"Hei, te kirveskansan soturit! Aiotteko sallia noiden merkittyjen
rottain tappaa teidät?" ja hän viittasi Itkuntekijällä sotureihin,
jotka olivat selvinneet hengissä roviosta, mutta joiden kasvoja tuli
oli kärvennellyt.
Riveistä kajahti hillitön naurunrähäkkä, jota seurasi jymisevä huuto:
"Emme suinkaan, Bulalio!"
Soturit kääntyivät vihollisiinsa päin, ja kaikkialta kuului kilpien
kuminaa.
Umslopogaas oli samassa miestensä luona, ja kuninkaan soturit
hyökkäsivät eteenpäin täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta silloin
syöksyi Susi-Galazi kuninkaan eteen ja ärjäisi heilauttaen nuijansa
korkealle:
"Seis!"
Huutoa seurasi haudanhiljaisuus, sillä kaikki näkivät, että Dingaanin
pää oli nyt Vartijan synkässä ja uhkaavassa varjossa.
"On aivan turhaa uhrata kuolemalle niin monta miestä, kun yksikin
riittää", huusi Galazi jälleen. "Jos näen keihään välähdyksenkään, niin
Vartija putoaa siihen, jossa sen varjo nyt on, ja katso! maailmassa on
yhtä kuningasta vähemmän. Yksi sana, kuningas!"
Dingaan katsahti tuohon edessään seisovaan rotevaan mieheen ja tunsi
nuijan viileän varjon otsallaan. Hän alkoi vavista -- mutta nyt pelosta
ja kauhusta. "Menkää rauhassa!" sanoi hän.
"Hyvin sanottu, kuningas", virkkoi Galazi irvistäen ja vetäytyi
hitaasti miestensä luo huudahtaen: "Ylistetty olkoon kuningas! Kuningas
käskee lastensa poistua rauhassa!"
Mutta kun Dingaan tunsi kuoleman varjon siirtyvän otsaltaan, aikoi hän
raivoissaan sittenkin antaa käskyn sotureilleen käydä vieraiden
kimppuun, ja minä sain vain suurella vaivalla hänet hillityksi.
"Lausut oman kuolemantuomiosi, jos annat hyökkäyskäskyn, oi kuningas",
sanoin minä. "Bulalio murskaa kantapäällään tuommoiset miehet kuin mitä
sinulla nyt on käytettävänäsi, ja Vartija kääntyy vielä kerran
katsomaan sinua."
Dingaan ymmärsi tämän ja hillitsi mielensä, sillä kaupungissa ei ollut
muita rykmenttejä kuin tuo tulen korventama. Muut oli lähetetty
Nataliin buureja murhaamaan. Mutta hänen täytyi saada verta, ja hän
kääntyi minuun päin karjaisten:
"Sinä olet kurja petturi, Mopo, minkä olen jo tiennyt kauan, ja minä
teen sinulle saman, minkä tuo koira teki äsken palvelijalleen!" Ja hän
iski keihäällään minua kohti.
Mutta minä arvasin hänen tarkoituksensa ja väistin iskun hyppäämällä
korkealle ilmaan. Sitten käännyin ja pakenin nopeasti muutamien
soturien kiiruhtaessa jälkeeni. Kirveskansan viimeiset komppaniat
olivat vielä lähellä ja huomasivat sitäpaitsi tuloni, niin että
viimeisenä kulkeva Umslopogaas riensi heti minua vastaan, jolloin
takaa-ajajani seisahtuivat tohtimatta tulla tapparan ulottuville.
"Minulla ei ole enää sijaa täällä kuninkaan luona, poikani"; sanoin
minä Umslopogaasille.
"Älä pelkää, isäni, kyllä minä sinulle sijan löydän", vastasi
Umslopogaas.
Huusin sotureille, jotka olivat minua takaa-ajaneet, seuraavat
terveiset kuninkaalle vietäviksi:
"Sanokaa kuninkaalle, että hän teki kovin pahasti ajaessaan minut
luotaan, sillä minä, Mopo, autoin hänet valtaistuimelle ja vain minä
voin hänet siellä pysyttääkin. Sanokaa hänelle myös, että hän tekee
vielä pahemmin, jos hän lähtee minua tavoittelemaan, sillä päivä,
jolloin jälleen kohtaamme, on oleva hänen kuolinpäivänsä. Niin sanoo
Mopo, _inyanga_, Mopo tietäjä, joka ei ole milloinkaan ennustanut
väärin."
Lähdimme liikkeelle ja kun minä palasin Umgugundhlovuun, tulin
polttamaan kaikki, mitä Dingaan oli jättänyt polttamatta, ja kun
seuraavan kerran näin Dingaanin, niin -- ah, siitä kerron tuonnempana.
Kukaan ei estänyt lähtöämme, ja kun olimme kulkeneet hetkisen, pysähtyi
Umslopogaas ja sanoi:
"Haluaisinpa palata sinne, josta tulimme, ja tappaa tuon Dingaanin,
ennenkuin hän tappaa minut."
"On kuitenkin parempi jättää pelästynyt leijona rauhaan tiheikköönsä,
poikani", sanoin minä, "sillä ahdistettu leijona on hyvin vaarallinen.
Voit olla varma, että Umgugundhlovussa ovat nyt kaikki aseissa, sekä
nuoret että vanhat, ja vaikka Dingaan pelkäsi äsken, iskee hän nyt
henkensä edestä. Et tappanut häntä, kun olisit voinut sen tehdä, ja nyt
on tilaisuus mennyt."
"Järkevästi sanottu", virkkoi Galazi. "Soisinpa, että olisin antanut
Vartijan pudota siihen, johon sen varjo lankesi."
"Mikä on neuvosi siis nyt, isä?" kysyi Umslopogaas.
"Tämä: te molemmat kokoatte väkenne ja karjanne ja lähdette
Kummitusvuoren varjosta ja tunkeudutte pohjoiseen Mosilikatze Leijonan
jälkiä seuraten, joka väistyi pois Chakan tieltä. Siellä sitten
hallitsette yhdessä tahi erillänne tarvitsematta uneksiakaan
Dingaanista."
"Ei käy laatuun, isä", vastasi Umslopogaas. "Tahdon olla Kummitusvuoren
vaiheilla niin kauan kuin suinkin voin."
"Niin minäkin", sanoi Galazi, "ja mieluummin aivan sen kallioiden
keskellä. Mitä! Pitäisikö susieni metsästää yksin? Antaisinko
Harmaakuonon, Valkohampaan, Verenjuojan ja Kuoleman kutsua tovereineen
minua turhaan?"
"Olkoon niin, lapset. Te olette nuoria ettekä välitä vanhemman
neuvoista. Heittäkäämme siis kaikki sallimuksen huomaan."
Sanoin niin, sillä en tiennyt, miksi Umslopogaas ei tahtonut jättää
majaansa. Syy oli se, että hän oli käskenyt Nadan kiiruhtaa sinne häntä
odottamaan.
Myöhemmin Nadan tavattuaan hän olisi lähtenyt mielelläänkin, mutta
silloin oli taivas taas kirkas ja pilvetön; myrskyä ennustavat pilvet
olivat hajautuneet joksikin ajaksi.
Oi, jos Umslopogaas olisi noudattanut neuvoani! Hän hallitsisi nyt
kuninkaana tarvitsematta harhailla henkipattona vieraissa maissa, en
tiedä missä; ja Nada eläisi ja kirveskansa olisi vieläkin olemassa.
Kun Dingaan sai terveiseni, pelästyi hän suuresti, sillä hän tiesi,
etten milloinkaan valehdellut.
Hän hillitsi kätensä hetkeksi eikä lähettänyt armeijaa Umslopogaasia
tuhoamaan, sillä saattoihan käydä niin, kuin olin ennustanut, että se
koituisi hänen kuolemakseen. Ja ennenkuin pelko oli ehtinyt hävitä, oli
Dingaanilla täysi työ amaboonain kanssa, jotka olivat murhista
raivostuneina alkaneet sodan häntä vastaan. Hän tarvitsi kaikki
soturinsa tuohon sotaan voimatta ajatellakaan kostoretkeä jotakin
vähäpätöistä kaukana pohjoisessa asuvaa päällikköä vastaan.
Hän oli kuitenkin äärimmilleen hirmustunut sen johdosta, mitä oli
tapahtunut, ja murhasi tapansa mukaan suuren joukon viattomia ihmisiä
kostonhimoaan tyydyttääkseen.
VIII.
UMSLOPOGAAS SAA TIETÄÄ, KUKA HÄN ON.
Umslopogaas kertoi matkan varrella sotaretkestään kaikki, minkä
kannatti kertoa,'ja kuinka hän oli löytänyt Nadan.
Kuullessani, että Nada-tyttäreni oli vielä elossa, minä itkin ilosta,
mutta olin samoinkuin Umslopogaaskin pelon ja epäilysten vallassa,
sillä matka Swazi-maasta Kummitusvuorelle on kovin pitkä yksinäisen
ja turvattoman tytön kulkea. En maininnut vielä toistaiseksi
Umslopogaasille mitään hänen syntyperästään, sillä matkalla saimme vain
harvoin olla kahdenkesken, ja puillakin on korvat, ja tuuli, joka olisi
kuullut kuiskauksemme, olisi voinut kuiskata samat sanat kuninkaan
korvaan. Tiesin kyllä, että aika oli tullut ilmaista salaisuus, sillä
aikeeni oli saada Umslopogaas julistetuksi Chakan pojaksi. Mutta kaikki
nuo tuumat raukesivat tyhjiin, koska oli niin määrätty, isäni.
Olisinpa tiennyt silloin, kun tapoin Chakan, että Umslopogaas
eli vielä, niin luultavasti olisin ajanut tahtoni perille ja
Umslopogaasista olisi tullut kuningas. Tahi jos Dingaan olisi saanut
Liljan ja Umslopogaasista olisi tehty mahtava mies, niin suunnitelmani
olisivat ehkä toteutuneet. Mutta kaikki kävi toisin. Tuo Lilja-tyttö ei
ollut kukaan muu kuin Nada, ja kuinka olisi Umslopogaas voinut
luovuttaa Dingaanille Nadaa, minun tytärtäni, jota hän luuli
sisarekseen, vastoin tämän tahtoa? Nadan takia olivat Umslopogaas ja
Dingaan nyt veriviholliset ja samasta syystä olin minäkin joutunut
epäsuosioon ja pakolaiseksi, jonka neuvot eivät enää kelvanneet
kuninkaalle.
Kaikki täytyi siis alkaa alusta, ja kävellessäni soturien keralla
Kummitusvuorta kohti, minä ajattelin asiaa usein ja kiinteästi,
puhumatta kuitenkaan mitään vielä.
Vihdoin saavuimme eräänä päivänä Kummitusvuoren juurelle, nähden
jälleen tuon vuoren huipulla istuvan vanhan velhottaren kivikasvot, ja
jo samana iltana me marssimme laulaen kirveskansan kaupunkiin. Mutta
Galazi ei ollut silloin enää mukanamme; hän oli kiitänyt vuorelle
suttensa luo, ja kun sivuutimme vuoren, kuulimme jo kaukaa
tervetulotoivotuksen, jonka sudet ulvoivat hänelle. Lähestyessämme
kaupunkia, tulivat kaikki naiset ja lapset Zinitan johdolla meitä
vastaanottamaan. Riemuiten ja iloiten he tulivat, mutta kuullessaan ja
nähdessään, kuinka monta puuttui niistä, jotka olivat kuukausi sitten
lähteneet retkelle, muuttui heidän ilonsa murheeksi ja itku ja
valitukset kuuluivat taivaaseen saakka.
Umslopogaas tervehti ystävällisesti Zinitaa, ja kuitenkin tuntui
minusta niinkuin jotakin olisi puuttunut. Zinita puheli ensin hyvin
lempeästi, mutta kuultuaan kaikki, mitä oli tapahtunut, hänen sanansa
muuttuivat koviksi ja katkeriksi.
"Näetkös nyt, Bulalio", sanoi hän, "miten kävi, kun kallistit korvasi
tuon vanhan hupakon jaaritteluille, joka sanoo olevansa nimeltään
'suu'!" -- Hän tarkoitti minua, isäni. -- "Niin, suu hän onkin, suu,
josta purkautuu vain järjettömyyksiä ja valheita! Minkä neuvon antoi
hän sinulle -- että lähtisit sotaretkelle halakazeja vastaan ja
toimittaisit erään tytön Dingaanille! Ja mitä teit sinä -- hyökkäsit
halakazein kimppuun, ja olet tuolla suurella tapparallasi epäilemättä
murhannut paljon viattomia ihmisiä, ja melkein puolet kirveskansan
sotureista olet jättänyt Swazi-maan luoliin mätänemään, tuoden
ikäänkuin korvaukseksi pienen lauman mitätöntä ja pienikasvuista karjaa
sekä joukon tyttöjä ja lapsia, joita meidän täytyy nyt elättää.
"Eikä siinä kaikki. Sanoit meneväsi hakemaan erästä tyttöä Dingaanille,
mutta kun löysit tytön, annoit hänen mennä, koska hän oli, kuten
sanoit, sisaresi eikä huolinut Dingaanista, niinkuin kuningas ei olisi
kyllin hyvä tuolle sisarellesi. Sitten koetit kieräillä kuninkaalle
suojellaksesi sisartasi, mutta kepposesi huomattiin, jolloin surmasit
erään miehen Dingaanin silmien edessä ja pakenit tuoden tämän vanhan
hullun mukanasi, että hän neuvoisi sinulle kaikki juonensa.
Olet menettänyt puolet miehistäsi, vähämielisen olet ottanut
neuvonantajaksesi, ja ärsyttämällä kuninkaan olet hankkinut itsellesi
vihollisen, joka tappaa meidät kaikki. Wow! Bulalio! Jatka niinkuin
olet alkanutkin, ja olkoot suunnitelmasi aina yhtä nerokkaat."
Zinitalla oli terävä kieli, ja minun täytyy sanoa, että hänen
sanoissaan oli hiukan perääkin. Istuin vaiti ja kuuntelin
kärsivällisesti loppuun saakka, ja Umslopogaas oli myös vaiti, vaikka
hän olikin äärimmäisen närkästynyt, sillä sanat tulivat niin kiivaasti
ja keskeytymättä, ettei siinä olisi toinen saanut ääntään kuuluviin,
vaikka olisi kuinka koettanut.
"Hiljaa, vaimo!" sanoin minä vihdoin. "Älä puhu pahaa viisaista
ihmisistä, jotka olivat saaneet kokea paljon, ennenkuin sinä olit
syntynytkään."
"Äläkä puhu pahaa miehestä, joka on isäni", ärjäisi Umslopogaas. "Niin,
tämä Suu, jota haukut ja soimaat, on isäni Mopo, vaikka et sitä tiedä."
"Sitten on keskuudessamme mies, jonka isä on tavallista hassahtavampi.
Tämäpä oli uutisista pahin."
"Ja edessämme on nainen, jonka kieli olkoon iäisesti kirottu", karahti
Umslopogaas hypäten ylös. "Ulos majastani, Zinita, ja paina tämä
visusti mieleesi. Jos kuulen sinun vielä kerran herjaavan isääni, niin
saat mennä omaa majaasi hiukan etemmäksi. Hylkään sinut ja karkoitan
luotani. Kärsivällisyyteni on nyt lopussa."
"Minä menen", sanoi Zinita. "Kaunista kohtelua todellakin! Tein sinusta
päällikön ja nyt sinä uhkaat hylätä minut."
"Käteni teki minusta päällikön", sanoi Umslopogaas tyrkäten Zinitan
ulos.
"On surkeata joutua naimisiin tuommoisen äkäpussin kanssa", lisäsi hän
sitten huoaten raskaasti.
"Onpa niinkin, Umslopogaas, onpa niinkin, mutta sellaisia taakkojahan
me miehet saamme useinkin kantaa raahustaa. Ota opiksi, poikani, ja ole
niin vähän kuin suinkin naisten kanssa tekemisissä. Älä ainakaan
rakasta niitä liiaksi, niin saat olla paremmin rauhassa." Sanoin
sanottavani hymyillen ja toivoin, että Umslopogaas olisi pannut sanat
mieleensä, sillä rakkaus naisiin vei Umslopogaasin turmioon!
Siitä on jo kauan, mutta aivan nykyisin kuulin, että Umslopogaas oli
paennut pohjoiseen kodittomana henkipattona erään naisen tähden, joka
petti hänet katalasti punoen sellaisen juonen, että Umslopogaasia
syytettiin erään Lousta-nimisen miehen murhasta, joka oli Umslopogaasin
veriveli niinkuin Galazikin oli ollut. En tiedä asiaa sen tarkemmin,
mutta sen tiedän, etten näe Umslopogaasia enää milloinkaan. Häntä
vaivasi sama heikkous kuin setäänsä Dingaaniakin, ja tuo heikkous on
nyt saattanut hänet lopullisesti turmioon.
Kahden kesken jäätyämme istuimme hetkisen hiljaa ja minä olin
kuulevinani rotan rapisuttavan katto-olkia. Sitten sanoin:
"Umslopogaas, vihdoinkin on hetki tullut ilmaista sinulle eräs
salaisuus, jota olen säilyttänyt syntymästäsi saakka."
"Puhu, isäni", sanoi hän ihmetellen.
Hiivin ovelle ja katsoin ulos. Ulkona oli pimeä enkä nähnyt tahi
kuullut mitään, mutta ollen varovainen mies, minä kiersin majan ympäri.
Ah, isäni, kun tahdot kertoa salaisuuden, niin älä varmistu niin
helposti. Ei ole kylliksi, että katsot ulos ja kierrät majasi ympäri.
Tutki permanto ja tarkasta kattokin, ja kun olet tehnyt kaiken tuon,
mene muualle ja kerro vasta sitten asiasi. Nainen oli oikeassa,
valkoisista hiuksistani ja kaikesta viisaudestani huolimatta minä olin
ajattelematon narri. Ellen olisi ollut niin typerä kuin olin, olisin
savustanut katto-olkiin piiloutuneen rotan ulos, ennenkuin avasin
suuni. Sillä tuo rotta oli Zinita, isäni -- Zinita, joka oli pimeän
suojassa kiivennyt katolle ja makasi nyt siellä korva räppänän suulla
kuullen jokaisen sanamme. Oli konnantyö tehdä niin ja tekijälleen mitä
turmiotatuottavin enne, mutta eiväthän naiset välitä kunniasta
halutessaan saada tietää toisten salaisuuksia, ei kunniasta eikä
enteistä.
Kun en nähnyt mitään, palasin majaan ja kerroin tarkasti kaikki
aavistamatta, että kuolema piti meitä koko ajan silmällä naisen
haahmossa majan katolla maaten. "Kuule", sanoin minä, "sinä et ole
minun poikani, Umslopogaas, vaikka oletkin aina sanonut minua isäksesi.
Olet arvokkaamman puun vesa."
"Isyyteesi olen aina ollut tyytyväinen", vastasi Umslopogaas, "ja
sukusi on minulle kyllin hyvä. Kenen poika olen sitten?"
Kumarruin eteenpäin ja kuiskasin, mutta kuiskasin valitettavasti
kuitenkin liian kovasti: "Suuri Elefantti, joka on kuollut, oli isäsi.
Olet Chakan ja sisareni Balekan poika."
"Olen siis kuitenkin sukulaisesi, Mopo, mistä olen sangen iloinen.
Wow! Kukapa olisi voinut arvata, että olen tuon _Silwanan_, tuon
hyeena-miehen poika? Siitä syystä minä ehkä rakastankin Galazin
tavoin sutten seuraa, vaikka sydämessäni ei ole rakkauden hiventäkään
isääni tahi ketään hänen omaistaan kohtaan."
"Eipä sinulla ole syytäkään rakastaa häntä, Umslopogaas, sillä hän
murhasi äitisi ja olisi murhannut sinutkin. Mutta Chakan poika olet
etkä kenenkään muun."
"Miehellä, joka voi erottaa isänsä väkijoukosta, täytyy olla terävät
silmät. Mutta salaisuuden, jonka nyt ilmaisit, olen ennenkin kuullut,
vaikka olin unhottanut sen."
"Keneltä, Umslopogaas? Tunti sitten se oli vain yhden henkilön
tiedossa; kaikki muut, jotka kerran tiesivät sen, ovat kuolleet. Nyt on
kaksi, jotka tietävät asian" -- ah, isäni, minä luulin meidän olevan
kahdenkesken -- "niin että keneltä siis saatoit kuulla sen?"
"Eräältä vainajalta. Galazi kuuli sen eräältä kuolleelta, joka istui
Kummitusvuoren luolassa. Vainaja oli sanonut, että Galazi saa
veljekseen erään Umslopogaas Bulalio-nimisen miehen, Chakan pojan,
jonka leijona tuo hänelle. Galazi toisti tarkalleen sanat minulle,
mutta olin unhottanut ne."
"Näyttää siltä kuin kuolleetkin tietäisivät jotakin", sanoin minä.
"Katso, tänään olet nimeltäsi Umslopogaas Bulalio ja tänään minä
julistan sinut Chakan pojaksi. Mutta kuule kertomukseni."
Kerroin hänelle kaikki hänen syntymästään lähtien, ja kun mainitsin,
mitä Baleka, hänen äitinsä, oli sanonut uneni kuultuaan ja kuinka
sankarillisesti hän oli kuollut, purskahti Umslopogaas itkuun,
Umslopogaas, jonka silmissä kyyneleet olivat outo näky. Mutta kun
kertomukseni alkoi lähetä loppuaan, huomasin minä, että hänen
ajatuksensa harhailivat muualla, hän kuunteli kuin mies, jonka mieltä
painoi jokin raskas taakka, ja ennenkuin olin lopettanutkaan, keskeytti
hän:
"Jos olen Chakan ja Balekan poika, niin Nada ei olekaan sisareni,
Mopo-setä?"
"Hän on serkkusi, Umslopogaas."
"Läheinen sukulainen siis, mutta se ei merkitse mitään", ja hänen
kasvonsa kirkastuivat. Katsoin häneen kysyvästi.
"Menit niin synkän näköiseksi, setäni. Tarkoitukseni on mennä naimisiin
Nadan kanssa, jos hän vielä elää, sillä minulle selviää nyt, etten ole
milloinkaan rakastanut ketään naista niinkuin rakastan Nadaa." Hänen
puhuessaan minä kuulin jälleen rapinaa katosta.
"Nai hänet, jos tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta luulenpa,
että eräs Zinita, sinun _inkosikasi_, tahtoo myös sanoa jonkun sanan
tässä asiassa."
"Zinita on kylläkin ensimmäinen vaimoni, mutta voiko hän estää minua
ottamasta toisia vaimoja maan tavan mukaan?" vastasi Umslopogaas
vihaisesti, ja hänen ärtyisyytensä ilmaisi minulle, että hän pelkäsi
Zinitan vihaa.
"Hyvä ja kannatettava tapa", sanoin minä, "mutta tapa, joka on aina
aiheuttanut paljon selkkauksia. Ehkä Zinita on hyvinkin tyytyväinen,
jos hän saa edelleenkin pysyä entisessä asemassaan ja sinä rakastat
häntä kuten ennenkin. Mutta hänestä jo kylliksi. Nada ei ole vielä
luonasi ja ehkä emme löydäkään häntä milloinkaan. Katsos, Umslopogaas,
hartain toivoni on, että sinä olisit syntyperäsi oikeudella Zulu-maan
hallitsija, ja vaikka asianhaarat ja olosuhteet näyttävät viittaavan
toisaalle, luulen kuitenkin voivani toteuttaa toiveeni."
"Miten?" kysyi Umslopogaas.
"Monet mahtavat päälliköt, jotka ovat minun ystäviäni, vihaavat
Dingaania, eikä muuta tarvittaisi kuin että he saisivat tietää Chakalta
jääneen pojan, joka elää vielä. Silloin voisi tuo poika yht'äkkiä
nousta heidän hartioillaan isänsä valtaistuimelle. Soturit rakastavat
myös Chakan nimeä, sillä Chaka oli urhoollinen ja antelias, vaikka hän
olikin julma. Dingaania he vihaavat, sillä hänen taakkansa ovat Chakan
taakkoja, mutta hänen lahjansa ovat Dingaanin lahjoja, ja Chakan poika
otettaisiin riemuiten vastaan, jos he olisivat varmat asiasta. Siinähän
pulma juuri onkin, sillä minä olen ainoa, joka voi todistaa, ken olet.
Koettaa kuitenkin aion."
"Niin, voithan koettaa. Ehkäpä se kannattaa ja ehkä ei, setä", vastasi
Umslopogaas. "Mutta mieluummin tahdon nähdä Nadan luonani tänä iltana
kuin kuulla maan kaikkien päälliköiden huutavan: 'Terve, kuningas!'"
"Ajattelet vielä toisin, Umslopogaas. Nyt meidän täytyy heti lähettää
urkkijoita Umgugundhlovuun saadaksemme tietää, mitä Dingaan aikoo,
ettei hän voi äkkiarvaamatta karata kimppuumme. Ehkäpä hän ei jouda
meitä ajattelemaankaan, sillä nuo amaboonat ovat uhanneet kostaa
heimolaistensa julman kuoleman ja vastaavat luodeilla Dingaanin
keihäisiin. Ja muista tämä: älä mainitse kellekään sanaakaan
syntyperästäsi, kaikista vähimmän vaimollesi Zinitalle tahi muille
naisille."
"Älä pelkää sitä. Osaan olla vaiti." Umslopogaas poistui hetkisen
kuluttua ja meni Zinitan majaan, jossa Zinita lepäsi peitteisiinsä
kietoutuneena ja näytti nukkuvan.
"Tervetuloa, mieheni", sanoi hän unisesti niinkuin unesta heräten.
"Olen nähnyt sinusta merkillisen unen. Sinua sanottiin kuninkaaksi ja
kaikki Zulu-maan rykmentit kulkivat ohitsesi huutaen: _Bayéte_!"
Umslopogaas katsahti häneen tutkivasti ihmetellen, oliko Zinita
mahtanut kuulla jotakin äskeisestä keskustelusta, vai oliko hän
todellakin nähnyt vain unta. "Sellaiset unet ovat sangen vaarallisia",
sanoi hän, "ja niiden näkijä tekee viisaimmin lukitsemalla ne sydämensä
sisimpään sopukkaan, kunnes ne unhottuvat."
"Tahi täyttyvät", lisäsi Zinita, ja Umslopogaas katsoi häneen jälleen
tutkivasti.
Aloitin työni heti ja lähetin urkkijat Umgugundhlovuun. Heiltä sain
sitten kuulla kaikki, mitä siellä oli tapahtunut.
Dingaan oli jo käskenyt koota sotajoukon kirveskansaa vastaan tehtävää
sotaretkeä varten, mutta samassa tuotiin sana, että viisisataa
ratsastavaa buuria oli matkalla Umgugundhlovua kohti. Soturit
tarvittiin nyt kotona ja me saimme elellä rauhassa Kummitusvuoren
varjossa. Sillä kerralla buurit voitettiin, sillä Bogoza, eräs
Dingaanin vakoilija, houkutteli heidät ansaan, josta he kuitenkin
selvisivät verraten vähäisin vaurioin. Muutamia miehiä kaatui ja toiset
pääsivät peräytymään yrittääkseen pian uudelleen, minkä Dingaan kyllä
tiesi. Natalin englantilaiset ahdistivat samaan aikaan Dingaania
Tugela-joella, mutta heidät lyötiin perinpohjin.
Muutamien tietäjien ja Zikali Polunaukaisijan [Zulu-kuningasten
salaperäinen vihollinen, noita] kanssa minä täytin maan huhuilla,
ennustuksilla ja hämärillä puheilla, ja viekkaasti menetellen minä
valmistelin tuntemiani päälliköitä jotakin suurta tapahtumaa
varten, joka oli pian tapahtuva. Lähettelin heille salaperäisiä,
vaikeastiymmärrettäviä tervehdyksiä, jotka antoivat paljon miettimisen
aihetta, ja sain heidät suostumaan tuumiini. Mutta työni sujui verraten
hitaasti, sillä ystäväni asuivat useinkin kaukana toisistaan, ja toiset
olivat lähteneet sotaan.
Aika kului, kunnes oli mennyt monen monta päivää siitä kun saavuimme
Kummitusvuoren juurelle. Umslopogaas ei puhunut sanaakaan Zinitalle,
joka piti häntä alituisesti silmällä, ja tuli päivä päivältä yhä
synkemmäksi. Hän odotti Nadaa eikä Nadaa kuulunut. Vihdoin Nada
kuitenkin tuli.
IX.
NADAN TULO.
Eräänä iltana -- ulkona oli kirkas kuutamo -- istuimme minä ja
Umslopogaas majassani kahdenkesken ja juttelimme yhteisistä
puuhistamme. Keskusteltuamme niistä kylliksi rupesimme puhelemaan
Nadasta.
"Nadaa emme saa enää milloinkaan nähdä, setäseni", virkkoi Umslopogaas
surullisesti. "Hän on joko kuollut tahi vankina jossakin, sillä muussa
tapauksessa hän olisi ollut täällä jo kauan sitten. Olen etsinyt
läheltä ja kaukaa, mutta en ole kuullut enkä löytänyt mitään."
"Ei kaikki ole menetetty, mikä on kadoksissa", vastasin minä, mutta
olin sisimmässäni kuitenkin varma, että Nada oli kuollut.
Istuttuamme vaiti pitkän tovin, kuulimme äkkiä koiran haukahtavan.
Nousimme ja menimme katsomaan, mikä oli havahduttanut koiran, sillä
ilta oli jo myöhäinen, joten täytyi olla varuillaan. Koirahan oli
voinut haukkua lepattavaa lehteä tahi yhtä hyvin voinut kuulla yön
hiljaisuudessa armeijan astunnan.
Meidän ei tarvinnut kauan etsiä rauhanhäiritsijää, sillä aivan lähellä
seisoi pitkä solakka mies kädessään keveä assegai ja pieni kilpi
toisessa katsellen arasti ympärilleen, ikäänkuin hän olisi pelännyt
herättävänsä huomiota. Kasvoja emme eroittaneet, sillä hän seisoi selin
kuutamoon. Hartioilla oli repaleinen vaippa, ja jalat näyttivät olevan
haavoittuneet, koska hän lepuutti niitä vuorotellen. Itse olimme majan
varjossa, joten hän ei huomannut meitä. Katseltuaan hetkisen vaitiollen
ympärilleen sanoi hän itsekseen omituisen sointuvalla ja pehmeällä
äänellä: