Ensimmäinen kuvaelma.
Köyhänlaisesti sisustettu Ilkan uusi tupa Ilmajoella. Perällä ovi,
jonka vasemmalla puolen suomalainen takka, takassa valkea. Samalla
puolan ikkuna, jonka edessä penkki ja pieni pöytä rahinensa.
Vasemmalla pohjalaismallinen sänky, jossa makaa Katri Ilkka.
KATRI (voihkii sängyssä):
Voih, kuinka pitkäks aika tässä käy!
Nää pitkät päivättömät talvipuhteet
ne muistuttaa jo ijankaikkisuutta --
ja kuitenkaan ei kuulu kuolemaa!
(huokaa): Ei enää kauvan tätä kestää voi,
ma tunnen sen ja tiedän sen;
(Iloisemmin).
mut sentään,
jos eläisin ma, kunnes Jaakko saapuu!
(huokaa) Kai turha toivo lienee sekin: Jaakko
ei ehkä palajakkaan: toinen siellä
ja toinen täällä muuttaa turpeen alle! --
Mut lapsi-raukat? Pentti hän on reipas
ja uudeks talon tässä tehdä voi,
jos elää saa ... ja Kirsti auttaa kyllä,
jos Maunukin jää sinne sotatielle?...
Vaan mihin katos tyttö? Äskenhän
täst' ulos jauhon no'untiin läksi hän --
ja sentään on kuin viikko ois jo siitä!
Ja Penttipoika aamu-hämärissä
läks papin luokse tuomaan kirkkoherraa --
kun vain ei turma kohtais tiellä poikaa?
hän on niin varomaton, hurja poika!
(Kuuluu askelia eteisessä).
Ah, se on Kirsti, tunnen askeleista?
KIRSTI (tulee pieni säkki kädessä tupaan):
Vai et sä unta enää saanutkaan,
vaikk' uni virkistystä varmaan ois,
kun yksin ollen aika pitkäks käy!
KATRI:
Niin, tyttöseni, pitkäks käypi aika!
KIRSTI (asettaa säkin pöydälle):
Sen kyllä arvaa: mietinkin jo tiellä,
ett' ottaisinko oriin tanhuasta,
vaan siltäkin kun länget tuonoin särkyi,
niin täytyi jalan käydä... Jouppilainen
mun tiellä yllätti ja uutta ties...
KATRI (uteliaasti):
Vai tiesi uutta? Meidän miehistäkö?
KIRSTI:
Niin, nuijapäistä. (Nauraen). Siten kutsutaan,
näät meidän joukkoamme.
KATRI:
Iloisetko
vai surulliset ovat viestit heistä?
KIRSTI:
Vain hyvää toistaiseksi: Hämeenlinnaan
on kaikki aateliset paenneet,
kun meidän miehet saartoi kartanot --
ja poroks poltti Kangasalustankin.
KATRI:
Vai Kangasalla ovat meidän miehet?
KIRSTI:
Tapanin päivänä kun Laukon herra
ja Kuurialan huovit kimppuun aikoi,
niin lyötiin kaikki karkkuun häpiällä.
KATRI:
Vai Laukon Kurkikin; -- mut kuules, Kirsti,
siell' onko vielä kuppi linnun lientä?
KIRSTI:
Ei ole, äiti ... mutta Pentti kyllä
kai ampuu ukkometson tullessaan
ja hän ei kauvan enää viivytelle,
Mut kuules, äiti, vielä lisää uutta:
Klaus herra itse suuren voiman kanssa.
joll' aikoi Käkisalmeen ryssää vastaan -- --
KATRI;
Niin, Käkisalmea ei antais marski!
KIRSTI;
-- on tykkein kanssa nähty Huittisissa
ja tulla aikoo Pyhäjärven tietä
nyt Nokialle...
KATRI:
Niin, niin, Nokia...
on siellä .. Pyhäjärven ... kirkon luona.
(Kuuluu ulkoa rykimistä).
Häh, joku tulee, kuulin yskittävän.
KIRSTI:
Se oisko Pentti kirkkoherran kanssa?
(Yrittää mennä ovelle, mutta samassa aukeaa se ja sisään
astuu arasti Kyrön kirkkoherra Simo Nurkka, laiha,
vanhanpuoleinen mies köyhässä pukimessa).
NURKKA (tervehtien sisään tullessaan):
Jumalan rauhallista uutta vuotta!
KATRI (koettaen nousta lynkämyksilleen):
Ja samoin tulijalle, kuka lietkin?
KIRSTI:
Voi, taivas siunatkoon, kas, kirkkoherraa,
kun yksin lähtenyt on liikkehelle?
KATRI:
Häh, kuka? Eihän herra Matti suinkaan?
Ei ole ääni hänen.
NURKKA:
Niin, ei olekkaan --
KIRSTI:
Mut herra Simo, Kyrön kirkkoherra!...
hän, joka Kaarinana meidät vihki --
sen muistanet kai vielä, äiti?
KATRI:
Kuinkas
en sitä muistaisi? Vai herra Simo?
NURKKA:
Niin, Simo Nurkka ... keppikerjäläisnä.
KIRSTI:
Vai keppikerjäläisnä?!... Eihän toki?
Mut olkaa tervetullut! ... uusi pirtti
juur' onkin valmiiks saatu, naapureista
on vanhat vaarit auttamassa olleet. -- --
KATRI:
Mut kuinkas juuri tänne meille päin
toi herra Simon tiet ... ja tähän aikaan,
kun talvipakkaset on pahimmillaan?
NURKKA:
Niin, Katri muori, voudin huovithan
mun kodistani...
KATRI:
Mieron tielle ajoit...
NURKKA:
Niin, mieron tielle!
KATRI:
Jalan kulkemaanko?
NURKKA:
Niin, jalan tullut olen; virkaveljen
Mathias Stuutin luo ois mulla matka.
KATRI:
Vai herra Matin luo?
NURKKA:
Niin, kolmeks päivää,
ja sitten matkaa jatkan etelään --
mut tiellä tavoitti mun poikas Pentti
ja kertoi, ett' ois pappia sun tarvis,
kun Tuonen maille kohta muuttavasi
sa kuulut luulevan, ... siks tänne käännyin.
KATRI;
Se oli kauniist' tehty, kirkkoherra;
me vaimoväki vallan yksin täällä
kun päivät ollaan, niin ei koskaan tiedä,
jos mitä tapahtuisi, tähän aikaan,
kun kaikki muutenkin on mullin mallin.
NURKKA:
On ajat levottomat ... marski Fleming
on saanut rauhattomaks koko maan.
KATRI:
Niin kyllä, Simo herra, Noki-Klaus
hän kaikkeen kurjuuteemme onkin syypää.
(Ovi aukeaa raolleen ja siihen ilmestyy Maunu Vinikka,
nyökäten tervehdykseksi).
KIRSTI:
Ken siellä tulee? Sisään vieras käykää!
VINIKKA (astuu väristen sisään):
Ma tulen Nokialta ... joukon luota.
KIRSTI:
Ja ennen muita? Karkurina siis
ei ole sijaa täällä karkureille!
VINIKKA:
Tää onko Ilkkala?
KIRSTI:
On kyllä!
VINIKKA:
Hyvä,
mun suokaa lämmitellä (menee takan luo), terveiset
tuon teille Jaakolta...
KATRI;
Siis elää Jaakko?
VINIKKA:
Viel' elää ... uskoo vielä oikeuteen,
sen kirjan laittoi teille minun kautta.
NURKKA:
On Jaakko lujan uskon mies...
KATRI:
Ja Kontsas --
mut kuinkas Nokiall' on käynyt heille?
VINIKKA:
Niin, uunna vuonnako te tarkoitatte!
KIRSTI:
Niin!
VINIKKA (lämmitellen):
Kuinka päättyikö?
KAIKKI:
Niin kyllä!
VINIKKA (kynsien korvallistaan):
Hm...
kas, se ei päättynytkään vielä.
KAIKKI:
Häh?
VINIKKA:
Niin, toden totta, nähkääs, ... se jäi kesken,
kun minä läksin...
KIRSTI:
Karkurina läksit
ja meille valhettelet...
VINIKKA:
Totta puhun --
yks päivä aamust' iltaan paukkui pyssyt,
mut voittoa ei saanut kumpainenkaan;
ja miesten kesken Ilkan ankaruus
kun eriseuraa sytti, pelkään ma,
ett' turmioksi kääntyi koko retki...
KIRSTI:
Ja siksi karkasit?
VINIKKA:
En karannut,
vaan Ilkalta
(Kaivaa paperin esiin).
tään siukkakirjan sain,
kun sairaaks käännyin, enkä jaksanut.
KIRSTI (pilkallisesti):
Vai sairaaks käännyit!
VINIKKA:
Niin -- ja vaivaiseksi,
siks läksin kotiin ennen uutta vuotta.
KATRI:
Ja uunna vuonna jatkaa aiottiin?
VINIKKA (hymähtäen):
Niin aiottiin, joll'ei he tuumastaan
lie luopuneet, kun miehet vastakkain
siell' yllytteli muudan savolainen...
ja kun ei ryöstää Jaakko sallinut!
KATRI:
Hän ryöstöä ei muilta kärsinyt,
niin kuinkas itse sitten...
NURKKA:
Ryöstövalta
on perkeleeltä, tiedät...
VINIKKA:
Kyllä, kyllä --
mut kaikki ryöstämään kun läksivät,
niin voivat suuttua ja Jaakon jättää --
ja mitäs päällysmiehet yksin taitaa?
KIRSTI:
Ja pettäisivät päällikkönsä! Sehän
on mahdotonta.
(Samassa aukeaa ovi ja sisään astuu
verkallensa Ilkka laihtuneena).
ILKKA:
Kaikk' on mahdollista!
KIRSTI (säikähtäen):
Ah, isä!
KATRI (parkaisten):
Jeesus siunaa, Jaakon ääni!
ILKKA (seisahtuen keskelle permantoa, sortuneesti):
Niin on, vaikk' omaks sitä tuskin tunnen.
NURKKA:
Sun sisäänkäyntiä Herra siunatkoon!
ILKKA (huomaten kirkkoherran):
Kas, herra Simo, kuinkas kirkkoherra
on kotinurkat jättää hennonut?
NURKKA:
Mun ajoi marskin huovit liikkehelle...
ILKKA (naurahtaen):
Siis samat hurtat, jotka meidät kaikki
on saaneet liikkehelle!
(läheten Katrin vuodetta).
Katri parka,
kätesi anna,
(Ottaa Katria kädestä).
laihaks on se käynyt
ja kylmäks myöskin...
KATRI (hiljaa):
Mitäs minust' on,
jok' olen tullut haudan partahalle,
mut kylmä on sun omas myöskin, Jaakko!
ILKKA:
Ma tulen pakkasesta ... ratsastaissa
pudotin kintahatkin metsätielle.
KATRI (naurahtaen):
Vai ratsain tulit?
ILKKA:
Tamma alle kaatui,
kun pääsin kirkonmäelle!
(Nauraa katkerasti).
Nähkääs, hahaa,
kun Jaakko likka palaa karkurina;
se onhan hauska juttu, eikö totta?
se naurattaa voi kirkonmiestäkin!
KIRSTI:
Mik' on sun, isä, kuink' on teidän käynyt?
Ja kuinka yksin palaat? Miss' on Mauno?
NURKKA;
Ja Yrjö Kontsas missä ... miss' on muut?
(Ilkka ei virka mitään, katsoo vain Katriin,
joka huohottaen lepää vuoteellaan).
KIRSTI:
Häh, isä, miks' et vastaa, miss' on Mauno?
hän onko kuollut, onko kaatunut?
Tai onko haavoittunut, isä, isä,
miss' on hän, missä? Miks' et vastaa mulle?
ILKKA (lempeästi):
Rauhoitu, lapsi, eloon jäi hän multa.
KIRSTI;
Mut minne jäi ja kuinka jäi hän sulta?
NURKKA:
Te talot aatelinko poltitte?
ILKKA (hymähtäen);
Niin huonot rottelot jo poroks jouti...
KIRSTI:
Ja Nokialla kesken jäikö taisto?
ILKKA:
Vai tiedätte jo senkin!... Kesken, kesken
se multa jäi ... jos toiset ehkä jatkoi,
sit' en ma tiedä...
VINIKKA (joka koko ajan on syrjässä uunin sopessa lämmitellyt):
Vai et sinäkään,
no, kukas meille silloin tiedot tuo?
ILKKA (kavahtaen):
Häh, kukas siellä? Vinikkako? Kas,
vai ehdit sinäkin jo tänne asti --
(nauraa) hyvissä ajoin hiivit tiehes, raukka!
VINIKKA (naivisti):
Ma sanoin sulle silloin totuuden,
en enää jaksanut...
ILKKA (pilkallisesti):
Mut tänne sentään
sa sangen sukkelaan oot jaksanut!
VINIKKA (kuivasti);
Minusta näyttää sentään, Jaakko, siltä
kuin kiiruump' olis itselläsi ollut!
ILKKA (tiuskaisten):
Sun tauttas juuri, sun ja sinunlaisten
ma olen häpeän ja pilkan saanut.
VINIKKA:
Kun tahtonet, niin voinhan ottaa syyn --
mut uskotkos sä itse vielä, että --
ILKKA:
Jos oikeuteenko uskon? Uskon kyllä.
VINIKKA:
Mut että parhain tuomari on voima?
ILKKA:
Ma tahdoin voiman suojaks sorrettujen.
VINIKKA:
Ja väkivallan vastaan väkivaltaa?
ILKKA:
Niin, väkivallan vastaan väkivaltaa,
kun kerran täytyy, ja kun pakko on,
Mut ilman syytä, Herra tietää sen,
ja vastaan omantunnon ääntä en
ma sotaan ryhtynyt. Te, kirkkoherra,
sen voitte todistaa, ja Katri tuossa
on itse selvin todistus siit' että
vain väkivaltaa vastaan noussut olen.
NURKKA:
Niin, Herran kirous lankee marskin päälle!
KIRSTI (kiihkolla):
Mut kuink' on käynyt teidän retkellänne
ja kuinka yksin tulit ... miss' on Mauno?
VINIKKA (vitkastellen):
Ma pelkään, Jaakko, että nuijajoukko
on sittenkin sun...
ILKKA (katkerasti):
Pettäneet kuin konnat,
sen on he tehneet...
NURKKA:
Luopuneetko kaikki?
VINIKKA (kuin itsekseen):
Sit' epäilin! --
ILKKA:
Ja mitäs supatat
sa siellä loukossasi? Tiesit, lurjus,
jo silloin juonen -- -- --
VINIKKA:
Juonta epäilin,
ja varoitinhan sua lähtiessä,
ett' ovat nurjiks miehet käyneet.
ILKKA:
Nurjiks?
ja miksi nurjiks vasten johtajaansa,
nuo ryövärit ja rosvot, juoppolallit?
NURKKA:
Sanoja kovia sa käytät, Ilkka!
ILKKA (katkerasti):
Niin kyllä, kirkkoherra, mutta mun
on juuri kumppalini turmaan syösseet
ja kurjaan häpeään -- niin, omat koirat
on mua purreet, omat ystävät
jo kauppaa nahkastani hieroivat...
VINIKKA (yrittää keskeyttää):
Ei...
ILKKA:
Vaiti sinä!... Marskin airuille
he rauhan pantiks lupas päällikkönsä.
NURKKA:
Vai sillä lailla ostais rauhan marski?
VINIKKA:
Niin, katsos Ilkka, sotaa seuraa ryöstö
ja ryöstämään he läksivätkin täältä!
ILKKA:
Ma läksin hankkimahan oikeutta,
en maata ryöstämähän!... Mutta siellä
mun ympäriltä lemmon käärmeet kasvoi.
ja myrkkyänsä miehilleni syötti --
ja Savon ristiketut kaikkialle
ne hiipi suhkain minun tietämättä
ja nostain kaikki vastaani kuin hurtat.
No, heistä uskon sen, mut että heihin
myös yhtyis Pohjan miehet, Pirit, Palot,
mun kasvinkumppalini, sitä, sitä
kautt' autuuteni en ois uskonut;
mut senkin näin -- ja suokoon anteeks Herra,
mut kuolo kurkussa tai hirttonuora
ma huudan kiroukseni luopioille!
NURKKA:
Ken tuomitsee, hän itse tuomitaan!
KATRI:
Niin on, niin on, ja kuitenkaan ma en
voi nähdä kaitselmusta...
ILKKA (pilkallisesti):
Kaitselmusta?
Ja mik' on kaitselmus? Vain heikon luulo,
johonka raukka silloin turvautuu,
kun pettää itsensä ja tahtoo pettää;
kun ei hän puoltaa jaksa oikeuttaan,
vaan oman tarmon menettää, kas se,
se teist' on muka viisas kaitselmus.
Ei, usko siihen multa silloin haihtui,
kun kavallusta uskoa mun täytyi.
(Vinikka tekee epäileviä liikkeitä).
Täm' oli kavallusta, muuta ei!
VINIKKA:
Jalalta neljältä myös hevonen
voi kyllä horjahtaa, sen tiedät, Jaakko...
NURKKA:
Ja yksinkertaisinkin, muista Ilkka,
voi usein nähdä paljo laajemmalta.
ILKKA (tuimasti):
Täm' oli kavallus ja petos kurja,
niin totta kuin ma --
NURKKA:
Siltä tuntuu se,
mut toiset mietti kai: jos kaks he uhraa,
niin kaksituhatta he pelastaa.
ILKKA:
Olenkos minä sitten Kristus, hah,
jok' yksin kaikki voisin -- --
NURKKA:
Vapahtaa --
niin, senpä juuri tehdä oisit voinut,
jos silloin marskin huomaan henkes uskoit;
se tarkoitus on kaitselmuksen ollut.
ILKKA (vasten tahtoaan naurahtaen):
Se kaitselmus siis oli Kettunen!
Mut lempo vieköön, heidän viirunaamat
ma silloin nähdä oisin tahtonut,
kun huomata he vihdoin saivat sen,
ett' olin ollut heille liian viisas.
VINIKKA:
Niin, henkeäs et uskaltanut sinä.
ILKKA:
Minäkö uskoisin sen marskin huomaan? --
Ja vuoksi roistojoukon, ryövärein!
VINIKKA:
Niin, jos sen teit, niin sankareiksi nostaa
sa oisit voinut heidät kaikki, Jaakko.
ILKKA (katkerasti):
Vai sankareiksi ... petturit?
VINIKKA:
Niin kyllä --
sellaista työtä vuottivat he sulta;
ma sanoinhan sen lähtiessä...
ILKKA:
Sanoit,
ja sillä avasitkin silmät multa,
niin että näin mä ansan katalan,
jonk' olin silmukkahan käydä jo.
Mut miss' on Pentti? häntä nähdä tahdon.
KIRSTI:
Niin, Pentti pappilahan tästä läks!
Ilkka:
Vai pappilaan ... ja miksi?
KIRSTI:
Äiti tässä
kun pelkäs kuolevansa, herra Stuutin
ois puheellensa etsittänyt...
ILKKA (leikkisästi):
Kuules,
no, mitkäs synnit sua painaa, Katri,
kun yks ei riitä enää sielunpaimen?
NURKKA:
Mun tapas tiellä poikas, tänne pyys...
KATRI:
Ja herra Simo näät kun Kirstin vihki,
niin poikkes tänne sokkoraukan luo;
niin, lasketut jo mun on hetket, Jaakko,
siks lohdutusta tahdoin...
KIRSTI:
Äiti
ei tiennyt teidän vielä palaavan
ja vartos kuolemata...
ILKKA:
Kuolemata?
Ei hätää vielä ... hautaan ehtii kyllä!
KATRI:
Niin, ehtii sinne ... mutta rauhallisna
nyt voinkin lähteä, kun sinut näin,
ja kun sa jälleen olet lasten turva!
ILKKA:
Ei ole taikaa minun turvastani; --
minulle rauhaa suo ei marski Fleming,
vaan metsän peitostakin etsittää!
Ma pelkään, ett' on jäljessäni jo
taas kohta huovi-hurtat...
(Kuuluu ääniä ulkoa).
Helvetti,
kas, siinä susi, missä soihitat!
KIRSTI (hätäisesti):
Pakene, isä, kautta kammarin,
ma oven telkeän ja estän heitä.
ILKKA:
Ja teidät jättäisinkö nyt, kun juuri
sain jälleen nähdä kaikki? En!
KATRI:
Meill' onhan suojanamme kirkkoherra,
ei Herran mieheen toki käyne he.
NURKKA:
Ma olen rauhan mies, en pelkää heitä,
vaikk' on he saattaneet mun mieron tielle.
KONTSAS (hyökkää sisään):
Pakene, Ilkka, karkurina kaikki
me yötä päivää riennettiin, mut huovit
ja vouti, marski meill' on kintereillä!
(Oven suuhun ovat ilmestyneet Palo ja Piri).
ILKKA:
Sen taisin arva--
(Huomaa miehet).
mutta keitäs tuolla
on miehet ovensuussa?
KONTSAS (epävarmana):
Pirin Pentti
ja Palo -- etkös tunne?
ILKKA (raivolla):
Petturit!
Te saatanatko uskallatte tänne
ylitse kynnykseni?
(Tempaa kirveen lavitsan alta).
Ulos, roistot,
tai tuohon kallonne ma halkaisen,
niin totta kuin ma olen Jaakko Ilkka!
KATRI (parkaisten):
Voi, Jaakko, Jaakko!
NURKKA (hilliten Ilkkaa):
Kosto Jumalalle!
KONTSAS:
Sä hilli mieles, Jaakko, katuvaisna
he luokses saapuu...
ILKKA (yhä uhaten):
Kavaltajat,
pois silmistäni, konnat, marskin koirat!
PIRI (joka samoin kuin Palokin on hievahtamatta paikallansa seisonut):
Vuoks ystävyyden, Jaakko, sana vain...
ILKKA:
Vai vielä suutas soitat, petturi,
ja kunniaton heitto, valapatto!
Pois, sanon ma, tai kautta taivahan
ma sinut...
PIRI:
Syy on Kettusen,
se meidät ansahansa viekotteli...
en muista kuinka lie se käynytkään.
KONTSAS:
Ja kuinka liekin marski tiedon saanut?
ILKKA:
Te itse hälle sanan veitte, konnat!
PIRI:
Jos lienee senkin tehnyt Kettunen...
mut marskin huovit kintereillä metsään
me kaikki karkasimme ... yötä päivää
on sitten tultu... Tiellä kuultiin nyt,
ett' onni paremp' ollut Savoss' on:
nääs Hiisimäeltä kuulu Hulkun Olli
on lyönyt huovit, lyönyt aatelin...
ILKKA:
Ne taas on valheitanne ... riittää jo!
PALO:
Ja Peräpohjan miehet myös on nousseet,
niin Oulussa kuin Limingassa asti
ja Krankan johdolla jo tänne tulvii, --
niin kertoi viesti. Kaikki paetkaamme
siis sinne heidän luo ja -- heidän kanssa
voi alkaa nuija-sota uudestaan.
KONTSAS:
Niin, jos se tehtäisiin? Jos sieltä päin
vois meille koittaa vielä koston päivä?
PALO:
Jos marski tänne houkutelluks saatais,
niin aarni-metsissämme, joiden piilot
me yksin tunnemme, ja joissa jo
on lunta sylittäin ja umpitiet,
me hänet lyötäis taikka vangittaisi --
ja silloin loppuis sota onneksemme.
ILKKA (katkerasti):
Niin, maalatkaa se kaikki kauniiks taas,
mik' oli käsissämme kerran meillä,
ja mikä totta ois, jos petost' ei
ois teillä, konnat, ollut pelissänne!
Nyt saatte yksin mennä .. luopioita
ei tahdo seurallansa Jaakko Ilkka.
PIRI:
Se Kettunen se...
PALO:
Niin, hän se yllytteli
ja me kun juovuspäissä oltiin...
ILKKA:
Niin, juovuspäissä ... niin, sen uskon kyllä,
mut usko teihin multa mennyt on.
KONTSAS:
Siis minuunkaan et usko enää, Jaakko?
ILKKA:
Jos sinuun uskoisinkin, Kontsas veikko,
mut noihin en -- ja tuhat kertaa: en!
VINIKKA:
Siis päättyi meidän työmme maailmassa!
NURKKA:
Vaan taivaan Herralle tok' kosto jää!
KATRI (huokaisten):
Niin, jääköön Hälle!
ILKKA (katkerasti naurahtaen):
Taikka perkeleelle!
kai joku jatkaa työn, jonk' alotin.
(Pentti hyökkää tupaan).
PENTTI:
Kas, isä, isä! Kontsas, kaikki täällä,
te täällä nyt? Siks' onkin kujatie
taas täynnä huoveja ... ja ensimmäisnä
on varmaan marski itse.
KAIKKI:
Marski itse?
PENTTI:
Niin, rautahaarniskassa töyhtöherra
se oli uljahalla ratsullansa...
PIRI:
Se on siis marski!
KONTSAS:
Vanha mies
näin nopeaan lie tuskin jaksanut...
PALO:
Mut kukas perhana se sitten ois?
VINIKKA:
Voi olla vouti?
PALO:
Meitä kuitenkin
he täältä etsii ... pakoon miehet, pakoon
ja sitten pohjoisehen...
ILKKA:
Myöhäist' ois
nyt pako meille, kiinni sais he meidät
ja koston kalpa meidät yllättäis...
Mut paetkoon, ken tahtoo ... tässä näin
ma seison oman orren alla taas
ja tyynnä päätöst' ootan kohtalon.
En väisty askelta, en askelta,
vaikk' ois se marski itse ... hirttäköön,
jos sen hän tehdä voi ja tehdä tahtoo,
kun luona kuolevaisen vaimon tässä
ja teidän keskellänne seison, lapset.
Ma olen valmis nyt jo minäkin.
(Katri nyyhkii, toiset seisovat hetken äänettömänä, sitten):
KONTSAS:
Vai semmoinen on, Jaakko, päätöksesi
no, silloin valmis myös on Yrjö Kontsas!
Sun kanssas läksin, kanssas kuolenkin.
PIRI:
Sun petin kerran, Jaakko, toista kertaa
ei petä Pirin Pentti ... teidän kanssa
siis menköön henkeni ... en väisty tästä!
VINIKKA (liikutettuna):
Vuoks' oikeuden siis annat henkes, Ilkka,
nyt uskon jälleen sinuun; kotiin ai'oin
ja sinne kuolla ... nyt en tästä lähde!
(Kirsti on kaatunut voihkivan Katrin ylitse).
PENTTI:
Jos minut tahtovat, niin ottakoot,
ma seuraan isää minä ... isä, isä!
(Juoksee isänsä luo).
NURKKA:
Siis Herra olkoon meille armollinen!
PALO:
Vai niin on ehtynyt jo teiltä usko,
ett' olette jo kuolemaan te valmiit!
Mut sit' en minä ole, piru tietköön,
vain uutta intoa ma tästä saan --
ma riennän pohjoiseen ja Krankan kanssa
ma uuden liekin siellä sytytän,
nääs nyt kun teidät nään, ma uskon jälleen
ja Pohjan miehetkin saa uskomaan,
ett' oikeus on meillä puolellamme!
Hyvästi, kumppalit, ma kostan teidät?
(Syöksee ulos).
KIRSTI (säihkyen innosta):
Niin, Perttu, puolestamme kosta sinä,
jos mies ma oisin, teitä seuraisin!
PENTTI (sävähtäen äkkiä):
Vai niinkö mietit, Kirsti; seuraisit,
jos mies sä oisit? Isä, äiti, Kirsti,
ma teen sen, minä seuraan häntä. -- Isä,
sen sallitko sa?
ILKKA;
Riennä, riennä vain,
niin säästyy toistaiseksi nuori henkes;
(hiljaa) ma pelkään, ett'ei täällä kauvan enää
sun turvaas tarvittaiskaan...
PENTTI:
Äiti, äiti (rientää äitinsä luo),
hyvästi, äiti, jääkää hyväst', isä! (tempaa jousen)
Tään jousen nuoli sattuu marskiin kerran!
(Syöksee jousinensa ulos).
KATRI (heikosti):
Voi, Pentti, Pentti, säästä henkeäs!
KONTSAS:
Hän on jo poissa.
NURKKA:
Herra siunatkoon!
ILKKA:
Elämä häll' on vielä e'essäpäin,
mut meillä takanamme; e'essä meillä
on enää hirsipuu ja kylmä hauta:
mut kuolkoon kunnialla Jaakko Ilkka!
KONTSAS:
Ja Yrjö Kontsas!
VINIKKA:
Niin myös Vinikka!
PIRI:
Ja kuolo teidän kanssa multa myös
Nokian tahran pesköön puhtahaksi!
NURKKA (nyyhkien liikutuksesta):
Ma seuraan lampaitani!
(Melua ulkoa).
ILKKA:
Valmiit siis
olemme kaikki, nyt he tulla voivat!
(Ovi temmaistaan auki, huoviparvi täyttää oven suun. Nähdessään,
että tuvassa olijat seisovat äänettöminä ja aseitta paikallaan,
astuvat he sisään, asettuvat kujanteeksi).
ENS. HUOVI:
Kas, tääll' on karkulaiset apajassa!
TOINEN HUOVI:
Kuin sudenpennut kaikki pesässänsä!
Nyt koreasti kiikkiin joutui miehet.
KOLMAS HUOVI:
Pois tieltä liiat .. tilaa voudin tehkää!
KONTSAS (Ilkalle):
Se on siis vouti ... eikä marski itse?
ILKKA:
Ma oisin suonut, että marski Fleming
ois itse tullut.
ABRAHAM MELKIORINPOIKA (astuen täydessä asepuvussa tupaan):
Liika kunnia
se oisi sulle ollut ... pelkurille,
jok' karkulaisna omat joukkos heität
ja pelkäät henkeäs kuin vanha akka.
(Ilkka yrittää tavoittamaan puukkoa vyöltään, mutta
kun sekin on poissa, parahtaa hän vain katkerasti).
Seis, hurja mies, tai köysiin kohta, seis!
Nyt tullut sulle, niinkuin kumppaleilles
on vihdoin tilinpäivä... Kirkonmäellä
jo teitä vartoo vankat hirsipuut,
niin kuuluu käsky marski Flemingin!
ILKKA:
Vai hirsipuuhun siis on marskin käsky! --
Mut vapaana mun käydä suokaa, vouti.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Sa että taaskin karkuun livahtaisit?
Ei, köysiin ensin, niin on sääntö maan.
ILKKA:
Ma olen pohjolainen, tietkää, vouti,
ja osaan kuolla ilman köysittäkin!
ABR. MELKIORINPOIKA (naurahtaa ilkeästi):
Ja lailla varkaan osaat karkuun päästä.
ILKKA:
Sen tein ma vuoksi sokkoraukan tuolla
ja vuoksi hänen (viittaa Kirstiin) ynnä noiden
(viittaa tovereihinsa), jotka
te itse yöllä saitte rikokseen...
ABR. MELKIORINPOIKA:
Suus kiinni, hävytön!
ILKKA:
Niin, rikokseen,
jos rikos kerran lienee kavallus.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Sa itse kaikki heidät yllyttelit
juur' rikoksehen vastaan kuningasta
ja vastaan valtakuntaa, juuri sinä,
ja nyt saat sovittaa sen hirsipuussa.
ILKKA:
Ja mik' on rikos, vouti Melkerson?
Jos puollustan ma itseäin ja näitä
ja kumppaleita vastaan väkivaltaa
ja ryöstö-oikeutta -- ja herttualta
jos Tukholmasta asti luvan hankin,
se onko rikos e'essä maan ja kansan!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Mut e'essä esivallan -- -- --
ILKKA:
Esivallan?
Ja mik' on esivalta sitten, vouti?
Vain kourallinen vallan-ahmahia
ja joukko kerjureita tavarain,
jok' ilojensa ylläpidoks valmis
on uhraamahan kaiken omantunnon
ja kannattaissaan valherakennusta
vie perihukkaan itsensä ja kansan!
Kas, sellainen se on se esivalta,
jonk' asioita täällä käytte te,
te, joka miehet yöllä -- ostatte!
Ken meist' on syyllisempi, vastatkaa,
jos teill' on rinnassanne omatunto?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Mun rinnassani on, mit' on, ja sulle
mun teoistani vastata ei tarvis --
mun tuomari on Sigismund, ei muut!
ILKKA:
Mut eessä kansan, vouti, kuka vastaa?
NURKKA:
Ja eessä Jumalan ja lasten, vouti?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Ken on tuo kirkon mies?...
ERÄS HUOVI:
Tuo vanhusko?
hän lienee kirkkoherra herra Simo!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Vai kirkkoherra? Rauha sulle, vanhus,
sun kanssas tekemist' ei ole mulla;
mut väisty syrjään, kaitse lampaitas --
(Viittaa Katriin).
tuo tuolla tarpehess' on lohdutukses!
Mut esivallan miestä ällös häiri,
jos tahdot välttää rangaistusta lain;
sun työs on lohduttaa, mun käskyt täyttää.
Nyt riittää jaaritus, ja käskyn jälkeen
kapinan nostajana, karkulaisna
ja kansan-villitsijänä ma nyt
sun Ilkka vangitsen, ja marskin käskyn
myös kaikkein kuullen sulle julistan:
pihalla vankihuoneen, kirkonmäellä
on hirsipuusi valmis! Toimeen, huovit!
(Huovit tarttuvat Ilkkaan käsiksi).
ILKKA:
Minunko yksin vuoksi kaikkien
siis kuolla täytyy?
KONTSAS:
Niinkuin elämässä
ma häntä seuraan, vouti Melkerson.
ABR. MELKIORINPOIKA (silmäilee ympärilleen):
Sa olet Kontsas ... täyden apajan
me saammekin ... no, kaikki kerrallansa
kai paremp' on kuin yksitellen jahti.
(Ottaa poveltansa pergamentti-kääryn).
Mun valtakirjan käsky kuuluu näin:
on rikostovereineen Jaakko Ilkka
kapinan nostajana vastaan esivaltaa
nyt kuoloon hirsipuussa saatettava!
Siis kuulutte te yhteen joukkoon kaikki.
(Huomaa Pirin).
Häh, erehdynkö, vaiko pettää silmät
tai oletkos sa täällä ... Ilkan luona...
sa, joka Nokialla kauppaa teit?
PIRI:
Kuin Juudas mestarinsa möin ma hänet,
kun kerran ostaa ilkesitte te!...
KONTSAS:
Niin, voutihan on puolakoita, häh?
ABR. MELKIORINPOIKA:
Suus kiinni, mies! Vai herjaat esivaltaa
jo sinä myöskin? (Pirille) Rauhanehtoihin
kun suostuit Nokialla ... rikokses
ma muuttaa vankeudeksi voinut oisin,
vaan koska herjaat esivaltaa...
PIRI:
Tyrmä
on mulle kauheampi kuolemaa.
ABR. MELKIORINPOIKA:
Vai ennen kuolema kuin vankityrmä!
Siis kadut kauppojasi...
ILKKA;
Pirkkalaiset
ei ennen ostaneet ... vaan verot otti...
ABR. MELKIORINPOIKA:
Niin, verot otti!
ILKKA:
Kunnia ja maine
ei kaupaks' ennen ollut Pohjanmaalla.
ABR. MELKIORINPOIKA (nauraa vastahakoisesti):
Vai puhut kunniasta sinä, sinä?
ei, kuulkaa, miehet, hän on leikkisä...
ILKKA:
Jos puhun kunniasta minä? Puhun,
ma juuri, vouti, siitä puhunkin;
ma kauppaa toisten kunniast' en käy
ja osta vihollista ... salaa yöllä...
kun tämä säätämäss' on oikeutta.
Ma kunnialla elin, sotaa kävin
ja kunnialla kuolla osaa Ilkka!
PIRI:
Mun laukkukauppuriks he tehdä aikoi,
mut nyt ma jälleen olen Pohjan mies --
ja kunnialla kuolee Pentti Piri!
KONTSAS:
Se oikein Piri, kunnialla!
ILKKA (liikutettuna):
Pentti,
kuin veitsen isku koski silloin tänne,
(Laskee kätensä sydämmelleen).
kun tekos kuulla sain,
(Innostuen).
vaan perkele
kai juuri silloin riivas pettämään,
kun ehkä vartoi meitä voiton päivä,
ja oikeus maassa saatu jälleen ois...
ABR. MELKIORINPOIKA:
Kavahda itses, Ilkka, hilli kieles,
kun seisot silmä vastaan kuolemaa!
ILKKA (innoissaan):
Niin, silmä silmää vastaan kuolon kanssa,
mut juuri siks ma huudan julki teille;
jos kuolee hirsipuussa Jaakko Ilkka,
niin vuoksi oikeuden ja sorrettujen
sen tekee hän ja nuora kaulassaankin
hän huutaa kirouksensa Flemingille
ja teille ryöstövallan kätyreille!
TOISET:
Niin, kansan kirous marski Flemingille!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Vai rammatkin ja raajarikkoiset
tääll' ovat yhtä seuraa, herjaten
niin mua voutia kuin marski Klauta
ja hänen persoonassa kuningasta.
Siis hirteen kaikki, kaikki!
ILKKA:
Hirteen kaikki --
siis miks' ei hänkin tuolla (viittaa Katria)
tämä tässä (viittaa Kirstiä)?...
KIRSTI:
Ja miks' ei hirttää sitten papit myös,
niin pääsis kerrallansa!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Vaiti, vaimo,
ja hoida äitis kanssa kirkonmiehen.
Te ette meille kuulu! Köytetyt
siis ovat kaikki. Ulos, hirteen, mars!
(Ilkka ja hänen toverinsa ovat kaikki huovien ympäröimät
ja nämä tyrkkivät heitä jo lähtemään).
ILKKA (riuhtautuen vaimonsa luo):
Siis, Katri parka, hyvästi ... ja Kirsti,
(Syleilee häntä).
hyvästi jääkää ... (huutaen) Kansan kautta kerran
mun kuolo Flemingille kostetaan!
KIRSTI (leimuten):
Sun kuolos kostaa kerran poikas Pentti!
KATRI (itkien):
Ei, Kirsti, ei, ken miekkaan tarttuu...
NURKKA:
... se miekkaan hukkuu, sanoo Herra, amen!
KONTSAS (mennessään):
Niin, Herran huomaan jääköön multa kosto!
ABR. MELKIORINPOIKA:
Pois kirkonmäelle! Ulos kaikki, mars!
ILKKA (tyynesti):
Edestä oikeuden on helppo kuolla!
(Kaikki menevät; Katri vaipuu tunnotonna
kirkkoherran ja Kirstin syliin),
KIRSTI:
Voi, äiti kuolee ... äiti, tointukaa...
voi, äiti, äiti... Kylmät on jo kädet
ja silmissäkin outo, kolkko kiilto.
NURKKA:
Niin, hänen hetki tullut on ja rauhaan
hän kohta pääsee, sokko Katri parka!
KATRI (hiljaa ja ontosti):
Voi Jaakko, Jaakko! (avaa silmänsä) Kirsti, sinäkö?
mut Pentti ... ainut poika, miss' on hän?
NURKKA:
Jumala ehkä säästää hänetkin.
KATRI:
Ah, kuinka ahdistaa ... ja kylmä hiki
jo valtaa ruumiini ... on tullut
mun päivieni loppu ... tulla saakin,
kun ainut poikakin jo vietiin multa!
KIRSTI:
Hän ehkä palaa, äiti, hänkin
ja oonhan luonas iässä minä vielä...
NURKKA:
Niin, onhan luonas vielä tyttäres!
KATRI:
Mut miss' on Mauno?...
KIRSTI:
Emme tiedä, äiti!
KATRI:
St .. hiljaa, Kirsti, hiljaa... Kirkonmäeltä
ma kuulen ääniä, (nousee ylös) Kas, Kirsti, Kirsti,
ma näen kaikki... Jaakon riisuttuna
ja valmihina hirsipuuhun käymään --
nyt heittää huovi hälle nuoran kaulaan...
KIRSTI:
Sinähän hourit, äiti, toinnu, toinnu!
KATRI (tarttuu kirkkoherran käsivarteen):
Näetkös, nyt he hältä vaatteet riisuu
ja huovilla jo heiluu piilukirves...
(Samassa aukeaa ovi ja sisään hyökkää):
MAUNU:
Kas, oikeinhan ma sentään osasin!
Voi, rakas Kirsti!
KIRSTI:
Elätkös sa vielä!
(Juoksee häntä syleilemään).
MAUNU:
Niin, vielä elän ... kuink' on laitas, äiti?
KATRI (katsoa tuijottaa Maunuun):
Sinäkö, Mauno? elät, elät vielä...
(parkaisee) mut miss' on Jaakko, Mauno?
KIRSTI:
Äiti hourii...
(Vitkaan). Isäni ... vouti vasta vangiks otti...
hän täältä vietiin juuri
(Purskahtaa itkuun).
hirsipuuhun!
NURKKA:
Hän on nyt tuomiolla Herran eessä!
MAUNU;
Mut jospa pelastaa ma hänet voisin?
(Yrittää ovelle. -- Ovi temmataan samassa auki ja sisään hyökkää):
PIETARI JUUSTEN (hätäisesti)
Täm' onko Ilkkala?
KIRSTI:
Sa kuka lietkin,
kun kysyt sitä, jonka kaikki tietää
täm' oli Ilkan tupa -- --
PIETARI JUUSTEN:
Miss' on Ilkka?
KIRSTI:
Hän riippuu kirkonmäellä -- hirsipuussa!
NURKKA:
Klaus-marskin käskystä hän hirteen vietiin!
PIETARI JUUSTEN:
Se valhetta on julkeata se;
minull' on käsky hänet säilyttää,
siks kunnes marski saapuu!
ÄÄNI ULKOA (kovasti):
Liian myöhään!
Nyt ensimmäisnä lankes Ilkan pää!
(Juusten pois).
KATRI (horjuu kamarin ovelle parkaisten):
Vanhurskas taivas!
(Kaatuu ovea vastaan, joka aukeaa ja Katri
vaipuu kamarin lattialle).
KIRSTI (yrittää ovelle):
Kuollut? äiti kuollut!
NURKKA (estää häntä asettuen ovelle):
Niin, hänkin kuollut ... kuolleet yhtä aikaa
siis kumpaisetkin! (siunaten) Rauha vainajille!
Elämä alkaa teissä uudestaan!
Toinen kuvaelma.
Kulmikas "tornihuone" Turunlinnassa; ikkunat perällä ja oikealla,
ovia kummallekin sivulle. Oikealla ikkunan luona ja pitkin verhottuja
seiniä -- joilla riippuu karttoja, piirroksia y.m. -- penkkejä sekä
vanha kirjakaappi. Vasemmalla matala takkauuni, jonka päällä kello,
sekä taampana poikkipäin näyttämöä komeilla uutimilla varustettu sänky.
Etualalla, vasemmalla nojatuoli, jonka edessä pöytä.
Sivulta tulee punoittavana talviasussa Kaarina Fleming palvelijan
saattamana.
KAARINA (ryhtyen riisumaan päältänsä turkkia y.m., jotka
yksitellen jättää palvelijalle):
Kas niin, nyt ollaan, Mikko, linnassa me jälleen!
Kyll' onkin pakkanen ... ja Suitiasta
on matkaa kyllä tänne Turkuun asti.
Kas, tuoss' on turkki ... tuossa talvilakki
ja tässä päällyskengät ... kaikki tyyni
saa Mikko viedä piha-kammioon.
(Palvelija yrittää mennä).
Ei, varros hetki, tiedätkös sä, Mikko,
jos uutta kuulunut on Pohjanmaalta
ja kuink' on sodan laita?...
Palvelija (vaatteet käsivarrella):
Nuijasodan?
Niin, Jaakko Ilkka on nyt hirsipuussa.
KAARINA:
Vai sai hän vihdoin toki rangaistuksen --
no, hänest' on siis rauhaan päästy...
Palvelija:
On --
ja neljä Ilkan rikoskumppanista
on samoin mestattuna Ilmajoella;
ne vouti hirtti, kertoi Pentti herra.
KAARINA:
Sen on he ansainneet, ... siin' onko kaikki?
PALVELIJA:
Ei, armon neiti, Ilkan hirtettyä
on siellä syttynyt jo uusi liekki.
KAARINA:
Sa mitä tarkoitat? Uus kapinako?
PALVELIJA:
Niin, armon neiti, uusi kapina --
ja monta juttua ma kuulin siitä,
mit' ovat nuijalaiset voudin tehneet...
KAARINA (istuutuen):
No, annas kuulla!
PALVELIJA:
Tarharannan luona
he yllättivät vouti Melkersonin --
sen "maitoherran" niinkuin kansa kutsuu (nauraa) --
kun tämä tyynnä ajoi kuomireessä;
ja siinä riisuivat he turkin hältä
ja sitten takin, sitten...
KAARINA (nauraen):
Eihän sentään
tok' alastomaks talvipakkasella?
PALVELIJA:
Ei paljo paremmakskaan, armon neiti:
mut sudenturkit otti Krankka hältä
ja itse ylleen puki ... toiset taas
kun hänet huomas sudenturkiksissa,
niin kaikki sutta lyömään...
KAARINA (nauraa):
Krankkaparka!
Se mahtoi olla hauska näytös!
PALVELIJA:
Hauska --
mut sillä aikaa karkas vouti metsään.
KAARINA:
Vai pääsi pakoon heiltä "maitoherra?"
PALVELIJA:
Niin, pääsi. Sitten toinen juttu...
KAARINA:
No?
PALVELIJA:
Vaan täm' on surullinen. Sillä, nähkääs,
se Kyrön kirkkoherra Matti Stuut...
KAARINA:
Stuut? Mikä kummallinen nimi!
PALVELIJA:
Sen
sai isältään hän varmaan ... kuulkaahan,
millaisen kuoleman sai kirkonmies?
KAARINA:
No?
PALVELIJA:
Kädessä kannu sekä kirkonavain,
kun astui ulos porstuastaan pappi,
niin portahilla kuoliaaksi lyötiin
hän sillä hirmuisella avaimella.
KAARINA:
Hyi, kirkonavaimella! julmurit!
PALVELIJA:
Niin,
se onhan julmaa? ... siellä Pohjanmaalla
niill' onkin julmat kirkon avaimet...
tällaiset näin (näyttää). -- Mut yhtä uljaita
ei kaikki olekkaan kuin Matti-herra,
Kai on jo armon neiti kuullut sen,
kuin kävi nuoren Piirtolaisen?
KAARINA:
En,
en ole kuullut mitään.
PALVELIJA (katsoo viekkaasti Kaarinaan):
Ettekö?
Hän laudan päällä selkähänsä sai,
ett' tämä halkes...
KAARINA:
Selkä?
PALVELIJA (nauraa):
Eeei, kuin lauta --
mut kumpaiseenkin lienee vika tullut.
Niin sai hän ketunturkit siepatuksi,
ja pääsi metsään ... siellä kuusen alla,
hän naisen vaatteet puki...
KAARINA (nauraen):
Eihän toki!
PALVELIJA:
Ka, ihan totta ... sitten sotilaita
kun saunoittamaan läks, niin siellähän
se petos huomattiin, hehee!
KAARINA (arvokkaasti):
Jo riittää;
nyt saapi Mikko viedä säilyyn turkit
(nousee) ja vasta kaskujansa valikoida!
PALVELIJA (kumartaen):
Ah, anteeks, armon neiti, suokaa anteeks,
jos vanha Mikko liian suoraan...
KAARINA (käskevästi):
Menkää!
(Palvelija kumartaa ja poistuu. Kaarina
riisuu hansikkaansa, jotka heittää tuolille).
Tuo vanha hupsu hän on ennallansa!
Mut täällä ikävässä moiset kaskut --
sen tietää liian hyvin vanha Mikko --
on mulle melkein ainut huvitus,
kun isä poissa on ja Juhanaakaan
ei kuulu Warsovasta| äitikin
käy allapäin ja itkusilmin vartoo,
ett' toki kotiin saisi jompikumpi, (naurahtaen)
Hän pelkää, että joku tapaturma
on tullut Juhanalle. -- Sit' en usko,
Hänest' on hauskemp' olo Warsovassa,
kun siell' on hovin huvit, siinä kaikki!
Ah, miekkoisia ... Lindorm Bonde kai
on siellä myös ... ja varmaan aikoja
hän on jo unhoittanut meidät täällä...
Ja onkos kumma, siell' on hienot neidit... (paussi)
Mut Kaarin Fleming myös on prinssin serkku
ja (Ottaa käsipeilin pöydältä).
onhan minullakin kasvot... äsh,
täm' onhan lapsellista, tuhmaa kaikki...
ja missä lienee äitikin?
(Menee akkunan luo ja katselee ulos).
No, niin --
se tästä vielä puuttui? Taaskin tuolla
he istuu ikkunassa kaulatusten
kuin mitkä kyyhkyset ... kas, tällä lailla...
Uh, kuinka hermostavan äitelää
ja harmillista, naurettavaa, että...
tät' en ma kauempata kärsi, en!
(kävelee kuohuksissaan).
Vaan heidän täytyy täältä pois ja kohta...
(Nauraa katkerasti ja vaipuu sitten nyyhkien ikkunapenkille.
Ulkoa alkaa kuulua Gottschalk Flemingin laulua luutun
säestyksellä, jota Kaarina vähitellen taipuu kuuntelemaan
nojaten itsensä ikkunan pieltä vastaan. Laulun tauottua
huokaa hän):
Niin, Gottschalk, hän on onnellinen, hän,
ja Aune myöskin ... mutta juuri siksi
ma tahdon heidät pois ja...
(Samassa aukeaa sivuovi ja sisään astuu)
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kohteliaasti):
Päivää, neiti!
Noo, kuinkas täällä jaksetaan?
(Kaarina ei vastaa).
Ohhoo,
vai retki Suitiaan ei miellyttänyt
siis armon neitiä?
KAARINA (kuivasti):
Ei!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ja miks' ei?
Nyt onhan kaunis ilma, keli liukas
ja ruuni-valjakko on mainio,
sen olen itse nähnyt.
KAARINA:
Kyllä, kyllä.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut kuitenkaan ei retki hauskuttanut?
Se Mikko kai on huono kyytimies
vai --?
KAARINA:
Olkaa tuossa sukkeluuksinenne...
en ole tänään leikkisällä päällä.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, neiti Kaarin, ette tänäänkään,
mut ette eilen myöskään ... pitkän aikaa
jo vaivaa teitä ...
(Kaarina tekee epäävän liikkeen).
elkää kieltäkö,
ma olen nähnyt minä, kaikki nähnyt --
KAARINA (käännähtää äkkiä):
Ja mikäs täällä sitten hauskuttaisi?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin kyllä, neiti Kaarin, vanha Turku
on teidän ikäiselle neitoselle
jo liian ikävä... Kas, nyt kun poissa
on marski, veljenne ja nuoret paashit
kun kaikki Warsovahan poistui täältä,
niin on tää linna kolkko vanhallekin.
Jos uutta kuuluu, on se hirmutöistä,
joit' ovat tehneet nuijapäät...
KAARINA:
Niin, julmat
on jutut heistä, Mikko tässä kertoi...
Kun loppuis se ja isä retkeltänsä
kun palais hengiss' ehkä!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Marski Fleming
on tosin ikämies, niin, se hän on,
ja Pohjan pakkasten ja noitain kanssa
ei ole leikkimistä, sanotaan;
mut vanhuksell' on tarmoa ja huovit,
ne "rautahuovit", suojaa häntä kyllä,
niin että piankin hän täällä on.
KAARINA:
Vai niinkö uskotte te myöskin, Juusten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin uskon. Mutta siitä yksin ei
kai paljo riemastune neiti Kaarin?
Te muuta kaipaatte!
KAARINA (naurahtaen):
Ja mitä sitten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, eihän syrjäiseen se kuulu suinkaan,
vaan ... näittekös te Aunen tuolla äsken
ja kuulitteko Gottschalk herran laulun?
(Kaarina nyökkää myöntymykseksi).
Kas, heille ikävä on outo vieras
ja oikein hyvää tekee vanhan miehen,
kun heidät näkee ... missä helkkarissa
se viipynee se Lindorm herrakin,
kun hänt' ei kuulu...
KAARINA (nousee ylös):
Lindorm Bondeko?
Ja mitä kuuluu herra Bonde minuun?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ah, antakaa anteeks, neiti Kaarin...
KAARINA:
Saatte,
vaan sekautua toisten asioihin
on aina tuhmaa sekä tarpeetonta!
(Menee loukattuna nopeasti ulos).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kumarrellen):
Vai niin, ma pyydän ... anteeks, neiti Kaarin! --
Kas, sen sain palkakseni, hehehee,
kun parhaimmassa aikehessa ... no,
se osoittaa, ett' olin oikeassa!
Mut sellaiset ne on ne nuoret naiset,
ett'ei ne sallis huomattavan (nauraa)... Äsh,
ma kuulunhan nyt sukuun minäkin
ja nyt kun Ebba rouva...
PALVELIJA (tulee):
Tänne kai
jäi armon neidin hansikkaat? ... kas, vouti!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
No, neitiä sä käytit Suitiassa?
Mut iloisempaa tuult' et saanut hälle.
(hiljempaa) Hah? salaviestin tapasitkos, Mikko?
PALVELIJA (tulee lähemmäs, iskee silmää):
Niin, viestin Warsovasta tarkoittaa
kai linnanvouti ... hovimarsalkalta?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, hältä juuri kautta Danzigin
ma varron sanaa Johan Flemingistä,
nääs nuori Fleming palaa Turkuun kohta
ja jääpi toistaiseksi tänne.
PALVELIJA (tehden varovaisuusmerkkejä):
St! St!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
No, mitäs kujeita?
PALVELIJA (salaperäisesti):
Niin, nähkääs, vouti,
kun herra Fleming, nuori "kammerjunker",
ei palaakaan...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Vai taas sa viisastelet,
ma sainhan kirjan Räävelistä äsken,
ett' aikoo tulla hän...
PALVELIJA (taivastellen):
Ei a'o, ei...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ja miks' ei, lurjus?
PALVELIJA:
Siksi, armon herra,
ett' on hän -- tullut jo!...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Sun piru vie,
jos mulle tässä valhettelet, mies!
Miss' on hän sitten?
PALVELIJA (lähestyy voutia):
Saaristossa, vouti,
kun laiva jäätyi siellä saaren rantaan
ja nuori herra tiellä sairastui...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Häh?
PALVELIJA (vakuuttaen):
Kuumetautiin, meritautiin, niin,
ja laivassansa siellä ulapalla
hän makaa nyt ja vartoo noutajaa...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (vakavasti):
Täm' onko totta, Mikko?
PALVELIJA (tekee liikkeen kuin hirtettäissä):
Tämä näin,
jos sanan vääristän.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
No, hyvä on --
ja palkanmaksussa ma muistan tämän.
(Palvelija jää seisomaan kuin odottaisi jotakin).
Niin, nyt saat mennä!
PALVELIJA (menee ovelle, kääntyy takaisin ja ojentaa
viekkaana kätensä):
Jos se sopis nyt?...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Nyt? Luuletkos sa, lurjus, että mulla
on aina rahaa sitten ... tiehes siitä,
ma kyllä muistan tämän...
PALVELIJA (mennessään mutisten):
Vanha saita,
hän kun on niitä, jotka eivät muista!...
(Poistuu).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (katsoen palvelijan jälkeen):
Nuo aina vain on rahaa, rahaa vailla,
ikäänkuin mulla aarrekirstut ois! (kävelee)
Vai sillä lailla siis on asiat,
ett' on hän sairas, hm, ja saaristossa!...
Vaan juuri nyt, kun rouva Ebballakin
on huonoin päivänsä ... ja marski itse
kun poissa on ja lempo tietköön missä!
Se onkin helvetti, kun kehenkään
ei enää luottaa voi ... vaan rahvaan kanssa
he vetää yhtä köyttä ... valhettelee
kuin tattarit ja kalmukit. Jo ostaa
ma heitä kahdest' olen koittanut,
vaan kummallakin kertaa petti, konnat!
PALVELIJA (tulee):
Kaks Kurjen huovia on ratsain tullut
ja pyytää kohta päästä voudin luo.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Kaks ratsuviestiäkö Aksel Kurjen?
PALVELIJA:
Ei, Laukon herralta he sanan tuovat.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Knut Kurjeltako? ... marskin luota siis --
(nopeasti) ne laske kohta tänne!
(Palvelija pois).
Heiltähän
ma tiedot varmat saankin marskistamme!
Mut kuink' on mulle sana? Ebba rouva
hän ennen yksin marskin viestit sai?
Ne on siis Kurjelta, ei Flemingiltä.
(Kaksi huovia tulee nopeasti palvelijan saattamana).
ENS. HUOVI:
Te lienettekö linnanvouti itse?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, Pentti Juusten itse olen.
ENS. HUOVI:
Hyvä,
on meillä teille Kurjen sanomat.
(Katsahtaa palvelijaan, joka Juustenin viittauksesta
poistuu, mutta huomataan oven raosta kuuntelevan).
ENS. HUOVI (virallisesti):
Knut Kurki, Laukon herra, tervehtää
ja meidän kautta tekee tiettäväksi,
ett' ovat nuijalaiset kaikkialla
nyt vihdoin lyödyt...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Kiitos Jumalan!
ENS. HUOVI:
Löi Götrik Fincke itse Savon joukot...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, luona Savonlinnan, tiedän sen.
ENS. HUOVI:
Ja Mikkelissä... Vouti Laurinpoika --
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Häh, vouti Laurinpoika ... ken on hän?
ENS. HUOVI:
Uus vouti Pohjanmaalla, hertun mies;
näät vanha vouti Abram Melkerson
kun luona Tarharannan vangiks joutui
ja vietiin Tukholmahan hertun luo...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Voi, Herra laupias ... vai hertun kynsiin!
ENS. HUOVI:
Niin, Krankan toimesta. Mut voudin joukot
taas luona Santavuoren marski itse
löi tyyten tykkönänsä...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Santavuoren?
Ja milloin sitten?
ENS. HUOVI:
Pyhä Matti kai
on helmikuussa neljäskolmatta...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (miettii):
Niin, neljäskolmatta on Matin päivä.
ENS. HUOVI:
Nyt kera huovien ja vankiensa
on paluumatkallansa marski Fleming.
Mut tiellä kohtas häntä noidan nuoli...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ah, mitä juttuja ne taaskin on!
ENS. HUOVI:
Niin, kautta kunniani, vouti Juusten,
se Korpolaisten vuoren noita-akka
hän ampui myrkkynuolen marskihin...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Tää onko myöskin Laukon herran viesti?
ENS. HUOVI:
Ei Laukon herran, mutta omin silmin
kun nähtiin horjuvan me marskin ja
kun telttahuovit kertoi: ihmenäyt
ja kuumehoureet häntä yöllä vaivaa,
niin että unta ei hän silmiin saa --
siks ennakolta teille viestin tuomme.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Vai näyt ja houreet!... Piru teitä uskoi --
Mut missä heititte te marskin joukot?
ENS. HUOVI:
Jo Pohjan rajamailla.. Närpiössä...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Siin' onko kaikki Laukon herran sanat?
ENS. HUOVI:
On.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (menee ovelle):
Mikko, hoi!
PALVELIJA (tulee):
Ja mitä käskee vouti?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Nää sanantuojat tupaan saata, Mikko,
ja heitä olven kanssa kestitse.
Siis hyvästi ja häntä seuratkaa!
(Huovit menevät palvelijan kanssa).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (yksin):
Ja kaikki tulee tässä yhtäaikaa!!
Mut marski sentään on jo vanha mies
ja kenpä tietää? kuolo tulla voi
kuin varas yöllä... Mutta juuri nyt,
kun vihdoin heitettäv' on Käkisalmi
ja Ruotsin säädyt Kaarle Arbogassa
kun saanut liittoon meitä vastaan on...
nyt kaikki helvettiinkö mennä aikoo!?
Eei, Ebba rouvan täytyy viesti saada
ja heti kohta, muu ei tässä auta.
Saas nähdä sitten, puoliso vai poika
on hälle rakkahampi? Kumman luo
hän ensin lähtee, se sen näyttää meille!
(Poistuu kiiruusti oikealle. Kaarina ja
Ebba Fleming tulevat vasemmalta).
KAARINA (vetää äitiänsä käsipuolesta ikkunaan):
Kas, äiti, katsokaahan, tuonne noin!
Sun täytyy kieltää, äiti, Aunea,
hän käy jo vallan sietämättömäksi --
EBBA FLEMING (hermostuneesti):
Ei, Kaarina, sit' en ma sentään usko...
ne on sun luulojasi, lapsi kulta.
KAARINA:
Vai luuloja, vai niin ... ja miksi sitten
hän aina minun nähden kiemailee,
ja iltakaudet puhuu onnestansa
ja häistään...
EBBA FLEMING (naurahtaen):
Rakas lapsi, jollekulle
kai täytyy haastaa niistä hänenkin,
kun tääll' ei ole muita... Onnellinen
on avosuinen, avosydämminen
ja muille tuntehensa näyttää tahtoo.
Sa itse, Kaarina, kun vanhenet --
KAARINA (kääntyen kävelemään):
Silt' en ma sulhossani kiinni riipu
kuin mikä takkiainen ... (äkkiä) milloinkas
ne sitten ovat heidän häänsä, äiti?
EBBA FLEMING:
Kun palaa matkaltansa marski Fleming.
KAARINA:
Ja sitten kohta heidän muuttaa täytyy?
EBBA FLEMING:
Niin, joko hetikohta, tiedä en,
mut marski tahtoo heidät Tukholmaan.
KAARINA:
He sinne joutaakin ... ja Juhana
jos palaa Warsovasta piankin,
hän Aunea ei kohtais mielellään...
EBBA FLEMING (kuin itsekseen):
Niin, Juhana, hän palannee kai kohta --
ja se on totta, silloin täytyy Aunen
jo olla poissa täältä...
KAARINA:
Äiti, hoi,
(Ottaa ompeluksen pöydältä ja istuu ikkunan luo).
tää ompelus on hälle ... Juhanalle,
sen peittohonsa saa hän, kun hän saapuu,
kas, näätkös vaakunata tässä, äiti?
EBBA FLEMING (katsahtaen sinne, sitten hajamielisesti):
Niin, se on vanha kilpi Flemingin --
KAARINA (hetken perästä):
Ja onhan, äiti, suku Flemingin
jo Ruotsin parhaita...
EBBA FLEMING (ajatuksissaan):
On, lapsi kulta.
KAARINA:
Siis yhtä korkeat kuin Stuuret, Brahet
ja Sparret taikka Bielket?
EBBA FLEMING (kuten äsken):
Hornitkin
on täällä nuoremmat.
KAARINA:
Ja Ruotsissa
siis vanhemmatko ainoastaan Vaasat?...
(Ebba Fleming nyökkää päätänsä, Kaarina istuu
ompeluksensa ääressä. Hetken perästä naurahtaen):
Sä kuules, äiti, kun ma tänään vasta
näin ensi kerran, että oven päällä
on salissamme Suomen leijona...
EBBA FLEMING (hätkähtäen):
Häh, Suomen vaakunako? (tyynemmin)
Onhan se
jo siellä kauvan ollut, rakas lapsi.
KAARINA:
Mut kumma vain kun näin sen vasta nyt.
-- Se on kai säilynytkin siitä asti,
kun Johan kolmas nuorna herttuana
tääll' asui hovin kanssa ... (huokaisee) Toisellaista
kai oli silloin täällä? ... isä siitä
on joskus kertonut ... ja vanha Mikko
taas Suitiassa haastoi siitä tänään.
Ne oli hauskat ajat, sanoi hän,
ja silloin täällä nuoret oltiin kaikki
ja linnan muurit kaikui naurust' aina.
Ne Puolan herrat, niin, ja neidit sitten
ne liikkuivat kuin perhoset ... mut kaunein
ol' itse herttuatar Katariina
ja ritareista uljain Juhana,
niin kertoi Mikko...
EBBA FLEMING:
Uskon kyllä sen
ja sellaista se kansa kauvan muistaa...
Juhana itse oli nuori silloin
ja samoin Katariina ... tansseista
ja loistosta he piti kumpikin.
KAARINA (miettii, sitten äkkiä):
Kai heidän mukaan, äiti, meillekin
on nimet annettu...
EBBA FLEMING (naurahtaen);
Niin tosiaankin,
mut kaikkea sa, lapsi, mietitkin...
KAARINA (veikeästi):
Kun saapuu kotiin veli Juhana,
ma kutsun häntä Suomen herttuaksi --
vain leikilläni, äiti! ... (paussi) Äiti, kuules,
kas, tuohon ... Flemingien kilven yli
jos herttuaallisen ma neulon kruunun?
(Nauraa vallattomasti).
Se häntä huvittaisi ... teenkö sen?
EBBA FLEMING:
Ei, Kaarin, se on liian vallatonta --
se kruunu meille kuulu ei!
(Kaarin naurahtaa ja ompelee edelleen. Ebba Fleming
istuu mietteissään nojatuolissa).
EBBA FLEMING (nousee ja jää seisomaan pöydän ääreen, itsekseen):
Ja miksi,
miks ei se meidän olla vois, jos Klaus
vain tahtois sen ja uskaltaisi? Nyt
kun sota Pohjanmaalla loppuu... Suomi
on meidän hallussamme, silloin Klaus
voi tehdä täällä niinkuin itse tahtoo.
Jo aikoja ois muille kelvannut
tää suuri niemimaa...
(Katsellen seinäkarttaa).
Niin, Söyring Norby
ois siitä antanut jo Gottlannin
ja avuks ostaa aikoi itse tsaarin --
mut tästä esti häntä Eerik Fleming.
Kun Hoijan kreivi Sigrid Vaasan kanssa
sai huomenlahjaksensa Viipurin
ja Savonlinnan, Satakunnan läänit,
mut velkautui ja karkas Lyypekkiin --
niin kreivin läänit yhdeks Suomenmaaksi
taas liitti jälleen sama Eerik Fleming.
Ja Fleming Mecklenburgin Albrektinkin
myös täältä hääti... Fleming Girichin,
jok' Kustaan jälkeen hälle Ruotsin ohjat
ois Suomest' antanut, pois ajoi täällä
kuin kulkulaisen... Vuotta sata jo
on Suitian ja Viikin Flemingit
siis täällä hallinneet ja vallinneet
ja vierailta sen kruunun varjelleet...
Nyt Kaarlolta se varjeltava lie
kai myöskin Flemingien kautta...
Niin tahtoo sallimus ... tai, piru oisko,
jok' kasvattaa ja kehrää ajatusta,
ett' tämä maa on Flemingeillä kerran
ja Suomen kruunu ... päässä Juhanan?
Sai Vaasat Ruotsin valtikan, kun Kustaa
sen tiranneista vapahti ... no miksi,
(ääneen) miks Suomea ei Fleming saada vois,
kun Flemingit sen suojelleetkin on!
KAARINA (joka on ommellut, ajatuksistaan havahtuen):
Sä mitä sanoit, äiti?
EBBA FLEMING:
Juhanaa
sun veljeäs ja isääs tässä mietin.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (tulee vasemmalta):
Kas, vihdoin löydän teidät, armon rouva,
ma koko linnan olen kiertänyt...
EBBA FLEMING (hermostuneesti):
No, mitäs asioita teill' on taas!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Ei hauskimpia, rouva, nytkään, ei,
mut tärkeitä ne on...
EBBA FLEMING:
Siis puhukaa!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (vitkastellen):
Niin, ... armon rouva nuorta Juhanaa
kai vartoo Warsovasta kotiin...
EBBA FLEMING:
Kyllä,
me saimmehan jo taannoin sanan siitä.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, tuota ... meritietä -- Danzigista
kai piti tulla hänen...
EBBA FLEMING;
Niin ... ja sitten?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Hän ... on jo tullut, armollinen rouva.
EBBA FLEMING:
En leikkiänne tänään siedä, Juusten.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut se on totta... Matkallansa häntä
on tapaturma sentään kohdannut...
KAARINA (kiiruhtaa luo);
Te mitä sanoitte? Ett' tapaturma
ois Juhanalle sattunut?
EBBA FLEMING (vakavasti);
Jos teillä
on sydänt' äidin mieltä kiusata,
niin...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (samoin):
Totta puhun... Saaristohon laiva
on kiinni jäätynyt ... ja matkalla
hän kuumetautiin siell' on sairastunut
ja makaa noutajaansa vartoen.
EBBA FLEMING (hyppää ylös ja aikeessa lähteä):
Siis valmiiks valjakkoni laittakaa,
ma lähden sinne kohta, kohta, Juusten!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut joll'ei kestä valjakkoa jää!
EBBA FLEMING (liikutuksensa vallassa);
Se kestää kyllä, ja sen täytyy kestää,
mun täytyy luokse poikani!... Vai sairas
ja kuumesairas merten ulapalla...
ja tähän aikaan, ... taivas varjelkoon,
jos kuolee poikani, mun Juhana,
(Tarttuen voutiin).
hän ei saa kuolla, Juusten, kuuletteko?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut rauhoittukaa, rouva...
EBBA FLEMING:
En, en, en...
mun täytyy sinne, vaikka merten halki!
KAARINA:
Ma lähden kanssas, äiti.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Tyyntykää,
kas, tääll' ois tarvis teitä, armon rouva,
kun viestit marskilta ma juuri sain...
EBBA FLEMING (ylväästi):
Te viestit marskilta? ... ja minä en?
sit' en ma usko, Minun kautta, Juusten,
käy aina viestit marski Flemingiltä.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin kyllä, armon rouva, viestit mulle
ei tule marskilta, mut marskin luota...
Knut Kurki, Laukon herra, tiedon laittoi,
ett' on jo nuijasota loppunut
ja voiton kanssa palaa marski Fleming.
EBBA FLEMING:
Vai voiton kanssa, kiitos Jumalalle!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Nyt pian marski täällä olla voi.
EBBA FLEMING:
Siks kiirehdin ma luokse Juhanan
ja hänet noudan tänne tulojuhlaan,
niin ilo meillä sitä suuremp' on,
kun poikansa hän jälleen tapaa.
(Menee nopeasti ovelle).
Hoi!
(Palvelija tulee).
Valjaihin kohta, Mikko, parhaat orhit,
ma lähden matkaan itse! Mene!
(Palvelija seisoo ymmällä)
Mene!
PALVELIJA:
Ma teen kuin käskee armollinen rouva! (menee).
KAARINA:
Ma lähden kanssas, äiti!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Kuulkaa sentään:
myös marski Fleming tiellä tullessansa
on Ilmajoella kohtauksen saanut --
ja kansa uskoo, että noidannuoli
tai myrkky syyn on ollut ... öisin siellä
on häntä vaivannehet kuumenäyt
ja mielenhäiriöt...
EBBA FLEMING:
Nyt vaiti, Juusten,
ma teidän valheitanne -- -- --
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (loukkaantuneena):
Armon rouva,
ma marskistako pilkkaa uskaltaisin
ja tällä lailla? Anteeks, Ebba rouva,
mut tää jo loukkaa...
EBBA FLEMING (hillitymmin)?
Ehkä kiivastuin,
mut kansa keksii siellä juorujansa
ja niit' ei usko muut kuin tuhmat. Miksi
ei marski mulle sanaa lähettäis,
jos sairas ois?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Niin, sit' en tiedä. Ehkä
hän uskoi voittavansa kohtauksen?
Mut hän on vanha jo ja kylmä viima
voi antaa vanhukselle...
EBBA FLEMING:
Elkää Juusten,
tok' ennen aikojansa ... vaarallista
jos ois se ollut, mulle viestin siitä
hän oisi laittanut...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut jos hän saapuu
jo tänään taikka huomenna, niin kohta
hän teitä kaipaa ... ja jos niinkin ois,
ett' on hän heikko, kuinkas siiloin linnan
nyt juuri jättää voitte?
EBBA FLEMING (kiihkolla):
Ihminen,
te itse kerroitte, ett' ainut poika
mun makaa sairahana ulapalla
ja vartoo noutajaa...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut sinne huovit
tai Gottschalkin me laittaa voimme, rouva...
KAARINA (itsekseen):
Ja miks' ei Aunen! (ääneen) Äiti, kuulee, äiti,
ma lähden sinne kanssa huovien,
niin voit sa jäädä...
EBBA FLEMING:
Minä kuolisin
jos vartoa mun täytyis täällä yksin,
kun tiedän, ett' on sairas Juhana...!
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (painolla):
Mut marski myöskin!...
EBBA FLEMING (raivostuen):
Väisty, kiusan henki,
jok' ihan uhalla vain mua piinaat,
ja yhtä aikaa tapat kaksi kertaa.
Sa kuulithan jo, ett' en usko sua.
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Mut poikanne te sairaaks' uskotte!
PALVELIJA (tulee):
Nyt parhaat hevoset on valmiit, rouva!
EBBA FLEMING:
Ma tulen kohta! Kaarina, sa jäät
ja varrot isääs...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Te siis lähdette?
EBBA FLEMING:
Mun täytyy, kuuletko sa, täytyy, täytyy!
Täss' onhan vaarass' ainut poikani.
(Rientää oikealle).
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (kuin itsekseen):
Niin, sellainen on aina äidin mieli:
hän seuraa sydäntään, ei järkeänsä!
(Aikoo lähteä).
KAARINA:
Mut sanokaa nyt suoraan mulle, Juusten,
se onko totta, ett' on marski Fleming...
isäni, sairastunut?
PENTTI SÖYRINGINPOIKA:
Sanantuojat
on ehkä liioitelleet ... toivokaamme,
ett' on hän kohta täällä tervehenä!
KAARINA:
Niin, toivokaamme!...
PENTTI SÖYRINGINPOIKA (itsekseen):
Mutta heitä täytyy
mun tästä kerran vielä puhutella.
(Menee).
KAARINA (yksin):
Tämäpä vasta ihmeellistä! Isä
ja veli Juhanako yhtä aikaa
siis kotiin palaisivat jälleen? (iloisesti) Voi,
kuin hauskaa, että täällä elämään
taas päästään niinkuin ennen; talvi
on ollutkin niin ikävää, kun yksin
ma tänne äidin kanssa heitettiin
ja kaikki nuoret täältä kaikos pois,
ett' Aune vain ja Gottschalk seuraks jäivät.
Ja heistäkö ois seuraa? Inhoittavaa
ja imelää on moinen rakkaus,
kun kuiskitaan ja lauletaan ja ... hyi,
sit' en ma sallls sulholtani, en!...
Jaa, nytpä loppu siitä tuleekin,
kun isä saapuu... Entäs Juhana,
kun Aunen tapaa? (nauraa) Kuinkas, kuinkas hän
voi nähdä kyyhkyistemme kuherrusta!
No, äiti sanoi, heidän täytyy pois
ja pois he joutaa... Mutta veli parka
jos tosiaan hän hengensairas on?
Äsh, joutavaa! Tuo inhoittava Juusten
hän taas on valhetellut; sillä lailla
hän ennenkin on meitä säikytellyt...
(Menee ikkunan luo).
Nyt linnast' ajoi äiti huovein kanssa!
(Teeskennellyllä painolla).
Kamariherra luona kuninkaan
Juhana Fleming kohta täällä on;
siis työhön jälleen ...
(Istahtaa)
ompeluksen tään
ma tahdon valmiiks saada.
(Hymyilee).
Mitähän,
jos todella ma Suomen valtakruunun
vain leikilläni neulon kilven yli? (ompelee)
Ja heillä kun on ollut turnausleikit
ja Ruissalossa suuret eläintarhat
ja teini-näytelmät kuin kuninkailla
vain Pariisissa on ja Englannissa,
niin kertoi Mikko... Hän se kaikki muistaa.
Kai Warsovassa myöskin semmoist' on --
ja nyt kun palaa sieltä Juhana,
ja meillä jälleen nuoret kokoontuu,
niin isän täytyy täällä huvit laittaa...
se hänen täytyy tehdä!...
AUNE (tulee kiiruusti oikealta);
Kaarina,
oletkos kuullut, että marski Fleming
on tullessansa sairastunut?
KAARINA (tyynesti):
Olen,
niin kertoi isäs...
AUNE:
Herra varjelkoon,
jos on hän sairastunut!... Kaarina,
jos lähtisin ma häntä vastaan, kuules,
hän on niin hyvä meille, marski Fleming,
ja Gottschalk sanoi, että tultuaan
hän luvannut on laittaa meille häät...
KAARINA (pisteliäästi):
Ja siksi tietysti on hätä sulla --
AUNE:
Hyi, Kaarina!
KAARINA:
Ma puhun suoraan minä:
sa riiput Gottschalkissa päiväkaudet
kuin mikä takkiainen...
AUNE (hämmästyen):
Kaarina!?
KAARINA (kuohuksissa):
Se sopii porvareille, maalaisille,
joill' onpi seuranansa pässit, lehmät,
ei sille, joka kuuluu aateliin ja
nimeä kohta kantaa Flemingin!
(Aune yrittää sanoa jotakin, vaan
Kaarina jatkaa yhä kiivaammin).
Tuo teidän kuutamoinen lemmentauti
jo suorastansa inhoittaa ... ja Gottschalk,
niin, minkä hänkään sulle mahtaa, Aune,
kun tunteitas sa hillitä et voi,
vaan häntä paimennat ja hyväilet
kuin mikä...
AUNE:
Lakkaa, lakkaa, Kaarina,
tai täytyy luulla mun...
KAARINA (äkkiä):
Ja mitä luulla?
AUNE:
En tiedä, -- sanoisinko?...
KAARINA:
Sano pois,
siit' en ma huoli.
AUNE:
Voinhan sanoakin,
se näyttää melkein siltä kuin sa, Kaarin ... (empii).
KAARINA:
No, anna tulla!...
AUNE (pidätetyllä pakolla):
Niin, se näyttää siltä,
kuin meidän onnea sä -- kadehtisit
ja sua harmittaa, kun itselläsi
on yksin ikävä...
KAARINA:
Vai kadehtisin?
Ma, Kaarin Fleming, sua kadehtisin
ja sinun onneas! Ei, Aune kulta;
saat mielelläs sa onnes pitää, saat,
kun vain et aina näytä tunteitas;
näät se ei sovi ylhäisille, nyt
sa tiedät syyn. Ja nyt kun veljeni
on pian täällä...
AUNE (hämillään):
Vapaaherra Fleming
siis palaako jo kotiin Warsovasta?...
KAARINA:
Hän vaikka tänään täällä olla voi?...
ja hovintavat kun on toisellaiset
ja muutenkin lie ehkä sulla, Aune,
kai syytä peittää kaikellaista, vai --?
AUNE (loukkautuen):
Taas loukata sa tahdot, Kaarina?...
KAARINA:
Sull' onko syytä?
AUNE:
Vapaaherra Fleming
on mua kerran kunnioittanut -- --
sa tiedät kyllä sen; vaan että hälle
ma oisin aihett' antanut -- se on (nyyhkien)...
niin, se on parjausta ihmisten,
ei muuta mitään, tiedäthän sen itse!
KAARINA:
Vai tahdot väittää, että äitini
ois ilman syytä...
AUNE (nostaa kasvonsa):
Ebba rouva siis?
(Kuin itsekseen).
Niin, hän se sittenkin on syypää kaikkeen!
(ääneen) Jos sellaista on äitis lausunut,
niin on se erehdystä ... veljesi
ja minun suhde loppui alkuhunsa.
KAARINA:
Kun lopetettiin, niin se loppui kyllä.
Vaan nyt kun palaa hän, sa ymmärrät,
ett' ikävää ois tapaaminen hälle.
AUNE:
Mihinkäs tästä sitten lähtisin ma
nyt äkkiä ja yksinäni? Ei,
jos kerran lähden, vien ma Gottschalkin.
KAARINA:
Kun isä saapuu, niin hän laittaa häänne --
ja sitten pois, niin sanoi juuri äiti.
AUNE:
Ja minne sitten?
KAARINA:
Maalle jonnekin
tai Tukholmaan ... mut täältä pois ja kohta,
nääs tuota teidän lemmenkuherrusta
ei jaksa eikä viitsi kukaan kuulla!
(Ottaa ompeluksensa ja poistuu nopeasti vasemmalle).
AUNE (heittäytyy istumaan, peittää kasvonsa ja nyyhkii):
Hän loukkaa maa ... tahallaan ... ja aina,
kun suinkin voi ... ja marskin lähdettyä,
kun poistui täältä nuoret ritarit,
hän käynyt on niin katkeraksi!... Ebba
ei meitä siedä, mutta halveksii...
ja Kaarina (paremmalla tuulella),
no, hälle kateeks käy
ja häntä harmittaa, kun Lindorm Bonde
ei jäänyt tänne kauvemmaksi aikaa... (paussi)
Mut onhan mulla rakas, rakas Gottschalk,
hän on niin hyvä, hän ... ja Maariana
jos saamme häät, niin tahdon pois ma täältä.
(Gottschalk tulee. Aune rientää häntä
vastaan ja heittäytyy hänen kaulaansa).
Ah, siinähän sä olet, rakas Gottschalk!
GOTTSCHALK FLEMING (lempeästi):
No, mikäs sulla on, kun kyyneleissä
on sinisilmäs... Olet itkenyt --
ja miksi, Aune?
AUNE:
Gottschalk, lupaathan,
ett' oitis Maarialta viet mun pois,
pois vaikka minne, vaikka Tukholmaankin --
(Itku kurkussa).
näät min' en kestä täällä enää, Gottschalk!
GOTTSCHALK FLEMING:
Vaan miksi itket?...
AUNE (riippuen kiinni Gottschalkissa):
Lupaatko sa, Gottschalk?
GOTTSCHALK FLEMING:
Ka, lupaan, lupaan, mutta jotakin
on täällä hankkehissa... Ebba rouva
vast' äsken huovein kanssa linnan jätti
ja suojat tääll' on kaikki mullin, mallin,
kun kaikkialla siistitään... Jo kysyin,
mut selvää vastaust' en saanut heiltä.
Tääll' on siis jotain tapahtunut, mitä?
AUNE:
Kamariherra Fleming palaa kotiin.
GOTTSCHALK FLEMING (kylmästi):
Vai niin.
AUNE:
Ja häntä vastaan Ebba rouva
on lähtenyt --
GOTTSCHALK FLEMING (miettien):
Vai palaa Juhana?
Jo tänään?
AUNE:
Sit' en tiedä.