"haudallesi on täältä pitkä matka. Muistatko erään tytön, jonka nimi
oli Nada Liljankukka? Hän oli Mopon tytär ja minun vaimoni. Mutta hän
on kuollut -- nälkään nääntyi poloinen, kärsittyään kolme päivää ja
kolme yötä. Näytämme sinulle paikan, jossa hän kuoli. Sydämesi, joka on
aina ollut niin hellä, pakahtuu surusta ja säälistä tarinan kuultuasi.
Muistatko, kun eräs Zinita-niminen nainen tuli luoksesi taluttaen
kädestä kahta herttaista ja suloista pienokaista? Minä olin noiden
lasten isä, ja eräs Dingaan murhasi heidät. Mutta heistä saat myös
vielä kuulla. Nyt tielle, sillä matka on pitkä!"
Parin päivän kuluttua istui Dingaan yksinään ja kahleissa
Kummitusvuoren luolassa. Olimme saaneet hänet työläästi sinne
raahatuksi, sillä hän oli raskas kuin härkä. Kolme miestä työnsi häntä
takaapäin ja kolme kiskoi köydestä, joka oli sidottu hänen
vyötäisilleen, ja silloin tällöin pysähdyttiin näyttääksemme hänelle
niiden luita, jotka hän oli lähettänyt meitä surmaamaan. Samalla
kerroimme myös taistelun vaiheista.
Vihdoin olimme luolassa ja minä lähetin pois soturit, sillä me
tahdoimme olla Dingaanin kanssa yksin. Hän istui luolan permannolle, ja
minä kerroin hänelle, että hän istui Nadan, jonka hän oli murhannut, ja
Susi-Galazin haudalla.
Sitten väänsimme kiven luolan suulle ja jätimme hänet Galazin ja Nadan
henkien pariin.
Kolmantena päivänä tulimme aamun sarastaessa häntä katsomaan.
"Tappakaa minut", pyysi, hän, "sillä aaveet ahdistavat minua!"
"Etpä ole sitten väkevä enää, oi kuninkaan varjo", sanoin minä, "kun
vapiset kahden uhrisi edessä, sinä, joka olet murhannut tuhansia.
Sanopas siis, miten sinun nyt käy, kun joudut heidän pariinsa
kokonaan?"
Dingaan alkoi rukoilla armoa.
"Armoako sinulle, hyeena!" vastasin minä. "Rukoiletko sinä armoa, joka
et ole itse milloinkaan ketään armahtanut! Anna minulle takaisin
tyttäreni! Ja anna tälle miehelle takaisin hänen lapsensa; sitten
voimme puhua armahtamisesta. Ulos, heittiö, ja kuole niinkuin konnan
pitääkin!"
Raastoimme hänet luolasta hänen surkeasti ruikuttaessa vanhan velhon
rinnassa olevan kuilun reunalle, saman kuilun, jossa Galazi oli nähnyt
luut, ja odotimme auringon nousua, hetkeä, jolloin Nada oli kuollut.
Sitten huusimme hänen korvaansa Nadan ja Umslopogaasin lasten nimet, ja
tyrkkäsimme hänet syvyyteen.
Niin kuoli Dingaan, isäni -- Dingaan, jolla oli Chakan julma sydän,
mutta ei hänen suuruuttaan.
XV.
MOPO LOPETTAA TARINANSA.
Siinä kuulit Nada Liljankukan tarinan, isäni, ja kuinka me kostimme
hänen kuolemansa. Surullinen kertomus -- hyvin surullinen kertomus,
isäni, mutta siihen aikaan oli kaikki surullista. Myöhemmin, Pandan
hallitessa, oli toisin, sillä Panda oli rauhan mies.
Pari sanaa vielä. Jätin Zulu-maan, jossa en voinut enää olla kaksi
kuningasta surmattuani, ja muutin asumaan tänne Nataliin muinaisen
Duguzan läheisyyteen.
Dingaanin kuoleman jälkeen tulin sokeaksi, aivan umpisokeaksi, voimatta
nähdä aurinkoa enää milloinkaan tahi muutakaan valoa -- en tiedä,
miksi; ehkäpä liian paljosta itkemisestä, isäni. Muutin nimenikin,
ettei joku keihäs löytäisi tietään sydämeen, joka oli suunnitellut
kahden kuninkaan ja yhden prinssin kuoleman -- Chakan, Dingaanin ja
Umhlanganan.
Eräänä yönä saatteli kasvattipoikani Umslopogaas minut salavihkaa rajan
yli tuoden minut tänne Stangeriin, jossa olen sitten elellyt monta
vuotta vanhana Zweete-nimisenä taikurina. Olen rikas. Umslopogaas vaati
Pandalta takaisin Dingaanin minulta riistämän karjan, jonka hän ajoi
sitten tänne. Täällä ei ole enää ketään muinaisen Duguzan asukkaita,
eikä kukaan voisi tuntea vanhassa sokeassa Zweetessä Mopoa, taikuria,
joka tappoi Chakan, zulujen leijonan. Kukaan ei tiedä sitä enää. Sinä
vain olet kuullut tarinani, isäni. Älä kerro sitä kenellekään ennen
kuolemaani.
Umslopogaasko? Hän palasi kirveskansan luo ja hallitsi heimoaan, joka
ei kuitenkaan milloinkaan enää tullut niin voimakkaaksi kuin mitä se
oli ennen halakazien sotaretkeä. Panda antoi hänen olla rauhassa ja
piti hänestä, sillä Panda ei tiennyt, että Bulalio oli Chakan poika, ja
Umslopogaas antoi tuon koiran hallita häiritsemättä, sillä Nadan
kuoleman jälkeen hän oli menettänyt vallanhimonsa. Myöhemmin hänestä
tuli Nkomabakosin rykmentin päällikkö ja otti hän osaa moneen suureen
taisteluun suorittaen paljon mainehikkaita urotöitä. Hän oli mukana
Tugelan verisessä taistelussa, jossa Cetywayo löi veljensä Umbulazin
Pandan pojan.
Sen jälkeen hän alkoi vehkeillä Cetywayoa vastaan, jota hän vihasi, ja
ellei eräs valkoinen mies, eräs Macumazana-niminen metsästäjä, sama,
joka pelastui, kun Retiefin johtama buurijoukko murhattiin, olisi
auttanut häntä pälkähästä, olisi hänet surmattu. Välistä kävi
Umslopogaas minuakin katsomassa, sillä hän rakasti minua yhä, mutta nyt
hän on paennut pohjoiseen, enkä minä saa kuulla hänen ääntään enää
milloinkaan. En tiedä varmaan, mikä hänen pakonsa aiheutti, mutta
minulle on kerrottu, että se tapahtui erään naisen takia. Niin, naiset
ovat aina olleet Umslopogaasin turmio. Tapahtuman kyllä kuulin, mutta
olen sen unhottanut, sillä minä muistan nyt vain tapaukset, jotka
sattuivat kauan sitten, aikoina ennen tuloani näin vanhaksi.
Katsele tätä oikeata kattiini, isäni! En näe sitä itse, mutta olen
kuitenkin näkevinäni sen sellaisena kuin minä Mopo Makedaman poika sen
kerran näin -- punaisena kahden kuninkaan verestä. Katsele sitä ja --
Vanhus vaikeni samassa ja hänen päänsä nyökähti kuihtuneelle rinnalle.
Kun valkoinen mies, jolle vanhus oli tarinansa kertonut, kohotti hänen
päätään, näki hän hänen kuolleen.
_Loppu_.