taholle, Itkuntekijän, joka ei putoile enää raskaasti, vaan nokkii,
nokkii kuin tikka, eikä kertaakaan turhaan? Ken voi saartaa miehen,
joka on tasankojen antilooppia nopeampi? Wow! Hän on tässä! Hän on
tuossa! Hän on noita! Kuolema piilee hänen kädessään, ja kuolema
tuijottaa hänen silmistään!
Galazi on myöskin vielä hengissä, sillä Vartija nousee ja laskee
kilpiin kumahdellen, ja hänen käheä huutonsa kajahtaa tämän tästä
kaatuneiden lukumäärän ilmoittaen. Hän tappelee kuin leijona, vaikka
hän on haavoja täynnä; tapparan isku on melkein katkaissut hänen
reitensä, mutta hän riehuu yhä. Hänellä on enää vastassaan vain kaksi
vihollista, joista toinen pyörähtää äkkiä hänen taaksensa ja haavoittaa
häntä selkään. Galazi iskee edessään seisovan soturin tantereeseen ja
kääntyy sitten toista kohti. Vartija heilahtaa korkealle ja putoaa
rusentaen miehen kuin munankuoren.
Galazi pyyhkäisi veren kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen. "Kaikki!
Bulalio", huudahti hän.
"Kaikki, paitsi kahta, veljeni", kajahti vastaan teräksen helähdyksen
ja kilven kumahduksen säestämänä.
Susi-Galazi tahtoi mennä veljeänsä auttamaan, mutta ei voinut, sillä
hänen voimansa alkoivat pettää; hän oli taistelunsa taistellut.
"Jää hyvästi, veljeni! Nytpä kelpaakin kuolla; ruumisvuoteelle, jonka
olen itse valmistanut!" huusi hän kaikuvalla äänellä.
"Jää hyvästi! Nuku hyvin, Susi!" vastattiin. "Kaikki paitsi _yksi_!"
Galazi vaipui ruumiskasalle, mutta oli vielä hengissä. "Kaikki, paitsi
yksi", toisti hän. "Ha! ha! tuon yhden ei ole hyvä olla, kun
Itkuntekijä heiluu vielä. Kannattipa elää, kun saa näin ihanasti
kuolla! Voitto! Voitto!" Ja Susi-Galazi nousi horjuen polvilleen
heiluttaen Vartijaa viimeisen kerran päänsä yläpuolella. Sitten hän
vaipui maahan jälleen ja heitti henkensä.
Umslopogaas Chakan poika ja Faku Dingaanin soturi katselivat toisiaan.
Vain he kaksi olivat jäljellä, sillä kaikki muut olivat kaatuneet.
Umslopogaasilla oli paljon haavoja, mutta Faku oli vahingoittumaton, ja
Faku oli miesten vahvimpia ja osasi käytellä tapparaa, mikä ase
hänelläkin oli nyt kädessään.
Hän nauroi röyhkeästi. "On siis tultu niin pitkälle, Bulalio", sanoi
hän, "että meidän täytyy nyt kahdenkesken ratkaista, saako kuningas
tahtonsa perille vai ei. Mutta miten hyvänsä ottelumme päättyneekin, on
mielestäni suuri onni, että olen saanut nähdä tämän taistelun; olla
tekemisissä kahden sellaisen soturin kanssa on mitä suurin kunnia.
Levähdä hetkinen, Bulalio, ennenkuin lopetamme. Veljesi kuoli
sankarina, ja jos minun on suota voittaa, niin tarinaa hänen
kuolemastaan kerrotaan pian kaikkialla, sen milloinkaan unhottumatta."
XIII.
LILJANKUKAN JÄÄHYVÄISET.
Umslopogaas kuunteli, mutta ei vastannut, vaikka Fakun sanat
miellyttivätkin häntä, sillä hän ei tahtonut tuhlata voimiaan turhiin
puheisiin ja ilta alkoi jo hämärtää.
"Olen valmis, Dingaanin mies", sanoi hän ja kohotti tapparansa.
He kiersivät hetkisen toistensa ympäri vaanien sopivaa tilaisuutta
iskeä. Faku suuntasi äkkiä tuiman iskun Umslopogaasin päätä kohti, ja
Umslopogaas kohotti tapparansa vastaan, mutta ei saanut iskua täysin
väistetyksi; rengas hänen päänsä ympärillä katkesi ja ihoonkin tuli
haava.
Kipu sai Bulalion valveille, niin sanoaksemme. Hän tarttui
Itkuntekijään molemmin käsin ja iski kolmasti. Ensimmäinen isku
katkaisi Fakun päätöyhdön ja lennätti kilven menemään pakottaen Fakun
peräytymään keihään pituuden verran, toinen meni harhaan, ja
kolmannella iskulla tapparan varsi luiskahti hiukan Umslopogaasin
hikisissä käsissä, niin että terä osui lappeettain Fakun rintaan. Isku
osui kuitenkin täydellä voimallaan murskaten rintakehän ja lennättäen
Fakun tasanteelta vuoren viettävälle rinteelle, johon hän jäi
liikkumattomana makaamaan.
"Hyvä päivätyö", sanoi Umslopogaas julmasti hymyillen. "No, Dingaan,
lähetä nyt toinen joukko kuolleitasi korjaamaan", ja hän kääntyi
mennäkseen luolaan Nadan luo.
Mutta Faku ei ollut vielä kuollut, vaikkakin kuolettavasti
haavoittunut. Hän kohottautui ja sinkosi viimeisillä voimillaan
tapparansa Umslopogaasia kohti, joka oli hänet voittanut. Umslopogaas
ei aavistanut mitään ja isku oli niin hyvin suunnattu, että tappara
sattui häntä vasempaan ohimoon murtaen luun ja tehden suuren reiän.
Faku vaipui kuolleena maahan, ja Umslopogaas heitti kätensä ylös
kaatuen kuin isketty härkä ja jääden ovikivien varjoon liikkumattomana
makaamaan.
Nada istui kokoonkyyristyneenä luolassa kuunnellen taistelun melskettä,
joka läheni vitkalleen, sutten ulvontaa, soturien huutoja ja teräksen
kalsketta. Hän istui siten koko päivän ja kuuli illalla taistelun
riehuvan aivan luolan edessä, vaimentuvan ja vihdoin taukoavan
kokonaan. Hän kuuli Susi-veikkojen huudot, kun he ilmoittivat
toisilleen kaatuneiden lukumäärän, ja Galazin kuolinhuudon: "Voitto!"
Hänen sydämensä vavahti ilosta, vaikka hän tunsi, että huudossa oli
ollut kuoleman kaiku. Heikkoa aseiden kalsketta kuului vielä, mutta
sitten hiljeni kaikki, ja valonsäde katosi.
Kaikkialla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut enää miesten huutoja
eikä teräksen helinää, ei sutten ulvontaa eikä riemun tahi tuskan
huutoja -- kaikki oli hiljaa kuin haudassa, sillä kuolema oli korjannut
kaikki.
Pimeässä luolassa istuessaan koetti Nada Liljankukka rohkaista mieltään
sanomalla itsekseen: "Kyllä mieheni tulee pian, tulee varmasti.
Murhamiehet on tapettu -- hän sitoo ensin haavansa, joita hän on ehkä
saanut jonkun naarmun. Sitten hän tulee, ja hyvä onkin, että hän tulee,
sillä olen jo kyllästynyt yksinäisyyteeni, ja tämä paikkakin on niin
kaamea."
Mutta mitään ei kuulunut. Hän jatkoi yksinpuheluaan huutaen nyt sanat,
niin että luola kaikui: "Nyt olen rohkea enkä pelkää mitään, työnnän
kiven sivulle ja lähden häntä hakemaan. Tiedän aivan hyvin, ettei hän
viivyttelisi, ellei hänen täytyisi hoitaa jotakin haavoittunutta,
ehkäpä Galazia. Niin, Galazi on varmasti haavoittunut. Minun täytyy
mennä häntä hoitamaan, vaikka hän ei pitänytkään minusta enkä minäkään
hänestä, sillä hänhän tahtoi aina tunkeutua minun ja mieheni väliin.
Tuo hurja susimies on naisten vihollinen, enimmän kuitenkin minun,
mutta siitä huolimatta minä tahdon häntä hoitaa. Lähdenkin heti", ja
hän nousi ja työnsi kiveä.
Mutta mitä tämä merkitsi? Kivihän ei hievahtanutkaan. Samassa hän
muisti, että hän oli sutta pelätessään koskettanut kiveen, jolloin se
oli hiukan luiskahtanut ja solahtanut syvemmälle sisäänkäytävään.
Umslopogaas oli kyllä kieltänyt häntä koskemasta kiveen, mutta Nada oli
hädissään unhottanut varoituksen. Ehkäpä hän kuitenkin jaksaa vääntää
kiven sivulle. Turha toivo! Kivi ei liikahtanut edes hiuksen vertaa.
Hän oli vanki ilman ruokaa ja juomaa, kunnes Umslopogaas tulisi hänet
vapauttamaan. Entä, jollei Umslopogaas tulisikaan? Silloin hänen täytyi
varmasti kuolla.
Hän alkoi huutaa peloissaan mainiten Umslopogaasin nimeä.
"_Umslopogaas! Umslopogaas_!" vastasi kaiku luolan seinistä ja siinä
kaikki.
Niin, Umslopogaasia ei kuulunut, ja ravinnon puutteessa Nada heikontui
päivä päivältä, kunnes kärsimykset vihdoin ikäänkuin pimensivät hänen
järkensä. Tuo vainaja, josta Galazi oli kertonut hänelle, istui jälleen
kolossaan lähellä luolan kattoa ja puhui hänelle, sanoen: "Galazi on
kuollut! Häntä on kohdannut Vartijan kantajan kohtalo. Ja kuolleet ovat
kummitussudetkin! Minä kuolin nälkään tässä luolassa, ja niinkuin
minä kuolin, niin täytyy sinunkin kuolla, Nada Liljankukka! Nada
Kuolontähti, jonka kauneus ja kopeus ovat kaiken tämän murhaamisen
aiheuttaneet!"
Nada oli näkevinään puhujan ja kuuli nuo sanat aina tämän tästä.
Houreistaan huolimatta pani Nada merkille, että valo tunkeutui reiästä
kaksi kertaa, jolloin hän tiesi ulkona olevan päivän, ja katosi kaksi
kertaa, jolloin ulkona oli yö. Kun valo ilmestyi kolmannen kerran ja
katosi vihdoin, havahtui hän täyteen tietoisuuteen ja tunsi olevansa jo
kuolemaisillaan. Ulkopuolelta kantautui hänen korviinsa -ääni, jota hän
rakasti, ja se kysyi ontosti: "Nada! Elätkö vielä, Nada?"
"Kyllä", kuiskasi hän käheästi. "Vettä, anna minulle vettä!"
Ulkopuolelta kuului rahinaa ikäänkuin suuri käärme olisi vaivalloisesti
laahautunut tiehensä, ja hetkisen kuluttua ojensi vapiseva käsi reiästä
pienen maljan täynnä vettä. Nada joi ja kykeni jo puhumaan, vaikka vesi
tuntui polttavan kuin tuli.
"Sinäkö se todellakin olet, Umslopogaas?" sanoi hän. "Vai oletko
kuollut, ja minä näen vain unta sinusta?"
"Minä se olen Nada", vastasi ääni. "Kuule, oletko koskenut kiveen?"
"Olen, valitettavasti. Mutta ehkä me saamme sen yhteisvoimin
siirtymään."
"Kyllä, jos olisin entisissä voimissani, mutta voimmehan koettaa."
He ponnistivat voimansa äärimmilleen, mutta kivi ei liikahtanutkaan.
"Herkeä jo, Umslopogaas", sanoi Nada; "tuhlaamme vain aikaa, mikä
minulla on vielä jäljellä. Puhelkaamme."
Vastausta ei kuulunut, sillä Umslopogaas oli pyörtynyt, ja Nada löi
rintoihinsa luullen hänen kuolleen.
Umslopogaas virkosi kuitenkin ja sanoi hetkisen kuluttua: "Emme mahda
sille mitään, menehdymme molemmat tähän, sinä sille puolelle ja minä
tälle, voimatta nähdä toisiamme, sillä olen niin heikko, etten jaksa
edes nousta jotakin syötävää hakemaan."
"Oletko haavoittunut, Umslopogaas", kysyi Nada.
"Olen, Nada, sain suuren reiän päähäni Dingaanin päällikön tapparasta,
jolla hän heitti minua takaapäin luullessani häntä kuolleeksi. Kaaduin,
enkä tiedä, kuinka kauan olen maannut tämän kiven suojassa. Päiviä
luullakseni, sillä jäseneni ovat aivan puuduksissa, ja korppikotkat
ovat jo raadelleet kaikki taistelussa kaatuneet, paitsi Galazin, jonka
rinnalla kuoleva Kuolema lepää, hengissä vielä, nuollen veljeni haavoja
ja karkoittaen korppikotkat. Korppikotkan nokkaisu herätti minut
vihdoin tajuntaan, ja silloin minä laahauduin tähän. Soisinpa, etten
olisi herännytkään. Makaisin mieluummin niinkuin makasin, kuin että
elän juuri niinkauan kuin sinä näännyt noin, Nada, loukkuun joutuneen
ketun lailla. Seuraan sinua pian, Nada."
"On kovaa kuolla näin, Umslopogaas", vastasi Nada. "Olenhan nuori ja
kaunis, rakastan sinua ja toivoin saavani synnyttää sinulle lapsia,
mutta kohtalo lienee näin sallinut, ja sillehän ei mitään mahda.
Voimani ovat pian lopussa, kauhu ja pelko ovat jäätäneet vereni, mutta
mitään tuskia en tunne. Älkäämme puhelko enää kuolemasta, muistelkaamme
mieluummin lapsuutemme onnellisia päiviä, kun kuljimme käsikädessä, ja
rakkauttamme, tuota onnellista aikaa sen jälkeen kuin suuri tapparasi
helähti kallioon halakazien luolassa, jolloin pelkoni ilmaisi sinulle
salaisuuteni. Katso, minä pujotan käteni reiästä, etkö voi suudella
sitä, Umslopogaas?"
Umslopogaas taivutti haavoittunutta päätään ja suuteli Liljankukan
pienoista kättä, jota hän sitten piti omassaan -- loppuun saakka. He
puhelivat rakkaudestaan koettaen siten unhottaa surullisen toivottoman
tilansa -- hän istuen ulkopuolella selkä kiveä vasten ja Nada leväten
sisäpuolella kyljellään käsi reiästä pujotettuna. Umslopogaas kertoi
myös taistelusta ja miten siinä oli käynyt.
"Ah!" sanoi Nada, "tämä on Zinitan työtä, Zinitan, joka vihasi minua
niin katkerasti ja syystä kylläkin. Hän on varmasti käynyt Dingaanin
puheilla."
"Aivan äsken toivoin vielä, että saisimme kuolla yhdessä, Nada", sanoi
Umslopogaas, "päästäksemme yhdessä suuren Galazin luo, sinne, jossa hän
nyt on. Mutta nyt on toisin. Nyt toivon, että joku löytää minut. Tahdon
elää vielä hetkisen saadakseni kostaa eräälle konnalle -- kostaa
hirmuisesti."
"Älä puhu kostosta, armaani", sanoi Nada, "olen jo lähellä maata, jossa
tappajat ja tapetut verenvuodattajat ja kostajat ovat kaikki samassa
pimeydessä. Tahdon kuolla lemmen sanat korvissani ja sydämessäni
helkkyen ja sinun nimesi huulillani, niin että missä hyvänsä me jälleen
toisemme kohtaammekin, on lempeni heti sinua riemuiten tervehtimässä.
Mutta sydämeni ääni kuiskaa minulle, ettet seuraa minua tälle viime
matkalleni. Sinä elät vielä kauan kuollaksesi voittamattomana sankarina
kaukana täältä erään toisen naisen puolesta. Tässä synkässä pimeydessä
levätessäni näyttää minusta kuin näkisin sinun, Umslopogaas, seisovan
kuolettavasti haavoittuneena, harmaantuneena ja jäntevänä Itkuntekijä
korkealla, jollakin hohtavan valkoisella tiellä, joka on täynnä
ruumiita. Ympärilläsi näkyy valkoihoisten naisten kauniita kasvoja ja
sinulla on suuri haava pääsi vasemmalla puolella, armaani."
"Näkysi on kyllä toteutuva, jos elän", vastasi Umslopogaas, "sillä
päässäni on paha murtuma vasemman ohimon lähellä."
Nada vaikeni ja oli kauan hiljaa. Umslopogaaskin oli vaiti surun ja
tuskan raadellessa hänen sydäntään, kun hänen täytyi näin menettää
Liljankukkansa ja vain siitä syystä, että Fakun heitto oli vienyt
häneltä voimat. Hän, suurten urotöiden tekijä, ei kyennyt nyt
pelastamaan lemmittyään; hän jaksoi tuskin istua selkä kiveä vasten.
Suru ja epätoivo pusersivat kyyneleet hänen silmiinsä ja pari helmeä
vierähti Liljankukan kädellekin. Nada tunsi niiden poltteen ja sanoi:
"Älä itke, mieheni; en ole sen arvoinen, äläkä sure kuolemaani, vaan
muistele, että rakastin sinua hellästi."
Oltuaan vaiti pitkän tovin hän jatkoi, ja hänen äänensä kuului
katkonaisina huohottavina kuiskauksina:
"Jää hyvästi, Umslopogaas, mieheni ja veljeni. Kiitän sinua
rakkaudestasi, Umslopogaas. Nyt uinahdan viimeiseen uneeni."
Umslopogaas ei voinut vastata, vaan katseli hentoa kättä, joka lepäsi
hänen omassaan. Sormet aukenivat kahdesti ja kiertyivät kahdesti hänen
sormiensa ympärille, sitten käsi aukeni kolmannen kerran, muuttui
väriltään harmahtavaksi, värähti ja herpaantui iäksi!
Idässä alkoi taivaanranta vaaleta. Aamu koitti.
XIV.
MOPON JA HÄNEN KASVATTIPOIKANSA KOSTO.
Samana päivänä kun Nada kuoli, saavuin minä matkalta palatessani aamun
sarastaessa kirveskansan kaupunkiin. Matkani oli onnistunut hyvin,
sillä eräs mahtava päällikkö innostui heti asiaani ja lupasi tukea
minua kaikin tavoin. Auringon noustessa saavuin sitten perille, ja
katso, kaupunki oli autio ja tuhkana.
"Tämä on Dingaanin jälkeä", lausahdin ja kuljin sinne tänne hävitystä
katsellen ja tuskasta vaikeroiden. Äkkiä kohtasin joukon miehiä, jotka
olivat pelastuneet verilöylystä. He lymysivät maissivainiossa peläten
vihollisen mahdollisesti palaavan, ja heiltä minä kuulin kaikki,
mitä oli tapahtunut. Kuuntelin vaieten, sillä olin jo tottunut
onnettomuuksiin; sitten kysyin, mihin vihollinen oli mennyt. He
vastasivat, että soturit olivat kiiruhtaneet Kummitusvuorelle
Susi-veikkojen ja Liljankukan jäljessä. Metsästä oli kuulunut sitten
ulvontaa ja taistelun melskettä ja sitten oli kaikki hiljentynyt eikä
vuorelta ollut ketään palannut; korppikotkain oli vain nähty liitelevän
koko päivän vuoren vaiheilla.
"Menkäämme vuorelle", sanoin minä.
Ensin he pelkäsivät tulla, kun paikka oli niin pahamaineinen, mutta
lähtivät kuitenkin vihdoin mukaani, ja me seurasimme vihollisen jälkiä
arvaten pian, miten joukon oli käynyt. Vihdoin saavuimme tasanteelle
velhottaren polvilla nähden paikan, jossa Susi-veikot olivat
taistelleet viimeisen uljaan taistelunsa. Kaatuneista olivat vain luut
jäljellä, sillä korppikotkat olivat saaneet rauhassa pitojaan pitää,
tohtimatta kuitenkaan koskea Galaziin, jonka rinnan päällä tuo vanha
Kuolema vielä hengissä lepäsi. Lähestyessäni ruumista nousi tuo suuri
susi horjuen jaloilleen, syöksyi minua kohti harjakset pystyssä ja kita
auki, mutta suistui samassa kuolleena maahan, sillä ponnistus oli ollut
ylivoimainen.
Katselin ympärilleni etsien Itkuntekijää luiden joukosta, mutta kun en
nähnyt sitä, virisi sydämessäni toivo, että Umslopogaas oli pelastunut.
Menimme vaieten sinnepäin, missä luolan piti olla, ja siellä näimme
maassa aivan sisäänkäytävän suulla miehen ruumiin. Kiiruhdin lähemmäksi
>-- se oli Umslopogaas, nälkään nääntyneenä ja ohimossa ammottava
haava. Rinnassa, käsivarsissa ja jaloissakin oli paljon haavoja, ja
kädessään hän piteli pienoista kättä -- jäykistynyttä kättä, joka näkyi
kiven sivulla olevasta reiästä. Tunsin käden hyvin -- se oli tyttäreni
Nada Liljankukan pienoinen käsi.
Nyt ymmärsin ja kumarruin tunnustelemaan Umslopogaasin sydäntä pannen
samalla kotkan sulasta nykäisemäni untuvan hänen huulilleen. Sydän löi
vielä heikosti ja untuva liikahti.
Pyysin seuralaisiani vääntämään kiven sivulle, mikä vihdoin
onnistuikin. Valo virtasi luolaan ja siinä aivan kiven takana lepäsi
tyttäreni eloton ruumis. Hiukan kuihtunut hän oli, mutta vielä
kuolemassakin kaunis ja suloinen. Tunnustelin hänenkin sydäntään; se
oli hiljaa, ja rintakin oli jo kylmä.
"Kuollut on kuollut", sanoin; "huolehtikaamme elävästä."
Kannoimme Umslopogaasin luolaan ja murennettuani hiukan leipää veteen
minä kaasin liemen hänen kurkkuunsa. Sitten puhdistin tuon suuren
haavan hänen päässään poistaen luunsirut ja asettaen vihdoin
parantavista yrteistä valmistamani kääreen haavan päälle pannen kaiken
taitoni liikkeelle. Olinhan parantajista taitavin, ollen izinyangain,
kuninkaan lääkärein ensimmäinen, ja ellei minua olisi ollut, olisi
Umslopogaas kuollut siihen paikkaan, sillä hänen loppunsa oli jo hyvin
lähellä. Samassa paikassa, jossa Galazi oli häntä kerran hoidellut,
minäkin palautin hänet toistamiseen henkiin. Hän ei puhunut kolmeen
päivään, ja ennenkuin hän heräsi tajuntaan, kaivatin minä syvän haudan
luolan permantoon. Siihen sitten hautasin Nada-tyttäreni. Peitimme
hänet liljankukilla, ettei multa koskettaisi häneen, ja sitten loimme
haudan umpeen. En nimittäin tahtonut, että Umslopogaas näkisi hänet
kuolleena, sillä tuon näyn aiheuttamalla mielenliikutuksella olisi
voinut olla mitä vakavimmat seuraukset. Umslopogaashan olisi voinut
ruveta halajamaan, että hän saisi seurata lemmittyään, mikä olisi
saanut kaikki ponnistukseni varmasti raukeamaan. Susi-Galazin hautasin
myös luolaan ja sovitin Vartijan hänen käteensä, ja siellä he nukkuvat
molemmat, Liljankukka ja Susi, viimeinkin ystävinä. Ah! Milloinkahan
maailmaan ilmestyy toinen sellainen mies ja toinen sellainen tyttö?
Kolmantena päivänä Umslopogaas vihdoin avasi silmänsä ja kysyi Nadaa.
Sitten alkoivat voimat vähitellen palautua, ja päässä olevan haavan
päälle kasvoi nahka. Mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet eikä
hän hymyillyt enää juuri milloinkaan, vaan tuli entistä julmemmaksi ja
tuimemmaksi.
Saimme pian kuulla kaikki, mitä Zinita oli tehnyt, sillä naiset ja
lapset kotiutuivat jonkun ajan kuluttua. Mutta Zinitaa ja hänen
lapsiaan ei kuulunut. Eräs vakoojakin saapui luokseni Mahlabatinesta ja
kertoi minulle Zinitan kohtalosta ja Dingaanin paosta.
Umslopogaasin toivuttua minä kysyin häneltä, mihin hän aikoi ryhtyä ja
jatkaisinko suunnitelmani toteuttamista tehdä hänestä kuningas vai en.
Umslopogaas pudisti päätään ja vastasi, ettei hänellä ollut enää
sellaisia pyyteitä. Yhden kuninkaan hän kylläkin tuhoaisi, mutta ei
himoinnut enää päästä itse kuninkaaksi. Hän tahtoi vain kostaa. En
ruvennut häntä suostuttelemaan, mikä olisi ollut hyödytöntä,
sanoinpahan vain, että minäkin himosin kostoa. Yhdessä toimien
onnistuisimme kyllä.
Kertomista olisi vielä paljonkin, isäni, mutta en tiedä, jatkanko enää?
Lumi on sulanut ja juhtasi ovat täällä, löydettyinä paikasta, johon
sanoin niiden kätkeytyneen, joten halunnet jatkaa matkaasi. Samoin
haluan minäkin, mutta matkani on hiukan pitempi.
Kerron kuitenkin muutamin sanoin, mitä sitten tapahtui. Kuten muistanet
pelastin kerran Dingaanin veljen Pandan hengen ajatellen tarvitsevani
häntä tulevaisuudessa, ja nyt päätin kiihoittaa hänet Dingaania
vastaan. Verisen joen taistelun jälkeen oli Dingaan kutsunut Pandan
metsästysretkelle. Minä ja Umslopogaas olimme jo silloin Pandan luona
hänen kylässään alisen Tugelan varrella, ja minä varoitin Pandaa
noudattamasta kutsua, sillä hän itse oli riista, jonka tuhoamiseksi
metsästys toimeenpantiin. Kehoitin häntä pakenemaan Nataliin kaikkine
väkineen, minkä hän tekikin. Sitten aloitin neuvottelut buurien kanssa
keskustellen pääasiallisesti vain heidän päällikkönsä kanssa, jonka
nimi oli Ungalunkulu eli Suuri käsi. Todistin ja osoitin hänelle,
kuinka roistomainen ja kavala Dingaan oli, kun taas kaikkialla
tiedettiin Pandan olevan kaikinpuolin kunnollinen ja luotettava
henkilö. Neuvottelujen tulos oli se, että buurit ja Panda julistivat
yhdessä sodan Dingaania vastaan, minkä sodan minä aiheutin vain
saadakseni kostaa Dingaanille.
Olimmeko mukana Magongon suuressa taistelussa? Olimme kyllä, isäni. Kun
Dingaanin joukot työnsivät meidät takaisin, kiiruhdin minä, Mopo,
Nongalazan luo, joka johti joukkojamme, ja neuvoin häntä lähettämään
sanan buureille, että nyt oli niiden vuoro hyökätä. Amaboonat eivät
olleet ottaneet osaa taisteluun, vaan jättivät sen meidän mustien
huoleksi. Umslopogaas otti viedäkseen sanan perille ja hän raivasi
Itkuntekijällä tien erään Dingaanin rykmentin sivustan halki, kunnes
saapui buurein päällikön Ungalunkulun luo, ja kehoitti tätä murtamaan
Dingaanin armeijan sivustan. Taistelu loppui siihen, sillä vihollinen
menetti heti rohkeutensa kuullessaan valkoisten miesten yhtyneen
meihin. Dingaanin joukot kääntyivät pakoon, ja me ajoimme niitä takaa
surmaten vihollisia suuren joukon. Siihen loppui myös Dingaanin
kuninkuus.
Mutta hän eli vielä, vaikka ei ollutkaan enää kuningas, ja niin kauan
kuin hän oli elossa, ei kostonhimomme ollut tyydytetty. Lähdimme siis
buurien päällikön ja Pandan puheille ja sanoimme kohteliaimmin: "Olemme
palvelleet teitä hyvin ja taistelleet puolestannekin ja sallipa kohtalo
vielä, että teidän suotiin voittaa. Sallikaa meidän siis lähteä ajamaan
takaa Dingaania, joka on kätkeytynyt johonkin ja tappaa hänet, missä
ikinä hänet kohtaammekin, sillä hän on tehnyt meille vääryyttä, ja me
tahdomme kostaa."
Ungalunkulu ja Panda vastasivat hymyillen: "Menkää, lapset, ja
onnistukoon etsintänne. Mikään ei voisi meitä enemmän ilahduttaa kuin
sanoma, että Dingaan on kuollut." Ja he antoivat meille joukon
sotureita mukaamme.
Sitten metsästimme kuningasta monta viikkoa paikasta toiseen kuten
metsästetään haavoittunutta puhvelia. Kaahasimme hänet Umialozin
viidakkoihin, joista hän kuitenkin pakeni edelleen tietäen, että
verikostajat olivat häntä takaa-ajamassa. Kadotimme joksikin ajaksi
hänen jälkensä, mutta sitten kuulimme hänen menneen Pongolojoen yli
mukanaan pieni joukko sotureita, jotka olivat vielä pysyneet hänelle
uskollisina. Seurasimme hänen jälkiään Kwa Myawo-nimiseen paikkaan,
jossa kätkeydyimme pensaikkoon ja odotimme. Kauan ei meidän
tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin näimme hänen kulkevan ohitsemme
mukanaan vain kaksi soturia. Tapoimme soturit ja otimme hänet vangiksi.
Dingaan tunsi meidät heti, ja hänen jalkansa alkoivat vavista pelosta.
Minä lausuin:
"Enkö lähettänyt sinulle terveisiä, oi Dingaan, joka et ole enää
kuningas, että teit sangen pahasti karkoittaessasi minut luotasi,
minut, joka olin nostanut sinut valtaistuimelle?"
Hän oli vaiti ja minä jatkoin:
"Niin, minä, Mopo Makedaman poika, nostin sinut valtaistuimelle, oi
Dingaan, joka olit kuningas, ja minä, Mopo, olen syössyt sinut sieltä.
Mutta terveiseni eivät päättyneet siihen. Sanoinhan vielä, että
päivänä, jolloin jälleen näet kasvoni, kohtaat tuomiosi."
Hän vaikeni yhä. Silloin sanoi Umslopogaas:
"Olen Bulalio, oi Dingaan, joka et ole enää kuningas, Bulalio, jota
murhaamaan sinä lähetit suuren joukon urhoollisia sotureita. Missä ovat
nuo soturisi nyt, oi Dingaan?"
"Tappakaa minut heti; nyt on teidän hetkenne", sanoi Dingaan.