»Minä rakastan sinua!»
Barbara Harding ei tiennyt, mikä liikahduksen oli aiheuttanut, mutta
vaistomaisesti hän pelkäsi hengenvaaran väijyvän piiloisan lehvistön
takana huoletonta sakilaista.
»Billy!» hän kirkaisi — ristimänimi lähti huomaamatpa hänen huuliltaan.
»Pensaassa, vasemmalla, kavahtakaa!»
Tytön äänen hätäinen sävy oli saanut Byrnen pyörähtämään ympäri
heti ensimmäisen sanan kajahdettua — ja se hänet pelasti. Hän näki
puolialastoman raakalaisen ja keihästä sinkauttavan käden; ja kuten hän
olisi vaistomaisesti väistänyt oikean nyrkin survaisua päähän entisten
aikojensa ottelutavalla, väisti hän nytkin astahtamalla oikealle, ja
raskas ase suhahti vahinkoa tekemättä hänen olkansa ylitse.
Raivosta karjaisten vetäisi soturi terävän paranginsa ja karkasi
käsikähmään. Byrne tempasi Therieren revolverin tupestaan ja laukaisi
sen suoraan vasten raakalaisen kasvoja, mutta Barbaran kauhuksi ei
patruuna lauennut.
Ennen kuin Billy ennätti painaa liipaisinta toistamiseen, oli malaiji
hänen kimpussaan.
Tyttö näki valkoisen miehen hypähtävän syrjään välttääkseen
vastustajansa tuhoisaa iskua, kääntyvän sitten vikkelästi kuin pantteri
ja syöksähtävän käsiksi villiin.
Byrnen vasen käsivarsi kiertyi malaijin kaulaan ja oikean käden
moukarimaisesta nyrkistä sateli iskuja ruskeaan naamaan.
Raakalainen heitti hyödyttömän parangin kädestään, repien kynsin ja
hampain valtavan voimakasta olentoa, jonka käsiin huomasi joutuneensa;
mutta yhtenään osui kauheita, säälimättömiä iskuja hänen suojattomiin
kasvoihinsa.
Tämän alkuperäisen ottelun ainoa todistaja seisoi kuin lumottuna
paikallaan, katsellen valkoisen miehen hurjaa, raakaa rajuutta ja
leijonamaisia voimannäytteitä. Hitaasti, mutta varmasti hän survoi
vastustajansa kasvot muodottomaksi möyhyksi — paljain käsin hän oli
käynyt käsiksi aseistettuun soturiin ja surmasi hänet.
Se oli uskomatonta! Ei edes Theriere eikä Billy Mallory olisi kyenneet
sellaiseen.
Billy Mallory! Ja Barbara ihaili hänen murhaajaansa!
Heitettyään vihollisensa elottoman ruumiin maahan palasi Billy Byrne
samaa tietä saarelle; hänen kasvoillaan oli leveä hymy, kun hän kiipesi
tytön luokse.
»Minun taitaa olla paras tarkastaa tätä paukkua», hän huomautti, »ja
pysytellä kotosalla. Ei ole turvallista jättää teitä yksin tänne — se
on selvä. Ajatelkaapa, jos olisin ehtinyt pois näkyvistä, ennen kuin
mies tuli esiin!» Tämä ajatus puistatti sakilaista silminnähtävästi.
Tyttö ei virkkanut mitään, ja senjohdosta mies katsahti äkkiä häneen.
Barbaran silmissä oli kauhistunut ilme, samanlainen kuin kerran
aikaisemminkin, silloin kun Byrne oli _Halfmoonin_ kannella potkaissut
tajutonta Theriereä.
»Mikä on hätänä?» tiedusti Billy levottomana. »Mitä olen nyt tehnyt?
Minun oli nitistettävä se vintiö —- hän olisi varmasti tappanut
minut, jollen olisi sitä tehnyt, ja sitten olisitte tekin ollut hänen
käsissään. Minun oli se tehtävä teidän tähtenne — olen pahoillani
siitä, että te sen näitte.»
»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea,
ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte
menetellä niin?»
Mies painoi päänsä kumaraan.
»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan
henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä,
ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan,
samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen
rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli
teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät
omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.
— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa.
Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut
ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä
olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette
opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.
— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos
omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin
vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä
olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla
tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»
Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin
peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut
myöntää.
»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä
tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että
se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi
kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan
niin ritarillisesti.»
»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä
mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan
ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet
murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!
— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti
Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi
annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä,
että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole
ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita,
näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin
omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.
— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli
turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala,
millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille
ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut,
niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti
minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan
osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla
hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt
sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa,
tekemistapa ei merkinnyt mitään.
— Olisin silti voinut olla siivo ja säädyllinen, jos olisin tahtonut.
Eräät läheisyydessäni syntyneet ja kasvaneet pojat olivat kylläkin
siivoja. He saivat hyviä työpaikkoja ja pysyivät niissä; minua ellotti
nähdessäni heitä — halveksin heitä ja vietin aikani vetelehtimällä
kapakkojen nurkissa, juomalla itseni humalaan ja hätyyttelemällä
naisia. Minä en tahtonut olla säädyllinen — en ennen kuin kohtasin
teidät ja opin —»
Hän epäröi ja änkytti punan levitessä hänen kaulalleen ja kasvoilleen:
»Ja opin kaipaamaan teidän kunnioitustanne», lopetti hän lauseensa.
Sitä hän ei ollut aikonut sanoa, ja tyttö tiesi sen. Hänen mielessään
heräsi äkkiä halu kuulla Billy Byrnen lausuvan ne sanat, joita hän ei
ollut uskaltanut päästää suustaan. Mutta hän tukahdutti sen halun heti,
ja hetkisen kuluttua hän harmitteli omaa heikkouttaan, koska hän olisi
halunnut kuulla sellaista Byrnen tasolla olevalta henkilöltä.
Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pari oli yhä pienessä, turvaisessa
saaressaan. Byrne keksi tekosyyn toisensa jälkeen saadakseen
siirretyksi tuonnemmaksi lähdön meren rannalle. Hän käsitti että
ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua, ja hän tiesi myöskin, että
sen aloittaminen merkitsisi hänen ja neiti Hardingin välisten suhteiden
lopun alkua ja että niiden katkettua elämä muuttuisi hänelle aution
erämaan vaeltamiseksi.
Joko heidät pelastaisi joku ohi kulkeva laiva tai alkuasukkaat
murhaisivat heidät; mutta viimemainitussa tapauksessa hän ei joutuisi
sen varmemmin eikä täydellisemmin eroon rakastamastaan naisesta kuin
siinäkään, että tyttö palaisi omaistensa keskuuteen.
Sillä Billy Byrne tunsi, ettei hän kuulunut mihinkään sellaiseen
seurapiiriin, jossa neiti Barbara Harding tunnettiin, ja häntä pelotti,
että heidän palattuaan sivistyneihin oloihin tyttö muuttuisi jälleen
kopean ylimieliseksi ja että hän taaskin olisi Barbaran mielestä alempi
olento, jota tyttö ja hänen kaltaisensa puhuttelivat »hyväksi mieheksi.»
Hän aikoi tietystikin ponnistaa kaikki voimansa toimittaakseen Barbaran
takaisin kotiinsa; mutta oliko väärin, hän tuumi, siepata muutamia
kultaisia onnenhetkiä palkkioksi palveluksistaan ja osittaiseksi
vastapainoksi elinkautisesta surkeudesta, johon hän joutuisi, sitten
kun hänen rakastamansa nainen olisi iäksi poistunut hänen elämästään?
Billyn mielestä se ei ollut väärin, ja niinpä hän vitkastelikin
Manhattan-saarella, joksi Barbara oli sen ristinyt, asuen kaupungin
toiseksi hienoimmassa rakennuksessa vastapäätä neiti Hardingin
palatsiasuntoa toisella puolella Riverside Driveä.
* * * * *
Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt
verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle,
joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.
»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan
halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet
tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä
uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.
»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en
halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»
»Teitä?»
»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja
— ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus
Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.
Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä
oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.
Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi
kalmankalpeaksi.
Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän
korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.
Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen
kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.
»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia —
nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon
ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten
lienevätkin.»
Ampuminen oli nyt jo vaimennut, mutta äänekästä kiljuntaa kuului
selvästi alempaa joen varrelta. Byrne astui askeleen vedenrajaan päin.
»Malttakaahan!» kuiskasi tyttö. »Ne tulevat tännepäin — me näemme
heidät täältäkin tuota pikaa.» Ja hän veti sakilaisen kyyhkysilleen
pensaan taakse.
Äänettöminä he tarkkailivat lähestyvää seuruetta.
»Ne ovat vinosilmiä», virkkoi Byrne, joka aina käytti tätä nimitystä
ylpeistä samuraista.
»Niin, ja heidän muassaan on kaksi valkoista miestä», supatti Barbara
Harding, jonka ääni värähti hillitystä kiihtymyksestä.
»Vankeina», sanoi Byrne. »Epäilemättä _Halfmoonin_ kauniin joukkueen
jäseniä.»
Samurait marssivat joen äyrästä myöten. Muutamien minuuttien perästä he
sivuuttaisivat saaren noin kolmenkymmenen metrin päässä. Billy ja tyttö
kyyristyivät suojaavan pensaan taakse.
»Minä en tunne heitä», kuiskasi mies.
»Mitä — mitä — oi, herra Byrne, se ei voi olla mahdollista!» äänsi
tyttö, tukahduttaen kiihkoaan. »Nuo miehet ovat Lotuksen kapteeni
Morris ja perämies Foster.»
Byrne nousi melkein pystyyn. Seurue oli nyt heidän piilopaikkansa
kohdalla.
»Pysykää täällä!» hän komensi. »Minä menen vapauttamaan heidät.» Sitten
hän lisäsi rajusti: »Teidän tähtenne, koska rakastan teitä. Naurakaa
nyt!» Ja hän oli poissa.
Hän juoksi vikkelästi joen äyräältä veteen: samurait, jotka olivat jo
sivuuttaneet saaren, eivät huomanneet häntä, loisessa kädessään hänellä
oli surmaamansa pääkallometsästäjän vankka sotakeihäs. Hänen vyössään
riippui Oda Yorimoton pitkä miekka, ja kreivi de Cadenetin revolveri
oli kotelossaan.
Barbara Harding katseli häntä, kun hän kahlasi joen poikki ja kapusi
vastaiselle rannalle. Hän näki Byrnen juoksevan ripeätä vauhtia
samuraiden ja näiden vankien jäljessä. Billyn keihästä pitävä oikea
käsi kohosi, ja sitten kajahti hänen laajoista keuhkoistaan hurja
karjaisu, joka olisi ollut kunniaksi kokonaiselle apachiheimolle.
Soturit kääntyivät parhaiksi nähdäkseen raskaan keihään lentävän heitä
kohti; ja sitten syöksähti Billy Byrne heidän keskelleen, veti esiin
revolverinsa ja ampui oikealle ja vasemmalle. Molemmat vangit käyttivät
hyväkseen vartijainsa hämminkiä ja säikähdystä, karkasivat heihin
käsiksi ja anastivat itselleen aseita.
Seurueessa oli ollut vain kuusi samuraita. Kaksi oli kaatunut Billyn
hyökätessä; mutta jäljellä olevat neljä, jotka olivat tointuneet
hämmästyksestään, ryhtyivät nyt taisteluun, osoittaen kansalleen
ominaista hurjuutta.
Taaskin oli Therieren revolveri ratkaisevalla hetkellä pettänyt
ja jäänyt laukeamatta; harmissaan oli Byrne heittänyt sen pois ja
turvautunut jälleen pitkään miekkaan, jonka käyttelyssä hän ei
läheskään vetänyt vertoja samuraille. Norris sieppasi maasta Byrnen
keihään ja iski sen Byrneä kovin ankarasti ahdistavan japanilaisen
ruumiin lävitse.
Nyt oli taistelu tasaista — kolme kolmea vastaan.
Norris heilutteli yhäti keihästä — se oli tehokkain ase samuraiden
pitkiä miekkoja vastaan. Hän kaatoi vastustajansa ja riensi sitten
Fosterin avuksi.
Saarelle jäänyt Barbara Harding näki, että Byrnen vastustaja pani hänet
tiukalle. Valkoinen mies oli puoleton, sillä samurain miekkailutaito
oli verrattomasti parempi. Tyttö näki sakilaisen pyrkivän japanilaisen
miekan ohitse käsiksi ahdistajaansa, mutta mies oli ilmeisesti liian
sukkela ja tottunut ottelija antaakseen hänelle siihen tilaisuutta.
Se kaksintaistelu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla, jollei Byrne
saisi apua ja hyvin nopeasti. Tyttö tarttui lyhyeen miekkaan, jota hän
nyt kantoi alituisesti muassaan, ja syöksyi jokeen.
Sitä ennen hän ei ollut kertaakaan mennyt sen poikki muutoin kuin
Byrnen sylissä. Virta oli vuolas ja voimakas. Se oli vähällä pyyhkäistä
hänet kumoon, ennen kuin hän oli puolitiessäkään, mutta hänen
mieleensäkään ei johtunut luopua yrityksestään.
Iäisyydeltä tuntuneen ajan perästä hän kipusi mantereelle; ja äyrään
harjalle noustessaan hän riemukseen näki Byrnen vielä olevan pystyssä
ja taistelevan. Foster ja Norris pakottivat vihollistaan peräytymään —
heillä ei ollut mitään vaaraa.
Ripeästi Barbara juoksi Byrneä ja samuraita kohti. Pienikasvuisen
soturin huulilla väikkyi ilkeä hymy, ja hänen välkkyvä säilänsä
heilahti äkilliseen vale-iskuun. Kun Byrne kallistui kömpelösti
torjumaan odotettua lyöntiä, pyörähti miekka toiseen suuntaan ja
tärähti hänen päähänsä.
Barbara tuli silmänräpäystä liian myöhään pelastamaan, mutta parhaiksi
kostamaan. Tuskin oli samurain säilä koskettanut sakilaista, kun
Barbara Hardingin kauniin käden heiluttama Oda Yorimoton lyhyt miekka
osui hänen sydämeensä.