Jos huudan, rientävät ehkä soturit paikalle, jolloin minun täytyy
jälleen näytellä miehen osaa, mihin olen niin kyllästynyt. Lepään
tässä aitauksen suojassa aamuun saakka; viimeaikoina olen maannut
kovemmillakin vuoteilla, ja olen nyt niin matkasta väsynyt." Vieras
huokaisi ja kääntyi, niin että kuu valaisi häntä suoraan kasvoihin.
Isäni, kasvot olivat Nadan, tyttäreni, jota en ollut nähnyt niin moneen
vuoteen. Tunsin hänet heti, vaikka nuppu oli nyt puhjennut täyteen
kukkaan. Kasvot olivat laihat ja väsyneet, mutta kauniit -- niin
kauniit, etten ole milloinkaan toisia sellaisia nähnyt. Nadan kauneuden
laita oli nimittäin siten, että se näytti säteilevän ikäänkuin
sisältäpäin, niinkuin valo kuultaa ohuen maljan läpi, ja juuri siinä
hän erosikin kansamme muista naisista, jotka ollessaan kauniit ovat
sitä vain lihallisesti.
Sanomaton ilo ja sääli täyttivät sydämeni katsellessani Nadaa hänen
seistessään siinä kuutamossa orpona ja heikkona, jolla ei ollut
paikkaa, mihin päänsä kallistaa -- Nadaa, joka oli kaikista lapsistani
ainoa eloonjäänyt. Viittasin Umslopogaasia pysymään piilossa ja astuin
esiin.
"Hoi, mies!" huudahdin minä töykeästi, "ken olet, ja mitä tahdot?"
Nada hätkähti kuin pelästynyt lintu, mutta rohkaisi samassa mielensä ja
kääntyi minuun päin ylevän arvokkaasti.
"Kuka kysyy?" sanoi hän miehen ääntä jäljitellen.
"Eräs, joka voi hyvin pian koetella keppiään varkaiden ja yökulkijoiden
selkään, poika. Sano joutuin asiasi tahi paina jalkoihisi. Et ole
meikäläisiä. Voin vaikka lyödä vetoa, että tuo lannevyösi on halakazien
tekemä, ja täällä ei suvaita halakazeja."
"Ellet olisi niin vanha, niin peittoaisinpa sinusta hävyttömyytesi",
sanoi Nada koettaen näyttää rohkealta ja vaanien koko ajan
pakotilaisuutta. "Minulla ei ole sitäpaitsi keppiäkään, tämä keihäs
vain, ja keihäät ovat sotureita varten eikä tuommoista vanhaa
_umfagozanaa_."
Niin, isäni, niin pitkälle oli eletty, että tyttäreni haukkui minua
_umfagozanaksi_, orjan arvoiseksi mieheksi.
Olin suuttuvinani ja hyökkäsin häntä kohti nuija koholla, jolloin hän
rohkeutensa unhottaen pudotti keihäänsä ja huudahti heikosti kohottaen
kilven kasvojensa eteen. Tartuin häntä käsivarteen ja iskin kilpeen
nuijallani -- isku olisi tuskin rusentanut kärpästäkään, mutta tämä
urhoollinen vapisi surkeasti.
"Missä on nyt miehuutesi, nallikka, joka sanoit minua _umfagozanaksi_?"
äyhkäisin minä. "Sinähän itket kuin tyttö ja käsivartesikin on
tyttömäisen pehmeä?"
Hän ei vastannut mitään, vaan haparoi repaleisen vaippansa tiukemmin
ympärilleen. Hellitin otteeni ja riuhtaisin vaipan hänen yltään, niin
että rinta ja olkapäät paljastuivat; sitten päästin hänet ja sanoin
ivallisesti nauraen:
"Tämmöinenkö tämä soturi onkin, joka sanoi peittoavansa hävyttömyyden
eräästä vanhasta _umfagozanasta_? Sotaan kuin luotu, näen minä! No,
kaunokaiseni, joka kuljeskelet yöllä miehen asussa, mitä tämä oikein
merkitsee? Totuus esiin ja sukkelaan tahi muutenpa joudut päällikkömme
saaliiksi! Vanhus kuuluu etsiskelevän uutta vaimoa itselleen."
Nähdessään, että olin keksinyt hänen salaisuutensa, Nada heitti kilven
keihään viereen, kuin esineen, josta ei ollut enää mitään hyötyä, ja
antoi päänsä vaipua. Mutta uhattuani viedä hänet päällikön luo hän
heittäytyi maahan ja syleili polviani. Olin sanonut päällikköä
vanhaksi, joten hän oli varma, etten tarkoittanut Umslopogaasia.
"Oi, isäni", rukoili Nada, "ole armelias, ole armelias! Niin, olen
nainen, tyttö -- en vaimo -- ja sinulla, joka olet jo vanha, on ehkä
minun Iaisiani tyttäriä. Rukoilen, sääli minua heidän tähtensä. Olen
kulkenut pitkän matkan, isäni, ja saanut paljon kärsiä päästäkseni
veljeni luo, joka on päällikkö, ja nyt näyttää siltä kuin olisin tullut
harhaan. Suo minulle anteeksi äskeiset sanani; koetin pettää sinua
salatakseni olevani nainen, sillä tiedäthän, isäni, ettei nuoren,
yksinäisen tytön ole hyvä joutua outojen miesten pariin!"
En puhunut mitään. Kuullessani Nadan sanovan minua isäkseen, tuntematta
minua, ja rukoilevan minua polviani syleillen tyttäreni nimessä olin
minä, jolla ei ollut enää muita lapsia kuin hän, purskahtaa itkuun.
Mutta hän luuli minun vaikenevan sentähden, että olin suuruksissani, ja
aikovan viedä hänet tuon tuntemattoman päällikön luo, minkä tähden hän
rukoili yhä kiihkeämmin kyyneleitä vuodattaen.
"Isäni", sanoi hän, "älä kohtele minua niin julmasti Anna minun mennä,
ja neuvo minulle tie. Sinä, joka olet niin vanha, ymmärrät kyllä, että
olen liian kaunis raastettavaksi tuon vanhan päällikkönne suojaan.
Kaikki rakkaani ovat kuolleet, ja minulla on vain tuo veli, jonka luo
pyrin. Jos täytät uhkauksesi, niin kohdatkoon sama kohtalo omaa
tytärtäsikin! Saakoon hänkin maistaa, miltä orjuudessaolo tuntuu ja
mitä on rakkaus, jota inhoaa." Ja hän vaikeni nyyhkyttäen katkerasti.
Käännyin majaa kohti ja huudahdin: "Päällikkö, suojelushenkenne on
teille tänään hyvin suosiollinen, sillä hän on antanut teille tytön,
joka on yhtä kaunis kuin halakazien Lilja." -- Nada hätkähti ja
katsahti minuun hätääntyneesti. "Tulkaahan katsomaan."
Nada kääntyi ja hypähti sieppaamaan pudottamaansa keihästä. En tiedä,
aikoiko hän surmata minut vai tuon päällikön, jota hän pelkäsi, vai
itsensä, mutta kuulin hänen suuressa hädässään huudahtavan
Umslopogaasin nimen. Saatuaan keihään käteensä hän kääntyi ja
suoristausi, ja katso, hänen edessään seisoi roteva mies tapparaan
nojaten. Vanhus, joka oli uhkaillut häntä, oli kadonnut -- pujahtanut
piiloon lähimmän majan varjoon.
Nada katsoi, hieroi silmiään ja katsoi jälleen.
"Näen varmaankin unta", virkkoi hän vihdoin. "Puhelin juuri erään
vanhuksen kanssa, ja nyt seisoo hänen paikallaan mies, joka on aivan
kaipaamani veljen näköinen."
"Olin kuulevinani, tyttö, että erään Nadan ääni kutsui erästä
Umslopogaasia", sanoi tapparaan nojaava.
"Niin, häntä juuri kutsuin, mutta mihin joutui tuo vanhus, joka kohteli
minua niin ilkeästi? Mutta mitäpä siitä -- olkoon hän, missä haluaa.
Tapparastasi ja koostasi päättäen lienet varmasti veljeni Umslopogaas.
Kasvojasi en oikein erota, mutta tapparasi tunnen, sillä se suhahti
kerran aivan silmieni editse."
Hän puheli näin voittaakseen aikaa tarkastellen koko ajan
Umslopogaasia, kunnes hän oli varma, että mies oli Umslopogaas eikä
kukaan muu, jolloin hän vaikeni ja lennähti Umslopogaasin kaulaan
suudellen häntä.
"Toivonpa Zinitan nukkuvan hyvin", mutisi Umslopogaas muistaen samassa,
ettei Nada ollutkaan hänen sisarensa, niinkuin luuli.
"Käy sisälle, sisareni", sanoi hän siitä huolimatta tarttuen Nadan
käteen. "Maailman kaikista tytöistä olet tänne tervetullein, sillä
tiedä, että minä luulin sinun jo menehtyneen matkalle."
Minä pujahdin majaan Nadan edellä ja istuin tulen ääressä hänen
astuessaan sisään.
"Kas tuossa hän on, veljeni", huudahti Nada osoittaen minua sormellaan,
"tuo vanha _umfagozana_, joka aivan äsken, ellen ole nähnyt unta,
kohteli minua kovin julkeasti ja hävyttömästi. Iskipä hän minua,
avutonta tyttöä, nuijallaankin, kun uhkasin tappaa hänet hänen
hävyttömyytensä tähden. Ja mikä vielä pahempaa, hän sanoi raastavansa
minut jonkun vanhan päällikkönsä luo tämän vaimoksi ja aikoi juuri
täyttää uhkauksensa, kun sinä tulit. Sallitko näin meneteltävän
rankaisematta, veljeni?"
Umslopogaas hymyili julmasti ja minä vastasin: "Miksi sinä sanoitkaan
minua äsken, Nada, kun rukoilit minua suojelemaan sinua? Isäksesi, eikö
niin?" Ja minä käännyin tuleen päin, niin että valo lankesi
kasvoilleni.
"Niin, sanoin sinua isäkseni, vanhus. Eikö olekin omituista, että
koditon kulkuri löytää isiä kaikkialla -- ei mutta -- voisiko se olla
mahdollista -- niin muuttunut -- ja tuo valkoinen käsi? Ken olet, oi,
ken olet? Oli kerran Mopo-niminen mies, jolla oli pieni Nada-niminen
tytär -- oi, isäni, isäni, nyt tunnen sinut!"
"Tunsin sinut heti, Nada, miehen asusta huolimatta tunsin sinut heti,
vaikka siitä on niin pitkä aika, kun sinut viimeksi näin."
Nada heittäytyi syliini ja nyyhkytti povellani, ja minä muistelen myös
itkeneeni.
Kun Nada oli kyynelin keventänyt sydäntään, joka oli ilosta
pakahtumaisillaan, toi Umslopogaas hänelle ruokaa. Hän joi hiukan
maitoa, mutta e: välittänyt puurosta sanoen olevansa niin väsynyt.
Sitten hän kertoi kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut halakazien
varustuksesta paettuaan, mutta hänen kertomuksensa oli niin pitkä,
etten voi sitä tässä toistaa. Sanon vain, että Nada oli joutunut
ryövärien kynsiin, jotka pitivät häntä kauan aikaa nuorukaisena. Mutta
lopulta he huomasivat asian oikean laidan, ja olisivat naittaneet hänet
väkisellä päällikölleen, ellei hän olisi vietellyt heitä tappamaan tuon
päällikön ja valitsemaan hänet hallitsijakseen. He olivat niin Nadan
lumoissa, että he tekivät mitä ikinä hän tahtoi, sillä Nada hallitsi
heitä niinkuin hän oli hallinnut halakazeja. He rakastivat häntä
kaikki, ja hän oli luvannut ottaa vahvimman heistä miehekseen, mikä
aiheutti ensin kiihkeän riidan, joka päättyi pian hurjaan tappeluun.
Nujakan kestäessä, jossa moni sai surmansa -- kaikkialla oli kuolema
Nadan liittolainen -- Nada pakeni sanoen, ettei hän tahtonut nähdä
verenvuodatusta, vaan odotti ratkaisua jossakin rauhallisemmassa
paikassa.
Hän joutui senjälkeen vielä moneen seikkailuun, mutta vihdoin hän
kohtasi erään vanhan vaimon, joka opasti hänet Kummitusvuoren tielle.
Ei saatu milloinkaan selville, kuka tuo vaimovanhus oli, mutta Galazi
väitti, että se oli ollut vuoren kivinen velhotar, joka itse oli vanhan
naisen haahmossa opastanut Nadaa Umslopogaasin luo ja kirveskansan sekä
iloksi että murheiksi. Minä en tiedä, oliko hän oikeassa, mutta minusta
tuntuu, ettei tuo vanha noita olisi välittänyt herätä eloon niin pienen
asian takia.
Nadan lopetettua tarinansa kertoi Umslopogaas omansa, kuinka asiat
olivat luonnistaneet Dingaanin luona. Hänen kuvatessaan, kuinka hän oli
luovuttanut tytön ruumiin Dingaanille sanoen sen olevan Liljankukan
kuihtuneen varren, sanoi Nada hänen toimineen mainiosti, ja kun
Umslopogaas kertoi petturin kohtalosta, taputti Nada käsiään, vaikka
hän, helläsydäminen kun oli, inhosi kuulla veritöitä kuvailtavan.
Umslopogaasin vaiettua oli Nada hiukan alakuloinen ja sanoi, että hänen
kohtalonsa näytti seuraavan häntä kaikkialle. Nyt oli kirveskansakin
joutunut suureen vaaraan hänen tähtensä.
"Ah, veljeni!" huudahti hän tarttuen Umslopogaasin käteen, "olisi
parempi, että kuolisin, ennenkuin saatan sinullekin murhetta."
"Eihän se mitään hyödyttäisi", vastasi Umslopogaas. "Dingaan ei lepy
enää, olitpa elävä tahi kuollut. Ja tiedä Nada: _minä en ole sinun
veljesi_!"
Kuullessaan nuo sanat Nada kavahti luokseni hellittäen Umslopogaasin
käden.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän. "Hän, kaksoisveljeni, jonka kanssa
olemme yhdessä kasvaneet, sanoo pettäneensä minua tähän saakka; kuka
hän on sitten, isä?"
"Serkkusi, Nada."
"Ah, niinkö", vastasi Nada, "sittenpä olen iloinen. Olisin ollut sangen
pahoillani, jos hän, jota niin rakastan, olisi ollut minulle aivan
vieras", ja suupieliin ja silmiin ilmestyi heikko hymy. "Mutta
kerrohan, miksi häntä on aina sanottu veljekseni?"
Ilmaisin hänelle Umslopogaasin syntymän salaisuuden, sillä luotin
häneen.
"Olet julmaa sukua, vaikkakin kuninkaallista, Umslopogaas", virkkoi hän
lopetettuani. "En pidä sinusta niinkuin ennen, sinä hyeenamiehen
poika."
"Huonoja uutisia", sanoi Umslopogaas, "sillä tiedä, Nada, että nyt
tahdon sinun rakastavan minua enemmän kuin milloinkaan ennen -- tahdon,
että tulet vaimokseni minua puolisonani rakastaaksesi!"
Nadan suloiset kasvot muuttuivat surullisiksi ja äskeinen tuskin
huomattava leikillisyys häipyi samassa olemattomiin, sillä Nada ei
pitänyt leikistä, kun oli tosi kysymyksessä.
"Ollessamme halakazien luolassa mainitsit eräästä Zinitasta,
Umslopogaas, joka on sinun vaimosi ja kirveskansan _inkosikasi_?"
Umslopogaasin otsalle kohosi synkkä pilvi. "Mitäpä Zinitasta?" sanoi
hän. "Hän on kylläkin puolisoni, mutta eikö miehellä ole oikeus ottaa
useampaa kuin yksi vaimo?"
"Eiköhän", vastasi Nada hymyillen, "muutenpa te miesraukat saisitte
olla kovin kauan naimattomina. Kukapa tyttö huolisi teistä siinä
tapauksessa saadakseen sitten raataa yksin kaiken ikänsä? Mutta,
Umslopogaas, vaikka vaimoja olisi parikymmentäkin, täytyy yhden olla
ensimmäinen. Minun laitani on ollut tähän saakka siten, että missä
hyvänsä minä olen ollut, on minua aina pidetty ensimmäisenä -- ja
niinhän voi vieläkin käydä -- kuinka sitten, Umslopogaas?"
"Anna hedelmän kypsyä, ennenkuin noukit sen, sanotaan", vastasi
Umslopogaas. "Jos rakastat minua ja tahdot mennä kanssani naimisiin,
niin muusta ei väliä, Nada."
"Jospa niin olisikin", vastasi Nada ojentaen kätensä Umslopogaasille.
"Kuule, Umslopogaas, kysy isältäni, mitä sanoin hänelle kerran kauan
sitten, ollessani vielä melkein lapsi, kun minä ja äitisi Macropha
lähdimme hänen luotaan Swazi-maahan. Vannoin hänelle sinun jouduttua
leijonan hampaisiin, että eläisin naimattomana kaiken ikäni, koska
rakastan sinua, joka olit kuollut. Isäni nuhteli minua sanoen, ettei
sopinut puhua siten veljestään, mutta minä en voinut hillitä sydämeni
ääntä, ja sydämeni puhui totta, sillä, näetkös, Umslopogaas, sinähän et
olekaan veljeni! Valani olen pitänyt. Kuinka monet ovatkaan kosineet
minua naiseksi vartuttuani, Umslopogaas! Voin sanoa sinulle, että niitä
on kuin lehtiä puussa. Kenestäkään en ole kuitenkaan huolinut ja
minulla on ollut aina se hyvä onni, ettei minua ole pakotettu. Nyt olen
saanut palkinnon, sillä olen löytänyt hänet jälleen, jonka kerran
menetin, ja vain hänelle minä annan rakkauteni. Mutta ole varuillasi,
Umslopogaas! Niitä, jotka ovat minua rakastaneet, on kohdannut aina
joku onnettomuus samoinkuin niitäkin, jotka ovat tahtoneet vain nähdä
minut."
"Minä en pelkää, Nada", vastasi Umslopogaas ja suuteli Nadaa painaen
tytön hellästi leveätä rintaansa vasten. Nada irroittautui samassa
hänen syleilystään ja pyysi häntä poistumaan, sanoen olevansa väsynyt.
Ja Umslopogaas meni.
X.
NAISTEN SOTA.
Seuraavana aamuna päivän sarastaessa saapui Galazi luoksemme jätettyään
sutensa Kummitusvuorelle.
Majani edessä hän näki Nadan ja tervehti, sillä molemmat muistivat
toisensa hyvin. Sitten hän tuli neuvottelupaikalle ja virkkoi minulle:
"Kuolontähti on siis koittanut kirveskansalle, Mopo. Hänenkö tulonsa
tähden harmaa väkeni ulvoi niin oudosti viime yönä? En tiedä, mutta kun
tuo tähti oli ensimmäinen, jonka näin portista sisään astuessani,
merkitsee se kuolemaani. Niin, hän on kyllin kaunis aiheuttamaan monen
kuoleman, Mopo", ja hän naurahti poistuen luotani nuijaansa heiluttaen.
Mutta hänen sanansa eivät antaneet minulle rauhaa, vaikka niissä ei
ollutkaan mitään järkeä, sillä minä en voinut muistaa muuta, kuin että
missä Nadan kauneus oli hurmannut miehet, siellä oli kuolema aina sadon
korjannut.
Sitten menin hakemaan Nadaa neuvottelupaikalle ja tapasin hänet minua
odottamassa. Hänellä oli nyt yllään naisen puku, jonka olin tuonut
hänelle, kihara tukka aaltoili valtoimenaan olkapäille, kaulaa,
ranteita ja pohkeita koristivat norsunluiset koristeet, ja kädessä
hänellä oli lumpeenkukka, jonka hän oli taittanut uimassa käydessään.
Hän oli tehnyt sen ehkä sentähden, että hän toivoi täällä niinkuin
muuallakin tulevansa tunnetuksi Liljana, ja zulujen tapanahan on antaa
nimet sen mukaan mitä kukin muistuttaa. Mutta kukapa ne naisen syyt
tietää, isäni.
Hän pyysi minulta vaippanikin, joka oli basutojen tekemä valkeimmista
strutsinsulista ja joka ulottui hänen vyötäisilleen saakka. Nada oli
ollut lapsuudestaan saakka erilainen kuin muut tytöt, joilla ei ollut
muuta ruumiinverhoa kuin lannevyönsä; hänellä oli aina jokin nahka
rinnan ja olkapäiden ympärillä. Tämä johtui ehkä siitä, että hänen
hipiänsä oli tavallista kauniimpi. Tahi ehkä hän tiesi, että henkilö,
joka tahtoo salata kauneutensa, näyttää usein muita suloisemmalta. Vai
olisiko tuossa tarinassa hänen valkoisesta äidinisästään ollut
sittenkin perää, niin että hänen häveliäisyytensä oli jokin peritty
ominaisuus. Sitä en tiedä, isäni, mutta sellainen hän oli. Otin häntä
kädestä, ja sitten kävelimme yhdessä aamun viileän ilman hyväillessä
poskiamme neuvottelupaikalle, ja, ah, hän oli aamuilmaa suloisempi ja
aamuruskoa kauniimpi. Väkeä oli jo paljon koolla, sillä oli päivä,
jolloin päälliköt kokoontuivat kerran kuussa yhteiseen neuvotteluun, ja
kaikki naisetkin olivat saapuvilla Zinita etunenässä. Tieto, että
tyttö, jota Bulalio oli lähtenyt halakazeilta ryöstämään, oli saapunut
kirveskansan luo, oli jo levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä
hänet.
"Wow!" sanoivat miehet, kun Nada kulki heidän ohitseen hymyillen
katsomatta oikeaan tahi vasempaan, mutta kuitenkin huomaten kaikki.
"Wow, tämä kukkahan onkin ihana! Ihmekös, että halakazit olivat valmiit
kuolemaan hänen puolestaan!"
Naiset tarkkasivat häntä myös, mutta eivät virkkaneet sanaakaan hänen
kauneudestaan; he näyttivät sitä tuskin huomaavankaan.
"Tuoko se on, jonka tähden niin moni meikäläinen saa nyt levätä
hautaamattomana?" sanoi joku.
"Mistä hän on saanut noin hienon asunkin?" lisäsi toinen, "hän, joka
saapui eilen repaleissa ja jalat haavoja täynnä?"
"Eikä hänelle riitä strutsinsulatkaan, näettekös, hänellä täytyy olla
kukkiakin. Ne sopivat hänen käteensä varmaankin paremmin kuin
kuokanvarsi", säesti kolmas. "Luulenpa kirveskansan päällikön tavanneen
nyt erään, jota hän jumaloipi enemmän kuin tapparaa, ja että eräs saa
pian tuta, miltä murhe maistuu", jatkoi neljäs katsahtaen Zinitaan ja
Bulalion huoneen muihin naisiin.
Niin he puhelivat sinkautellen sanoja kuin keihäitä, ja Nada kuuli
kaikki ja ymmärsi myös kaikki, mutta ei tauonnut hymyilemästä. Zinita
ei puhunut mitään, vaan katseli Nadaa alta kulmain pidellen lastaan,
Umslopogaasin pientä tytärtä, kädestä ja hypistellen toisella kädellään
kaulakoristettaan. Menimme samassa hänen ohitseen ja Nada, joka arvasi
heti, kuka tuo nainen oli, katsahti häntä suoraan silmiin kohdaten
aivan rauhallisesti Zinitan vihaisen katseen. En tiedä, mikä voima
Nadan katseessa piili, mutta sen tiedän, että Zinita, joka ei juuri
vähästä säikähtänyt, kävi nyt oudon araksi. Hän painoi katseensa maahan
ja Nada kulki hymyillen edelleen tervehtien Umslopogaasia kevyellä
päännyökkäyksellä.
"Terve, Nada!" lausui Umslopogaas ja kääntyi sitten heimon vanhimpien
puoleen. "Tässä on nyt tyttö, jota lähdimme Dingaanille hakemaan. Ou!
Salaisuus on nyt kaikkien tiedossa: eräs, joka ei lörpöttele enää,
kertoi sen Umgugundhlovussa. Tyttö rukoili minua, etten veisi häntä
Dingaanin luo. Noudatin hänen pyyntöään, ja kaikki olisi mennyt hyvin,
ellei erästä petturia olisi ollut, sillä minä vein Dingaanille erään
toisen. Katsokaa häntä nyt, ystäväni, ja sanokaa, enkö tehnyt hyvin
saadessani hänet saaliikseni itselleni vaimoksi, ja kirveskansalle
iloksi -- hänet, Liljankukan, jonka veroista ei ole toista koko
maailmassa."
Päälliköt vastasivat yhtenä miehenä: "Hyvin teit, Bulalio", sillä Nada
oli jo voittanut heidät kaikki ja oli nyt heidän lemmikkinsä niinkuin
hän oli ollut muidenkin. Galazi ei virkkanut sanaakaan, sillä minkäpä
sanat kohtalolle mahtavat, pudistipahan vain päätään. Saatuaan
selville, mitä lähtöä Umslopogaas oikeastaan oli, tiesi Zinita jo,
ettei Nada ollut Umslopogaasin sisar, minkä kaiken sain vasta myöhemmin
tietää, mutta siitä huolimatta kysyi hän nyt kuullessaan Umslopogaasin
aikovan ottaa Nadan vaimokseen:
"Kuinka sellainen voisi tulla kysymykseen, mieheni?"
"Miksi niin kysyt, Zinita?" sanoi Umslopogaas. "Eikö miehellä ole
oikeus ottaa toinenkin vaimo, jos tahtoo?"
"On kyllä", vastasi Zinita, "mutta eiväthän miehet voi naida sisariaan.
Tätä Nadaa et luovuttanut Dingaanille sentähden, kerrottiin, että hän
on sisaresi, saattaen siten kirveskansan Dingaanin vihalle alttiiksi,
vihalle, joka ennen pitkää tuhoaa sen."
"Niin luulin silloin, Zinita", vastasi Umslopogaas, "mutta nyt on
toisin. Nada on tämän Mopon tytär, joka ei olekaan isäni, vaikka on
aina niin luultu, eikä Nadan äiti ollut minun äitini. Niin on asian
laita, miehet."
Zinita katsahti minuun ja mutisi: "Sinä kirottu suu; en erehtynyt kun
pelkäsin sinun puoleltasi pahaa."
En ollut kuulevinani sanoja, ja Zinita jatkoi: "Tässä piilee jotakin,
Bulalio. Ole hyvä ja sano meille, kuka sitten on isäsi?"
"Olen isätön", vastasi Umslopogaas vihan alkaessa kiehua hänen
sydämessään; "yllämme kaartuva taivas on isäni. Olen siinnyt tulesta ja
verestä, ja tämä Nada-lilja tässä on kauneuden lapsi, vaimokseni
syntynyt. Ja nyt vaiti, vaimo!" Hän tuumi hetkisen ja lisäsi sitten:
"Jos nyt tahdot niin tarkkaan tietää, oli Indabazimbi Arpin poika, tuo
kuuluisa taikuri ja kuninkaiden suojelija, minun isäni." Tämän
Umslopogaas sanoi umpimähkään, koska hänen, minut kiellettyään,
täytyi jotenkin selittää asia, kun ei tohtinut mainita suurta
Elefantti-vainajaa. Mutta hänen selityksensä meni täydestä, ja joitakin
vuosia myöhemmin sanottiin yleisesti, että hän oli Indabazimbin poika,
taikurin, joka oli paennut maasta jo ammoin sitten. Kun tämä peli oli
kokonaisuudessaan pelattu loppuun, ei hän tahtonut, että kukaan olisi
tiennyt hänen olevan Chakan poika, sillä hän ei tahtonut Pandan vihaa
päällensä. Hän ei silloin enää välittänyt kuninkuudesta.
Kuullessaan tämän luulivat läsnäolijat ensin Umslopogaasin tahtovan
vain pilkata Zinitaa, ja kuitenkin puhui hän totta, kun hän vihoissaan
sanoi, että "yllämme kaartuva taivas oli hänen isänsä", sillä me zulut
käytämme kuninkaasta puhuessamme usein sitä nimitystä. Niinhän oli
Indabazimbikin sanonut Chakasta tuona suuren vainuamisen päivänä. Mutta
he eivät ottaneet lausetta siltä kannalta, vaan uskoivat hänen puhuvan
totta, kun hän sanoi, että Indabazimbi-taikuri, joka oli paennut
maasta, oli hänen isänsä.
Nyt kääntyi Nada Zinitaan päin ja lausui lempeästi: "En ole Bulalion
sisar, mutta pian olen sinun sisaresi, Zinita, joka olet päällikön
_inkosikasi_. Etkö voi tyytyä tähän ja tervehtiä minua ystävällisesti
rauhan suudelmalla, minua, joka olen saapunut kaukaa saadakseni olla
sisaresi, Zinita?" ja hän ojensi kätensä Zinitalle. En tiedä, tekikö
hän sen sydämensä pakottamana vai sentähden, että hän tahtoi kaikkien
nähden puhdistautua kaikista mahdollisista aikeisiinsa kohdistuneista
epäluuloista.
Mutta Zinita kyräsi häneen kiukkuisesti nykäisten kaulakoristettaan
niin rajusti, että nauha, johon helmet oli pujoteltu, katkesi, jolloin
helmet sinkoilivat sinne tänne kovaksi tallatulle tantereelle.
"Säästä suutelosi miehellesi, tyttö", sanoi Zinita töykeästi. "Niinkuin
helmeni ovat sinkoilleet joka taholle, niin sinäkin pirstoat
kirveskansan."
Nada kääntyi huoaten poispäin, ja väkijoukosta kuului mutinaa, että
Zinita oli kohdellut häntä kovin halpamaisesti. Sitten hän ojensi
jälleen kätensä ja antoi lumpeenkukan Umslopogaasille sanoen: "Tämä
olkoon liittomme merkki, herrani ja mieheni, sillä ei isälläni eikä
minullakaan, jotka olemme molemmat vain kodittomia kulkureita, ole
karjaa myötäjäisiksi luovuttaa; karjasta saa nyt sulhanen pitää huolen.
Suokoon kohtalo, että tuon rauhan ja onnen majaasi, mieheni!"
Umslopogaas otti kukan, ja näytti sangen kömpelöltä sitä pidellessään
-- hän oli tottunut kantamaan tapparaa eikä kukkaa, ja niin oli asia
päätetty.