nousi levoton hälinä. Kaikki nukkuivat, eikä vartijoita näkynyt
missään, sillä Umslopogaas oli niin vaipunut Liljankukan
jumaloimiseensa, että hän unhotti kaiken varovaisuuden, muistamatta
enää Dingaanin vihaa, sotaa ja kuolemaa. Galazi riensi pysähtymättä
eteenpäin ja saapui hetkisen kuluttua Nada Liljankukan suurelle
majalle, jonka Umslopogaas oli lemmitylleen rakennuttanut. Hän syöksyi
sisään tietäen tapaavansa siellä veljensä Bulalion. Majassa oli vielä
melkein pimeä, mutta Galazihan näki pimeässäkin, ja hän keksi heti
Nadan ja Umslopogaasin, jotka nukkuivat majan toisella puolella ovea
vastapäätä, Umslopogaasin pää Nadan rintaan nojaten. Tappara
Itkuntekijä kimalteli hänen vieressään.
"Herätkää!" kiljaisi Susi-Galazi.
Umslopogaas kavahti ylös tapparaansa tarttuen, mutta Nada mutisi
unisesti: "Anna minun nukkua, lepo on suloinen."
"Nukuttepa pian tavallista sikeämmin, ellette kiiruhda!" huohotti
Galazi. "Joutuun nyt, veljeni, kiinnitä sudentaljasi ja ota kiipesi!
Joutuin, sanon minä, sillä kuninkaan koirat ovat portillasi!"
Nada kavahti myös seisoalleen ja molemmat alkoivat pukeutua
vaistomaisesti kuin unissakävijät ymmärtämättä vieläkään, mitä Galazi
oikein tarkoitti. Galazi joi siemauksen olutta ja oli taas entisellään,
nopea ja tarmokas. Samassa seisoivat he jo majan edessä. Taivas oli
harmaa, mutta idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä hulmusivat
liekit jo taivaalle, sillä sytytysmerkki oli annettu.
Umslopogaas näki tulen ja käsitti. Hänen tarmonsa palasi. "Mihin
suuntaan, veljeni?" kysyi hän.
"Liekkiin ja piirittäjien läpi vuorelle harmaan väkemme luo", vastasi
Galazi. "Jos pääsemme perille, niin siellähän saamme apua."
"Entä kaupunkini asukkaat?" kysyi Umslopogaas.
"Naiset ja lapset ovat tiessään, ja miehet olen hätyyttänyt -- he
selviävät kyllä jotenkuten pälkähästä. Pois täältä, ennenkuin palamme!"
He kiiruhtivat ympärysaitausta kohti, ja tiellä liittyi heihin
kymmenkunta säikähtynyttä ja unenpöpperöistä soturia, aseinaan millä
keihäs, millä nuija -- ja kaikki melkein alasti. Joukko kiiruhti
pysähtymättä eteenpäin aitausta kohti, joka paloi jo kauttaaltaan
ilmitulessa, Umslopogaas ja Galazi etunenässä pitäen kumpikin Nadaa
kädestä. He olivat nyt aivan lähellä ja ulkopuolelta kuului
piirittäjien huutoja. Nada kavahti kauhistuneena takaisin, mutta
Umslopogaas ja Galazi eivät hellittäneet otettaan, vaan raahasivat
hänet mukanaan. Tappara ja nuija heilahtivat, palava aitaus murtui, ja
he syöksyivät ulos melkein vahingoittumattomina. Kuumuus oli
karkoittanut vihollisen hiukan etemmäksi, mutta vartioiminen oli sitä
valppaampaa. Pakenijat huomattiinkin heti ja samassa kajahti huuto:
"Bulalio! Bulalio! Tappakaa se konna!" ja sotureita hyökkäsi heitä
kohti keihäät koholla. Miehet asettuivat piiriin Nadan ympärille ja
sitten rynnättiin eteenpäin, Umslopogaas ja Galazi etunenässä.
Itkuntekijä ja Vartija heilahtivat salamannopeasti ja Dingaanin miehet
hajautuivat kuin tuhka tuuleen, katosivat kuin ruoho kulovalkean
tieltä.
Yksi mies pakenevista kaatui, mutta takana syntyi hillitön melu.
Kaikkialta kaikui huuto, että konnien päällikkö oli paennut vaimonsa
Liljankukan keralla. Kuullessaan tämän kokosi vihollisjoukon komentaja
heti väkensä ja lähti ajamaan paenneita takaa, sillä noiden henkilöiden
surmaaminenhan oli koko retken päätarkoitus. Hyökkääjiä oli siihen
kaatunut noin viisikymmentä ja kaupunkilaisia ehkä sata, sillä Galazin
huutojen herättäminä olivat kirveskansan miehet tapelleet raivoisasti
kukin henkensä edestä tietämättä, oliko heidän päällikkönsä paennut vai
surmattu nukkuessaan.
Susi-veikot olivat seuralaisineen jo pitkän matkan päässä, ja helppohan
heidän olikin päästä pakoon, maan nopeimmat juoksijat kun olivat. Mutta
niinkuin rykmentin täytyy sovittaa vauhtinsa hitaampien soturien mukaan
niin heidänkin täytyi nyt juosta tavallista hitaammin Nadan tähden.
Nopeus oli kuitenkin riittävä ja he olivat jo joelle johtavan ahtaan
solan puolivälissä, kun Dingaanin soturit saapuivat solan suulle. He
pääsivät solan päähän, ja vihollinen läheni nopeasti -- solan
joenpuoleinen pää on hyvin ahdas, isäni, kuin kapean ruukun kaula.
Galazi pysähtyi ja sanoi:
"Seis, miehet. Puhelkaamme hetkinen noiden kanssa, jotka seuraavat
jäljissämme; samalla hengähdämme hiukan. Mutta kiiruhda sinä, veljeni,
joen yli Liljankukan keralla. Yhdymme teihin metsässä, ja ellei meitä
sattuisi kuulumaan, niin tiedäthän, mitä sinun pitää tehdä. Sulje
Liljankukka luolaan ja kutsu harmaa väkemme koolle. Wow! veljeni, minun
täytyy päästä luoksesi, jos suinkin voin, sillä jos nuo Dingaanin
koirat pitävät metsästyksestä, niin nyt pannaan Kummitusvuorella
toimeen sellainen ajo, ettei tuo vanha velhotar ole kuunaan moista
nähnyt. Kiiruhda nyt, veljeni."
"Eipä ole tapani rientää pois toisten jäädessä tappelemaan", kiljahti
Umslopogaas, "mutta nyt sen ihmeen täytynee tapahtua Nadan tähden."
"Älä välitä minusta, oi rakkaani", sanoi Nada. "Olen saattanut sinut
tähän pulaan -- olen niin väsynyt -- anna minun kuolla. Tapa minut ja
pelasta itsesi!"
Vastauksen asemesta tarttui Umslopogaas hänen käteensä ja syöksyi
joelle, mutta ennenkuin hän pääsi sinne saakka, alkoi taistelun melske
kuulua. Takana kajahti Dingaanin soturien sotahuuto heidän iskiessä
kirveskansan miesten kimppuun ja Susi-Galazin ulvonta, hänen yhtyessä
otteluun -- kuuluipa Vartijan mäjähdyskin iskun sattuessa kohdalleen.
"Hyvin purtu, Susi!" huudahti Umslopogaas pysähtyen; "se mies ei
tarvitse enempää; oh! jospa voisin" -- hän katsahti Nadaan ja kiiruhti
jälleen eteenpäin.
He kamppailivat jo vaahtoavassa virrassa, ja oli hyvä, että Nada osasi
uida, sillä muutenpa he olisivat menehtyneet. Toiselle rannalle
saavuttiin onnellisesti ja pian oltiin nopeasti matkalla vuorta kohti.
Metsä oli jo melkein läpäisty, kun Umslopogaas vihdoin kuuli suden
ulvahduksen.
Hänen täytyi nyt ottaa Nada olkapäilleen ja kantaa häntä niinkuin
Galazi oli kerran kantanut erästä toista, sillä sutten ollessa
valveilla odotti Kummitusvuorella kuolema kaikkia muita paitsi
Susi-veikkoja.
Pian parveilivat sudet hänen ympärillään hypellen iloissaan häntä
vastan ja katselivat palavin silmin taakkaa hänen olkapäillään. Nada
oli melkein pyörtyä pelosta, sillä pedot olivat hirveitä ja niitä oli
paljon, ja kun ne ulvoivat, jähmettyi hänen verensä kauhusta.
Mutta Umslopogaas lohdutti häntä selittäen, että pedot olivat hänen
koiriaan, joiden keralla hänellä oli tapana metsästää. Pian alkaisikin
metsästys, jonka vertaista ei oltu ennen nähty. Vihdoin saavuttiin
vanhan velhottaren polville ja luolan suulle. Pari sutta majaili nyt
luolassa, joka oli muuten autio, sillä Galazi ei asunut siellä enää;
ollessaan vuorella hän nukkui metsässä, joka oli lähempänä hänen
veljensä Bulalion kaupunkia.
"Sinun täytyy nyt jäädä tänne, armaani", sanoi Umslopogaas sudet
karkoitettuaan. "Lepää täällä, kunnes olemme näyttäneet kuninkaan
miehille. Soisinpa ottaneeni hiukan ruokaa mukaani, mutta eihän siinä
kiireessä ollut aikaa mitään hakea. Nyt näytän sinulle tuon ovikiven
salaisuuden, ettet väännä sitä milloinkaan tätä etemmäksi. Nyt sen voi
sysätä sormenpäällä perille saakka, mutta silloin tarvitaan parikin
vahvaa miestä työntämään se takaisin jälleen. Älä sentähden koske
kiveen sormellasikaan paitsi suurimmassa hädässä; liikaa kierrettyään
se pysyy järkähtämättä paikallaan sinun voimatta sille mitään. Täällä
olet turvassa, niin että älä yhtään pelkää, paikkaa ei tiedä kukaan,
paitsi Galazi, minä ja sudet, ja vieraan on mahdotonta päästä tänne.
Nyt minun täytyy palata Galazin luo, ja jos hän on kuollut, tuhoan
vainoojat yksin sutteni avulla."
Nada hyrskähti itkuun sanoen pelkäävänsä jäädä yksin ja ettei hän
näkisi lemmittyään enää milloinkaan, ja hänen surunsa vihloi
Umslopogaasin sydäntä. Umslopogaas suuteli häntä hellästi ja kiiruhti
sitten nopeasti ulos vääntäen kiven aukon eteen mainitsemaansa tapaan.
Luolassa oli nyt melkein pimeä, vain heikko valonsäde tunkeutui sisään
eräästä miehen kättä ehkä hiukan suuremmasta reiästä, joka oli
sisältäkatsoen ovikiven oikealla sivulla. Nada istahti maahan, niin
että valokimppu sattui häntä suoraan kasvoihin, sillä hän rakasti
valoa, jota ilman hän olisi kuihtunut kukkaisten lailla. Hämärässä
luolassa vallitsi haudan hiljaisuus ja Nada vaipui ajatuksiinsa pelon
ja murheen vielä kouristaessa hänen sydäntään. Äkkiä valonsäde katosi
ja hän kuuli ulkopuolelta hiipiviä askeleita ikäänkuin jokin eläin
olisi vaaninut jotakin riistaa. Hän katsahti reikään ja näki selvästi
suden terävän kuonon ja julmat iskuhampaat, jotka hohtivat hämärässä.
Hän huudahti kauhusta ja hampaat katosivat, mutta samassa kuului
ulkopuolelta kyntten raaputusta, ja hän näki kiven huojahtavan. Hän
luuli hädissään suden osaavan kiertää kiven pois ja hyökkäävän hänen
kimppuunsa, sillä hän oli kuullut, että kaikki nuo sudet olivat pahojen
ihmisten henkiä, joilla oli ihmisen ymmärryskin. Peloissaan hän siis
tarttui kiveen ja väänsi sitä kuten Umslopogaas oli sanonut, jolloin
kivi luiskahti tasapainostaan ja solahti aukkoon tukkien sen kuin
pyöreä kivi ahtaan ruukun suun.
"Nyt olen turvassa susilta", sanoi Nada. "Ulkopuolelta ei kiveä hevin
liikuteta, kun en minäkään, vaikka olen sisäpuolella, saa sitä
hievahtamaankaan." Hän naurahti, mutta meni samassa vakavaksi ja
lisäsi: "Olisipa onnetonta, ellei Umslopogaas palaisikaan kiveä
siirtämään, sillä silloinpa olisin todellakin kuin haudassa --
suljettuna hautaan elävänä ja voimakkaana."
Ajatus sai hänet värisemään, mutta samassa kavahti hän ylös ja painoi
korvansa reikään, sillä kaukaa oli kajahtanut hirveä ulvonta, ja nyt
kuului raivoisan taistelun melske.
Suljettuaan luolan kiiruhti Umslopogaas rinnettä alas mukanaan joukko
susia, ei kaikki, sillä hän ei ollut vielä kutsunut niitä. Hänen
sydämensä oli raskas, sillä hän luuli Galazin kaatuneen. Hän oli myös
suunniltaan raivosta ja vannoi tuhoavansa vihollisen viimeiseen
mieheen, mutta ensin hänen täytyi saada hiukan tietää, mitä vihollinen
aikoi tehdä. Samassa kajahti kaukaa metsän peitosta pitkä, matala
ulvonta, ja Umslopogaasin sydän vavahti ilosta; hän tunsi merkin --
Galazihan se oli, joka oli selvinnyt hengissä ottelusta.
Umslopogaas ulvahti vastaan ja kiiruhti vihurina eteenpäin. Galazi
istui jalkojaan lepuuttaen eräällä suurella kivellä, ja sudet loikkivat
iloissaan hänen ympärillään. Hän näytti hiukan uupuneelta. Rinnassa ja
käsivarsissa oli haavoja, pieni kilpi on melkein riekaleina, ja
Vartijassakin saattoi huomata taistelun jättämiä jälkiä. Umslopogaas
astui hänen luoksensa luoden häneen rakkautta uhkuvan katseen.
"Kuinka on laitasi, veljeni?" kysyi hän.
"Eipä kovinkaan huonosti", vastasi Galazi, "mutta kaikki kumppanini
kaatuivat iskettyämme maahan monta vihollista. Minä yksin lähdin pakoon
kuin joku pelkuriraukka. Kimppuumme hyökättiin kolme kertaa, mutta me
seisoimme paikallamme, kunnes arvelimme Liljankukan päässeen turvaan,
ja kun vihdoin kaikki mieheni olivat kaatuneet, lähdin pakoon ja uin
virran poikki, sillä minä halusin kuolla täällä omalla alueellani,
Umslopogaas."
Minun täytyy sanoa sinulle, isäni, että Galazi oli taistellut
verrattomalla urheudella solan suulla, vaikka hän ei itse puhunut siitä
juuri mitään. Kävin myöhemmin paikalla ja laskin kaatuneet; niitä oli
niin paljon, ettei noita yhdeksää kirveskansan soturia näkynyt niiden
alta.
"Ehkäpä onnistumme tuhoamaan vihollisen, veljeni."
"Ehkäpä. Suuren joukon ainakin tapamme. Minusta tuntuu kuitenkin, että
veljeytemme lähenee loppuaan, Bulalio, sillä Vartijan kantajan
lopullinen kohtalo, josta isänikin minulle puhui, on nyt edessäni. Jos
niin on, niin hyvästi, veljeni. Ystävyytemme on ollut aina vilpitön ja
hyvä, ja sen loppu on vielä parempi. Se olisi sitäpaitsi voinut jatkua
vuosia vielä, ellet sinä, veljeni, olisi koettanut tehdä hyvää
paremmaksi ja täydentää toveruutemme meille suomaa iloa naisen
rakkaudella. Siitä lähteestä on kaikki tämä paha alkunsa saanut, kuin
joki pienestä purosta, mutta minkäpä kohtalolle mahtaa. Jos kaadun,
niin elä sinä vielä kauan ja taistele monessa uljaassa taistelussa
kuoliaksesi viimein sankarina tappara koholla; toivon, että saat toisen
ystävän, minua urhoollisemman ja rivakamman, ja paremman, Vartijan,
joka on aina valmis auttamaan sinua hädän hetkellä. Jos sinä kaadut ja
minä jään eloon, niin minä vannon sinulle tämän valan. Kuolemasi kostan
viimeiseen verenpisaraani saakka ja suojelen Liljankukkaa, jota
rakastat. Annan hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee elääkseen
huoletonna; mutta en enempää. Vihollinen on jo lähellä. He kiersivät
kahlaamon kautta, kun eivät tohtineet uida virran poikki, ja huusivat
minulle, että he olivat vannoneet surmaavansa meidät tahi kuolevansa,
kuten Dingaan kuningas oli käskenyt. Tästäpä sukeutuukin verraton
taistelu, elleivät he todellakaan aio väistyä suttemme tieltä. Mitä
siis käsket, päällikkö, jotta palvelijasi tietää totella?"
Umslopogaas kuunteli Itkuntekijään nojaten, sutten liikehtiessä
ympärillä, ja itki, sillä Liljankukan ja minun jälkeeni hän rakasti
Galazia enimmin koko maailmassa. Kun Galazi oli lopettanut, vastasi
hän:
"Ellei minulla olisi tuolla ylhäällä erästä heikkoa ja avutonta
olentoa, niin minä vannoisin sinulle, Susi, että heittäisin henkeni
sinun ruumistasi syleillen, jos kaadut ennen minua. Ja jos kaadut ja
minä jään eloon, niin minä vannon, ettei Itkuntekijä lepää, ennenkuin
jokainen noista sotureista on henkensä heittänyt. Se on heiluva
vuodesta vuoteen, kunnes viimeinen lepää yhtä hiljaa kuin sinä
kuoltuasi. Ehkä tein väärin, Galazi, kun kuuntelin Zinitan houkutuksia
ja annoin naisten tunkeutua väliimme. Toivokaamme, että löydämme kerran
maan, jossa ei ole naisia, sotia vain, sillä siinä maassa me tulemme
mahtaviksi.
"Nyt lopetamme toveruutemme hyvin ja komeasti, ja harmaa väkemme saa
tapella tarpeekseen, ja ellei tuo vanha velhotar, joka istuu tuolla
ylhäällä, ole milloinkaan ennen hymyillyt, niin nyt hän on hymyilevä
taisteluamme katsellessaan. Tämä on suunnitelmani; käymme vihollisen
kimppuun kaksi kertaa. Ensin metsässä, ja jos meidät työnnetään
takaisin, niin sitten velhottaren polvilla luolan edustalla, jossa Nada
on. Sanohan Susi, tahtooko harmaa väki tapella?"
"Viimeiseen saakka, veljeni, niinkauan kuin joku on niitä johtamassa,
sitten en tiedä! Mutta niillä on vain hampaat keihäitä vastaan.
Ehdotuksesi on hyvä, Bulalio. Lähtekäämme, olen levännyt."
He nousivat ja kutsuivat laumansa. Kaikki olivat saapuvilla, mutta
lauma ei ollut hetikään niin suuri kuin muutamia vuosia sitten, jolloin
Susi-veikot metsästivät ensi kerran Kummitusvuoren rinteillä; monet
hillittömät hävitysretket olivat harventaneet lukumäärän eikä näille
susille syntynyt penikoita. Lauma jakautui kahtia kuten ennenkin;
naaraat seurasivat Umslopogaasia ja urokset Galazia.
He tunkeutuivat metsään ja kätkeytyivät tiheikköön hämärän notkon
kahdenpuolen. Siinä he odottivat lähestyvää vihollista, jonka askeleet
alkoivat vihdoin kuulua. Edellä hiipi kaksi tiedustelijaa väijytyksen
varalta, ja nuo soturit sattuivat olemaan samat, jotka olivat puhelleet
keskenään aamun sarastaessa, kun Galazi loikkasi heidän välistään
aitauksen yli. He puhelivat nytkin sinne tänne kurkistellessaan,
pysähtyen vihdoin notkon suulle toisia odottamaan, ja Umslopogaas
kuuli, mitä he sanoivat.
"Mikä kamala paikka tämä onkaan, veljeni", sanoi toinen; "paikka, joka
on täynnä aaveita, outoja ääniä, käsiä, jotka tuntuvat työntävän meitä
takaisin, ja näkymättömien sutten vinkumista. Kummitusvuoreksihan tätä
sanotaankin, ja nimi on kylläkin paikallaan. Soisinpa, että kuningas
olisi antanut meille jonkun muun tehtävän -- nämähän ovat noitia, ja
tämä paikka on oikein heidän tyyssijansa. Sanopas, veljeni, mikä se
oli, joka loikkasi aamupimeässä aitauksen yli? Noitapa tietenkin! Wow!
ne ovat kaikki noitia. Voisiko kukaan oikea ihminen tehdä sitä, minkä
tuo Susi-niminen mies teki joelle pyrkiessämme? Olisipa Itkuntekijä
ollut nuijaa tukemassa, niin joukkomme olisi huvennut siihen paikkaan."
"Itkuntekijällä oli nainen vartioitavana", murahti toinen. "Mutta olet
oikeassa, tämä paikka on todellakin noitien ja pahojen henkien pesä.
Olin näkevinäni tuolla puiden pimennossa _esedowanien_ silmien kiiluvan
ja niiden hajukin tuntuu nenääni. Mutta nuo noidat meidän täytyy
kuitenkin saada hengiltä, sillä jos palaamme Umgugundhlovuun tyhjin
toimin, niin pianpa kuumennetaan rautoja, joiden kärkeä me saamme
maistaa. Lähdemmekö liikkeelle, veljeni. Joukkomme on jo lähellä.
Soisinpa, että Faku vaihtaisi tilallemme toiset, sillä tässä tiheikössä
kävelen mieluimmin viimeisenä kuin ensimmäisenä. Kas, tässähän näkyy
jälkiä -- lukematon joukko sudenjälkiä ja siellä täällä joku
ihmisjälkikin; he ovat ehkä milloin sitä ja milloin tätä -- kukapa sen
tiennee? Tämä on totisesti aaveiden ja noitien maa."
Susi-veikoilla oli ollut täysi työ hillitä väkeänsä soturien tullessa
näkösälle, ja raivo kiihtyi joka hetki. Kidoista valui kuola, silmät
kiiluivat ahnaasti ja äkkiä ponnahti eräs naarassusi korkealle ilmaan
ja iskeytyi ulvahtaen soturin kurkkuun, joka oli viimeksi puhunut.
Molemmat suistuivat tantereeseen painiskellen raivoisasti, kunnes
kumpikin oli heittänyt henkensä.
"_Esedowanit! Esedowanit_ ovat kimpussamme!" huusi toinen tiedustelija
lähtien juoksemaan toveriensa luo. Mutta hän ei päässyt milloinkaan
sinne saakka, sillä nyt syöksähtivät kaikki sudet kätköistään oikealta
ja vasemmalta hänen kimppuunsa, ja parin silmänräpäyksen kuluttua oli
miehestä vain keihäs jäljellä.
Soturit päästivät huikean hätähuudon ja toiset kääntyivät rientääkseen
pakoon, mutta Faku, heidän päällikkönsä, joka oli roteva ja urhoollinen
mies, karjaisi: "Seisokaa lujina, kuninkaan lapset, seisokaa
lujina! Edessänne ei ole ainoatakaan esedowania, vaan Susi-veikot
roskajoukkoineen. Mitä! Pelkäättekö koiria, te, jotka olette nauraneet
miesten keihäillekin? Piiriin, lapset, ja seisokaa lujina!"
Soturit kuulivat päällikkönsä äänen ja tottelivat heti muodostaen
kaksinkertaisen suljetun kehän. Katsahtaessaan oikealle he näkivät
Bulalion suden hampaat kulmilla hohtaen ja kulunut sudentalja
olkapäillä liehuen hyökkäävän heitä kohti kuin myrskytuuli Itkuntekijä
ylhäällä punasilmäisen lauman seuratessa kintereillä. He katsahtivat
vasemmalle -- ah, Vartijan he kyllä tunsivat. He olivat kuulleet sen
iskujen rasahdukset alhaalla joen äyräällä ja tunsivat kyllä
jättiläisen, joka heilutteli sitä kuin sauvaa, sutten kuninkaan, jolla
oli käsivarsissaan kymmenen miehen voima. Wow! Tuossa he tulevat. Katso
tuota joukkoa, mustaa ja harmaata, kuule sotalaulua, jota se ulvoo!
Katso kuinka se syöksyy keihäitä vasten kuin veriryöppy kosken
kallioon, vaahtona iskuhampaiden välke! Kehä on murtunut! Itkuntekijä
on murtanut sen! Haa! Galazi on myöskin murtanut rivit; nyt täytyy
heidän tapella selkä selkää vasten tahi menehtyä!
Kuinkako kauan ottelu kesti? Kukapa sen tiennee? Aika kuluu joutuin,
kun iskut satelevat tiheästi. Vihdoin täytyi ystävysten peräytyä; he
murtautuvat ulos samoinkuin he olivat murtautuneet sisäänkin ja
katoavat metsän helmaan jäljellä olevine susineen. Soturijoukosta oli
jäänyt eloon vain kolmasosa; toiset makasivat kuolleina, silvottuina ja
muodottomiksi raadeltuina surmansa saaneiden petojen ruumisröykkiöiden
alla.
"Olemme joutuneet taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka käyvät
kimppuumme sutten haahmossa", sanoi Faku. "Susi-veikot ovat varmasti
noitia, mutta noitia, joista minä pidän; he taistelevat kuin leijonat
ja osaavat taidon. Mutta heidät tapan tahi sitten kuolen itse. Meitä on
tosin enää hyvin vähän, mutta paljonhan on susiakin kaatunut ja enkäpä
noiden konnien käsivarret uupuvat kerran."
Hän lähti siis kapuamaan vuoren rinnettä ylös jäljellä olevine
sotureineen, ja koko ajan ahdistivat sudet heitä kaataen miehen siellä
ja toisen täällä, mutta vaikka he kuulivat ja näkivätkin Susi-veikkojen
rohkaisevan uskollisiaan, eivät Susi-veikot käyneet heidän kimppuunsa,
sillä he säästivät voimansa viimeiseen ratkaisevaan otteluun.
Matka oli pitkä ja vaivalloinen, eivätkä soturit tunteneet tietä ja
kummitussudet ahdistivat heitä alituisesti. Oli jo ilta, kun he
saapuivat tuon vanhan velhottaren jalkojen juurelle ja alkoivat kavuta
tasanteelle.
"Mikä ihmeellinen, pari!" huudahti iso Faku. "Taistelisinpa mieluummin
heidän mukanaan kuin heitä vastaan. Mutta heidän täytyy kuolla!" Ja hän
alkoi kiivetä velhottaren polville.
Umslopogaas seisoi ja katseli ylhäällä istujan kasvoja, joita
ilta-aurinko valaisi.
"Enkö sanonut, että tuo vanha velhotar hymyilisi taistelumme
nähdessään?" huudahti hän. "Katso! Hän hymyilee! Hei, Galazi,
usuttakaamme loput väestämme vihollista vastaan, ja taistelkaamme tämä
ottelu loppuun mies miestä vastaan antamatta petojen turmella sitä
kokonaan! Hei, Verenjuoja ja Harmaakuono! Hei, Kuolema ja kaikki te
metsän asukkaat, mustat ja harmaat, vihollisen kimppuun, lapseni!"
Sudet kuulivat; ne olivat säälittävässä kunnossa, täynnä haavoja ja
väsyksissä, ja niitä oli vain pieni ryhmä jäljellä, mutta luontoaan ne
eivät olleet vielä menettäneet. Ulvahtaen ne hyökkäsivät viimeisen
kerran vihollisen kimppuun, riuhtoillen, repien ja tappaen, kunnes ne
olivat kaikki saaneet keihäistä surmansa, kaikki paitsi Kuolema, joka
ryömi pahoin haavoittuneena Galazin luo kuollakseen tämän jalkojen
juureen.
"Nyt olen päällikkö ilman heimoa", huudahti Galazi. "Mutta sellainenhan
on kohtaloni. Niin oli halakazienkin luona ja niin kävi lopulta
Kummitusvuorellakin. Sano, Bulalio, missä tahdot seisoa, oikeallako vai
vasemmalla?"
Alhaalta tuleva polku jakautui nimittäin kahtia erään suuren
kallionlohkareen tähden, joten velhottaren polville päästiin kahta
kaitaista polkua pitkin, joiden väliä oli noin kymmenen askelta.
Umslopogaas astui vasemmalle, Galazi oikealle ja siinä he odottivat
keihäät varalla. Soturit ilmestyivätkin pian lohkareen takaa ja
hyökkäsivät tasannetta kohti, toiset toista polkua pitkin ja toiset
toista. Ylhäältä singahtaneet keihäät tappoivat kolme, mutta soturit
eivät pysähtyneet, vaan ryntäsivät urhoollisesti eteenpäin. Umslopogaas
kumartui, hänen pitkä käsivartensa ojentui, tappara välähti ja yksi
vihollinen vierähti alas.
"Yksi!" huudahti Umslopogaas.
"Yksi, veljeni!" toisti Galazi heilauttaen nuijaansa uuteen iskuun.
Eräs soturi hyökkäsi laulaen kaatuneen toverinsa paikalle ja hypähteli
sinne tänne Umslopogaasin edessä keihäs valmiina iskemään. Itkuntekijä
heilahti, mutta mies kavahti samassa takaisin, niin että isku meni
harhaan.
"Huonostipa iskit, noita!" huusi mies syöksähtäen antamaan
surmanpiston, mutta, katso, tappara kiertää pientä kehää aivan maan
pinnassa iskien äkkiä ylöspäin ja ennenkuin soturi ehti pistää, oli
Itkuntekijä halaissut hänen päänsä, leuasta aivoihin saakka.
"Mutta nyt sitä paremmin, sinä houkka!" sanoi Umslopogaas.
"Kaksi!" huudahti Galazi oikealta.
"Kaksi, veljeni!" toisti Umslopogaas.
Kaksi vihollista syöksyi jälleen esiin yksi kumpaakin vastaan toivoen
onnistuvansa paremmin. Huuto "_kolme_!" kajahti samassa oikealta ja
vasemmalta ja heti senjälkeen "_neljä_!"
Faku käski nyt jäljelläolevien miesten painaa kilvet yhteen ja työntää
siten nuo kaksi polkujen päistä kauemmaksi tasanteelle. Temppu
onnistuikin, mutta neljä soturia kaatui jälleen, ennenkuin Susi-veikot
väistyivät.
"Saartakaa ja tappakaa heidät!" karjaisi Faku.