'Yhdessä tyttö ja sakilainen menivät rotkon suulle. Ulkonevan
kalliokielekkeen takaa he tirkistelivät alhaalla leviävään metsään.
Useihin minuutteihin ei kumpikaan havainnut mitään epäilyttävää.
»Te olette kaiketi nähnyt aaveita», virkkoi Byrne kuivasti.
»Niin», vastasi tyttö, »ja näen niitä taaskin. Katsokaas! Tuonne alas —
oikealle puolelle!»
Byrne katsoi hänen osoittamaansa suuntaan.
»Vinosilmiä», hän äännähti. »Näettekös, kuinka heitä vilisee? Niitä on
ainakin satakunta!»
Hän loi huolestuneen katseen taakseen.
»Minusta ei tämä paikka enää tunnu niin oivalliselta kuin aluksi»,
hän huomautti. »Nuo japanilaiset piikkimiehet saattavat kavuta tuonne
kallionreunalle ja parilla heitolla lähettää meidät tuonelaan.»
»Niin», virkkoi Barbara, »minua pelottaa, että tämä on oikea umpikuja.»
»Ja jos haluamme suoriutua pois täältä», jatkoi sakilainen, »pitää
meidän kiirehtiä ja sivaan. Tulkaa mukaan!» Samassa hän pujahti
aukosta, kääntyi heti oikealle ja lähti juoksemaan hipoen äkkijyrkkää
kalliota, joka ulottui niin kauaksi kuin he näkivät, häipyen vähän
matkan päässä alkavaan metsään.
Puut ja pensaat piilottivat heidät alhaalla olevien näkyvistä.
Ilmitulon vaaraa ei heillä ollut muuta kuin lyhyenä hetkenä heidän
tullessaan solasta, mutta he olivat valinneet sellaisen ajan, jolloin
viholliset olivat olleet kaukana rinteellä tiheän pensaikon takana.
Tuntikausia pakolaiset riensivät edelleen, menivät erään harjanteen
yli ja laskeutuivat taaskin toiseen laaksoon. Pienen puron rannalle he
pysähtyivät lepäämään, toivoen päässeensä kokonaan eroon vainoojistaan.
Taaskin Byrne kalasti, ja taaskin he istuivat yhdessä yhden ruokalajin
aterialla.
Aterian aikana huomasi mies yhä useammin tarkastelevansa tyttöä.
Useiden päivien aikana oli hänen ihailunsa Barbaran kauneutta kohtaan
kasvanut, ja nyt hänen oli vaikea siirtää katsettaan pois tytön
kasvoista. Kolmasti Barbara yllätti hänet kiinteästi tuijottamassa ja
joka kerta loi hämillään katseensa maahan.
Vihdoin tyttö hermostui ja sitten pelästyi — tuliko se niin pian?
Mies oli syötäessä ollut hyvin harvapuheinen, eikä Barbara olisi
kuolemakseenkaan- osannut keksiä mitään keskustelunaihetta saadakseen
hänen ajatuksensa johdetuksi muualle.
»Eikö meidän olisi paras lähteä?» kysyi tyttö vihdoin.
Billy hätkähti hiukan, ikäänkuin hänet olisi tavattu tekemästä jotakin
epäiltävää.
»Niin luulen minäkin», hän myönsi. »Tämä ei ole lainkaan sopiva
yöpymispaikka — se on liian avoin. Meidän on etsittävä jonkunlainen
piiloisa kohta, jos suinkin voimme, sellainen, jonka voi jollakin
tavoin sulkea.»
He lähtivät uudelleen jatkamaan toivottomalta tuntuvaa samoilemistaan
— päämäärätöntä vaellusta, tietämättä mitä etsivät. Kauas vaarasta,
kenties suoraan toisten monin verroin kauheampien vaarojen kitaan.
Barbaran sydän oli raskas, sillä hän oli alkanut jälleen pelätä ja
epäillä sakilaista.
He noudattivat pienen puron rantaa siihen kohtaan, missä se laski
jokeen, ja etenivät sitten alaspäin laaksoa pitkin kilometriltä yhä
leveämmäksi ja vuolaammaksi käyvän joen äyrästä.
Iltapuolella he saapuivat pienen, kallioisen saaren kohdalle, ja kun
Byrnen katse osui siihen, huudahti hän mielissään:
»Kas siinä on meille sopiva paikka! Tuolla meidän pitäisi voida piillä
vaikka kuinka kauan.»
»Mutta miten pääsemme sinne?» ihmetteli tyttö, silmäillen peloissaan
joen pyörteitä.
»Se ei ole syvä», rauhoitti Byrne. »Eteenpäin! Minä kannan teidät
ylitse.» Ja vastausta odottamatta hän otti Barbaran syliinsä,
laskeutuen sitten joen äyrästä veteen.
Ne ajatukset, jotka olivat yhtenään pyörineet miehen mielessä koko
iltapäivän, ja tytön lämpimän, nuoren ruumiin äkillinen, läheinen
kosketus salpasivat Billy Byrnen hengityksen ja panivat hänen verensä
kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Vain vaivoin hän tukahdutti rajun
halun rutistaa Barbaraa rintaansa vasten ja peittää hänen kasvonsa
suudelmilla.
Ja sitten välähti hänen päähänsä turmiollinen ajatus — miksi hänen
pitäisi hillitä itseään?
Mitä merkitsi hänelle tämä tyttö? Eikö hän ollut aina vihannut Barbaraa
ja hänen laatuisiaan? Eikö tämä tuntenut kammoa ja halveksumista häntä
kohtaan? Ja kenelle tytön elämä kuului, kelle muulle kuin hänelle —
eikö hän ollut kahdesti pelastanut tytön henkeä?
Mitäpä väliä sillä olisi? He eivät ikinä hengissä selviytyisi tältä
raakalaissaarelta.
Nyt he olivat keskellä virtaa. Byrnen käsivarret olivat jo alkaneet
tiukentua tytön ympärillä.
Äkkiä nykäisten hän koetti vetää Barbaran kasvoja alemmaksi lähelle
omiaan, mutta tyttö nojasi molemmat kätensä hänen olkapäihinsä ja
piti huulensa käsivarren matkan päässä. Silmät levällään hän katsoi
sakilaista suoraan silmiin. Ja kumpikin näki toisen silmissä paljon
puhuvan ilmeen.
Barbara näki, mitä oli pelännyt, mutta myöskin jotakin muuta, joka
sai hänen sydämensä sykähtämään toivosta — vilpittömän rakkauden
ilmeen — vai oliko hän voinut erehtyä? Ja sakilainen näki sen naisen
rehelliset silmät, joita hän tietämättään rakasti, ja hänen sääliinsä
ja suojelukseensa vetoavan rukouksen.
»Älkää!» kuiskasi tyttö. »Älkää! Te pelotatte minua.»
Viikko sitten Billy olisi nauranut sellaiselle vetoomukselle. Jopa hän
epäilemättä olisi vastustelemisen tähden lyönyt tyttöä kasvoihin.
Mutta nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, mikä oli selvänä todistuksena hänen
sisäisestä muutoksestaan. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan eikä
siirtänyt hehkuvaa katsettaan tytön säikähtyneistä silmistä.
Sillä tavoin hän kahlasi matalan, vuolaan joen poikki ja kiipesi saaren
rannalle. Hänen sielussaan riehui taistelu edelleen.
Pelko — jäytävä, hyytävä pelko kuvastui nyt tytön silmistä. Se ilme
oli sakilaisesta yhtä selvä kuin painettu kirja, ja eikö tyttö ollut
sanonut olevansa peloissaan? Juuri sitä hän oli tahtonut saada aikaan
silloin kun he vielä olivat _Halfmoonilla_ — säikäyttää Barbaraa. Hän
olisi siitä nauttinut, mutta ei ollut kyennyt sitä tekemään.
Nyt tytöstä näkyi, että hän pelkäsi, ja lisäksi hän oli itse sen
myöntänyt, mutta nyt se ei sakilaista ilahduttanut. Päinvastoin se
saattoi hänet sanomattoman pahoilleen ja hämilleen.
Ja sitten tuli pahinta — kyyneleet kihosivat noihin viehättäviin
silmiin. Tukahdutettu nyyhkytys vavahdutti tytön vartaloa.
»Ja juuri kun minä aloin luottaa teihin!» valitti hän.
He olivat päässeet rantatöyryn harjalle, ja mies, joka yhäti piti
Barbaraa sylissään, seisoi ison puun alla pehmeässä viidakkoruohikossa.
Hitaasti hän laski tytön seisomaan maahan. Sokea halu kalvoi häntä
vieläkin; mutta nyt oli herännyt toinen voima vastustamaan pahaa, joka
äsken oli häntä hallinnut.
Hänen mieleensä muistuivat Therieren sanat: »Hyvästi, Byrne; pidä hyvää
huolta neiti Hardingista!» Ja hän muisti viimeisen keskustelun aikana
kuolevalle ranskalaiselle lausumansa tunnustuksen: »— viikko sitten
taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan useammanlaista sisua — luulen
parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»
Hän oli seisonut silmät maahan luotuina vankan käden yhä puristaessa
tytön käsivartta. Sitten hän taaskin katsahti Barbaraa silmiin. Tyttö
odotti, suurissa silmissään pelokas ja kysyvä ilme, samoin kuin vanki
syytettyjen aitiossa odottaa tuomarin päätöstä.
Katsellessaan edessään seisovaa Barbara Hardingia näki mies hänessä
uuden, ihmeellisen hohteen, ja äkkiä kuin salaman valossa selvisi
hänelle oikea asianlaita.
Hän tajusi, ettei hän voinut tehdä tytölle pahaa nyt eikä milloinkaan;
sillä hän rakasti Barbaraa!
Tämän havainnon mukana Billy Byrnelle tuli se turruttava, lamauttava
tieto, että hänen rakkautensa tulisi aina olemaan toivotonta — ettei
tämä ylhäisöön kuuluva tyttö voisi koskaan kuulua sellaiselle kuin hän.
Barbara Harding, yhä katsellen häntä kysyvästi, näki muutoksen, joka
ilmeni hänen olemuksessaan — Barbara näki nopean tuskan välähdyksen
miehen silmissä, ja hän ihmetteli. Tämän sormet päästivät otteensa
hänen käsivarrestaan käsien pudotessa velttoina sivuille.
»Älkää pelätkö», hän sanoi, »ei teidän tarvitse pelätä minua. En voisi
tehdä pahaa teille, vaikka yrittäisinkin.»
Syvä helpotuksen huokaus pääsi tytön huulilta — helpotuksen ja ilon,
ja hän havaitsi, että se johtui yhtä paljon siitä, että mies oli
osoittanut todeksi hänen äskettäin tekemänsä uuden suotuisan arvion
sakilaisesta, kuin että häntä itseään uhannut vaara oli ohitse.
»Tulkaa!» sanoi Billy Byrne, »meidän on parasta siirtyä hieman
kauemmaksi mantereesta pois näkyvistä ja etsiä sopiva leirin paikka.
Luulen, että meidän on levättävä täällä muutamia päiviä, kunnes olemme
toipuneet kuntoon. Te olette varmaankin aivan poikki, ja niin olen
minäkin, all right, all right.»
Yhdessä he etsivät sopivan paikan uudelle asuinsijalleen, ja tuntui
siltä kuin muutama hetki sitten ilmennyt kauhea tilanne ei olisi
koskaan uhannutkaan heitä, sillä tyttö tuntui, että suuri pelon taakka
oli iäksi poistunut hänen hartioiltaan, ja vaikka tylsä kipu kalvoi
sakilaisen sydäntä, oli hän kuitenkin onnellisempi kuin koskaan —
onnellinen saadessaan olla rakastamansa naisen lähellä.
Oda Yorimoton pitkällä miekalla Billy Byrne katkoi puiden oksia,
bambuja ja palmun lehtiä sekä sitoi ne pitkillä sitkeillä ruohoköysillä
majan tapaiseksi suojaksi. Barbara keräsi lehtiä ja ruohoa peittäen
niillä majan lattian.
»Numero yksi, Riverside Drive», sanoi sakilainen virnistäen saatuaan
työnsä päätökseen, »ja nyt menen alas joen äyräälle rakentamaan
Bowerya.»
»Oh, oletteko New Yorkista?» kysyi tyttö.
»En iki maailmassa», vastasi Billy Byrne, »olen vanhasta kunnon
Chicagosta, mutta olen ollut pari Kertaa New Yorkissa Goose Island
Kidien kanssa ja tiedän siitä kaiken. Jäykkäniskat kuuluvat Bowerille,
joten annamme sen nimen joen rannalla olevalle kojulleni. Te olette
ylhäisöä, joten teidän tulee siis asua Riverside Drivella», ja
sakilainen nauroi pienelle pilalleen.
Mutta tyttö ei nauranut hänen kanssaan, sen sijaan hän näytti
huolestuneelta.
»Ettekö mieluummin kuuluisi 'ylhäisöön', tekin?» hän kysyi, »ja asuisi
Riverside Drivella, kadun toisella puolella aivan minua vastapäätä?»
»En kuulu sinne», sanoi sakilainen karheasti.
»Ettekö haluaisi kuulua?» intti tyttö.
Koko elämänsä ajan Billy oli katsonut halveksivasti vihattuun,
veltostelevaan ylhäisöön, ja nyt kysymykseen eikö hän mieluummin
haluaisi olla yksi heistä, oli aivan mahdotonta antaa myöntävää
vastausta, ja kuitenkin, kummallista kertoakaan, hän huomasi itsessään
oudon kaipauksen olla Therieren ja Billy Malloryn kaltainen; kyllä,
tietyissä suhteissa jopa kuin Divinen. Hän halusi olla enemmän niiden
miesten kaltainen, jotka hänen rakastamansa nainen tunsi parhaiten.
»Nyt on minun jo liian myöhäistä kuulua sinne koskaan», hän sanoi
surullisesti. »Siihen täytyy syntyä. Vau! Enkö näyttäisikin
hullunkuriselta valkeissa housuissa jonkun upean loistojahdin kannella?»
Barbarankin oli pakko nauraa sille kuvalle, jonka miehen sanat
loitsivat hänen eteensä.
»En niinä sitä tarkoittanut», ehätti hän selittämään. »En tarkoittanut,
että teidän olisi välttämättä pukeuduttava heidän tavallaan, vaan että
teidän olisi _oltava_ heidän tapaisensa — toimittava ja puhuttava
samoin kuin he, kuten herra Theriere, jonka tunsitte. Hän oli
herrasmies ja kunnianmies.»
»Mutta minä en ole», tokaisi Billy.
»Oi, en minä tarkoittanut _sitä_», torjui tyttö.
»No niin, tarkoitittepa sitä tai olitte tarkoittamatta, niin on asia»,
intti sakilainen. »Minä en ole herrasmies: olen sakilainen. Sen olette
tekin sanonut, kuten muistatte. Sanoitte sen silloin _Halfmoonilla_,
enkä minä ole sitä unohtanut. Te olitte oikeassa; minä olen sakilainen.
En ole ikänäni oppinut olemaan mitään muuta. En ole koskaan _halunnut_
olla mitään muuta — ennen kuin tänään. Nyt tahtoisin olla herrasmies;
mutta se on liian myöhäistä.»
»Ettekö tahdo koettaa?» kysyi tyttö. »Minun tähteni.»
»Olkoon menneeksi!» vastasi sakilainen leppeästi »Teidän tähtenne
olisin valmis vaikka pitämään poskipartaa.»
»Huu!» huudahti Barbara Harding. »Jos sen tekisitte, niin en voisi
katsoa teihin.»
- »No, sanokaa sitten, mitä tahdotte minun tekevän.»
Barbara huomasi tehtävänsä käyvän vaikeaksi, jos hän mieli suorittaa
sen haavoittamatta miehen tunteita; mutta hän päätti takoa raudan
ollessa kuumana ja uskaltaa, jos niikseen tulisi, loukata sakilaista.
Miksi herra Billy Byrnen muokkaaminen oli hänestä niin tärkeätä, sen
miettiminen ei juolahtanut hänen mieleensäkään.
Hän empi hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan:
»Ensimmäisiä harrastettavianne, herra Byrne, on oppia puhumaan
sääntöjen mukaisesti. Ette esimerkiksi saa sanoa »työ», vaan »te»,
teidän on koetettava puhua samalla tavoin kuin minä puhun. Koko
maailmassa ei kukaan puhu mitään kieltä virheettömästi, mutta on eräitä
enemmän tai vähemmän räikeitä kieliopillisia ja ääntämisvirheitä, jotka
erityisesti loukkaavat hienostuneiden ihmisten korvaa ja joita on
helppo karttaa, jos vain varoo.»
»Hyvä on», virkkoi Byrne, »te saatte opettaa minulle, mitä tahansa
tahdotte, ja minä panen parastani oppiakseni puhumaan keikarien tapaan
— teidän tähtenne.»
Ja niin alkoi sakilaisen kasvatus, joka edistyi ripeästi, koska
heillä kummallakaan ei ollut paljon muuta tekemistä; alkuun päästyään
kävi mies kiihkeän innokkaaksi, sillä häntä kannusti se ilmeinen
mielihyvä, jota hänen edistymisensä tuotti vapaaehtoiseen opetustoimeen
ryhtyneelle tytölle.
Lisäksi se saattoi hänet ja Barbaran entistä läheisemmälle
toveruuskannalle keskenään.
* * * * *
Kolmeen viikkoon he eivät kertaakaan poistuneet saareltaan paitsi
noukkimaan hedelmiä, joita kasvoi läheisellä mantereella.
Haava oli vaivannut Byrneä aika lailla; joitakuita kertoja oli hän
ollut vähällä saada verenmyrkytyksen. Kerran oli kuume kohonnut
huolestuttavan korkealle, ja Barbara Harding oli istunut koko yön hänen
vieressään, haudellen hänen otsaansa ja lievittäen hänen tuskiaan
parhaan kykynsä mukaan. Vihdoin olivat miehen ihmeelliset elinvoimat
pelastaneet hänet.
Hän eli kuitenkin pahasti heikontunut, eikä heistä kumpikaan ollut
katsonut järkeväksi yrittää pyrkiä rannikolle, ennen kuin hän oli
täysin toipunut entisiin voimiinsa.
Tähän asti oli heidän elämänsä ollut hyvin rauhallista. Kahdesti oli
mantereella liikkunut alkuasukkaita, ilmeisesti metsästysseurueita;
mutta takaa-ajosta ei ollut näkynyt merkkiäkään. Heidän näkemänsä
miehet olivat olleet puhdasverisiä malaijeja; heidän joukossaan ei
ollut ollut ainoatakaan samuraita; mutta heidän hurjan sotainen
ulkomuotonsa oli varoittanut piileskelijöitä ilmaisemasta itseään.
Ravinnokseen he olivat saarelle saapumisestaan saakka käyttäneet
pääasiallisesti kaloja ja hedelmiä. Joskus oli heidän ruokalistansa
vaihteluna ollut lintuja ja kaloja, joita Byrnen oli onnistunut pyytää
omalla keksimällään yksinkertaisella satimella; mutta viime aikoina
riista oli käynyt varovaiseksi eikä kalojakaan tuntunut enää olevan
niin kosolti.
Kun he olivat kaksi päivää eläneet pelkillä hedelmillä, ilmoitti Byrne
aikovansa lähteä metsästysretkelle mantereelle.
»Metsänriista-ateria ei maistuisi pahalta», hän huomautti.
»Niin», huudahti tyttö, »minä olen kuolemaisillani lihan kaipauksesta.
Tuntuu melkein siltä, että voisin syödä sitä raakana.»
»Se on varmaa, että minä voisin», totesi Billy. »Luoja armahtakoon sitä
hirveä, joka joutuu tämän Therieren vanhan paukun kantamiin; te tuskin
saatte siitä suupalaakaan. Olen niin nälkäinen, että todennäköisesti
syön sen kokonaan — kavioineen, nahkoineen ja sarvineen — ennen kuin
ehdin tuoda siitä mitään teille.»
»Älkää toki!» kielteli tyttö nauraen. »Hyvästi ja olkoon onneksi! Mutta
älkää menkö varsin etäälle! Olen niin yksinäinen ja peloissani teidän
ollessanne poissa.»
»Kenties olisi teidän paras tulla mukaan», ehdotti Billy.
»Ei, olisin vain vastuksena; ettehän te voi menestyksellisesti väijyä
hirviä, jos teillä on katselijoita.»
»No niin, koetan pysytellä äänen kuuluvissa, ja saatte odottaa minua
takaisin millä hetkellä hyvänsä ennen auringon laskua.» Ja hän
laskeutui rantatöyryltä jokeen.
Mantereelta vaani pensaan takana häijy, musta silmäpari hänen ja
rannalle jääneen tytön liikkeitä, samalla kun pitkä, jäntevä,
ruskea käsi puristi lujasti raskasta sotakeihästä ja teräslihakset
jännittyivät rajua hyppyä ja vinhaa heittoa varten.
Tyttö tarkkaili Billy Byrneä, joka ponnisteli eteenpäin vuolaan joen
kuohuissa.
Kuinka valtavan väkevä ja kestävä hän olikaan! Millainen mies! Hillitön
voima-ihminen!
Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Barbara Harding huomasi
ihailevansa juuri Byrnen hillittömyyttä, joka kerran oli ollut hänestä
niin vastenmielinen. Hän näki miehen keveästi hyppäävän vastaiselle
rannalle. Ja sitten hän näki Billyn lähellä kasvavan pensaan rajusti
liikahtavan.