tapparan haltijan täytyi vanhan tavan mukaan haastaa kaikki kanssaan
kaksintaisteluun Itkuntekijän omistamisesta ja kirveskansan
päällikkyydestä. Kun avioliitto oli vahvistettu, nousi Umslopogaas ja
julisti haasteensa kaikuvalla äänellä uskomatta lainkaan, että ketään
halukkaita ilmestyisi, sillä oli jo kulunut monta vuotta kenenkään
tohtimatta astua hänen eteensä. Mutta nyt astui kolme miestä heti
esiin, joiden joukossa oli kaksi päällikköäkin, miehiä, joita
Umslopogaas sekä rakasti että kunnioitti. Hän katsoi heihin
hämmästyneenä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän lähimmältä mieheltä, joka oli
ilmoittautunut taisteluun.
Vastauksen asemasta viittasi mies Nadaan, joka oli lähellä. Silloin
Umslopogaas ymmärsi, että Nadan kauneus oli hurmannut kaikki niin, että
jokainen tahtoi saada tytön omakseen, ja koska se, joka kykenisi
voittamaan tapparan, saisi samalla tytönkin, täytyi Umslopogaasin olla
valmis taistelemaan monen kanssa. Niin, hänen täytyi joko taistella
tahi joutua häpeään.
Taistelusta ei ole paljonkaan sanottavaa. Umslopogaas surmasi kaksi
vastustajaa melkein ensi iskulla, ja kolmas pelästyi niin, ettei
tohtinut tulla näkyviinkään enää.
"Mitä minä sanoin sinulle, Mopo", virkkoi Galazi ottelua seuratessaan.
"Kirous alkaa vaikuttaa. Kuolema seuraa tytärtäsi kaikkialle, vanhus."
"Pelkäänpä niin olevan", vastasin minä, "ja kuitenkin on tyttäreni yhtä
hyvä kuin hän on kaunis ja suloinenkin."
"Ei vaikuta asiaan", murahti Galazi.
No niin, Umslopogaas otti siis Nada Liljankukan vaimokseen ja jonkun
ajan oli kaikki hyvin. Mutta Umslopogaasissa tapahtui se onneton
muutos, että siitä päivästä lähtien, jolloin hän nai Nadan, hän ei
sietänyt Zinitaa lähelläänkään, eikä muitakaan vaimojaan. Galazi sanoi
Nadan noituneen Umslopogaasin, mutta minä tiesin aivan hyvin, että
ainoat noitakeinot, mitä Nada käytti, olivat hänen syvät silmänsä,
hänen kauneutensa ja lämmin rakkautensa. Kävipä vielä niinkin, että
Umslopogaas rakasti vain häntä hänen kuoltuaankin, eikä milloinkaan
ketään toista, mikä on sentään sangen omituista miesten keskuudessa.
Kuten voinet arvatakin, isäni, närkästyivät Zinita ja toiset vaimot
aivan peräti. He odottelivat kyllä jonkun ajan toivoen Umslopogaasin
lemmenhuuman hiukan jäähtyvän, mutta kun niin ei käynyt, alkoivat he
napista sekä Umslopogaasille että muillekin, kunnes kaupungissa oli
vihdoin kaksi puoluetta. Toiset puolsivat Nadaa, toiset Zinitaa.
Zinitan puolella olivat kaikki naiset ja muutamia vaimojensa valtikan
orjuuttamia miehiäkin, mutta Nadan puolue oli kaikin puolin suurempi ja
mahtavampi, sillä siihen kuuluivat kaikki miehet, Umslopogaas
ensimmäisenä. Tämä kahteen leiriin jakautuminen aiheutti paljon riitaa
ja katkeruutta. Mutta Nada ja Umslopogaas eivät siitä paljoakaan
välittäneet, niin, tuskinpa ollenkaan, sillä keskinäisen rakkautensa
onnessa he unhottivat koko maailman.
Eräänä aamuna heidän oltuaan naimisissa noin kolme kuukautta, astui
Nada miehensä majasta, kun aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja meni
joelle uimaan ja peseytymään. Tien oikealla puolella oli päällikön
laaja vihannestarha, jossa Zinita ja Umslopogaasin muut vaimot
parhaillaan työskentelivät. He katsahtivat ylös Nadan kulkiessa ohi ja
jatkoivat sitten kyräten työtään. Hetkisen kuluttua he näkivät Nadan
palaavan kylvyn virkistämänä, kukkia hiuksissa ja säteilevän kauniina,
ja he kuulivat hänen laulavan kävellessään jotakin lemmenlaulua. Zinita
hellitti kuokan kädestään.
"Onko tämä laitaa, sisareni?" tiuskaisi hän.
"Ei", vastasi eräs hänen vierustoverinsa, "tämä ei käy laatuun. Mitä
teemme -- karkaammeko hänen kimppuunsa ja tapamme hänet?"
"Olisi oikeammin tehty, kun tappaisimme itse Bulalion, meidän
isäntämme", vastasi Zinita. "Hän on sen kyllä ansainnut, mutta Nada on
vain nainen, joka naisten tavoin anastaa kaikki, mitä hän suinkin voi.
Bulalio on mies ja sitäpaitsi päällikkö, jonka pitäisi tietää, mikä on
oikeus ja kohtuus."
"Nada on lumonnut hänet kauneudellaan. Tappakaamme hänet", sanoivat
toiset naiset.
"Ei", vastasi Zinita; "puhelenpa hänen kanssaan hiukan", ja hän meni
tielle odottamaan Nadaa, joka lähestyi hyräillen kädet rinnoilla.
Huomattuaan Zinitan, Nada herkesi laulamasta ja ojensi kätensä, sanoen:
"Huomenta, sisareni."
Mutta Zinita ei ollut kättä huomaavinaankaan, vaan vastasi: "Eihän ole
soveliasta, sisareni, että tahraisella kourallani likaan sinun hienon
ja pehmoisen, vielä kukille tuoksuvan kätesi. Minulla on sinulle hiukan
terveisiä niin omasta kuin herramme Bulalion toistenkin vaimojen
puolesta: tarhassa rehoittaa rikkaruoho ja meitä on liian vähän
saadaksemme työn kunnollisesti tehdyksi, jonkatähden kysymme, etkö
tulisi auttamaan meitä, kun kuherruskuukautesikin ovat jo ohi? Ellet
tuonut kuokkaa mukanasi Swazi-maasta, lainaamme sinulle kernaasti
sellaisen."
Nada ymmärsi tarkoituksen ja veri tulvahti hänen päähänsä, mutta siitä
huolimatta hän vastasi rauhallisesti:
"Auttaisin teitä mielelläni, sisareni, vaikka en olekaan milloinkaan
ollut ulkotyössä, sillä missä hyvänsä olen ollutkin, ei minun ole
sallittu tehdä muita töitä kuin sitoa kukkia ja pujotella helmiä. Mutta
nyt on asian laita siten, että Umslopogaas, joka on mieheni, on
kieltänyt minua tekemästä työtä käsilläni, enkähän minä voi olla
hänelle tottelematon."
"Onko isäntämme sanonut sinulle niin, Nada? Sepä oli merkillistä.
Katsos nyt, minä olen hänen ensimmäinen vaimonsa, hänen _inkosikasinsa_
-- minä neuvoin hänelle, miten tappara oli voitettavissa -- eikä hän
ole kieltänyt minuakaan työskentelemistä toisten naisten lailla, minua,
joka olen synnyttänyt hänelle lapsiakin, eikä hän ole tietääkseni
toisillekaan mitään sellaista sanonut. Rakastaako Bulalio sitten sinua
enemmän kuin meitä muita?"
Nada huomasi joutuneensa ansaan, mutta rohkaisi mielensä.
"Yhden täytyy olla muita rakkaampi, Zinita", vastasi hän, "niinkuin
joku on aina toisia kauniimpi. Sinä olet onnesi hetken elänyt, anna
siis minun viettää rauhassa omani, joka on kenties hyvinkin lyhyt. Minä
ja Umslopogaas olemme sitäpaitsi lempineet toisiamme jo vuosia ennen
kuin sinä ja hänen toiset vaimonsa olitte nähneetkään häntä, ja meidän
rakkautemme kestää hautaan saakka. Enempi puhuminen tästä asiasta on
turhaa sanojen tuhlausta."
"Eipä suinkaan, Nada, tämän tahdon sinulle vielä sanoa: Valitse
jompikumpi. Joko lähdet luotamme ja annat meidän elää onnellisina
herramme luona tahi jäät tänne ja saatat meidät kaikki turmioon."
Nada mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Jos voisin uskoa, että
rakkauteni saattaa turmioon hänet, jota rakastan, niin lähtisin heti,
vaikka se olisikin kuolemani, mutta, Zinita, minä en usko sitä. Kuolema
suosii heikkoja ja jos hän ojentaa kätensä, niin hän taittaa
Liljankukan tarttumatta Tappajaan", ja Nada pujahti Zinitan ohi
poistuen kiireesti, mutta ei laulanut enää.
Zinita tuijotti hänen jälkeensä kasvoillaan pirullinen ilme. Sitten hän
palasi toisten luo.
"Liljankukka uhmaa meitä kaikkia, sisareni", sanoi hän. "Nyt ehdotan,
että me naiset julistamme pidettäväksi suuren naisten juhlan ensi uuden
kuun aikana, kaukana jossakin salaisessa paikassa. Juhlaan saapuvat
kaikki naiset ja lapset, paitsi Nadaa, joka ei poistu lemmittynsä
luota, ja jos täällä on vielä joku toinen jonkun naisen rakastama mies,
niin olisi tuolle miehelle parempi, että hän lähtisi jollekin matkalle
ensi uuden kuun aikana, sillä kirveskansan kaupungissa voi tapahtua
kamalia asioita meidän ollessa juhlaamme viettämässä."
"Mitä sitten, sisareni?" kysyi joku.
"Kukapa sen tiennee!" vastasi Zinita. "Sanon vain, että mehän tahdomme
kaikki päästä Nadasta, ja samalla kostaa miehelle, joka on loukannut
rakkauttamme -- niin, jokaiselle, joka on antanut Nadan kauneuden
hurmata itsensä. Eikö niin, sisaret?"
"Aivan niin", vastasivat toiset.
"Olkaamme siis vaiti ja valmistautukaamme juhlaamme."
Nada kertoi Umslopogaasille väittelystään Zinitan kanssa, ja
Umslopogaas kävi sangen vakavaksi. Hän oli niin Nadan lumoissa, että
hänen oli mahdotonta enää peräytyä, ja hän oli aina Nadan luona
välittämättä muista rahtuakaan. Ja kun Zinita tuli hänen luoksensa
pyytämään lupaa juhlan viettoon, myöntyi hän heti ollen iloinen
päästessään hetkeksi näkemästä Zinitaa ja tämän vihaista katsetta,
epäilemättä lainkaan mitään salajuonta. Hän sanoi vain, ettei Nada
tulisi olemaan juhlassa saapuvilla, jolloin molemmat naiset vastasivat
yhteen ääneen hänen tahtonsa olevan heidänkin tahtonsa, niinkuin
olikin.
Olin jo pitemmän ajan seurannut levottomuudella, kuinka Umslopogaas,
minun kasvattipoikani, vaipui yhä syvemmälle rakkauden aiheuttamaan
huumaustilaansa, ja vihdoin minä uskoin huoleni Galazillekin sanoen,
että meidän täytyy keksiä jokin keino, millä saada hänet hereille
jälleen. Kerroin Galazille kaikki, mitä tiesin Umslopogaasista, mikä ei
ollut suinkaan vähän. Sanoin aikovani saattaa Umslopogaasin
valtaistuimelle ja kerroin juurtajaksain, mitä olin jo tehnyt, asiani
hyväksi ja mitä vielä aioin tehdä, ilmoittaen samalla, että olin
päättänyt lähteä henkilökohtaisesti tervehtimään useampia mahtavia
päälliköitä voittaakseni heidät puolelleni.
Galazi kuunteli sanomatta juuri sitä tahi tätä. Omasta puolestaan hän
oli varma, että tytär purkaisi nopeammin kuin isä kykenisi rakentamaan,
ja hän viittasi Nadaan, joka kulki juuri ohitsemme Umslopogaasin
jäljessä.
Olin kuitenkin päättänyt lähteä ja olin tehnyt päätökseni jo päivää
ennen kuin Zinita sai luvan naisten juhlan viettoon. Menin
Umslopogaasin luo ja puhuin suunnitelmistani, mutta hän kuunteli
välinpitämättömästi, sillä hänellä oli ikävä Nadaa, ja keskusteluni
väsytti häntä.
Sanoin hänelle jäähyväiset ja jätin hänet, ja Nadalle heitin myöskin
hyvästit. Nada suuteli minua, mutta jäähyväisiä lausuessaankin hän
mainitsi useamman kerran lemmittynsä nimen.
"Nuo molemmat ovat aivan kuin he olisivat järjiltään", sanoin
itsekseni, "mutta kylläpähän ajanoloon tasaantuvat. Kun tulen takaisin,
ovat he jo selvinneet huumauksestaan."
Enhän voinut arvatakaan, isäni, että toivomani muutos tulisi olemaan
niin järkyttävä, kuten piakkoin saat kuulla.
XI.
ZINITA KUNINKAAN LUONA.
Pääkaupungissaan Umgugundhlovussa odotteli Dingaan-kuningas eräänä
päivänä sotureitaan palaaviksi Income-virran rannoilta, jota nyt
sanotaan Veriseksi joeksi. Hän oli lähettänyt armeijansa tuhoamaan
buurien leirin ja uskoi sen palaavan heti voitonsanoma mukanaan. Hän
istui majansa edustalla silmäillen laiskasti kuolonkukkulalla
parveilevia korppikotkia ja hänen ympärillään seisoi yksi rykmentti.
"Lintuni ovat nälissään", virkkoi hän eräälle neuvonantajalle.
"Niillä on epäilemättä pian viljalti ruokaa, oi kuningas", vastasi
tämä.
Hänen vielä puhuessaan tuli joku sanomaan, että eräällä naisella oli
kuninkaalle tärkeätä asiaa.
"Tuo hänet tänne", vastasi Dingaan. "Kaipaan uutisia ja ehkäpä hän
tietää jotakin armeijastani."
Nainen saapui heti. Hän oli solakka ja kaunis ja talutti kahta
pienokaista kädestä.
"Mitä tahdot?" kysyi kuningas.
"Oikeutta, oi kuningas", vastasi nainen.
"Vaadi verta, niin saat helpommin, mitä haluat."
"Verta vaadinkin, oi kuningas."
"Kenen?"
"Bulalion, kirveskansan päällikön, sekä Nada Liljankukan ja kaikkien
hänen puoltajainsa."
Dingaan kavahti ylös ja vannoi suuren Elefantin nimeen.
"Mitä?" ärjäisi hän. "Onko Liljankukka sittenkin elossa, niinkuin tuo
soturi väitti?"
"Onpa niinkin, oi kuningas. Hän on nyt Bulalion vaimo ja on
noitakeinoillaan syrjäyttänyt minut, Bulalion ensimmäisen vaimon,
vastoin lakeja ja kaikkia kunniallisia tapoja. Sentähden vaadin kostoa
tuolle noidalle ja samalla hänellekin, joka oli mieheni."
"Olet kunnollinen vaimo", sanoi kuningas. "Valpas suojelushenkeni
pelasti minut sellaisen kynsiin joutumasta. Pyyntöösi suostuisin
kernaasti, sillä minäkin vihaan tuota Bulaliota ja tahtoisin mielelläni
rusentaa Liljankukankin. Mutta sinä tulet sopimattomaan aikaan, vaimo.
Minulla on täällä vain yksi rykmentti, mikä on luullakseni liian vähän,
mutta odotahan, kunnes soturini palaavat amaboonat tuhottuaan, niin
silloin voin täyttää toivomuksesi. Kenen ovat lapset?"
"Minun ja Bulalion, joka oli mieheni."
"Siis hänen lapsiaan, jonka henkeä nyt vaadit."
"Niin, kuningas."
"Olet yhtä hyvä äiti kuin puolisokin", sanoi Dingaan. "Olen puhunut --
mene!"
Mutta Zinitan sydän himosi kostoa, äkillistä ja hirmuista kostoa tuolle
Liljankukalle, joka oli vallannut hänen paikkansa, ja miehelleen, joka
oli syrjäyttänyt hänet Liljankukan takia. Zinita ei tahtonut odottaa --
ei hetkeäkään.
"Kuule, oi kuningas", huudahti hän, "en ole vielä kertonut kaikkea. Tuo
Bulalio vehkeilee sinua vastaan Mopo Makedaman pojan kanssa, joka oli
ennen neuvonantajasi."
"Vehkeileekö hän minua vastaan, vaimo? Sisiliskoko vehkeilee kalliota
vastaan, jolla se paistattaa päivää? Vehkeilköön hän rauhassa; Moposta
pidän kyllä huolen."
"Niin, oi kuningas, mutta ei siinä kaikki. Bulaliolla on toinenkin nimi
-- häntä sanotaan Umslopogaasiksi, Mopon pojaksi. Mutta hän ei olekaan
Mopon poika, vaan suuren Elefantti-vainajan, tuon mahtavan kuninkaan,
joka oli veljenne, ja Mopon sisaren, Balekan. Kuulin sen Mopolta
itseltään. Tiedän kaikki. Syntyperänsä nojalla on Bulalio
valtaistuimesi laillinen omistaja, ja sinä olet anastanut hänen
paikkansa, oi kuningas."
Dingaan istui hetkisen hämmästyksestä aivan sanattomana. Sitten hän
käski Zinitan astua lähemmäksi ja kertoa kaikki, mitä tiesi.
Dingaanin istuimen takana seisoi kaksi neuvonantajaa, ylimyksiä, joita
Dingaan rakasti ja vain he olivat kuulleet Zinitan sanat. Hän käski
heidän asettua eteensä korvakuulon ulkopuolelle ja muista erilleen.
Zinita astui lähemmäksi ja kertoi Umslopogaasin syntymän yhteydessä
olleet seikat ja paljon muitakin tapahtumia, joista Dingaan ymmärsi,
että kertomuksen täytyi olla tosi.
Kun kaikki oli kerrottu, käski Dingaan ympärillään seisovan rykmentin
komentajan luokseen. Tämä oli roteva Faku-niminen mies. Dingaan sanoi
hänelle tuimasti:
"Ota kolme komppaniaa ja oppaita mukaasi ja hiivi yöllä kirveskansan
kaupunkiin, joka on Kummitusvuoren juurella. Polta kaupunki ja tapa
kaikki sen konnamaiset asukkaat, äläkä missään tapauksessa laske
kynsistäsi Bulaliota, kirveskansan päällikköä, jota sanotaan myös
Umslopogaasiksi. Kiduta hänet kuoliaaksi, jos vain voit, ja tuo hänen
päänsä minulle, ja ota hänen vaimonsa, joka tunnetaan nimellä
Liljankukka, elävänä vangiksi, jos suinkin voit, ja tuo hänet tänne,
sillä tahdon nähdä hänen kuolevan täällä. Ja ota karja myös mukaasi.
Lähde heti ja kiiruhda, mies. Jos palaat voitettuna tahi laiminlyötyäsi
jonkun kohdan, niin kuolet heti. Tapan teidät kaikki ja voitte olla
varmat siitä, että kuolemanne tulee olemaan sangen pitkällinen. Mene!"
Mies tervehti ja kiiruhti soturiensa luo toistaen käskyn. Kolme
komppaniaa syöksyi esiin ja kiiruhti hänen jälkeensä Umgugundhlovun
porttien läpi Kummitusvuorta kohti.
Sitten viittasi Dingaan kätyrinsä paikalle ja sanoi ylimyksiä
osoittaen, jotka olivat kuulleet Zinitan sanat, että noiden kahden
täytyi kuolla!
Molemmat tervehtivät ja peittivät sitten kasvonsa, tietäen hyvin, että
heidän täytyi kuolla, koska he olivat kuulleet liian paljon. Heidät
surmattiin, ja sattui niin, että neuvonantaja, joka oli ennustanut
korppikotkain saavan pian ruokaa, oli heistä toinen.
Sitten käski kuningas riistää Zinitalta lapset ja toimittaa heidätkin
päiviltä.
Mutta kun Zinita kuuli tämän, alkoi hän valittaa surkeasti, sillä hän
rakasti lapsiaan. Dingaan pilkkasi häntä sanoen:
"Mitä? Oletko sinä sitten yhtä hassu kuin kunnotonkin? Sanothan, että
miehesi, jonka olet nyt saattanut kuolemaan, on erään vainajan
jälkeläinen ja valtaistuimeni perillinen. Sanoit myös, että nämä lapset
ovat hänen ja hänen kuoltuaan siis myös valtaistuimeni perillisiä.
Olisinko niin hullu, että antaisin heidän elää? Vaimo, sinä olet
joutunut omaan ansaasi. Ottakaa lapset!"
Nyt sai Zinita juoda kalkin, jonka hän oli toisille valmistanut, ja
joutui aivan pois suunniltaan. Hän vannoi itkien ja käsiään väännellen
katuvansa kunnotonta tekoaan ja sanoi lähtevänsä varoittamaan
Umslopogaasia ja Liljankukkaa uhkaavasta vaarasta. Hän kääntyikin ja
kiiruhti nopeasti portille, mutta kuningas nauroi ja nyökäytti päätään,
ja pian oli Zinitakin saanut seurata lapsiaan.
Niin, sellainen oli hedelmä, isäni, jonka Zinitan, kasvattipoikani
Umslopogaasin ensimmäisen vaimon ilkeys kantoi.
Nämä olivatkin viimeiset Umgugundhlovussa tehdyt murhat, sillä juuri
kun Zinitan viimeinen kuolinhuuto oli vaiennut, nähtiin etempänä olevan
kukkulan rinteellä parveilevan miehiä mustanaan; puvuista päättäen ne
kuuluivat Dingaanin armeijaan, jonka hän oli lähettänyt buureja
vastaan.
Mutta mihin olivat korskea käytös, moitteeton järjestys, töyhdöt ja
kilvet joutuneet, ja miksi ei kajahdellut voittokulu? Soturit
lähestyivät pienissä ryhmissä kuin naiset ja kulkivat päät riipuksissa
kuin nuhteita pelkäävät lapset.
Totuus ilmeni pian. Armeija oli lyöty perinpohjin Incomen rannalla
buurien leirin läheisyydessä. Buurien tuli oli tappanut tuhansia, ja
tuhansia oli sortunut Incomen aaltoihin, kunnes vesi oli ruvennut
verestä punoittamaan, ja hukkuneita oli lopulta niin paljon, että
toiset pääsivät kuivin jaloin joen poikki ruumiiden yli kulkien.
Dingaan tyrmistyi pelosta, sillä pakolaiset sanoivat vielä, että
amaboonat olivat aivan heidän kintereillään.
Hän pakeni ja kätkeytyi Umfolozi-joen rannan tiheikköön, ja sinä yönä
hehkui taivas veripunaisena Umgugundhlovun palosta. Sen muurien
sisäpuolella ei kuultu enää Elefantin toitahduksia, ja liekkien räiske
karkoitti korppikotkatkin kuolon kukkulalta.
* * * * *
Galazi istui kivisen velhottaren polvella ja tuijotti alhaalla
leviäville aavikoille, joita kuu vielä kirkkaasti valaisi, vaikka yö
alkoikin jo kallistua aamuun. Harmaakuono vinkui hiljaa hänen
vieressään ja Kuolema oli työntänyt kuononsa hänen käteensä. Mutta
Galazi ei välittänyt heistä, sillä hän mietiskeli parhaillaan
Umslopogaasin kohtaloa, kuinka tämä oli sortunut naisen veltoksi
orjaksi ja kuinka Nadan tulo oli pirstannut kirveskansan yhtenäisyyden.
Kaikki naiset ja lapset olivat menneet naisten juhlaan, ja viipyisivät
kauan poissa, ja Galazista oli näyttänyt, että miehiäkin oli paljon
pujahtanut tiehensä ikäänkuin jotakin vaaraa peläten.
"Ah, Kuolema", virkahti hän vieressään loikovalle pedolle, "veljeni on
suuresti muuttunut ja vain naisen suudelmain vaikutuksesta. Hänen
metsästyksensä on loppunut eikä Itkuntekijä nouse enää, hän ikävöi vain
naisen huulia eikä sinun karkean kielesi kosketusta. Hän, miesten
ensimmäinen, hyväilee nyt vain naisen kättä, eikä tapparansa sileätä
sarvivartta; hän on sortunut velttouteen ja häpeään. Chaka oli kuin
olikin suuri kuningas kaikessa pahuudessaan, kun hän kielsi soturinsa
menemästä naimisiin, sillä avioliitto heikontaa tarmon ja miedontaa
veren vedeksi."
Galazi vaikeni ja tuijotti rävähtämättä kirveskansan kaupunkia kohti ja
hänestä näytti kuin jotakin olisi välähdellyt Kummitusvuoren luoman
varjon reunassa. Oli aivan kuin olisi katsellut neulaa, joka nahkaa
ommeltaessa vuoroin katoaa, vuoroin ilmestyy taas näkyviin.
Hän hätkähti ja katsoi tarkemmin. Ah, varjon reunassa näkyi nyt
useampia kirkkaita välähdyksiä. Keihäitä, kautta Chakan pään!
Galazi odotti hievahtamatta ja näki soturijoukon, jossa oli noin
parisataa miestä, rientävän äänettömästi ja juoksujalkaa eteenpäin.
Soturit, vaikka heillä ei ollutkaan töyhtöjä, olivat sotapolulla, sillä
he olivat järjestyneet säännöllisiin ryhmiin ja jokaisella oli keihäs
ja kilpi.
Galazi oli kuullut kerrottavan tuollaisten joukkojen yöllisistä
metsästysretkistä, ja hän tiesi aivan hyvin, että alhaalla rientävät
soturit olivat kuninkaan koiria, jotka olivat ihmisriistaa
pyydystämässä. Päämaali oli jokin suuri nukkuva kaupunki, sillä muussa
tapauksessa ei koiria olisi ollut niin paljon. Galazi ihmetteli,
kenestä nyt mahtoi olla kysymys? Samassa joukko kääntyi kahlaamolle ja
silloin hän ymmärsi. Hänen veljensä Umslopogaas ja Nada Liljankukka ja
kirveskansa olivat riista, jota pyydystettiin. Nuo soturit olivat
kuninkaan koiria, jotka Zinita oli päästänyt valloilleen. Siitä syystä
hän oli järjestänyt naisten juhlan ja vienyt lapset mukanaan ja siitä
syystä oli niin moni mies poistunut kaupungista, mikä milläkin
tekosyyllä säästyäkseen verilöylystä.
Galazi hypähti ylös ja tuumi silmänräpäyksen. Mahtoikohan noita
metsästäjiä voida metsästää? Eivätkö hänen sutensa voisi tuhota tuota
joukkoa niinkuin ne olivat kerran ennen tuhonneet erään kuninkaan
lähettämän soturijoukon? Kyllä, jos hän olisi keksinyt sen hiukan
aikaisemmin. Silloin olisi tuskin yhtään soturia päässyt hengissä
joelle saakka, sillä hän olisi iskenyt susineen heidän kimppuunsa. Nyt
se ei käynyt enää päinsä, sillä joukko läheni jo kahlaamoa, ja Galazi
tiesi, ettei hänen harmaa väkensä metsästänyt kahlaamon toisella
puolella, sillä suunnalla, syystä, jonka eräs vainaja oli hänelle
unessa ilmoittanut.
Mitä oli siis tehtävä? Hänen täytyi varoittaa Umslopogaasia. Mutta
miten? Paikasta, jossa Galazi oli, oli kirveskansan kaupunkiin sen
verran lyhyempi matka kuin jousessa on jänne kaarta lyhyempi, ja
soturit olivat jo melkein kaaren puolivälissä. Mutta hän kykeni heidät
sivuuttamaan hän, Susi-Galazi, jolla Umslopogaasia lukuunottamatta ei
ollut vertaistaan nopeudessa. Hän tahtoi ainakin yrittää. Ehkä joukko
pysähtyisi kahlaamolle juomaan.
Niin Galazi ajatteli ja oli samassa tuulen vauhdilla vuorenrinnettä
alas menossa. Hän hyppeli kuin kauris kiveltä toiselle, tunkeutui kuin
härkä tiheikköjen läpi ja kiiti pääskysen nopeudella tasaisemmalla
maaperällä Vuori oli jo takana, ja edessä hyrskyi tulviva joki
vaahdossaan, yhtä raivokkaana kuin silloin, kun hän oli mennyt
kuollutta etsimään. Joustava hyppy lennätti hänet klivaimpaan virtaan,
hän taisteli hetkisen ja seisoi pian toisella rannalla pudistaen veden
yltään kuin koira. Samassa kiiti hän jo eteenpäin nopeinta vauhtiaan
juosten matalana suden tavoin.
Kaupunki näkyi edessäpäin. Toinen puoli oli vielä kirkkaassa
kuutamossa, mutta toista hyväili jo idän taivaalla näkyvä
aamunkajastus. Ah, soturit olivat jo perillä, hän näki murhamiesten
hiipivän aitauksen luo ja jakautuvan oikealle ja vasemmalle. Kuinka
päästä perille ennenkuin kuolon rengas oli kokonaan sulkeutunut? Matkaa
oli vielä kuusi keihään heittoa! Ruoho oli pitkää ja ulottui eräässä
kohden melkein aitauksen puoliväliin. Eteenpäin vain! Mahtaisikohan
Umslopogaas, hänen veljensä kyetä juoksemaan nopeammin, ihmetteli
Galazi, kun hän juoksi rientäessään veljeään pelastamaan. Hän oli nyt
pitkässä ruohikossa aitauksen luona, ja murhamiehet lähestyivät
oikealta ja vasemmalta.
"Wow! Mikä se oli?" huudahti eräs soturi kumppanilleen samassa kun kehä
sulkeutui. "Wow! Jokin suuri ja tumma olento syöksyi aitauksen yli
aivan nenäni edessä."
"Kuulin rusahduksen, veljeni", vastasi toinen "mutta en nähnyt mitään.
Ehkä se oli koira, sillä eihän kukaan ihminen voi hypätä niin
korkealle."
"Tahi susi", sanoi toinen. "Rukoilkaamme joka tapauksessa, ettei se
ollut _Esedowa_ [satu-eläin, jonka sanotaan ahdistaneen zuluja, pannen
uhrit selässään olevaan reikään], joka tuli pistämään meidät selässään
olevaan reikään. Palaako tulesi, veljeni? Wow! Kohtapa nuo konnat
saavat paistua, merkki annetaan pian."
Silloin kajahti yön hiljaisuudessa kaikuva huuto: "Herätkää, herätkää,
vihollinen on portilla!"
XII.
HARMAAN JA MUSTAN VÄEN VIIMEINEN TAISTELU.