kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta
luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja
sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva
kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja
ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.
"Tässä halakazien pesä nyt on", virkkoi Susi-Galazi.
"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin
käsiksi? Puu on oksaton."
"Mutta rungossa on reikä", vastasi Galazi.
Hän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli
tallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren
seinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten
rakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla
kivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan
koettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun
karja oli ajettu sisään.
"Tästä emme pääse", sanoi Galazi. "Seuratkaa minua."
Kierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton
päässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.
"Tuolla on reikä, josta kettu on pujahtanut luolaansa", sanoi Galazi.
He kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin
muurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.
"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?" huusi
Umslopogaas. "Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!"
Kaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta
kuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:
"Tässä ovat hyeenat, Bulalio."
"Koloon sitten!" sanoi Umslopogaas, "ja pitäköön hän, joka pääsee läpi,
puoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun."
Molemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi
polvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin
ojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului
selvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen.
Mies oli saanut surmansa.
"Hänellä oli huono suojelushenki", virkkoi toinen; "katsotaanpa, onko
minun parempi."
Hän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä
erotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua
kuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului
tukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti
siltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei
näkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt
takaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan
vetämään häntä pois.
Soturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan
surullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää
synkän näköisinä.
"Susi olen nimeltäni", sanoi Galazi, "eikä susi saa pelätä pimeätä;
sitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten
velvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään", ja hän
heittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli
kurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: "Odotahan, Galazi! Olen
keksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te,
lapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän
liikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme,
sillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä
kuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö -- Susi-Galazi, jos
hän on silloin vielä elossa."
"Älä puhu minusta, Bulalio", sanoi Galazi, "sillä me kuolemme yhdessä
niinkuin olemme eläneetkin."
"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako
enää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti,
eivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja
odottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat -- olkaa silloin
varuillanne. Hyvästi lapseni!"
"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne
harhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja."
Umslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa
edessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy
eteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja
kosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä
jalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä
miehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että
miehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä
putoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten
hän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota
suunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein
pimeä. "Tämäpä sopiikin hyvin", tuumi Umslopogaas, "sillä tässä ei voi
erottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä." Samassa
hän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.
"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia", virkkoi joku, "he
pelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua", ja joku
nauroi.
Umslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta
selässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle
erään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.
"Kautta ihanan Liljamme!" huusi eräs soturi, "tuossa on kolmas! Tässä
sinulle, sinä zulu-rotta!" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan.
"Ja tässä!" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella
voimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. "Ja tässä! Ja tässä!
Ja tässä!" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.
Umslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. "Kyllä
riittää", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. "Tuo ei palaa enää
milloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla
katsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki.
Rientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän."
Hän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas
odottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen.
Miehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä
välähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja
ennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo
eräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.
"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!" huusi hän, kun
sotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle
ja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän
nokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin
näkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset
saartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten
hyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta,
mutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan.
Suurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan
kaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa
sitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.
Galazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui
vimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli
pian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen
kuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen
toisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun
melskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun
niinkuin muut syöksyvät veteen -- nyt niitä oli kymmenen, nyt
parikymmentä -- ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei
hyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa,
ja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.
V.
NADA.
Umslopogaas tarkasti väkensä, ja virkkoi sitten:
"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit
piilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi,
astu sinä tilalleni ja johda meitä."
Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin
laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä
karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin
suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri
kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.
"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen
mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta
nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät
koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui
luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä
vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta
vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli.
Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi
jäljellä -- niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit
kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja
oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.
Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan
nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti
Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja
solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa
edessä.
"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei
osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että
säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:
"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?"
Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta
äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt
toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon
jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi,
mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota
seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei
ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli
väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti
ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat
kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko
olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme
keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut
Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten
kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen
Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan
hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.
Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä
tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen
soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin
valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää
taistelun riehuessa heidän ympärillään.
"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?" kysyi Umslopogaas
vihdoin.
"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi.
Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita
rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja
lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."
Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen
kädestään.
"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja
sano, kuka olen."
Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen.
Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton
hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas,
veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin
kuolleena kuin elävänäkin."
Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän
oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.
"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran
hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran -- ja
vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön,
veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme
jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan
oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen
olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua
naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät,
veljeni, jos vain voit."
Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai
loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle:
"Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen
nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään
tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin
hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa
ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli
päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä
yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät
Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat
avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.
Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista,
ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten
varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa
kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo
tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä
kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa
maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat
vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin
kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen
äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat
antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä
hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä
naimisiin.
"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas.
"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."
"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.
Tahdon olla yksin."
"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin
tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän
karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun
kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä
tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni
tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut
suunnitelmani."
Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui
maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi,
älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa
minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut,
eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut
päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä.
Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen
lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut
kuolemasta häpeään!"
Niin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, ja
Umslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa Nadaa
Dingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopulta
Balekan kohtalon.
"Niitä on paljon, Nada", sanoin hän, "joiden mielestä ei olisi mikään
onnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi."
"Minun laitani on toisin", vastasi Nada. "Ei, ennen kuolen; omalla
kädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan."
Umslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset
avioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan
vain: "Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy
mennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä
sanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota
hänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin
vihan ja pelastaakseni henkeni?"
"Sano näin, veljeni", vastasi Nada hetkisen mietittyään: "Sano, että
Lilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa
taistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut;
näetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin
tytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään,
kunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun
kuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin
tamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun
on valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään
pimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja,
jonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan
vimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa
kaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin
tyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella
piirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa
selostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi."
"Mutta miten sitten käy, Nada", kysyi Umslopogaas, "kun mieheni näkevät
sinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä
maassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?"
"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas.
Sinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun
nuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin
kuka voi sanoa, että olen Lilja?"
"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten,
kohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?"
"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren
juurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen
muotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne."
Umslopogaas selitti tien tarkkaan ja Nada kuunteli vaieten.
"Hyvä on", sanoi hän. "Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne
jaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon,
niin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut,
Umslopogaas veljeni."
"Varmasti, sisareni", vastasi Umslopogaas. "Tie on pitkä, ja monet
vaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä
turvapaikkaa", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi,
ettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.
"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava", vastasi Nada
hymyillen. "Muuta keinoa ei valitettavasti ole."
Umslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä
Galazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten
ja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää
kauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan
ihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet
oman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen
tilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti
aivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.
Nada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas
närkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. "Olen puhunut, mitä
sydämeni sanoo", vastasi hän.
Sitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva,
ja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön,
jonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita,
jotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.
"He nukkuvat rauhassa", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, "niin on
suloista saada levätä."
"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö", murahti Galazi, ja Nada värisi
jälleen.
Tuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin
luolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs
kirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi
lähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan
seuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän
varjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja
kuivattua lihaa.
Vihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli
raivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat
saaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä
miehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille,
jotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin
väsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he
näkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.
Umslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa
taampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi,
että hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle
ja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.
"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme", sanoi Umslopogaas Nadan
häivyttyä pimeään.
"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan", vastasi Galazi.
"Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä
hänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän
on kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan."
Umslopogaas ei vastannut, vaan astui hitaasti aukon läpi.
"Kuinka tämä on käsitettävissä?" sanoi vahtipäällikkö. "Kolme meni
ulos, mutta vain kaksi palasi."
"Vaiti!" ärjäisi Umslopogaas. "Oletko humaltunut halakazien oluesta vai
oletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme
olleen soturin palautin leiriin!"
"Olkoon niin, isä", vastasi soturi. "Kaksi meni ja kaksi tuli. Kaikki
hyvin!"
VI.
TULIKOE.
Aamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli
syöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka
olivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta.
Umslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä,
joka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan
saaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun,
joka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui
Umslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja
saaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui --
tyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia
tämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit
sanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi
kädessä -- mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?
Kaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui
Galazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa
edeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä
hyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri
kun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja
rukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies,
vaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien
jättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta
naisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut
soturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli
väliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi
raivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja
pyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.