tuota tyttöä. Ehkä se on Liljankukka ja onpa onnetonta, jos niin on,
sillä minä en totisesti tiedä, miten selittää asian Dingaanille."
Joukko päälliköitä seurasi Umslopogaasia ja Galazia paikalle, johon
tyttö ja eräs kaatunut kirveskansan soturi oli yöllä kannettu.
"Kaikki näkyy olevan niin kuin Galazi veljeni on kertonut", virkkoi
Umslopogaas heilauttaen soihtua ruumiiden yläpuolella. "Tämä on
epäilemättä Liljankukka, jonka tähden lähdimme tälle retkelle, ja tuo
tuossa on Galazin mainitsema itsensä tapattanut hullu. Onneton paikka!
Miten tämä nyt Dingaanille selitetään? Mutta minkäpä sille mahtaa;
tyttö, joka oli kauneista kaunein, ei ole enää juuri katsomisen
arvoinen. Menkäämme!" Ja hän kääntyi sanoen mennessään:
"Kietokaa tyttö häränvuotiin ja peittäkää suolalla; viemme hänet
mukanamme!" Ja niin tehtiinkin.
"Niin ikävästi näkyy käyneen, isä", puuttuivat nyt päälliköt puheeseen,
"mutta minkäpä sille enää mahtaa, tehtyä ei voi tekemättömäksi saada,
ja Dingaanin täytyy olla ilman morsiantaan." Mies, joka oli ollut
vahtipäällikkönä, kun Umslopogaas, Galazi ja eräs kolmas olivat
kulkeneet holvikäytävän läpi, ei virkkanut sanaakaan, mutta hänellä oli
siitä huolimatta omat ajatuksensa asiasta, sillä hänestä oli näyttänyt,
että menijöitä oli kolme eikä kaksi. Hän oli sitäpaitsi ollut
näkevinään, että tuo kolmas oli nuori, kaunis tyttö, sillä tämän
mennessä oli hän nähnyt kilven takaa viehättävät kasvot ja naisen
silmän välkähdyksen, silmän, joka oli suuri ja tumma muistuttaen
hirveä. Hän pani myös merkille, ettei Bulalio kutsunut paikalle ketään
vankeja toteamaan, oliko ruumis Lilja-tytön, ja sitäpaitsi oli Bulalio
heiluttanut soihtua sinne tänne ruumiita katsellessaan -- Bulalio,
jonka käsi oli aina kaikista vakavin. Mies painoi kaikki nämä seikat
tarkoin mieleensä unhottamatta mitään.
Kotimatkalla sattui vielä niin, isäni, että Umslopogaas julmistui kovin
tuolle samalle miehelle, koska tämä oli koettanut anastaa itselleen
erään toverinsa osan saaliista. Mies alennettiin ja menetti
saalisosuutensakin, minkä johdosta, vaikka tuomio oli ollutkin aivan
oikea, hän alkoi yhä enemmän ajatella tuota kolmatta, joka oli mennyt
holvikäytävän läpi palaamatta takaisin ja joka oli hänestä näyttänyt
nuorelta kauniilta naiselta. Silmätkin olivat olleet niin naiselliset.
Umslopogaas oli päättänyt marssia suoraan kuninkaan puheille
Umgugunhdlovuun, mutta ennenkuin hän lähti liikkeelle, kysyi hän
soturien kuullen Susi-Galazilta, tulisiko tämä mukaan, vai haluaisiko
hän jäädä halakazien päälliköksi, mikä oli hänen syntyperäinen
oikeutensa. Galazi vastasi naurahtaen, ettei hän ollut lähtenyt
retkelle päällikkyyttä tavoitellakseen, vaan koston tähden.
Halakazejahan oli jäänyt niin vähän jäljellekin, ettei heidän
päällikkönään olo merkinnyt juuri mitään. Ja sitäpaitsi, lisäsi hän,
olivat he, hän ja Umslopogaas, kasvaneet yhdessä kuin kaksi puuta,
joiden juuret ovat toisiinsa punoutuneet, ja hän pelkäsi, että jos
toinen kiskaistaisiin ylös ja istutettaisiin Swazi-maan multaan,
kuihtuisivat molemmat; ainakin hän, Galazi, kuihtuisi, joka rakasti
vain yhtä ihmistä ja eräitä susia.
Umslopogaas ei puhunut Galazin päällikkyydestä sen enempää, vaan antoi
lähtömerkin. Hänellä oli mukanaan suuri karja-lauma ja paljon vankeja,
nuoria naisia ja lapsia, tuliaislahjaksi Dingaanille, jonka suosion hän
tahtoi saavuttaa ja jonka sydämen hän toivoi siten lepyttävänsä, kun
hän ei tuonut sitä, jota Dingaan toivoi -- Liljaa, kukkaisten kukkaa.
Mutta ollen varovainen mies, joka ei juuri luottanut kuningasten
ystävällisyyteen, Umslopogaas lähetti Zulu-maan rajalle tultuaan
parhaan osan karjasta ja kauneimmat tytöt ja lapset kirveskansan
hoiviin, Kummitusvuoren luo. Ja tuo entinen päällysmies ja nykyinen
tavallinen soturi pani tämänkin mieleensä.
Istuin ja odottelin eräänä aamuna kuningasta Umgugundhlovussa,
odottelin, vaikka Dingaan ei ollut virkkanut minulle sanaakaan
eilispäivästä lähtien, ei hyvää eikä pahaa, kun olin sanonut hänelle,
että hänen murhaamainsa valkoisten miesten verestä versoisi hänen oman
kuolemansa kukka. Asianlaita oli nimittäin siten, isäni, että
Umslopogaas saapui Umgugundhlovuun amaboonain murhaamisen jälkeisenä
aamuna.
Dingaan oli hyvin synkkä ja koetti keksiä jotakin mielenviihdykettä.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että kaupunkiin oli saapunut eräs
valkoinen rukoilijamies, joka tahtoi opettaa meitä zuluja
kunnioittamaan muitakin jumalia kuin assegaita ja kuningasta. Tuo
muukalainen oli muuten hyvä ja kunnon mies, mutta hänen opetuksensa,
jota oli sangen vaikea ymmärtää, ei ottanut oikein menestyäkseen.
Johtomiehet eivät pitäneet hänen opistaan, koska se näytti tahtovan
asettaa herrallekin herran ja kuninkaallekin kuninkaan ja vaatia
rauhantoimia niiltä, joiden jalat oli luotu sotapolkua varten. Dingaan
kutsutti miehen luokseen saadakseen väitellä hänen kanssaan, sillä
Dingaan oli mielestään nerokkaista nerokkain.
Valkoinen mies tuli, mutta oli sangen kalpea nähtyään miten buurien
kävi, sillä hän oli lempeäluonteinen ja vihasi sellaisia tekoja ja
näkyjä. Kuningas pyysi häntä istumaan ja sanoi:
"Kerroit minulle kerran, oi valkoinen mies, eräästä tulipätsistä, johon
kaikki sellaiset joutuvat, jotka ovat harjoittaneet vääryyttä
eläissään. Sanopas nyt suuressa viisaudessasi, ovatko isäni tuossa
paikassa?"
"Kuinka minä sen tietäisin, oi kuningas", vastasi mies, "enhän voi
tuomita ihmisten tekoja! Tiedän vain tämän: kaikki ne, jotka murhaavat,
ryöstävät, sortavat viattomia ja todistavat väärin, joutuvat tuohon
tulipätsiin."
"Luulenpa, että isäni ovat tehneet tuota kaikkea", vastasi Dingaan, "ja
jos he ovat nyt tuossa paikassa, niin tahdon minäkin mennä sinne, sillä
haluan olla isäini luona viimeiseen saakka. Kuitenkin luulen keksiväni
keinon, miten päästä pois tuosta tuskan paikasta, jos sinne kerran
joutuisinkin."
"Kuinka sitten, oi kuningas?"
Dingaan oli valmistanut vieraalleen tämmöisen ansan. Tuon suuren
avoimen paikan keskelle, jossa buurien kimppuun oli hyökätty, oli
kyhätty suunnaton rovio kuivista pensasrisuista, joiden päälle oli
ladottu valtava pino tukevia, rutikuivia hirsiä. Roviossa oli
polttopuuta ehkä noin kuusikymmentä täyttä kuormaa.
"Sen saat pian nähdä omin silmin", vastasi Dingaan ja käskien sytyttää
rovion tuleen hän kutsui paikalle tuon nuorukaisrykmentin, joka oli
jätetty kaupunkiin, -- saman, joka oli murhannut buurit. Siinä oli ehkä
noin puolitoistatuhatta miestä.
Rovio paloi pian ilmitulessa, joka kiihtyi joka hetki, niin että
rykmentin saavuttua paikalle kohosi valtava yhtenäinen liekki humisten
korkeuteen, ja vaikka me istuimme verraten kaukana, oli kuumuus melkein
sietämätön, tuulen kääntyessä meitä kohti.
"No, rukoilijamies, onko pätsisi kuumempi kuin tuo?" sanoi kuningas.
Mies vastasi, ettei hän tiennyt, mutta kuuma se varmasti oli.
"Näytänpä sinulle, miten minä pääsen sieltä pois, jos kerran sinne
joutuisinkin, vaikkapa tulesi olisi tätä kymmenen kertaa suurempi ja
kuumempi. Hoi, lapset!" huusi hän sotureihin kääntyen ja ylös
hypähtäen, "näette tuon rovion. Hyökätkää ja polkekaa tuli sammuksiin.
Liekkien paikalle jääköön vain tuhka ja musta hiilos!"
Valkoinen mies kohotti kätensä ja rukoili kuningasta peruuttamaan
käskyn, joka ajaisi niin monta kuolemaan, mutta kuningas käski hänen
olla vaiti! Silloin mies loi katseensa ylöspäin taivasta kohti ja
rukoili jumaliaan. Hetkisen katselivat soturitkin toisiaan aivan
ymmällä, sillä liekit hulmusivat raivoisasti singahdellen korkealle ja
pannen ilman väräjämään kuumuudesta.
Mutta rykmentin päällikkö huusi kaikuvalla äänellä: "Kuulkaa ja
täyttäkää käsky, jolla kuningas meitä kunnioittaa! Suuri on kuningas!
Eilen tuhosimme amaboonit, mikä ei ollut mitään, sillä he olivat
aseettomat, mutta tuossa on vastustaja, joka on meidän veroinen.
Tulkaa, lapseni, peseytykäämme tulessa, me, jotka olemme tultakin
tulisemmat! Suuri on meitä kunnioittava kuninkaamme!"
Hän syöksähti eteenpäin ja soturit seurasivat jäljessä hurraten, että
ilma vavahteli. Rohkeutta ei puuttunut, ja sitäpaitsi tiesivät kaikki,
että kuolema odotti niitäkin, jotka jäivät jälkeen, ja olihan parempi
kuolla kunnialla kuin joutua häpeään. Eteenpäin he ryntäsivät
päällikkönsä johdolla, iloisina kuin taisteluun rientäessä ja lauloivat
Ingomoa, zulujen sotalaulua. Päällikkö oli jo aivan liekkien lähellä ja
me näimme hänen kohottavan kilpensä suojakseen; sitten hän katosi --
hyppäsi suoraan tuleen, eikä kukaan voi sanoa, jäikö hänestä mitään
jäljelle.
Ensimmäinen komppania seurasi heti hänen jäljessään. Soturit syöksyivät
tuleen pieksäen liekkejä häränvuotakilvillään, polkien niitä paljailla
jaloillaan ja heitellen palavat hirret sinne tänne. Heistä ei jäänyt
ainoatakaan eloon, isäni; he nujertuivat maahan kuin perhonen
kynttilänliekkiin, ja mihin he kaatuivat, siihen he menehtyivätkin.
Mutta uusia tuli tilalle, komppania toisensa jälkeen hyökkäsi
liekkeihin ja tässä taistelussa oli niiden hyvä olla, jotka joutuivat
viimeisiksi vihollisen kanssa ottelemaan. Paksu savu, joka tiheni
tihenemistään, kietoi vihdoin rovion verhoonsa, liekit painuivat yhä
matalammiksi, ja hiuksettomiksi palaneita, tulen valkoisiksi
kärventämiä ja sokaisemia olentoja alkoi ilmestyä savusta rovion
toiselta puolelta kaatuillen sinne ja tänne. Toisia seurasi jäljessä,
liekkejä ei näkynyt enää, paksua savua vain, jonka keskeltä hämärästi
häämötti tummia liikkuvia olentoja. Työ oli tehty, isäni; he olivat
voittaneet tulen ja seitsemän viimeistä komppaniaa oli selvinnyt
liekeistä melkein ilman mitään vaurioita, vaikka jokainen soturi oli
kulkenut rovion poikki. Montako miestä tuhoutui? Sitä en tiedä, sillä
niitä ei laskettu milloinkaan, mutta tuon rykmentin miesluku vähentyi
ainakin puoleen, kun otetaan vahingoittuneetkin lukuun, ja sellaisena
se pysyi kauan aikaa, kunnes kuningas täydensi sen jälleen.
"Siinä näet, rukoustaikuri", sanoi Dingaan nauraen. "Noin minä aion
selvitä puhumastasi pätsistä, jos nyt sellaista edes onkaan; käsken
sotureideni sammuttaa tulen."
Silloin rukoilijamies lähti luotamme sanoen, ettei hänellä ollut enää
halua tyrkyttää oppiaan zuluille, ja myöhemmin minä kuulin hänen
poistuneen maasta iäksi. Hänen mentyään raivattiin nuotion jätteet ja
kuolleet pois, vahingoittuneet saivat hoitoa tahi tapettiin aina sen
mukaan, minkälainen vamma oli, vioittuneet astuivat kunninkaan eteen
ylistyssanoja huudellen.
"Saatte uudet kilvet ja uudet töyhdöt, lapseni", sanoi Dingaan, sillä
kilvet olivat mustuneet ja rypistyneet, ja vain muutamilla harvoilla
olivat tukka ja töyhdöt jäljellä.
"Wow!" jatkoi Dingaan katsellen eloonjääneitä sotureita, "parranajo
käynee sangen huokeasti tuossa valkoisen miehen mainitsemassa
pätsissä."
Sitten hän käski tuoda miehille olutta, sillä kuumuus oli aiheuttanut
polttavan janon.
Olen kertonut tämän tapauksen sentähden, isäni, että se kuuluu myös
tavallaan kertomukseeni, vaikka et taida sitä arvatakaan. Kuningas oli
tuskin ehtinyt antaa käskyn oluen tarjoilusta, kun eräs sanansaattaja
tuli ilmoittamaan, että kirveskansan päällikkö, joka oli palannut
sotaretkeltään halakazeja vastaan, odotteli sotureineen porttien
ulkopuolella paljon saalista mukanaan. Kuullessani tämän hypähti
sydämeni ilosta, sillä olin ollut suuresti peloissani kasvattipoikani
puolesta. Dingaankin riemastui ja hypähti ylös tanssien kuin pieni
lapsi.
"No, vihdoinkin saamme hyviä uutisia", sanoi hän unhottaen äskeisen
tulikokeen kokonaan. "Vihdoinkin saan nähdä tuon Liljan, jota olen niin
kauan ikävöinyt. Käskekää Bulalion tulla väkineen heti luokseni."
Hetken hiljaisuus seurasi. Sitten alkoi kaukaa korkean ympärysaitauksen
takaa kuulua laulua, ja kaksi rotevaa miestä syöksähti portista sisään.
Molemmilla oli sudentalja hartioilla ja musta töyhtö päässä ja toisella
oli kädessä suuri tappara ja toisella nuija. He juoksivat pää alhaalla
ja kilvet eteenpäin ojennettuina niinkuin koiran ankarasti ahdistamat
hirvet, eikä Umgugundhlovussa oltu milloinkaan nähty Susi-veikkojen
juoksun veroista. Päästyään kentän puoliväliin he pysähtyivät äkkiä,
niin että äskeisen rovion tuhka pölähti pienenä kiehkurana ilmaan.
"Kautta pääni! katsohan, nuo tulevat eteeni aseistettuina", sanoi
Dingaan kulmiaan rypistäen, "ja sehän on kuoleman uhalla kielletty.
Kuka on tuo peloittavan suuri mies, joka nyt kohottaa tapparaansa?
Ellen tietäisi veljeni suuren Elefantin kuolleen, niin voisinpa melkein
vannoa, että se on hän niiltä ajoilta, jolloin hän kukisti Zwiden.
Tuommoinen hän oli vartaloltaan ja noin juuri hänkin käänteli päätään
silmäillen ympärilleen kuin leijona."
"Hän on luullakseni Bulalio, kirveskansan päällikkö, oi kuningas",
vastasin minä.
"Entä tuo toinen? Iso mies hänkin. Enpä ole milloinkaan nähnyt
tuommoista paria!"
"Olenpa melkein varma, että se on Susi-Galazi, Bulalion veriveli ja
lähin mies", vastasin minä jälleen.
Heidän jäljessään tulivat kirveskansan soturit, aseinaan nyt vain
lyhyet kepit. He tulivat nelimiehisissä riveissä päät alhaalla ja
mustat kilvet eteenpäin ojennettuina, ryhmittyen Susi-veikkojen taakse,
kunnes kaikki olivat saapuvilla. Halakazi-vangit tuotiin viimeiseksi --
suuri joukko naisia, poikia ja tyttöjä, jotka painautuivat sotureiden
taakse kuin pelästynyt vasikkalauma.
"Komea näky totisesti", sanoi Dingaan katsellessaan tuota
mustakilpisten ja mustatöyhtöisten soturien jylhää joukkoa.
"Minullakaan ei ole rykmenteissäni uljaampaa väkeä ja kuitenkin minä
näen nämä vasta nyt ensi kerran", ja hän rypisti jälleen kulmiaan.
Umslopogaas kohotti äkkiä tapparansa ja syöksähti täyteen juoksuun
komppaniat jäljessään. He tulivat aivan kohti töyhdöt ilmanvedosta
taaksepäin taipuneina, kunnes minä luulin heidän aikovan polkea meidät
mäsäksi, mutta päästyään kymmenen askeleen päähän kuninkaasta
Umslopogaas kohotti jälleen Itkuntekijän ja Galazi Vartijan, jolloin
jokainen pysähtyi paikalleen tomun tuoksiessa. Soturit olivat
pysähtyneet pitkiin suljettuihin riveihin päät alhaalla ja kilvet
eteenpäin ojennettuina. Seisottuaan niin noin minuutin verran
Umslopogaas kohotti Itkuntekijän kolmannen kerran, jolloin joka mies
ponnahti varpailleen sysäten kilven korkealle ilmaan ja joka kurkusta
kajahti: "_Bayéte_!"
"Komea näky, komea näky", sanoi Dingaan jälleen, "mutta nämä soturit,
jotka eivät ole tehneet minulle tahi edeltäjälleni, suurelle
Elefantille, pienintäkään palvelusta, on liian hyvin harjoiteltu, ja
tuo Bulalio on, sanon minä, liian etevä päällikkö. Tulkaa tänne, te
kaksi!" huusi hän sitten.
Susi-veikot astuivat esiin aivan kuninkaan eteen, joka katseli heitä
hetkisen silmää rävähdyttämättä, noiden molempien katsoessa yhtä
tiukasti takaisin.
VII.
LILJAN LUOVUTUS.
"Mitkä ovat nimenne?" kysyi Dingaan.
"Bulalio Tappaja ja Susi-Galazi, oi kuningas", vastasi Umslopogaas.
"Sinäkö siis lähetit kerran terveisiä suurelle Elefantille, joka on
kuollut, Bulalio?"'
"Aivan niin, oi kuningas. Minä lähetin terveiset, mutta mikäli olen
kuullut, teki sanansaattajani Masilo enemmänkin kuin mitä terveiseni
sisälsivät, sillä hänhän murhasi suuren Elefantin. Tuo Masilo oli hyvin
ilkeäsydäminen mies."
Dingaan hätkähti hiukan, sillä hän tiesi itse aivan hyvin asian oikean
laidan, kun oli ollut itse teossa mukana, mutta hän luuli, ettei tuo
kaukaisilta seuduilta tullut päällikkö ollut kuullut mitään sellaista,
minkä vuoksi hän ei virkkanut terveisistä sen enempää.
"Kuinka rohkenette astua eteeni asestettuina? Ettekö tiedä, että se on
kuoleman uhalla kielletty?"
"Emme, oi kuningas", vastasi Umslopogaas. "Sanottakoon sitäpaitsi, että
vain tämä tappara, eikä mikään muu, oikeuttaa minut hallitsemaan
kansaani. Jos minut nähdään ilman tätä, voi jokainen, joka kykenee,
anastaa paikkani, sillä tämä tappara on kirveskansan kuningatar, ja sen
hallitsija on sen palvelija."
"Kumma tapa", sanoi Dingaan, "mutta olkoon. Entä sinä, Susi, miten on
sinun aseesi laita?"
"Tämä nuija on henkivartijani, oi kuningas", vastasi Galazi. "Jos minut
nähdään ilman tätä nuijaa, voi jokainen, joka kykenee, ottaa henkeni,
sillä tämä nuija on minun vartijani enkä minä sen."
"Et ole kuunaan ollut lähempänä menettää sekä nuijaa että henkeäsikin",
sanoi Dingaan tuimasti.
"Voipa niin olla, oi kuningas", vastasi Galazi. "Kun hetki on tullut,
lopettaa Vartija epäilemättä vartioimisensa."
"Olette outo pari", sanoi Dingaan. "Missä olette nyt olleet ja mitä
asiaa teillä on tänne Elefantin kaupunkiin?"
"Tulemme kaukaa, oi kuningas!" vastasi Umslopogaas. "Olemme vaeltaneet
pitkän matkan etsiessämme erästä kukkaa eräälle kuninkaalle, millä
retkellä tallasimme erään puutarhan Swazi-maassa, jonka hoitajat ovat
tuolla" -- hän viittasi vankijoukkoon -- "ja jossa käyskennellyt karja
on porttiesi edessä."
"Hyvä on, Bulalio! Puutarhurit näen ja karjan ammumisen kuulen, mutta
missä on tuo kukka? Missä on kukka, jota lähditte Swazi-maan mullasta
etsimään? Oliko etsimänne kukka ehkä joku lilja?"
"Niin oli -- Liljahan se oli, oi kuningas, ja nyt on tuo Liljankukka
valitettavasti kuihtunut, oi kuningas! Jäljellä on vain varsi,
kuihtunut ja kellastunut sekin, kuin ihmisen luuranko."
"Mitä sinä tarkoitat?" huudahti Dingaan kavahtaen ylös.
"Sen saa kuningas pian nähdä", vastasi Umslopogaas, kääntyen takanaan
seisovien päälliköittensä puoleen, joille hän sanoi pari sanaa. Rivit
aukenivat, ja neljä soturia astui esiin kantaen olkapäillään paareja,
joilla lepäsi jokin raakoihin härän vuotiin kiedottu esine. Soturit
tervehtivät ja laskivat taakkansa kuninkaan eteen.
"Avatkaa!" käski Umslopogaas. Vuodat kierrettiin auki ja näkyviin tuli
suolaan peitetty nuoren tytön ruumis, tytön, joka oli kerran ollut
kaunis ja suloinen.
"Tuossa on Liljankukan varsi, oi kuningas", sanoi Umslopogaas viitaten
tapparallaan ruumiiseen, "kukka on kuihtunut aikansa kukoistettuaan."
Dingaan tuijotti eteensä ja syvä katkeruus valtasi hänen mielensä,
sillä hän ei ollut toivonut mitään niin hartaasti ja kiihkeästi kuin
saada Lilja omakseen.
"Viekää haaska pois ja heittäkää koirille!" huusi hän. "Joutuin! Tahdon
saada heti tietää, miten tyttö sai surmansa, josta rikoksesta minä
vaadin sinut tilille, Bulalio. Punnitse tarkoin sanasi ja vastaa hyvin,
sillä nyt on henkesi vastauksesi varassa."
Umslopogaas kertoi sepittämänsä jutun, jonka tiedät, isäni, ja kun hän
oli lopettanut, astui Galazi esiin ja kertoi, mitä hän tiesi
tapahtumasta, kuinka hän oli nähnyt erään soturinsa iskevän tytön
kuoliaaksi, minkä soturin hän oli vihansa vimmassa sitten itse iskenyt
kuoliaaksi. Ja muutamat päälliköt, jotka olivat nähneet sekä tytön että
soturin, todistivat Umslopogaasin ja Galazin puhuneen totta.
Dingaan oli sangen vihastunut, mutta tehtyä ei voinut kukaan
tekemättömäksi saada. Lilja oli kuollut ja ainoa syyllinen oli jo
saanut hengellään vastata teostaan ollen siten Dingaanin käden
saavuttamattomissa.
"Lähtekää täältä, te molemmat", sanoi hän Susi-veikoille, "ja viekää
soturinne mukananne. Minä otan karjan ja vangit. Ja olkaa sangen
kiitolliset, että säästän kurjan henkenne, sillä te olette
käyttäytyneet sangen sopimattomasti. Lähditte luvattani sotapolulle
sillä seurauksella, että tyttö, jota sydämeni niin hartaasti ikävöi,
sai surmansa. Toitte tosin hänen ruumiinsa minulle, mutta ette hänen
henkeään."
Kun kuningas sanoi säästävänsä heidän henkensä, hymyili Umslopogaas
julmasti katsahtaen sotureihinsa. Sitten hän tervehti kuningasta ja
kääntyi mennäkseen. Mutta samassa juoksi riveistä eräs soturi Dingaanin
eteen ja huudahti:
"Salliiko kuningas, että sanon kuninkaalle totuuden, ja saanko sitten
levätä kuninkaan suojeluksessa?"
Soturi oli sama, joka oli ollut vahtipäällikkönä sinä yönä, jolloin
kolme henkilöä meni holvikäytävän läpi ja vain kaksi palasi, sama mies,
jonka Umslopogaas oli sitten alentanut tavalliseksi soturiksi.
"Puhu ja ole hyvässä turvassa", vastasi Dingaan.
"Oi kuningas", sanoi soturi, "korvasi on täytetty valheilla. Yönä,
jolloin halakazit lyötiin, olin minä vahtipäällikkönä heidän
luolavarustuksensa portilla. Yö oli hiljainen ja tähtikirkas ja minua
alkoi jo väsyttää päivän rasitusten jälkeen, kun samassa kuulin
askeleita ja portille ilmestyi kolme henkeä -- Bulalio, Susi-Galazi ja
eräs kolmas, joka oli pitkä ja solakka ja kantoi kilpeään korkealla --
näin. He menivät nopeasti ohitseni, mutta tuon kolmannen vaippa hipaisi
minua sysäytyen hiukan sivulle, ja vaipan alla ei ollut miehen rinta,
oi kuningas, vaan naisen -- naisen, joka oli melkein valkoinen
väriltään ja sangen ihana. Ja vetäistessään vaipan paikoilleen tuo
kolmas liikahdutti kilpeään. Kilven takana eivät olleet miehen kasvot,
oi kuningas, vaan tytön -- tytön, joka oli kuuta kauniimpi ja jonka
silmät olivat tähtiä kirkkaammat. Portista meni kolme, mutta vain kaksi
palasi, oi kuningas, ja kurkistaessani heidän jälkeensä minusta näytti,
että tuo kolmas kiiruhti nopeasti ulkopuolella näkyvälle tasangolle
juosten niinkuin tytöt juoksevat. Tiedustellessani vahtipäällikkönä
elefantti Bulaliolta, mihin tuo kolmas oli joutunut, vastasi Bulalio,
että heitä oli ollutkin vain kaksi. Vangeista ei sitäpaitsi käsketty
ketään toteamaan, kuka tuo kuollut tyttö oli, mikä oli nyt myöhäistä,
ja soturi, joka oli maannut kuolleena tytön vieressä, ei ollut saanut
surmaansa Galazin nuijasta. Hänet oli eräs halakazi tappanut luolan
ulkopuolella. Näin omin silmin hänen kaatuvan ja tapoinpa vielä hänen
surmaajansakin. Ja vielä yksi seikka, oi sinä maailman valtias,
arvokkaimmat vangit ja parhain karja eivät ole täällä, vaan Bulalion,
kirveskansan päällikön suuressa kylässä. Olen puhunut, oi kuningas,
koska sydämeni ei siedä valhetta. Olen sanonut sinulle totuuden, oi
kuningas, niin että suojele sinä nyt minua noiden Susi-veikkojen
raivolta, sillä he eivät tunne sääliä."
Petturin puhuessa oli Umslopogaas siirtynyt tuuma tuumalta aivan
huomaamatta yhä lähemmäksi, kunnes hän olisi voinut ulottua mieheen
keihäällä. Kukaan ei huomannut tätä, paitsi minä ja ehkä Galazikin,
sillä kaikki tuijottivat Dingaanin kasvoihin kuin lähenevään
myrskypilveen.
"Älä pelkää, soturi", sähähti Dingaan pyöritellen silmiään; "leijonan
käpälä suojelee sinua, palvelijani."
Kuningas ei ollut ehtinyt sanoa sanottavaansa loppuun saakka, kun
Umslopogaas ponnahti ääntä päästämättä petturin kimppuun. Umslopogaasin
katse oli kauhea nähdä, kun hän iskeytyi paljain käsin mieheen kiinni
vääntäen hirveällä voimallaan silmänräpäyksessä niskat nurin niinkuin
lapsi taittaa kepakon. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt nähdä,
mitä oikein tapahtui -- kuulin vain ilkeän rasahduksen ja miehen
hengetön ruumis lennähti korkeassa kaaressa Dinganin jalkojen juureen
Umslopogaasin huudahtaessa kaikuvalla äänellä:
"Siinä on palvelijasi, kuningas! Totisesti saa hän nyt levätä
suojeluksessasi!"
Sanoja seurasi syvä hiljaisuus, sillä kaikki olivat aivan tyrmistyneet
pelosta ja hämmästyksestä. Olihan tapahtunut jotakin ennenkuulumatonta.
"Tappakaa hänet!" sähähti Dingaan vihdoin raivosta vavisten. "Tappakaa
tuo koira ja kaikki hänen seuralaisensakin!"