He seisoivat nyt katsellen edessään kohoavaa kukkulaa, joka oli noin

kolmetuhatta askelta ympärimitaten. Kukkula ei ollut korkea, mutta

luoksepääsemätön, jonka äkkijyrkillä seinämillä vain kalliokaniinit ja

sisiliskot saattoivat kiipeillä. Ketään ei näkynyt. Lähellä oleva

kaupunkikin oli aivan autio ja kuitenkin oli maa täynnä eläinten ja

ihmisten jalanjälkiä, ja vuoren sisältä kuului karjan ammumista.

"Tässä halakazien pesä nyt on", virkkoi Susi-Galazi.

"Pesäpä todellakin", sanoi Umslopogaas; "mutta miten pääsemme muniin

käsiksi? Puu on oksaton."

"Mutta rungossa on reikä", vastasi Galazi.

Hän lähti kulkemaan edellä ja pian tultiin paikkaan, jossa maa oli

tallattu liejuksi kuten ainakin karja-aitauksen veräjällä. Vuoren

seinässä oli matalahko luolan tapainen aukko, teidän valkoisten miesten

rakentamain holvien kaltainen. Mutta nyt oli aukko täytetty suurilla

kivilohkareilla kattoon saakka, niin ettei ollut ajattelemistakaan

koettaa pyrkiä siitä sisälle. Käytävä oli täytetty sen jälkeen kun

karja oli ajettu sisään.

"Tästä emme pääse", sanoi Galazi. "Seuratkaa minua."

Kierrettiin vuoren pohjoispuolelle ja siellä seisoi parin keihäänheiton

päässä vahdissa eräs soturi, joka katosi heti tulijat huomattuaan.

"Tuolla on reikä, josta kettu on pujahtanut luolaansa", sanoi Galazi.

He kiiruhtivat paikalle ja keksivät kalliossa reiän, joka oli tuskin

muurahaiskarhun koloa suurempi. Reiästä kajasti valoa ja kuului ääniä.

"Missä on nyt hyeena, joka etsii itselleen uutta pesää?" huusi

Umslopogaas. "Sata nautaa sille, joka ryömii lävitse ja avaa tien!"

Kaksi nuorukaista, jotka voiton hurmaamina eivät halunneet mitään muuta

kuin mainetta ja saalista, hypähti esiin huudahtaen:

"Tässä ovat hyeenat, Bulalio."

"Koloon sitten!" sanoi Umslopogaas, "ja pitäköön hän, joka pääsee läpi,

puoliaan niin kauan, että toiset ehtivät apuun."

Molemmat hyökkäsivät reiälle, ja ensiksi paikalle ehättänyt heittäytyi

polvilleen ja ryömi sisään kilpeen nojaten ja keihäs eteenpäin

ojennettuna. Reikä pimeni hetkeksi ja miehen liikehtiminen kuului

selvästi. Sitten kuului pari kumeata iskua, ja valo ilmestyi jälleen.

Mies oli saanut surmansa.

"Hänellä oli huono suojelushenki", virkkoi toinen; "katsotaanpa, onko

minun parempi."

Hän laskeutui polvilleen ja ryömi sisään kuten toinenkin, mutta sillä

erotuksella, että hän piti kilpeä päänsä päällä. Hetkisen kuluttua

kuultiin iskujen satavan kumahdellen häränvuotakilpeen ja sitten kuului

tukahdettua vaikerrusta. Hän oli myöskin saanut surmansa, mutta näytti

siltä, että hänen ruumiinsa oli jäänyt reikään, sillä mitään valoa ei

näkynyt. Niin oli käynytkin. Iskun saatuaan oli mies vetäytynyt

takaisin reikään kuollen sinne, eikä toiselta puolelta tullut kukaan

vetämään häntä pois.

Soturit tuijottivat aukkoon neuvottomina ja ymmällä, sillä olihan

surullista kuolla noin. Umslopogaas ja Galazikin katselivat reikää

synkän näköisinä.

"Susi olen nimeltäni", sanoi Galazi, "eikä susi saa pelätä pimeätä;

sitäpaitsi ovat nuo tuolla sisäpuolella heimolaisiani, joten

velvollisuuteni on rientää ensimmäisenä heitä tervehtimään", ja hän

heittäytyi polvilleen pitemmittä puheitta. Mutta Umslopogaas, joka oli

kurkistanut aukkoon vielä kerran, huudahti: "Odotahan, Galazi! Olen

keksinyt keinon, ja tahdon mennä edellä. Seuraa sinä jäljessäni. Ja te,

lapseni, huutakaa huikeasti, niin ettei kukaan voi kuulla meidän

liikkuvan, ja jos pääsemme läpi, seuraatte te nopeasti jäljessämme,

sillä emme jaksa pitää aukon suuta kauankaan hallussamme. Jos minä

kuolen, niin valitkaa itsellenne toinen päällikkö -- Susi-Galazi, jos

hän on silloin vielä elossa."

"Älä puhu minusta, Bulalio", sanoi Galazi, "sillä me kuolemme yhdessä

niinkuin olemme eläneetkin."

"Olkoon niin, Galazi. Valitkaa sitten joku toinen ja älkää koettako

enää pyrkiä tätä tietä sisälle, sillä jos meidän käy onnettomasti,

eivät tästä toisetkaan pääse. Hankkikaa itsellenne syötävää ja

odottakaa, kunnes nuo sakaalit tuskastuvat -- olkaa silloin

varuillanne. Hyvästi lapseni!"

"Hyvästi, isä! Ole varovainen, ettei meidän tarvitse jäädä tänne

harhailemaan hylättyinä kuin paimeneton karja."

Umslopogaas irroitti kilpensä ja ryömi reikään pitäen tapparaa

edessään, ja Galazi seurasi hänen kintereillään. Kun oli päästy

eteenpäin noin kuusi keihäänmittaa, ojensi Umslopogaas kätensä ja

kosketti, niinkuin hän oli arvannutkin, äsken surmansa saanutta miestä

jalkaan. Tuo aina neuvokas Umslopogaas teki nyt näin: hän työnsi päänsä

miehen reisien alle ja pujottelihe vähitellen eteenpäin, niin että

miehen ruumis oli vihdoin kokonaan hänen selässään, ja estääkseen sitä

putoamasta hän piteli sitä toisella kädellään nilkoista kiinni. Sitten

hän ryömi jälleen eteenpäin ja huomasi lähestyvänsä reiän suuta, jota

suunnattomat kallionlohkareet varjostivat, niin että paikka oli melkein

pimeä. "Tämäpä sopiikin hyvin", tuumi Umslopogaas, "sillä tässä ei voi

erottaa kuollutta elävästä. Saan ehkä nähdä auringonkin vielä." Samassa

hän kuuli halakazisoturien puhelevan reiän suulla.

"Tämä ei taida miellyttää noita zulu-rottia", virkkoi joku, "he

pelkäävät rotanpyydystäjän keppiä. Kerrassaan hienoa urheilua", ja joku

nauroi.

Umslopogaas työntyi eteenpäin mahdollisimman nopeasti pitäen kuollutta

selässään ja tuli äkkiä reiän suulla olevalle avonaiselle paikalle

erään suuren kivilohkareen synkkään varjoon.

"Kautta ihanan Liljamme!" huusi eräs soturi, "tuossa on kolmas! Tässä

sinulle, sinä zulu-rotta!" Ja hän iski kuollutta tuimasti nuijallaan.

"Ja tässä!" huusi toinen syösten keihäänsä kuolleen läpi sellaisella

voimalla, että kärki haavoitti Umslopogaasiakin. "Ja tässä! Ja tässä!

Ja tässä!" toistivat toiset lyödessään ja pistäessään.

Umslopogaas päästi nyt valittavan äänen ja makasi sitten hiljaa. "Kyllä

riittää", sanoi soturi, joka oli iskenyt ensin. "Tuo ei palaa enää

milloinkaan Zulu-maahan ja minä luulen, että vain harvat haluavat tulla

katsomaan, mihin hän on joutunut. Lopettakaamme jo tämä leikki.

Rientäkää hakemaan kiviä, joilla tukimme reiän."

Hän kääntyi poispäin kuten toisetkin ja juuri sitä oli Umslopogaas

odottanutkin. Hän pudotti ruumiin selästään ja ponnahti seisoalleen.

Miehet kuulivat jotakin ja kääntyivät päin, mutta samassa Itkuntekijä

välähti, ja mies, joka oli vannonut Liljan nimeen, valahti maahan. Ja

ennenkuin toiset olivat ehtineet ajatellakaan, seisoi Umslopogaas jo

eräällä suurella kivilohkareella kuin hirvi taivasta vasten.

"Zulu-rottaa ei tapeta niinkään helposti, te kärpät!" huusi hän, kun

sotureita alkoi parveilla joka taholta häntä kohti. Hän iski oikealle

ja vasemmalle ja niin nopeasti, että iskuja tuskin erotti, sillä hän

nokki jälleen vain tapparansa piikillä. Ja vaikka iskijä tuskin

näkikään, kaatuili miehiä joka taholla, isäni. Nyt olivat viholliset

saartaneet hänet kokonaan koettaen kavuta lohkareita ylös kiveä vasten

hyrskyvän virran lailla. Häntä kohti suunnattiin iskuja joka taholta,

mutta edestä ja sivuilta tulevat kykeni Itkuntekijä helposti torjumaan.

Suurin vaara uhkasi takaapäin. Umslopogaas oli jo saanut haavan

kaulaansa ja keihäs kohosi jo lävistääkseen hänen selkänsä, kun samassa

sitä pitelevä käsi herpaantui ainiaaksi.

Galazi oli kiiruhtanut apuun ja joutui ajoissa. Vartija heilui

vimmatusti ja iskuja sateli niin tiheästi, että Umslopogaasin selkä oli

pian vapaa. Veikot huhtoivat ja riehuivat kuin pahathenget, ja hetkisen

kuluttua alkoi aukosta ilmestyä kirveskansan soturien töyhtöjä toinen

toisensa jälkeen, ja levänneitä käsivarsia sekaantui taistelun

melskeeseen. Miehet ilmestyivät nopeasti kuin aaveet syöksyen otteluun

niinkuin muut syöksyvät veteen -- nyt niitä oli kymmenen, nyt

parikymmentä -- ja halakazit kääntyivät pakoon, sillä vastarinta ei

hyödyttänyt mitään. Loput tapparan sotureista ryömivät sisään rauhassa,

ja ilta alkoi jo pimetä, ennenkuin kaikki olivat sisäpuolella.

V.

NADA.

Umslopogaas tarkasti väkensä, ja virkkoi sitten:

"On jo kovin pimeä, mutta meidän täytyy karkoittaa nuo kaniinit

piilopaikoistaan. Sinä tiedät heidän kolonsa ja tunnet tiet, Galazi,

astu sinä tilalleni ja johda meitä."

Galazi noudatti kehoitusta ja kääntyi vasemmalle, jolloin saavuttiin

laajalle aukeamalle, jonka keskellä oli kaivo ja joka oli täynnä

karjaa. Hetkisen kuluttua hän kääntyi jälleen vasemmalle ja nyt tultiin

suuren luolan suulle, joka oli aivan pimeä, mutta lähellä oli suuri

kasa kuivia risuja, joista voitiin tehdä soihtuja.

"Tuossa on meille valoa", sanoi Galazi kasaa osoittaen, ja joka toinen

mies sieppasi käteensä soihdun, jotka sytytettiin lähellä loimuavasta

nuotiosta. Sitten hyökättiin sisään soihtuja heilutellen ja keihäät

koholla. Halakazit iskivät vastaan viimeisen kerran, ja pian riehui

luolassa raivoisa taistelu, jota ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä

vihollisen rohkeus oli mennyt. Wow! En tiedäkään, kuinka monta

vihollista tuossa taistelussa surmattiin, mutta paljon niitä oli.

Umslopogaasin sotaretken jälkeen oli halakazien heimosta vain nimi

jäljellä -- niin perinpohjin heidät kukistettiin. Kirveskansan soturit

kaahasivat vihollisen luolasta tuolle avoimelle paikalle, johon karja

oli ajettu, ja siellä eläinten keskellä taistelu vihdoin taukosi.

Umslopogaas näki joukon miehiä ryhmittyneen erääseen luolan

nurkkaukseen ikäänkuin suojellakseen jotakin. Hän hyökkäsi kohti

Galazin ja toisten seuratessa ja näki ryhmän hajauduttua pitkän ja

solakan miehen, joka nojasi kallioseinään pitäen kilpeä kasvojensa

edessä.

"Pelkuri raukka!" ärjäisi hän ja löi. Tappara puhkaisi kilven, mutta ei

osunut takana olevaan päähän, vaan iski helähtäen kallioon, niin että

säkenet sinkoilivat. Samassa lausui suloinen ääni:

"Ah, älä tapa minua, soturi! Miksi olet minulle vihainen?"

Kilpi oli tarttunut tapparan terään ja luiskahti pitäjän kädestä, mutta

äänen soinnussa oli jotakin, mikä vaikutti, ettei Umslopogaas iskenyt

toistamiseen; oli kuin tuon äänen soinnahdus olisi herättänyt eloon

jonkun lapsuudenmuiston hänen sydämessään. Soihtu paloi himmeästi,

mutta hän ojensi sen eteenpäin voidakseen tarkastaa lähemmin tuota

seinää vasten painautuvaa miestä. Puku oli miehen, mutta tuo vartalo ei

ollut miehen vartalo, vaan paremminkin nuoren, kauniin naisen, joka oli

väriltään melkein valkoinen. Kasvoja peittävät kädet vaipuivat hitaasti

ja nyt saattoi Umslopogaas nähdä hänet selvästi. Silmät olivat kirkkaat

kuin tähdet, kihara tukka aaltoili olkapäillä saakka, ja tytön koko

olemus oli niin kaunis ja viehättävä, ettei sellaista ole kansamme

keskuudessa toista nähty. Ja niinkuin tuo äänen sointu oli palauttanut

Umslopogaasin mieleen muiston jostakin, jonka hän oli kauan sitten

kadottanut, niin näyttivät nuo säteilevät silmätkin katsovan häneen

Vuosikausia kestäneen pimeyden halki, ja tuo kauneus palauttavan

hänelle, hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä.

Hän katseli tyttöä, joka seisoi siinä kaikessa viehkeydessään, ja tämä

tuijotti tuohon voimakkaaseen, veren punaamaan, hirveän näköiseen

soturiin. He katselivat toisiaan kauan soihdun häilyvän liekin

valaistessa heitä, luolan seinää ja Itkuntekijän leveätä terää

taistelun riehuessa heidän ympärillään.

"Mikä on nimesi, joka olet niin kaunis katsella?" kysyi Umslopogaas

vihdoin.

"Liljankukka on nimeni nyt, mutta minulla oli ennen toinenkin nimi.

Olin kerran Nada, Mopon tytär, mutta sekä nimi että kaikki, joita

rakastin, ovat kuolleet, ja minä menen heidän luokseen. Tapa minut ja

lopeta tuskani. Suljen silmäni, etten näe suuren tapparasi välähtävän."

Umslopogaas katsoi häneen jälleen ja Itkuntekijä heltisi hänen

kädestään.

"Katso minuun, Nada Mopon tytär", sanoi hän matalalla äänellä, "ja

sano, kuka olen."

Tyttö katsoi ja kumartui kiihkeästi eteenpäin ja katsoi toistamiseen.

Kasvojen piirteet jäykistyivät, ja niille kuvastui sanoin kuvaamaton

hämmästys. "Kautta sydämeni", huudahti hän, "sinä olet Umslopogaas,

veljeni, joka on kuollut ja jota ainoata minä olen rakastanut niin

kuolleena kuin elävänäkin."

Umslopogaas painoi hänet povelleen ja suuteli häntä, sisarta, jonka hän

oli jälleen monien vuosien kuluttua löytänyt, ja Nada suuteli häntä.

"Nyt suutelet minua", sanoi Nada, "ja äsken leikkasi tapparasi kiemuran

hiuksistani hairahtuen päästäni vain sormen leveyden verran -- ja

vieläkin kaikuu taistelunmelske korvissani! Esitän sinulle pyynnön,

veljeni, vain yhden pyynnön: anna surmaamisen tauota, kun olemme

jälleen löytäneet toisemme. Halakazit on voitettu, mikä on heille aivan

oikein, sillä juuri samoin hekin surmasivat ne, joiden luona ennen

olin. He ovat kuitenkin kohdelleet minua hyvin pakottamatta minua

naimisiin ja suojellen minua Dingaanilta, niin että säästä heidät,

veljeni, jos vain voit."

Umslopogaas kääntyi ja huusi kaikuvalla äänellä, että surmaaminen sai

loppua, ja seuraava käsky lähetettiin kiireesti joka taholle:

"Taistelun piti heti tauota, ja jokainen, joka sen jälkeen

nosti kätensä jotakin halakazia vastaan, sai maksaa hengellään

tottelemattomuutensa." Soturit tottelivat, vaikka käsky annettiinkin

hiukan liian myöhään, ja jäljellä olevat halakazit saivat olla rauhassa

ja paeta minne tahtoivat, paitsi osa naisia ja lapsia, jotka oli

päätetty viedä mukana vankeina. Ja halakazit kiiruhtivat kauas sinä

yönä yhtymättä enää milloinkaan yhdeksi heimoksi, sillä he pelkäsivät

Susi-Galazia, joka olisi tullut heidän päällikökseen. He hajautuivat

avaraan maailmaan muukalaisten keskuuteen.

Kun soturit olivat syöneet itsensä kylläisiksi halakazien varastoista,

ja karja ajettu kokoon ja vartijat sijoitettu kaikkien yllätysten

varalta, keskusteli Umslopogaas kauan kahdenkesken Nada Liljan kanssa

kertoen tälle kaikki kohtalonsa. Nada kertoi myös tarinansa, jonka jo

tiedät, isäni, kuinka hän oli elellyt äitinsä keralla eräässä pienessä

kylässä, joka maksoi veroa halakazeille, ja kuinka hänen kauneutensa

maine oli levinnyt kaikkialle. Hän kuvasi, miten halakazit olivat

vaatineet häntä haltuunsa ryöstäen hänet viimein asevoimalla, jolloin

kylä hävitettiin ja asukkaat surmattiin, niiden mukana hänen

äitinsäkin. Siitä lähtien hän oli ollut halakazien luona, jotka olivat

antaneet hänelle nimen Lilja ja jotka olivat aina kohdelleet häntä

hyvin ja kunnioittavasti hänen kauneutensa tähden, pakottamatta häntä

naimisiin.

"Ja miksi et tahdo mennä naimisiin Nada-sisareni?" kysyi Umslopogaas.

"Olethan jo kauan sitten ollut naimaiässä."

"En tiedä", vastasi Nada katsoen maahan. "Minulla ei ole siihen halua.

Tahdon olla yksin."

"Tiedätkö, Nada", sanoi Umslopogaas hetkisen kuluttua, "miksi lähdin

tälle retkelle ja miksi halakazit on tuhottu ja hajoitettu ja heidän

karjansa minun saaliinani? Sanonpa sen sinulle: olin kuullut huhun

kertovan eräästä Lilja-nimisestä tytöstä, naisten ihanimmasta, ja minä

tulin hakemaan häntä vaimoksi Dingaanille. Saamalla sinut haltuuni

tahdoin päästä sovintoon Dingaanin kanssa, ja nyt olen toteuttanut

suunnitelmani."

Kuullessaan tämän Nada alkoi vavista ja purskahti itkuun. Hän vaipui

maahan ja syleili Umslopogaasin polvia rukoillen liikuttavasti: "Oi,

älä kohtele niin julmasti minua, omaa sisartasi. Ota tapparasi ja tapa

minut, tee loppu kauneudestani, joka on niin paljon pahaa aiheuttanut,

eniten kuitenkin minulle itselleni! Soisinpa, etten olisi liikauttanut

päätäni kilven takana, vaan antanut tapparan tärähtää täydeltä terältä.

Olenhan miehen puvussa, niin että olisin voinut kuoliakin miehen

lailla. Ah! Olkoon naisellinen heikkouteni kirottu, joka pelasti minut

kuolemasta häpeään!"

Niin hän rukoili Umslopogaasia liikuttavan suloisella äänellä, ja

Umslopogaasin sydän värähti, vaikka hän ei aikonutkaan luovuttaa Nadaa

Dingaanille, niinkuin Baleka oli annettu Chakalle, saamaan ehkä lopulta

Balekan kohtalon.

"Niitä on paljon, Nada", sanoin hän, "joiden mielestä ei olisi mikään

onnettomuus joutua päälliköistä ensimmäisen vaimoksi."

"Minun laitani on toisin", vastasi Nada. "Ei, ennen kuolen; omalla

kädelläni surmaan itseni, jos niin tarvitaan."

Umslopogaas ihmetteli suuresti, miksi Nadalla oli sellaiset ajatukset

avioliitosta, mutta ei ilmaissut mietteitään sanallakaan, virkkoipahan

vain: "Sanopas nyt sitten, Nada, miten minä tästä selviän? Minun täytyy

mennä Dingaanin luo niinkuin lupasin isälleni Mopolle, ja mitä minä

sanon, kun Dingaan tiedustelee Liljaa, jota lähdin poimimaan ja jota

hänen sydämensä halajaa? Mitä minä sanon torjuakseni päältäni Dingaanin

vihan ja pelastaakseni henkeni?"

"Sano näin, veljeni", vastasi Nada hetkisen mietittyään: "Sano, että

Lilja, joka oli pukeutunut soturiksi, sai erehdyksessä surmansa

taistelussa. Miehistäsi ei tiedä kukaan, että olet löytänyt minut;

näetkös, voittonsa hetkellä heillä on muutakin ajattelemista kuin

tytöt. Suunnitelmani on tämä: lähdemme nyt tähtien valossa etsimään,

kunnes löydämme jonkun kauniin tytön ruumiin, sillä taistelun

kuumuudessa surmattiin epäilemättä naisiakin, ja puetamme sen soturin

tamineisiin ja vedämme jonkun kaatuneen soturisi lähelle. Aamulla, kun

on valoisa, näytät ruumista, jonka kätkemme johonkin synkkään

pimentoon, ohimennen päälliköllesi ja sanot, että siinä lepää Lilja,

jonka eräs soturisi iski kuoliaaksi. Miehen nujersit sitten vihan

vimmassa tytön viereen. Näky ei herätä sen suurempaa mielenkiintoa

kaikkien kaatuneiden keskellä, ja jos he sattumalta tarkastaisivatkin

tyttöä lähemmin, ajattelisivat he, että kuolema on jo ehtinyt turmella

piirteiden kauneuden. Siten voivat monet silminnäkijät vahvistaa

selostuksesi oikeaksi ja Dingaan on uskova sanasi."

"Mutta miten sitten käy, Nada", kysyi Umslopogaas, "kun mieheni näkevät

sinut vankein joukossa ja tuntevat sinut kauneudestasi? Onko tässä

maassa sitten kaksi sinun laistasi Liljaa?"

"Minua ei tunneta, sillä minua ei nähdä toisten joukossa, Umslopogaas.

Sinun täytyy toimittaa minut täältä jo tänä yönä. Pukeudun

nuorukaiseksi ja kääriydyn peitteeseen, ja jos kohtaamme jonkun, niin

kuka voi sanoa, että olen Lilja?"

"Entä minne aiot mennä, Nada? Kuollaksesiko? Täytyykö meidän sitten,

kohdattuamme toisemme vuosien kuluttua, erota jälleen iäksi?"

"Missä sanoitkaan nykyisin asuvasi, veljeni? Erään Kummitusvuoren

juurella, joka tunnetaan siitä, että sen huippu on vanhan naisen

muotoinen, vai mitä? Neuvo minulle tie sinne."

Umslopogaas selitti tien tarkkaan ja Nada kuunteli vaieten.

"Hyvä on", sanoi hän. "Olen vahva ja jalkani ovat nopeat; ehkäpä ne

jaksavat viedä minut niin kauas, ja jos pääsen tuon vuoren varjoon,

niin ehkäpä löydät sieltä jonkun majan, johon voit kätkeä minut,

Umslopogaas veljeni."

"Varmasti, sisareni", vastasi Umslopogaas. "Tie on pitkä, ja monet

vaarat vaanivat yksin vaeltavaa tyttöä, jolla ei ole ruokaa eikä

turvapaikkaa", ja puhuessaan hän ajatteli Zinitaa, sillä hän arvasi,

ettei tämä rakastaisi Nadaa, vaikka Nada olikin vain hänen sisarensa.

"Taival on kuitenkin käveltävä ja vaarat voitettava", vastasi Nada

hymyillen. "Muuta keinoa ei valitettavasti ole."

Umslopogaas kutsui luokseen Susi-Galazin ja kertoi tälle kaikki, sillä

Galazi oli ainoa, johon hän empimättä luotti. Galazi kuunteli vaieten

ja katseli ihmeissään tähtien himmeässä valossa Nadan viehättävää

kauneutta. Kun kaikki oli kerrottu, sanoi hän vain, ettei hän lainkaan

ihmetellyt, miksi halakazit olivat uhmanneet Dingaania ja aiheuttaneet

oman tuhonsa. Omasta puolestaan hän ei ollut kuitenkaan tyytyväinen

tilanteeseen, sillä kuolema ei ollut vielä kylläinen; sen tähti loisti

aivan heidän edessään, ja hän viittasi Nadaan.

Nada värisi nuo pahaa ennustavat sanat kuullessaan ja Umslopogaas

närkästyi, mutta Galazi ei peruuttanut sanojaan. "Olen puhunut, mitä

sydämeni sanoo", vastasi hän.

Sitten he lähtivät etsimään ruumista, joka olisi tarkoitukseen sopiva,

ja pian he löysivätkin, mitä hakivat, erään solakan ja kauniin tytön,

jonka Galazi kantoi suureen luolaan. Siellä oli nyt vain kuolleita,

jotka lepäsivät sikin sokin viimeistään untaan nukkuen.

"He nukkuvat rauhassa", sanoi Nada katsahtaen kaatuneisiin, "niin on

suloista saada levätä."

"Sen saamme mekin pian kokea, tyttö", murahti Galazi, ja Nada värisi

jälleen.

Tuo kuollut tyttö puettiin sitten soturin tamineisiin ja kannettiin

luolan pimeimpään kolkkaan. Keihäs ja kilpi asetettiin viereen ja eräs

kirveskansan kaatunut soturi kiskaistiin lähelle. Umslopogaas ja Galazi

lähtivät nyt muka vahteja tarkastamaan kiertäen paikasta toiseen Nadan

seuratessa heitä vartijana. Hänellä oli keihäs ja kilpi, jolla hän

varjosti kasvojaan, ja selässä pieni mytty, jossa oli jauhoja ja

kuivattua lihaa.

Vihdoin he saapuivat aukolle, josta karja oli ajettu sisään. Kivet oli

raivattu pois, niin että nuo Nadan pyynnöstä säästetyt halakazit olivat

saaneet paeta rauhassa ja esteettömästi, mutta nyt oli käytävä

miehitetty yllätysten varalta. Umslopogaas huusi vartijasotureille,

jotka tervehtivät häntä, mutta hän huomasi miesten olevan niin

väsyksissä, että oli melkein sama, mitä heille sanoi, tahi mitä he

näkivät. Hän meni edellä ja pian oltiin tasangolla aukon ulkopuolella.

Umslopogaas ja Nada sanoivat toisilleen jäähyväiset Galazin seisoessa

taampana, ja kun Umslopogaas palasi hetkisen kuluttua, huomasi Galazi,

että hän oli murheellinen ja synkän näköinen. Galazi katsahti aavikolle

ja näki Nadan häipyvän yöhön nopeasti kuin pääskynen.

"En tiedä, milloin taas toisemme kohtaamme", sanoi Umslopogaas Nadan

häivyttyä pimeään.

"Soisin, ettette näkisi toisianne enää milloinkaan", vastasi Galazi.

"Olen varma, että sisaresi aiheuttaa paljon suuremman tapon kuin mitä

hänen kauneutensa on nyt aikaansaanut, jos te kohtaatte toisenne. Hän

on kuolontähti, joka saa ilmestyessään taivaan punoittamaan."

Umslopogaas ei vastannut, vaan astui hitaasti aukon läpi.

"Kuinka tämä on käsitettävissä?" sanoi vahtipäällikkö. "Kolme meni

ulos, mutta vain kaksi palasi."

"Vaiti!" ärjäisi Umslopogaas. "Oletko humaltunut halakazien oluesta vai

oletko sokea tahi nukuksissa? Kaksi meni ja kaksi tuli. Mukanamme

olleen soturin palautin leiriin!"

"Olkoon niin, isä", vastasi soturi. "Kaksi meni ja kaksi tuli. Kaikki

hyvin!"

VI.

TULIKOE.

Aamulla soturit heräsivät unen virkistäminä, ja kun aamiainen oli

syöty, tarkasti Umslopogaas joukot. Melkein puolet miehistä, jotka

olivat eilen nähneet auringon nousevan, nukkuivat ikuista unta.

Umslopogaas kulki riviltä toiselle kiittäen hyvin suoritetusta työstä,

joka oli tuottanut tekijälleen mainetta ja kunniaa ja arvokkaan

saaliin. Soturit virittivät molempien päälliköitten kunniaksi laulun,

joka vyöryi mahtavana kentän yli, ja kun laulu oli vaiennut, puhui

Umslopogaas jälleen. Voitto oli suuri ja kunniakas, sanoi hän, ja

saaliiksi saadun karjan lukumäärä suunnaton, mutta jotakin puuttui --

tyttö, jota hän oli tullut hakemaan lahjaksi Dingaanille ja jonka takia

tämä sota oli alettukin. Mihin oli Liljankukka joutunut? Vangit

sanoivat hänet nähdyn eilen muiden joukossa miehen asussa ja kilpi

kädessä -- mihin oli hän sitten nyt hävinnyt?

Kaikki soturit sanoivat, ettei kukaan ollut nähnyt häntä. Silloin astui

Galazi esiin ja puhui niin kuin he olivat Umslopogaasin kanssa

edeltäpäin sopineet. Kun oli rynnätty luolaan, oli eräs hänen miehensä

hyökännyt erään vihollissoturin kimppuun tappaakseen tämän, mutta juuri

kun keihäs kohosi iskuun, oli tuo vihollissoturi pudottanut kilpensä ja

rukoillut armoa, jolloin Galazi oli nähnyt, ettei hän ollutkaan mies,

vaan nuori ja kaunis tyttö. Galazi oli huutanut soturille käskien

jättämään tytön rauhaan, sillä olihan jyrkästi kielletty tappamasta

naisia, mutta tuo verenvuodatuksesta ja voitonriemusta huumaantunut

soturi oli karjaissut vastaan, että mies tahi nainen, mitä sillä oli

väliä, kaikkien täytyi kuolla, ja tappanut tytön. Silloin oli Galazi

raivoissaan kohottanut nuijansa ja iskenyt miehen hengettömäksi, ja

pyysi nyt anteeksi, jos hän oli tehnyt väärin.

Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja Kertomus zulukaffereista · 第 3 / 10 段