetkellä kaikki ovat kohoamassa korkeammalle.
-- Kokoon! ja kaikki sulloutuvat yhteen ryhmään.
-- Hajalle! ja ne hajoavat kuin lehdet tuulessa.
-- Riviin! ja ne muodostavat heti pitkän rivin, jollaisena ne
tavallisesti lentävät.
-- Alas! ja kaikki painuvat lähelle maata.
-- Ruoan hakuun! ja varisparvi laskeutuu lennosta ja hajaantuu eri
tahoille syömään parin vartijan pitäessä vahtia -- toisen puussa
oikealla, toisen kauempana aidalla vasemmalla puolella. Hetken päästä
saattaa Hopeatäplä huutaa: "Pyssymies!" Vartijat toistavat huudon,
ja koko parvi lentää minkä siivistä lähtee kauas metsään. Täällä ne
muodostavat uuden rivin ja palaavat kotikummulleen.
Vahtina eivät toimi vuorotellen kaikki varikset, vaan eräät erityisen
valppaiksi havaitut ovat vakinaisia vahteja. Niiden täytyy pitää vahtia
ja hakea ruokansa samalla kertaa. Meistä tuntuu ehkä, ettei tämä
ole oikeudenmukaista, mutta varikset ovat varmaan huomanneet, että
vahdinpito tällä tavalla käy parhaiten. Ja varisten omaksuma järjestely
on paras mahdollinen, sen myöntävät kaikki linnut.
Marraskuussa parvi vihdoin liitelee vanhan ja viisaan Hopeatäplän
johdolla etelään päin oppimaan uusia elämäntapoja ja tutustumaan
toisenlaisiin ruokiin ja toisiin seutuihin.
3
Varis ei yleensä päiväsaikaan joudu pulaan, mutta yöllä se on avuton.
Ja linnuista pöllö on ainoa, jota se pelkää. Kun varis pimeän tultua
kuulee pöllön äänen, vaikka kaukaakin, se joutuu ihan suunniltaan
kauhusta eikä tohdi pistää päätään siipien suojaan, vaan istuu
vavisten ja surkeana aamuun asti. Pakkasella moni varis on tästä
syystä palelluttanut toisen tai molemmat silmänsä ja tullut sokeaksi
sekä lopulta menettänyt henkensä. Sillä sokeille variksille ei ole
turvakoteja.
Mutta aamun valjetessa ne kohta saavat entisen rohkeutensa ja hakevat
lähiseudun ristiin rastiin, kunnes löytävät pöllön. Elleivät ne saa
sitä tapetuksi, ne ainakin rääkkäävät sen puolikuoliaaksi ja ajavat
monen peninkulman päähän.
Kevättalvella 1893 varikset olivat tavallisuuden mukaan tulleet Castle
Frankiin. Pari päivää niiden tulon jälkeen olin kävelemässä metsässä
ja tapasin lumessa jäniksen jäljet. Jänis oli juossut täyttä laukkaa
ja hypellyt puiden välitse, ikään kuin sitä olisi ahdistettu. Mutta
takaa-ajajan jälkiä en ihmeekseni nähnyt missään. Seurasin jälkiä
ja näin ennen pitkää hangella verta sekä vähän matkan päässä siitä
puoliksi syödyn ruskean kaniinin. Aluksi en käsittänyt, mikä oli
saattanut sen surmata, mutta tarkasti haettuani löysin vihdoin suuret
parivarpaiset jäljet ja sievän ruskean höyhenen. Asia oli nyt selvä --
surmaaja oli ollut _sarvipöllö_. Palatessani puoli tuntia myöhemmin
samaa tietä näin tosiaankin itse tuikeasilmäisen pöllön istumassa
puussa aivan lähellä raatoa. Murhaaja oleskeli yhä rikospaikalla.
Lähestyessäni se päästi omituisen "grrr -- oo"-äännähdyksensä ja lähti
lentämään matalalla liidellen syrjäistä, synkkää metsää kohden.
Pari päivää sen jälkeen kuulin iltahämärässä varisten pitävän
harvinaisen kovaa ääntä. Aamulla varhain menin katsomaan ja löysin
hangelta mustia höyheniä. Kuljin niistä vastatuuleen, sinne päin mistä
ne tulivat, ja pian löysin variksen veriset jäännökset sekä suuren
parivarpaisen jäljen; se ilmaisi, että murhaaja taaskin oli ollut
pöllö. Ympärillä oli kamppailun merkkejä, mutta petolintu oli ollut
voimakkaampi. Varisparka oli temmattu oksaltaan illalla, jolloin pimeys
oli tehnyt sen aseman toivottoman epäedulliseksi.
Tarkastelin jäännöksiä ja sain näkyviini pään -- silloin en voinut
olla surusta huudahtamatta. Se oli vanhan Hopeatäplän pää! Sen pitkä
ja hyödyllinen elämä oli päättynyt. Sen surmaksi oli lopulta koitunut
pöllö, jota varomaan se oli opettanut niin monta sataa nuorta varista.
Sugar Loafin vanha pesä on nyt hylättynä. Vieläkin tulee keväisin
variksia Castle Frankiin, mutta ilman mainiota johtajaansa ne eivät
oikein menesty. Niiden lukumäärä on vähenemässä, ja pian kai niitä
ei enää nähdä koko vanhan mäntymetsän tienoilla, missä ne ja niiden
esi-isät ennen oppivat ja elivät.