Barbara Harding heittäytyi Byrnen viereen. Nähtävästi oli henki
sammunut. Parahtaen kauhusta tyttö kallisti korvansa miehen huulille.
Hän ei kuullut mitään.
»Tule takaisin! Palaa!» hän valitti. »Anna minulle anteeksi se
julma nauru! Oi, Billy, Billy, minä rakastan sinua!» Ja Anthony
Harding-vanhuksen, moninkertaisen miljoonamiehen, tytär ja Amerikan
ylimystön vesa otti Grand Avennen sakilaisen pään syliinsä ja peitti
kalpeat, veriset kasvot suudelmilla.
Samassa Billy Byrne aukaisi silmänsä.
Barbara oli joutunut kiinni itse teossa. Hänen oli mahdoton päästä
pujahtamaan pois, ja heleän punan levitessä hänen kasvoilleen kiersi
Billy Byrne käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä alaspäin,
kunnes heidän huulensa yhtyivät.
Iällä kertaa ei tyttö tarttunut hänen olkapäihinsä työntääkseen häntä
kauas itsestään.
»Minä rakastan sinua, Billy», hän kuiskasi koruttomasti.
»Muista, kuka ja mikä olen!» varoitti mies, peläten, että tämä suuri
onni häneltä riistettäisiin ja että hän oli saanut sen, koska tyttö
hetkiseksi oli unohtanut.
»Minä rakastan sinua, Billy», vastasi tyttö, »sen tähden, mikä olet.»
»Iäti?»
»Siihen asti, kunnes kuolema meidät erottaa!»
Sillä hetkellä saapuivat Norris ja Foster, jotka olivat selviytyneet
vastustajastaan, juoksujalkaa heidän luokseen.
»Onko hän pahasti haavoittunut, madam?» huusi kapteeni.
»En tiedä», vastasi neiti Harding. »Koetan juuri auttaa häntä pystyyn,
kapteeni Norris», lisäsi hän, yrittäen jollakin tavoin selittää
toisille sitä seikkaa, että hänen kätensä olivat Billyn kaulassa.
Norris säpsähti hämmästyksestä kuullessaan nimensä.
»Kuka te olette?» hän kummasteli. »Mistä tunnette minut?» Mutta kun
tyttö kääntyi häneen päin, pääsi häneltä iloinen huudahdus: »Neiti
Harding! Jumalan kiitos, neiti Harding, te olette elossa ja terve!»
»Mutta mistä ihmeestä te olette joutunut tänne?» tiedusti tyttö.
»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu
koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»
»Eihän isä toki ole kuollut?» kysyi tyttö tuskainen ilme silmissään.
»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren
pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme
menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja
herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»
»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut
saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian
paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut
hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»
»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin
uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»
»Jumalan kiitos!» kuiskasi Billy Byrne.
»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni,
silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.
Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta
uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei
siveellisesti eikä ruumiillisesti.
»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun
anastimme _Lotuksen_.»
Kapteeni Norris katsoi puhujaan peittämättä kammoissaan.
»Tekö?» hän huusi. »Tekö olitte yksi noita kirottuja hirtehisiä? Tekö
olette sama mies, joka melkein tappoi herra Mallory-paran? Neiti
Harding, onko hän ollut jollakin tavoin teille hävytön?»
»Älkää tuomitko häntä liian äkkipikaisesti, kapteeni Norris!»
tyynnytti tyttö. »Ilman häntä olisin kuollut ja saanut kärsiä pahempaa
kuin kuoleman jo aikoja sitten. Tuonnempana kerron teille hänen
sankaruudestaan ja ritarillisuudestaan. Älkääkä unohtako, kapteeni,
että hän juuri äsken pelasti teidät itsenne ja herra Fosterin
vankeudesta ja todennäköisesti kuolemasta!»
»Se on totta», huudahti Norris, »ja siitä tahdon häntä kiittää. Mutta
en ymmärrä sitä Malloryn juttua.»
»Älkää välittäkö hänestä nyt!» pyysi Billy Byrne. »Tärkeätä on vain
se, että hän on elossa. Hänen verensä ei tahraa käsiäni. Jatkakaa
kertomustanne!»
»No niin, sitten kun merirosvojoukkue oli poistunut purrestamme,
panimme kokoon vararadion, jonka olemassaolosta heillä ei ollut
aavistusta, ja varsin pian olimme yhteydessä sotalaiva _Alaskan_
kanssa. Sen komentaja lähetti _Lotukseen_ miehiä, koneseppiä ja
kaikkia sen korjaukseen tarvittavia vehkeitä, antoi meille hiiliä
ja muonavaroja, odottaen sitten lähellämme, kunnes saimme aluksemme
käyntikuntoon. Siihen ei tarvittu läheskään niin pitkää aikaa kuin
olisi saattanut luulla.
— Sitten lähdimme yhdessä sotalaivan kanssa etsimään _Clarindaa_, kuten
teidän kapteeni Simmsinne sitä nimitti. Meidät neuvoi sen jäljille
eräs kiinalainen merirosvo Luzonin pohjoispuolella. Hän sanoi erään
pienen, Formosan lähellä sijaitsevan, syrjäisen saaren alkuasukkailta
kuulleensa, että äskeisen hirmumyrskyn aikana oli eräs kuunaripriki
kärsinyt haaksirikon sen rannalla. Ja hänen kuvauksensa aluksesta
saattoi meidät uskomaan, että se saattoi olla _Clarinda_ eli _Halfmoon_.
— Laskimme saarelle ja etsittyämme hyvän aikaa löysimme _Halfmoonin_
elossaolevat merimiehet. He koettivat kaikki syyttää toisiaan, mutta
vihdoin he kaikki yksimielisesti kertoivat, että joku Theriere-niminen
henkilö ja Byrneksi sanottu merimies olivat vieneet teidät saaren
sisäosiin ja että he olivat luulleet teitä kuolleeksi, kunnes he
vasta muutamia päiviä sitten olivat eräältä vangiksi ottamaltaan
alkuasukkaalta saaneet tietää teidän kaikkien päässeen karkuun ja
harhailevan jossakin heille tuntemattomassa osassa saarta.»
»Saitteko mitään tietoja herra Divinestä?» tiedusti tyttö levottomasti.
»Hän oli — kerran — vanha ja hyvä ystäväni.»
»Divine?» kertasi kapteeni. »Niin, se oli kai sama veitikka, joka oli
ampunut itsensä.»
»Oh!» äännähti Barbara heikosti.
»Ainakin jäljellejääneet niin väittävät», ehätti Norris lisäämään.
»Mutta he kertoivat siitä niin ristiriitaisia juttuja, että meidän
sieltä poistuessamme sotalaivan päällystö päätti haastaa Blancon,
neekerikokin, sotaoikeuden eteen.
— Sitten lähdimme etsimään teitä mukanamme komppania merisotilaita»,
jatkoi kapteeni kertomustaan. »Isänne tuskastui joukkoa komentavan
upseerin näennäiseen vitkasteluun ja kiiruhti edelle seurassaan herra
Mallory, herra Foster, minä ja pari _Lotuksen_ miestä, jotka olivat
muassamme tullessamme saareen.
— Kolme päivää sitten hyökättiin kimppuumme; isänne ja herra
Mallory joutuivat vangiksi. Me muut pääsimme pakoon ja yritimme
palata merisotilaiden luokse; mutta eksyimme ja olemme siitä pitäen
umpimähkään harhailleet saarella, kunnes alkuasukkaat joitakuita
minuutteja sitten meidät yllättivät. Molemmat merimiehet kaatuivat
viime ottelussa, ja herra Foster ja minä jäimme vangiksi. Loput
tiedätte.»
Byrne oli nyt pystyssä. Hän löysi miekkansa ja revolverinsa ja sijoitti
ne paikoilleen vyöhönsä.
»Te, miehet, olette tuolla saarella ja pidätte huolta neiti
Hardingista», hän sanoi. »Jollen minä palaa, löytää meriväki teidät
ennemmin tai myöhemmin, tai voitte mennä rantaan ja kiertää sitä pitkin
poukamalle. Hyvästi, neiti Harding!»
»Minne te lähdette?» huudahti tyttö.
»Etsimään isäänne — ja herra Mallorya», vastasi sakilainen.