Ensimmäinen kuvaelma.
Suuri "Kuninkaaan sali" Turun linnassa, varustettu ikkunoilla ja
holvikatolla. Seinillä gobeliiniverhot, Kustaa Vaasan, Eerikin,
Sigismundon muotokuvat, teräsvarustuksia sekä sen aikuisten
ruotsalaisten ja suomalaisten aatelissukujen kilpiä ja vaakunoita.
[Kilvet edustavat m.m. seuraavia sukuja, nim.: Fleming, Sparre,
Stenbock, Stålarm, Creutz, Horn, Kurki, Stiernkors, Boije, Fincke,
Björnram j.n.e.] Ovia molemmille sivuille ja perälle, missä
kaksois-oven avartuessa näkyy rappuset "Kuningattaren saliin".
Vasemmalla valtaistuimen tapainen loistavine katoksineen ja
koroituksella, sen molemmin puolin, tammenvärisiä nojatuoleja;
oikealla penkkejä, joita ulottuu muutamia rivejä yli näyttämön.
Esiripun noustessa kuuluu hiljaista soittoa ja tanssin humua.
Näyttämö on hetken aikaa tyhjä, kunnes vasemmalta tulevat
käsitysten Aune Juusten ja Gottschalk Fleming.
GOTTSCHALK FLEMING:
Huh, kuinka helpottaa mun rintaani,
kun tuolta tomust' tanssisalin pääsin!
Kas, tääll' on vilpoisaa ja rauhallista
ja hauskaa uinaella haaveitamme
mun armas, kallis morsioni Aune!
AUNE:
Niin, kyllä Gottschalk, tääll' on rauhallista!
GOTTSCHALK FLEMING:
Kas, näissä vanhan linnan kammioissa
ma hyvin viihdyn, täällä talvi-illat
ma tutkin kirjoja ja soitin, lauloin
mun rakkaan kumppalini luutun kanssa,
kun tornin ikkunoissa ulvoi myrsky
ja huovit räyhäs olvikammiossa.
Mut joskus iltaisin, kun vingahtain
nous nostosilta linnan ja kun ratsain
sai kaupungista huovijoukon kanssa
mun veljein Olavi, ma havahduin
ja varroin siksi, kunnes touhu tyyntyi.
AUNE:
Ja sitten kirjoihis sa vaivuit taas?
GOTTSCHALK FLEMING:
Niin, kirjoihin tai luuttuhuni tartuin
ja sulle lauloin, vaikka itsekseni.
AUNE:
Sa mua tokko lienet muistanutkaan?
GOTTSCHALK FLEMING:
Mun aattehissa vuotta monta jo
sa olet yksin ollut -- tiedät kyllä.
AUNE (heittäytyen hänen kaulaansa):
Niin, sen ma tiedän ... mutta sentään pelkään...
en tiedä miks, vaan tääll' en enää viihdy...
GOTTSCHALK FLEMING (kummastuen):
Et viihdy täällä näissä suojissamme?
AUNE:
En, rakas Gottschalk, en, ... nää linnan suojat
on kylmät, raskahat ja päivää vailla...
GOTTSCHALK FLEMING:
Ma aavistan --
AUNE:
Niin, häitten jälkeen
ma tahdon maalle täällä ... Suitiaan
tai enon luokse ... taikka minne vain,
kun pääsen vapauteen ja luonnonhelmaan,
miss' siintää taivas yllä korkeudessa
ja paistaa päivä, metsä huminoi
ja linnut laulaa, purot pulputtaa
ja silmä vihriäisen ruohon kohtaa --
niin, maalle, maalle tahtoisin ma, Gottschalk,
ja viethän sa mun sinne häitten jälkeen.
GOTTSCHALK FLEMING (hyväillen):
Niin, häitten jälkeen, meidän häitten jälkeen
me sinne muutamme ja kahden, kahden
me siellä uinailemme, haaveksimme
ja kesä-illoin laulan siellä sulle:
ja lehto raikaa, vuoret laulun kai'un
ne yli lahden kauvas kannattaa.
AUNE (Gottschalkin rinnalla):
Niin juuri, Gottschalk, niin sen tahtoisin!
GOTTSCHALK FLEMING:
Niin, häitten jälkeen, Aune, kesät maalla --
mut talvis-aikaan tääll' on suojaisampi
ja turvallista olla; tänne kutsuu
myös toimi mun: näät linnan arkiston
mun halttuhun on isä uskonut.
AUNE (hieman ynseästi):
Sa luona kirjojes kai paremmin
myös viihtynet kuin seurassani mun?
GOTTSCHALK FLEMING (hyväillen):
Sun seuras korvaa kyllä kaikki, kaikki,
mun oma Aune kulta; tointani
en sentään laiminlyödä saata, armas;
ja kuules, täällä jos ma menestyn,
niin tiedätkös ...
(Taluttaa Aunea valtaistuimelle).
niin, käyhän tänne
ja nouse istuimelle korkealle...
AUNE (kääntyen poispäin):
Sa valtaa, kunniaako tahdot siis?
Mut niin en minä tahdo, vapauteen
ja maalle luonnonhelmaan halaan vain.
GOTTSCHALK FLEMING (naurahtaen)
En pyri valtaan minä myöskään, en --
ma valtaistuint' tarkoitin vain lemmen;
mut isäni on marski Fleming, näätkös,
ja hän se kohtalomme päättää, Aune.
AUNE (huokaisten):
Ma tiedän sen ... ei mulla siihen valtaa.
GOTTSCHALK FLEMING:
Ei mulla myöskään ... köyhä olen ma --
AUNE (ilahtuen):
Sen vuoksko vain? Mun huomenlahjallain
jo voimme maalle muuttaa ... talon ostaa,
jos muit' ei syitä lie?
GOTTSCHALK FLEMING:
On muitakin:
mun täytyy kuulla mieltä isän, marskin,
jok' on mun kasvattanut, mieheks tehnyt
ja hän se tahtoo --
AUNE (vilkkaasti):
Minne tahtoo hän?
GOTTSCHALK FLEMING;
Hän meidät tahtois ajaks Tukholmaan.
AUNE (hämmästyen):
Oo, Tukholmaanko meidät? Marski ei,
vaan Ebba rouva, hän se meidät täältä
kai karkoittaisi pois ... ma tiedän kyllä,
hän silmin karsain katsoo liittoamme,
kun näät sen Fleming yhtyy Juusteniin!
GOTTSCHALK FLEMING:
Mun äitin' oli halpa kansanlapsi...
AUNE:
Mut isäs Fleming ... sinä Fleming myös
ja poikanansa pitää marski sua;
(nyyhkien) mut Ebba rouva isääs yllyttää
ja tahtoo kauvaks halvan sukulaisen.
GOTTSCHALK FLEMING (viihdyttäen):
No, kaikkea sa keksit?... Ebba rouva
hän tahtoo parastamme, muuta ei,
ma hänet tunnen...
AUNE:
Häntä uskot siis
sa enemmän kuin mua... Ebba rouvaa,
jok' ylväs on ja ... kuulinhan ma itse,
mit' aattelee hän minust' ... (empien) tuonoin, kun...
GOTTSCHALK FLEMING:
Kun kättäs pyysi Johan, veljeni!
AUNE (säikähtäen):
Sa tiedät siis?
GOTTSCHALK FLEMING (tyynesti):
Ma tiedän kaikki tyyni --
mut unhottanut on hän sun ja lempii
jo toista nuorta naista Warsovassa.
AUNE:
Niin ... sen ma arvaan; (lempeästi) sydämmessä mulla
on yksin sulle sijaa ollutkin.
GOTTSCHALK FLEMING:
Ma siihen luotan, mutta --
AUNE:
Ebba Stenbock
ei meitä kärsi ... mua halveksii
ja tahtois tieltään meidät Tukholmaan!
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut ajaks vain mun sinne isä laittais;
kai voisin sieltä hälle hyödyks olla...
AUNE (ikäänkuin olisi hän juonen keksinyt):
Nyt selviää jo kaikki mulle ... siellä
on Stenbockit ja Lejonhufvud, Sparret,
nää mahtavat ja suuret valtaherrat --
ja heiltä tiedot sais hän sinun kauttas.
GOTTSCHALK FLEMING (luonnollisesti):
Niin, ehkä on hän siten harkinnut
ja jos ma sillä...
AUNE (innolla):
Noiden ylhäisten
ja suurten naisten seurahanko me,
me kaksi jouduttais? Sa luuttuinesi
ja minä maalaistyttö?... Eipäs, Ebba,
ma teidän juonihinne suostu en!
GOTTSCHALK FLEMING:
Sa näet aaveit', Aune...
AUNE (kiihtyen):
Tiedän kyllä,
mit' olen puhunut ja mitä tahdon:
he multa tällä lailla ryöstäis sun
ja käyttäis juonihinsa omiin meitä.
Mut sit'en salli minä, en, en vaikka --
ja nyt on voimaa mulla. Ebba rouva,
ma olen onnestani valmis taistoon!
(Kävelee kiihkoissaan. Samassa tulee äkkiä oikealta):
PIETARI JUUSTEN:
Ma pyydän anteeks, että häiritsen --
mut maisteria kysyy mester Staben.
AUNE (seisahtuen ja kiihkeästi):
Häh! Kuka kysyy?
PIETARI JUUSTEN (ivallisesti):
Staben ... tohtori.
GOTTSCHALK FLEMING:
Ja mitä kysymist' on heillä multa?
AUNE (kuten äsken):
Hän vartokoon ... sa meitä häiritset.
GOTTSCHALK FLEMING:
Mut jos hän tahtoo jotain kirjastosta?
AUNE:
Vai kirjastosta ... nyt? kun tääll' on kutsut...
ja mester _Staben_?...
(Niskaansa heittäen).
Tuhma en ma ole.
PIETARI JUUSTEN:
Ja sua, Aune, nuori Stiernkors
on kauvan etsinyt...
AUNE:
Vai Stiernkors?...
hän varrotkoon!
PIETARI JUUSTEN:
Niin, juhlan soihtutanssi
on kohta tanssittava täällä teidän,
niin käskee Ebba rouva.
AUNE (ynseästi):
Ebba rouva?!
PIETARI JUUSTEN:
Niin ... ja marski. Vanhan tavan jälkeen
se tässä suojass' aina tanssitaan --
on siksi tilaa täällä raivattava
mun kanssa lakeijain; siis anteeks, serkku,
mut semmoinen on mulla päiväkäsky.
AUNE (kuten äsken)?
Vai tilaa raivattava? ... toimi siis,
ma väistyn täältä (niiaten) vallan mielelläni!
Siis lähdemme (tarttuu häntä käsivarteen)...
GOTTSCHALK FLEMING (naivisti):
Mut min' en ymmärrä...
AUNE (varmasti):
Mut minä ymmärrän ... ja siin' on kylläks,
(Mennessään).
ja Tukholmaan he meitä eivät saa!
(Poistuvat vasemmalle).
PIETARI JUUSTEN (nauraen):
Kas, orpanaa kuin on hän tuittupäinen
ja kuohuksissaan! No, näin häitten e'ellä
on naisten mieli aina kummallinen.
On päiväkäsky täytettävä mun,
ei auta ajatella sotamiehen.
Siis toimeen, Juusten, tilaa tulokkaille
ja ylhäisille soihtutanssijoille! (ovella)
Hoi, lakeijat, teill' onko korvat auki?
Tääll' oisi raivattava tilaa meidän.
(Neljä palvelijaa tulee vasemmalta).
Nuo penkit seinäin viereen siirtäkää
ja tuolit siistiks tehkää ylhäisille.
(Joku palvelijoista naurahtaa).
Häh? Mitä naurat siellä? Nojatuoli
on itse marskin ... toiset vanhimpain
on aatelisten ... mutta verhopenkit
saa istuakseen ... hm, tai nukkuakseen
taas nuoremmat ja vasta-aateloidut.
(Palvelijat ryhtyvät hymyillen työhön. Juusten
istahtaa rappusille ja jatkaa leikillisesti).
Tuo pitkä penkki on kai setää varten,
nyt hänkin näätte kuuluu aateliin!
Mut minä tyytyä saan puuhun kuivaan
ja istun rappusille ... tähän näin.
Näin meitä luokitetaan arvon jälkeen
ja milloin nostetaan ... tai lasketaan.
(Palvelijat tirskuvat).
Se naurattaa, mut niin se on ... ma tässä
vain varron koroitusta luutnantiksi!
Mut piru tietää, kuinka senkin käy,
kun yhä rauhaa kestää? Papit vain,
nuo mustahännät täällä mellastavat
ja pastorista piispaks nousta voivat,
kun täällä hallitsee Ericus piispa
ja omat lampahansa suojelee.
Mut tässä muistan ... eilen torven kuulin
ja julistajan ratsahin ma näin,
jok' kansan kutsui kirkon sakaristoon.
Siell' on siis kokous ollut tänään, häh?
ENS. PALVELIJA:
On, vänrikki, ja kokous myrskyinen.
PIETARI JUUSTEN:
Kas, sen ma uskon; kun sen marski johtaa,
niin on se aina hauska myrskynpuuska.
Se päättyi kai jo keskipäivän aikaan?
ENS. PALVELIJA:
Me silloin marskin kanssa palattiin.
PIETARI JUUSTEN:
Ja läsnä oli itse piispa myöskin?
ENS. PALVELIJA:
Niin oli, piispa, papit, aateli
ja huone täysi Turun porvareita
ja kansaa kaikenlaista pakaten.
PIETARI JUUSTEN (ojentaikse mukavaan asentoon):
Kun pappeja lie ollut, silloin marski
on aina kuulijoita naurattanut.
No, niitä tahtoo meistä majesteetti?
ENS. PALVELIJA:
Sai nuhteet piispa ensin marskiltamme,
kun Turun tuomiokirkon vanhat taulut
Ol' irti ottanut .. ja pyhät ristit
pois heitättänyt rengeillään...
PIETARI JUUSTEN:
Ohoh,
vai ristinkin? Mut risti, lempo soi,
ja taulut myös ... ne kuulunee kai kirkkoon?
ENS. PALVELIJA:
Ja kellonsoitot, kirkon kynttilät
on ajaks messun lakkauttanut piispa
ja poistattanut pappein valkokaaput --
nää kaikki jälleen tahtoo kuningas.
PIETARI JUUSTEN:
Niin, hän on hurskas meidän Sigismund
ja marski Fleming noutaa hänen mieltä.
Mut entäs rahvas?
ENS. PALVELIJA:
Rahvas yhtyi marskiin
ja vaati kaikki vanhan tavan jälkeen.
PIETARI JUUSTEN (nauraen):
Kai lie se vanha tapa paras sentään --
mut piispa parka kiikkiin joutui siis?
ENS. PALVELIJA:
Niin näytti joutuvan, mut tointui kohta,
kun Sigismundin kirjeen vääräks väitti
se nuori Fleming, Louhisaaren herra.
PIETARI JUUSTEN:
Vai vääräks väitti ... marskin käännöksen?
ENS. PALVELIJA:
Niin väitti, niin, ja pyys sen kopioida...
PIETARI JUUSTEN:
Kas, heikkouskoista ... vai kopioida?
ENS. PALVELIJA:
Niin, mutta siihen suostunut ei marski,
vaan tyynnä taskuun pisti kirjoituksen.
PIETARI JUUSTEN:
Vai taskuun kirjoituksen ... entäs sitten?
ENS. PALVELIJA:
No, sitten naurettiin ... mut tuiman kiistan
sai hauskimmaksi herra Kaskisten,
jok' käytöksestä marskin yltyi vain
ja vaati siitä häntä vastuusehen,
ett' yli kirkon muurin linnan huovit
kaks pappia ol' eilen heittäneet.
PIETARI JUUSTEN (nauruun purskahtaen):
Vai papit muurin yli heitettiin!
ENS. PALVELIJA:
Niin, yli kirkonmuurin ... tielle sinne!
PIETARI JUUSTEN:
Kas, huoviroistoja ... ne ottaa hiisi!
ENS. PALVELIJA:
Niin luullut ois ... mut marski nauroi vain,
ja huusi naurun sekaan: "viskatkoot
siis heidät jälleen sinne muurin taa --
mut voimakkaammin, että luissa tuntuu!"
(Juusten ja palvelijat purskahtavat nauruun kaikki).
PIETARI JUUSTEN (naurun seasta):
Vai pihaan jälleen, "että luissa tuntuu!"
se lemmon marski! ... mitäs rahvas siihen?
ENS. PALVELIJA:
Ka, kaikki nauroi sille kuollakseen --
mut silloin poistui herra Kaskisten.
PIETARI JUUSTEN (yhä nauraen):
Vai "että luissa tuntuu?" ... semmoinen
on tapa marskillamme opettaa!
(Ovi aukeaa samassa perällä ja ovelle ilmestyy marski Fleming.
Palvelijat, jotka aikoja jo ovat työnsä lopettaneet, huomaavat
sen, kumartavat ja joku heistä rykäisee merkiksi Juustenille,
joka yhä istuu rappusilla).
KLAUS FLEMING:
Hoi, Juusten, päiväkäsky kuinka kuuluu?
PIETARI JUUSTEN (hyppää säikähtäen ylös; syrjään):
No, vie sun helvetti! (Ääneen) Mun päiväkäsky
on tilaa raivata ja soihdut syttää
ja hevoisista huolta pitää!
KLAUS FLEMING (tullen etualalle):
Niin,
mut senpä sijaan virkailet sa täällä
ja linnan lakeijoja naurattelet.
(Juusten on vaiti. Palvelijat poistuvat.
Fleming katsoo tuimasti Juusteniin).
Ja ties sen, kelle täällä naurettiin?
(Juusten on vaiti).
Ei sovi heitä haastatella sun,
vaan käskeä -- se vasta mielees paina,
ja mene, herra vänrikki.
(Juusten kumartaa ja poistuu. Marski kävelee edestakaisin).
Kas niin --
ma kuulin juttunsa ... (naurahtaa) hm, ajallansa
on pappein kanssa hauska leikitellä;
mut lempo tietää, kuinka selvetään,
jos yhtyvät he nuoreen herttuaamme,
jonk' into toimeen ajaa suurehen,
kun kannuksensa voittaa hänkin tahtoo?
Ja piispa myös hän vetää yhtä köyttä --
mut tänään sormilleen sai hurskas pater
ja sen hän ansaitsi, se niskuri!
EBBA FLEMING (tulee vasemmalta):
Vai tänne karkasit sa vierailtas?
KLAUS FLEMING:
Tuo touhu tuolla vanhaa hermostuttaa
näin jälkeen aamullisen istuntomme.
EBBA FLEMING:
Sa siellä suututit kai monta taas?
KLAUS FLEMING:
Vain pappeja ma hieman höyhentelin, --
sai piispa hyväksensä kansan pilkan.
EBBA FLEMING:
Siks olivatkin tänään tyhjät tuolla
niin tuolit piispan kuin myös Flemingein?
KLAUS FLEMING:
Niin, kutsuas ei noudattanut piispa
ja Kaskisten ja Louhisaaren herrat
jäi kemuistamme pois... No, yhtäkaikki,
kun tarvis vaatii etsii meitä piispa
ja -- suvust' aina suurin harmi on!
EBBA FLEMING (nauraa):
Niin, semmoinen on sinun mieles, Klaus,
sa musta Noki-Klaus ja "mustain" pää --
mut mull' on toinen mieli: suvun kautta
voi paljo aikaansaada, marski Fleming.
KLAUS FLEMING:
Sa niinkö luulet?
EBBA FLEMING:
Tukholmassa meillä
on Brahet, Stenbockit ja Leijonhufvud --
ja heill' on herttuankin avaimet.
KLAUS FLEMING (epäillen):
Ah, joutavia?
EBBA FLEMING (ilkamoiden):
Mutta Tukholmaan
sa toiste menne et?
KLAUS FLEMING:
En, lempo vie,
ma enää lähde heidän lystiksensä!
Jos meistä jotain Ruotsin herrat tahtoo,
niin tulkoot tänne... Tukholmasta Turkuun
on yhtä pitkältä kuin täältä sinne.
EBBA FLEMING:
Mut kerran sentään edessä herttuan
sa katuvaisna pääsi paljastit?
KLAUS FLEMING:
Niin, kerran tein sen, mutta miksi tein sen?...
sen tiedät varsin hyvin...
(Vie kätensä päälaelle ja pyyhkäisee sillä yli pään).
Ymmärrätkö?
EBBA FLEMING:
Sa koitat väistää, mutta myönnä pois,
ett' täytyi silloin sun!
KLAUS FLEMING (naurahtaen):
No, täytyi sitten!
EBBA FLEMING:
Niin, joskus täytyy. Mutta tiedätkös,
miks illan kestit olen toimittanut?
KLAUS FLEMING:
Nää illan kestit? (nauraen) Ka, kun täytyi, täytyi
sun nuorten vuoksi ... niin on tapa vanha.
EBBA FLEMING:
Ei kaipais näitä Gottschalk eikä Aune,
sen kyllin selvästi he osoittaa,
kun pois he hiipii, milloin silmä välttää.
Mut mull' on toiset mietteet: arvatkoon
sen marski Fleming, valtakunnan neuvos!
KLAUS FLEMING:
Siis, Ebba rouva, suvun kunniaa
ja mainetta sa mietit, eikö totta?
EBBA FLEMING:
Sep' oiva kunnia on Flemingille,
kun yhtyy Juusteniin!... En, siksi en
ma tätä vaivaa oisi nähnyt suinkaan;
mut marski Fleming vuoksi herttuan
hän kaiken kannatuksen tarvitsee.
KLAUS FLEMING:
Kas siinä, hiisi vie, sa puhuit totta --
ja siksi siis...
EBBA FLEMING:
No, ymmärrätkös nyt?
KLAUS FLEMING:
Sa olet viisas, Ebba.
EBBA FLEMING:
Nuorten kanssa
on harvoin seuraa meillä ... tänään on.
KLAUS FLEMING:
En huoli seurasta ma nulikkain.
EBBA FLEMING:
Mut heidän kannatus on tarpeen, marski,
jos tahdot jotain toimeen, innostusta
on yksin heillä.
KLAUS FLEMING:
Mutta sillä yksin
ei aikeissansa kauvas pääse Fleming.
EBBA FLEMING:
Ja liitto nuoren Juusten suvun kanssa
tuo mukanansa pikku-aatelin,
kun näkee se, ett' täällä linnassa
ei halveksita nousukkaitakaan.
KLAUS FLEMING:
Ja kaiken tään sa olet harkinnut?
(Nousee kävelemään).
Kun mietin tarkempaan ... hm, lempo soikoon,
ei hullummasti, ei ... niin, valtakunta
on sulle paljo, Ebba, velkapää.
Näät kannatusta kaiken aatelin
niin Suomen ylhäisten kuin alhaisten
ja porvarein ja moukkainkin on tarvis,
se kaikk' on totta. Nuoretkin on tarpeen.
EBBA FLEMING:
Ja tansseja ja loistoa he vaatii.
KLAUS FLEMING:
Niin -- mutta meille nuori herttuamme
ei tätä sallis, liian kallihiksi
hän väittää linnanhoidon soimaten,
ett' uida loistossa ma tahdon vain
ja täällä ruhtinaana kuninkaan
kuin kantaisin ma riikin valtikkata.
EBBA FLEMING:
Hän soimatkoon, mut niin ei tuhma lie
tok' Kustaan poika, ett'ei oivaltais,
miks sen me teemme. Arvo vaatii sen.
KLAUS FLEMING (sävähtäen):
Niin oikein, Ebba, arvo miehen, jolla
on koko Suomi hallussaan ... nääs, kansan
sen tahdon siihen näin ma kasvattaa,
ett' ylpeillä se osaa kunniasta,
kun on sen nähtävissä korkealla
mies oman kansan, heidän keskuudesta,
mies, joka hengen uhkain uskaltaa
sen nostaa kunniaan ja toisten arvoon.
EBBA FLEMING:
Kas, nyt ma jälleen tunnen Flemingin!
KLAUS FLEMING:
Mut sitäkös nuo moukat ymmärtäis?
He mua vastustaa ja niskuroivat
ja kenpä tietää, kuinka kääntyy kaikki,
kun pääs hän tuonoin täältä Tukholmaan
se kansan yllyttäjä Jaakko Ilkka,
jok' oli heistä uljahin ja viisain.
Hän tieten kieltä kantoi herttualle --
ja valtaherrat, Banérit ja Bielket
ei meitä myöskään kärsi ... jälkeen naimisemme
(nauraa) Kai heitä harmittaa se kepponen,
kun sain ma langoks itse Kustaa Vaasan!
EBBA FLEMING (vakavasti):
Niin, kenpä tietää, vaikka syytäkin
he vielä harmihinsa saada vois,
jos sota syttyy... Itse kaikki he
kun ruokoina jo nöyrtyi Kaarlen e'essä,
niin nöyrryttäis he myöskin voimakkaimman.
KLAUS FLEMING:
Niin, hyväks herttuan he luopuivat.
EBBA FLEMING:
Mut sit' ei tehne marski Fleming toki?
KLAUS FLEMING:
Vain pakon tieltä väistyy marski Fleming.
EBBA FLEMING:
Ja sitä pakkoa ei tullekkaan?
KLAUS FLEMING:
Ken tietää sen?... Mut aikeet herttuan
me hyvin tunnemme ja varustaumme.
EBBA FLEMING:
Hän kruunuun kurkottaa, sen kaikki huomaa.
KLAUS FLEMING:
Niin, sen hän ottais...
EBBA FLEMING:
Mutta Ruotsiin ei
hän tyydy, myöskin Suomen tahtois voittaa.
KLAUS FLEMING (kävellen):
No, se on vanha juttu! Tahtoo, tahtoo,
mut tät' ei saa; kas, siitä vastaan minä,
ett' täällä hallitseepi Sigismund
niin kauvan kuin on Flemingiliä valta.
EBBA FLEMING:
Mut jos hän auttajaksi tsaarin ostaa
ja uhraa palkkioksi Karjalan?
KLAUS FLEMING:
Niin suurta uhrausta ei hän tehne.
EBBA FLEMING:
Ken takaa sen? Sa mielees johda, marski.
ett'ei hän itseään vain enää mieti,
kun tuonoin syntyi hälle poikakin:
näät herttua tai prinssi Kustaa Aadolf
voi kantaa kruunut kolmen valtakunnan,
jos lankeaa se Sigismundon päästä.
KLAUS FLEMING:
Hm, nyt on herttualla poika, niin!
EBBA FLEMING (hiljan):
Mut meillä myöskin, marski Fleming!
KLAUS FLEMING (sävähtäen):
Häh?
Sa mitä tarkoitat?
(Ebba on vaiti)
Ei, Ebba, Ebba,
sa hilli ylpeytes ja kerkäs kielesi
Ma toivon, ett'en sua ymmärtänyt.
EBBA FLEMING (kohottautuen):
Ja miks' en lausuis kerran julki sitä,
mit' öisin usein olen miettinyt,
Mun sisar Kaarina sai Ruotsin kruunun
ja pojalleen hän valtikankin jättää
ois voinut, jos ois hällä poika ollut.
Mut mull' on poika, nuori Juhana,
ja miks' ei poika Ebba Stenbockin
vois tulla Suomen suuriruhtinaaksi?
KLAUS FLEMING (tiukasti):
Nyt vaikene ja muista: kuningas
voi pojallensa valta-kruunun antaa,
mut minä -- --
EBBA FLEMING (innolla):
Sinä, niin, jos arvos tunnet,
oot yksin käskynhaltijana maassa,
jok' ilman Flemingeitä ryssäin ois
tai muiden muukalaisten kulkurein, --
ja marskina on sotajoukot sulla
ja Ruotsin laivastosta toiset puolet.
On ilmaiseksi kruunun harvat saaneet,
mut rohkea sen itse ottaa... Suomi
on luotu Flemingeille... Sigismund,
tuo heikko raukka, sit' ei riistää voi
ja Kaarlen hankkeet valtaistuimelle
ei salli liioin näihin puuttumista;
jos tahdot vain, on Suomen kruunu sun
ja sinä voit sen antaa, kelle tahdot!