kuin väkäkeihäs, ja hän lopetti kokouksen vastaamatta mitään.
Seuraavana aamuna kuningas lupasi allekirjoittaa luovutussopimuksen,
joka takasi buureille heidän pyytämänsä alueen omistusoikeuden, ja
kaikki oli rauhallista kuin tyynenä päilyvä järvi. Mutta ennenkuin
paperi allekirjoitettiin, piti kuningas suuret tanssipidot, jotka
kestivät kolme päivää, sillä kaupunki oli tulvillaan sotaväkeä, mutta
kolmantena päivänä saivat rykmentit käskyn poistua, paitsi yhtä,
nuorukaisista kokoonpantua, joka sai käskyn jäädä. Ihmettelin koko
ajan, mitä Dingaanilla oikein mahtoi olla mielessä, ja pelkäsin
vieraiden puolesta. Rykmentti oli saanut salaiset määräykset, joista ei
ilmaistu sanaakaan kenellekään -- ei minullekaan. Tiesin hänen hautovan
pahaa ja aioin jo puhua asiasta kapteeni Retiefillekin, mitä en
kuitenkaan tehnyt peläten joutuvani naurunalaiseksi. Ah, isäni, kuinka
monta olisikaan säästynyt, jos olisin puhunut! Mutta mitäpä siitä! Joka
tapauksessa olisi heistä vain joku harva enää elossa. Varhain neljännen
päivän aamuna lähetti Dingaan sanan buureille pyytäen näitä tulemaan
karja-aitaukseen, jossa paperi piti allekirjoitettaman. Ja buurit
tulivat jättäen pyssynsä portille, sillä ei kukaan, olipa hän valkoinen
tahi musta, saanut kuoleman uhalla tulla kuninkaan eteen asestettuna.
Umgugundhlovu oli rakennettu kuten kuninkaalliset kaupungit
tavallisesti suuren ympyrän muotoon, ja sen monet tuhannet majat oli
sijoitettu kolmeen riviin korkean sisäaitauksen väliin, jonka
sisäpuolella olevalle suurelle avoimelle kentälle olisi mahtunut vaikka
viisi rykmenttiä yhdellä kertaa. Kaaren muotoisella aitauksella
eroitettu karja-aitaus oli kentän toisessa päässä porttia vastapäätä,
ja sen takana olivat _emposeni_, kuninkaan vaimojen asunto, sekä
varastohuoneet ja _intunkulu_, kuninkaan asunto. Kuninkaalle oli
varattu istuin karja-aitauksen edustalle, johon Dingaan heti
saavuttuaan istahti, ja eräs palvelija piteli kilpeä hänen yllään,
ettei aurinko vaivaisi häntä. Me neuvonantajat olimme myös läsnä, ja
rykmentti, joka oli saanut käskyn jäädä, oli järjestetty riviin kahden
puolen. Sotureilla oli vain lyhyet kepit -- ei nuijat, isäni -- ja
päällikkö seisoi Dingaanin lähellä oikealla puolella.
Buurit tulivat jalkaisin ja astuivat yhdessä joukossa kuninkaan eteen,
joka tervehti heitä ystävällisesti ojentaen kätensäkin kapteeni
Retiefille. Sitten Retief otti nahkasalkusta sopimuskirjan, jossa
alueen rajat oli tarkoin määrätty ja jonka eräs tulkki käänsi
kuninkaalle. Dingaan sanoi kaiken olevan niinkuin pitikin ja piirsi
puumerkkinsä paperin laitaan, ja Retief ja buurit olivat kovasti
hyvillään. He olisivat nyt tahtoneet sanoa jäähyväiset samalla, mutta
Dingaan pyysi heitä jäämään sanoen, että ensin heidän täytyi syödä ja
katsella hetkinen soturien tanssia. Hän käski tuoda vieraille keitettyä
lihaa ja maitoa, mutta buurit sanoivat jo syöneensä. Maidon he
kuitenkin joivat antaen kulhojen kulkea miehestä mieheen.
Soturit alkoivat tanssia laulaen _Ingomo'a_, zulujen sotalaulua, ja
buurit vetäytyivät kentän keskustaa kohti valmistaakseen sotureille
enemmän tilaa. Samassa kuulin Dingaanin käskevän erään lähetin
kiiruhtaa valkoisen rukoilijataikurin luo sanomaan, ettei tämän
tarvinnut olla peloissaan, ja minä ihmettelin suuresti, mitä tuo mahtoi
merkitä; miksi olisi valkoinen rukoilija nyt pelännyt tanssia, jonka
hän oli ennenkin nähnyt? Sitten Dingaan nousi ja meni kaikkien
seuraamana joukon läpi Retiefin luo sanoen tälle kädestä pitäen
jäähyväiset ja toivottaen onnellista matkaa, _hambla gachle_. Buurit
heiluttivat hattujaan, ja kuningas lähti omaa asuntoaan kohti, jonka
portilla minä näin rykmentin päällikön seisovan ikäänkuin jotakin
käskyä odottaen.
Äkkiä kuningas pysähtyi ja huusi kaikuvalla äänellä: "Bulalani
abatakati!" (tappakaa nuo noidat) ja poistui aitauksen taakse peittäen
kasvonsa vaippansa liepeellä.
Me neuvonantajat seisoimme paikoillamme kuin kivettyneet, ja ennenkuin
kerkesimme sanoa tahi tehdä mitään, oli rykmentin päällikkö kaikuna
toistanut sotureilleen huudon: "Bulalani abatakati!" Kuului eteenpäin
hyökkäävien jalkojen töminää, jota tärisyttävä karjunta säesti, ja
taivaalle nousevan tomupilven läpi me näimme soturien syöksyvän
amaboonain kimppuun ja kuulimme kepiniskujen viuhinan. Vieraat
sieppasivat puukkonsa ja puolustautuivat urhoollisesti, mutta
vastarinta murrettiin, ennenkuin olisi ehtinyt laskea kahdesti sataan,
ja heidät raahattiin suurin osa vielä hengissä portin ulkopuolelle,
Surmankukkulalle, jossa heidät kaikki julmasti teloitettiin. Mitenkäkö?
Ah, sitä en tahdo sinulle kertoa -- kaikki murhattiin yhteen kasaan, ja
siinä oli heidän tarinansa loppu. Joukosta pelastui vain yksi, eräs
nuorukainen nimeltään Macumazana, eli Valvoja, tulkki, jonka ainoan
Dingaan säästi ja myöhemmin kokonaan vapauttikin luullakseni sentähden,
että nuorukainen oli englantilainen.
Minä ja toiset neuvonantajat lähdimme vaieten kuninkaan majalle. Hän
seisoi ovensa edessä, ja kohottaen kätemme me tervehdimme häntä
sanaakaan virkkamatta. Hän naurahti hermostuneesti kuten henkilö, jolla
on huono omatunto, ja sanoi, katsahtaen meihin röyhkeästi:
"Kun korppikotkat tänä aamuna sukivat sulkiaan ja kirkuivat syötävää,
eivät ne aavistaneetkaan tällaisen juhlan olevan tulossa kuin minkä
minä niille valmistin, kunnon neuvonantajani. Ettekä tekään, kunnon
neuvonantajani, näytä tienneen, minkä suuren kuninkaan taivas on pannut
teitä hallitsemaan tahi kuinka syvät tuon kansansa parasta valvovan
kuninkaan aivoitukset oikeastaan ovat. Nyt on maani vapaa noista
valkoisista noidista, joiden askelista suuri Elefantti-vainaja
lörpötteli kuolinhetkellään, tahi on ainakin pian oleva, sillä tämä on
vasta alkua. Te sanansaattajat!" huusi hän muutamille takanaan
seisoville miehille, "rientäkää viemään kuninkaan sana rykmentille
harjanteen toisella puolella. Kuningas käskee armeijan hyökätä heti
Nataliin ja tappaa kaikki siellä asuvat buurit, naiset ja lapsetkin.
Menkää!"
Miehet tervehtivät kuningasta _bayéte_-huudolla ja kiiruhtivat tiehensä
nopeasti kuin heittäjän kädestä singahtaneet keihäät kadoten samassa
näkyvistämme. Mutta me neuvonantajat, _amapakatin_ jäsenet, seisoimme
yhä vaiti.
"Oletko nyt tyytyväinen, Mopo Makedaman poika?" jatkoi Dingaan minuun
kääntyen. "Olethan alinomaa määkinyt korvaani tästä valkoisesta
kansasta ja teoista, joita se tulee tekemään, ja katso, puhalsin heidän
päällensä ja he katosivat. Sanohan, Mopo, ovatko kaikki nuo
amaboonanoidat kuolleet? Jos joku on vielä elossa, niin tahdon puhella
hänen kanssaan."
Katsoin Dingaania silmästä silmään ja sanoin:
"He ovat kaikki kuolleet, ja sinä olet myös kuollut, oi kuningas."
"On parempi sinulle, sinä koira", sanoi Dingaan, "että lausut selvemmin
ajatuksesi."
"Suokoon kuningas minulle anteeksi", vastasin minä, "mutta tarkoitin
mitä sanoin. Sinä et voi tappaa näitä valkoisia miehiä sukupuuttoon,
sillä heitä on monta rotua eikä vain yksi, ja meri on heidän kotinsa;
he ilmestyvät mustien vetten helmasta. Tuhoa ne, jotka ovat jo täällä,
niin saat nähdä, että toisia tulee kostamaan yhä enemmän ja enemmän.
Nyt iskit sinä, mutta seuraavalla kerralla iskevät he. He ovat nyt
nöyrtyneet veriin saakka eteesi, mutta päivä valkenee, jolloin sinä
saat vuorostasi virua verissäsi heidän edessään. Olet varmaankin
menettänyt järkesi, oi kuningas, kun teit tämän, sillä tämä koituu
kuolemaksesi. Minä, kuninkaan palvelija, olen puhunut. Täyttyköön
kuninkaan tahto."
Odotin surmaniskua heti, sillä sydämeni raivossa tapahtuneen katalan
rikoksen johdosta minä en säästellyt sanojani. Dingaan katsahti minuun
kolmasti ja hänen kasvonsa olivat hirveän näköiset raivon vääristämine
piirteineen, raivon, johon sekoittui pelkoakin, ja minä odotin
rauhallisesti, kumpi voittaisi, raivo vai pelko. Kun hän vihdoin kykeni
puhumaan, lausui hän vihdoin ainoan sanan, "mene!" eikä kahta,
"tappakaa hänet!" Ja me lähdimme heti jättäen kuninkaan yksin.
Sydämeni oli hyvin raskas, isäni, sillä kaikista näkemistäni pahoista
hankkeista oli tämä amaboonain petollinen murhaaminen vaimoineen ja
lapsineen mielestäni kaikkein katalin. Niin, maassa, jonka nimi on
Weenen eli Itkun tanner, murhattiin silloin noin kuusisataa buuria --
vaimot ja lapsetkin.
Sanohan, isäni, miten voi ylhäällä taivaissa asuva Umkulunkulu sallia
sellaista tapatuvan alhaalla maan päällä? Olen kuullut valkoisten
miesten rukoilevan Jumalaansa. He sanovat tuntevansa hänet kaikin
puolin -- että hän on nimeltään Voima, Armo ja Rakkaus. Minkätähden
sallii hän sitten sellaista tapahtua -- miksi saavat sellaiset henkilöt
kuin Chaka ja Dingaan kiusata ja kiduttaa ihmiskuntaa ja kuitata
aiheuttamansa monien tuhansien ihmisten kuoleman vain yhdellä? Ihmisten
pahuuden tähden, sanot, mutta niin ei voi olla, sillä eivätkö syyttömät
saa kärsiä syyllisten keralla -- eikö viattomia lapsiakin kuole
sadoittain? Ehkäpä on toinenkin vastaus, mutta mikä olen minä, isäni,
että koettaisin tunkeutua noiden suurten ihmisiltä salattujen asioiden
perille. Wow! Minä, joka olen vain sivistymätön raakalainen, en sitä
ymmärrä, enkä ole liioin tavannut syvempää tietoa ja viisautta
teidänkään, valkoisten miesten sydämissä. Paljon asioita tiedätte, se
on totta, mutta tätä ette; te ette voi kertoa meille, missä olimme
ennen syntymäämme ja mihin menemme kuoltuamme tahi miksi elämme ja
miksi kuolemme. Te vain toivotte ja uskotte -- ja siinä kaikki; kenties
olen jo muutaman päivän kuluttua teitä kaikkia viisaampi. Olen hyvin
vanha ja elämäni liekki heikkenee joka päivä -- se lepattaa enää vain
aivoissani, joissa on vielä kirkasta ja valoisaa, mutta pian se
sieltäkin sammuu, ja silloin minä ehkä käsitän kaikki.
IV.
SOTA HALAKAZEJA VASTAAN.
Nyt tahdon kertoa sinulle, isäni, miten Umslopogaasin ja Susi-Galazin
sota halakazeja vastaan onnistui. Lähdettyämme kotimatkalle oli
Umslopogaas heti kutsunut koolle heimon kaikki johtomiehet ja
selittänyt näille hartaimman toivonsa olevan, ettei kirveskansan
tarvitsisi aina olla vain pieni ja mitätön heimo; siitä piti paisua
mahtava kansa, jonka karjakin laskettaisiin kymmenissä tuhansissa.
Häneltä kysyttiin, miten tämä voitaisiin toteuttaa -- aikoiko hän
ryhtyä sotaan itseään Dingaania vastaan? Umslopogaas vastasi, ettei se
ollut hänen tarkoituksensa, hän oli päinvastoin päättänyt koettaa
päästä kuninkaan suosioon. Hän kertoi miehille Swazi-maan
halakazi-heimosta ja Lilja-tytöstä ja selitti aikomuksensa olevan
lähteä sotaretkelle tuota heimoa vastaan. Toiset myöntyivät heti, mutta
toiset panivat vastaan, ja kysymyksestä sukeutunut kiihkeä keskustelu
kesti myöhäiseen iltaan. Vihdoin Umslopogaasin kärsivällisyys loppui ja
hän nousi sanoen, että hän oli tapparan haltijan oikeudella
kirveskansan päällikkö eikä kukaan muu, ja kun hän oli päättänyt alkaa
sodan, oli kaikkien tyydyttävä siihen ja sillä hyvä. Jos joku tahtoi
vielä vastustaa häntä, astukoon esiin taistelemaan hänen kanssaan ja
ratkaiskoon sitten voittaja asian. Kukaan ei vastannut, sillä
saapuvilla ei ollut ketään, joka olisi halunnut astua Itkuntekijän
tielle. Niinpä sitten tultiin siihen, että päätettiin ryhtyä sotaan
halakazeja vastaan, ja Umslopogaas lähetti sananviejät kutsumaan koolle
kaikki taistelukuntoiset miehet.
Mutta kun Zinita, hänen vaimonsa, kuuli asiasta, joutui hän aivan vihan
vimmoihin, ärhenteli kiukkuisesti Umslopogaasille ja kirosi minua,
Mopoa, Dingaanin suuta, koska olin, kuten hän aivan oikein sanoi,
pannut nuo houreet Tappajan päähän. "Miksi et voi elää täällä rauhassa
ja yltäkylläisyydessä, kumma mies, vaan tahdot lähteä sotimaan ihmisiä
vastaan, jotka eivät ole sinulle mitään pahaa tehneet, mille matkalle
vielä itsekin sorrut tahi ainakin saatat kärsimyksiä toisille? Sanot
tahtovasi viedä tytön Dingaanille saavuttaaksesi siten tämän suosion.
Eikö Dingaanilla ole tyttöjä enemmän kuin hän voi lukeakaan? Eiköhän
olekin vain niin, että sinä olet kyllästynyt meihin nykyisiin
vaimoihisi ja tahdot saada tytön haltuusi vain itseäsi varten? Suosiota
saavuttaaksesi! Pysymällä rauhassa saavutat kaikista parhaiten
suosiota, Bulalio. Jos kuningas lähettää soturinsa sinua vastaan, niin
tappele silloin, sinä heikkoymmärryksinen houkka!"
Noin loukkaavasti Zinita puhui -- vihoissaan hän syyti suustaan kaikki,
mitä hänellä oli sydämellään, ja häntä ei Umslopogaas voinut haastaa
taisteluun. Umslopogaas sai luvan kuunnella niin kärsivällisesti kuin
hän suinkin taisi, sillä useinhan käy siten, isäni, että suurimmatkin
miehet ovat usein, mitättömiä oman kattonsa alla. Hän tiesi sitäpaitsi,
että Zinita puhui noin katkerasti vain rakkaudesta häneen.
Kolmantena päivänä olivat kaikki taistelukuntoiset miehet koolla, ja
heitä oli noin parituhatta, kaikki urhoollisia ja kelpo sotureita.
Umslopogaas astui majastaan Susi-Galazin keralla ja piti rykmentilleen
kiihoittavan puheen selittäen samalla retken tarkoituksen. Soturit
kuuntelivat vaitiollen, ja näki aivan selvästi, että yksi oli yhtä
mieltä ja toinen toista, kuten oli ollut johtomiestenkin laita
neuvottelussa. Sitten astui Galazi esiin ja kertoi tuntevansa
halakazien luolat ja salatiet ja karjankin lukumäärän, mutta miehet
näyttivät yhä empivän, jolloin Umslopogaas lisäsi seuraavat sanat:
"Huomenna päivän sarastaessa lähden minä, Bulalio tapparan haltija ja
kirveskansan päällikkö, halakazeja vastaan veljeni Susi-Galazin
keralla. Jos kymmenenkin miestä lähtee mukaamme, niin me menemme. Nyt
valitkaa, soturit! Ne tulkoot, jotka tahtovat, muut jäävät kotiin
akkojen ja lasten luo!"
Riveistä kajahti vastaan jyrisevä huuto:
"Tulemme mukaasi, Bulalio, voittoon tahi kuolemaan!"
Aamulla joukot sitten lähtivät kirveskansan naisten haikeiden
valitusten saattamina. Zinita yksin ei kyynelöitynyt, vaan murjotti
vihaisesti ja ennusteli kaiken loppuvan onnettomasti. Hän ei sanonut
edes miehelleen jäähyväisiä, mutta purskahti kuitenkin itkuun tämän
mentyä.
Umslopogaas riensi armeijoineen nopeasti eteenpäin nähden nälkää ja
kärsien janoakin, kunnes vihdoin saavuttiin Umswazi-maahan ja jonkun
ajan kuluttua erään ahtaan ja korkean vuorensolan läpi halakazien
alueelle. Susi-Galazi oli pelännyt solan olevan miehitetyn, sillä hän
tiesi, että sananviejiä oli joukoittain kiiruhtanut varoittamaan
halakazeja, vaikka he eivät olleet matkan varrella häirinneet ketään;
karjaakin he olivat ottaneet vain niin paljon kuin tarvittiin soturien
muonaksi. Mutta solassa ei ollut ketään, ja kun oli päästy läpi,
levähdettiin, sillä ilta oli jo kulunut myöhäiseen. Päivänkoitteessa
Umslopogaas silmäili edessä leviävää aukeata tasankoa, ja Galazi näytti
hänelle pitkähköä matalaa kukkulaa, jonne oli noin parin tunnin matka.
"Tuolla, veljeni", sanoi hän, "on halakazien kaupunki, jossa olen
syntynyt, ja tuossa kukkulassa on se suuri luola."
Matkaa jatkettiin, ja ennenkuin aurinko oli ehtinyt korkeallekaan,
saavuttiin erään kunnaan laelle, jonka toiselta puolelta kuului torvien
toitahduksia. Halakazien koko sotajoukko -- oikein suuri _impi_ --
hyökkäsi tasangon yli heitä kohti!
"Ovatpa ne ehtineet koota väkensä", virkkoi Galazi. "Niitä on ainakin
kolme jokaista meikäläistä kohti!"
Soturit olivat myös huomanneet vihollisen, ja monen rohkeus alkoi
pettää. Silloin huusi Umslopogaas:
"Halakazi-koirat ovat tuolla, lapseni, niitä on paljon ja meitä vähän,
mutta saako kukaan kertoa, että me, uljaan zulukansan pojat, olisimme
paenneet halakazi-koirain tieltä? Sallimmeko vaimojemme ja lastemme
laulaa sitä laulua korviimme, oi te tapparan soturit?"
Toiset huusivat: "Ei konsanaan!" mutta toiset vaikenivat, minkä tähden
Umslopogaas jatkoi:
"Kääntykää takaisin kaikki, jotka tahdotte; vielä on aikaa, mutta ne,
jotka ovat miehiä, seuraavat minua. Tahi menkää kaikki, jos haluatte,
ja jättäkää tämän asian ratkaisu Itkuntekijän ja Kahlaamon Vartijan
huoleksi."
Nyt kajahti mahtava huuto:
"Kuolemme yhdessä niinkuin olemme eläneetkin!"
"Vannotteko?" huusi Umslopogaas kohottaen Itkuntekijän korkealle.
"Sen vannomme tapparan nimeen", vastasivat soturit.
Sitten valmistauduttiin taisteluun. Nuoremmat sijoitettiin rinteelle,
joka oli sangen louhikkoinen, sillä oli parasta uhrata heidät ensin, ja
Susi-Galazi määrättiin heidän päällikökseen, mutta Umslopogaas jäi
vanhempien ja kokeneempien soturien kanssa kunnaan laelle.
Halakazit olivatkin jo lähellä ja heitä oli neljä täyttä rykmenttiä;
koko tasanko oli mustanaan sotureita, ilma vapisi ärjynnästä, ja
keihäät välähtelivät kuin sinkoilevat salamat. He pysähtyivät rinteen
alle ja lähettivät airueen kysymään, mitä kirveskansa tahtoi. Bulalio
vastasi tahtovansa nämä kolme asiaa: päällikön pään; siitä lähtien
olisi Galazi heidän päällikkönsä, Lilja-nimisen tytön ja tuhat nautaa.
Jos vaatimuksiin myönnyttäisiin, säästäisi hän halakazit, ellei,
tuhoaisi hän heidät kokonaan.
Airut palasi omiensa luo ja julisti kaikuvalla äänellä saamansa
vastauksen. Halakazien riveistä kajahti hillitön nauru, joka pani
tantereen vapisemaan. Umslopogaasin otsalla paloi vihan lieska ja hän
heristi Itkuntekijää vihollista kohti.
"Laulatte vielä toista laulua, ennenkuin aurinko on laskenut!" huusi
hän ja kulki riviltä toiselle puhutellen miehiä nimeltä ja rohkaisten
heitä uljain sanoin.
Halakazit vastasivat raivoisalla huudolla ja hyökkäsivät Galazin
johtamia nuorukaisia kohti, mutta pehmeä maanlaatu kunnaan juurella
vaikeutti kulun, niin että Galazi iski miehineen täydellä voimalla
heitä vastaan tappaen suuren joukon vihollisia. Mutta vihollinen oli
niin ylivoimainen, että hänen vastarintansa murrettiin pian, ja ennen
pitkää riehui taistelu joka taholla. Tehtävänsä hoiti Galazi kuitenkin
niin taitavasti ja hänen nuoret soturinsa tappelivat sellaisella
raivolla, että ennenkuin he kaatuivat tahi pakotettiin perääntymään,
oli koko vihollisarmeija taistelussa vain heidän kanssaan. Kaksi kertaa
Galazi kokosi miehensä hyökkäykseen, aiheuttaen vihollisen keskuudessa
sellaisen hämmingin, että kaikki komppaniat ja rykmentit olivat lopulta
aivan sekaisin. Hänen täytyi kuitenkin vihdoin väistyä, sillä miehistä
oli enemmän kuin puolet kaatunut ja loput työnnettiin raivoisasti
tapellen rinnettä ylös.
Umslopogaas katseli miehineen kunnaan laelta taistelun menoa ja
huudahti nähdessään vihollisen sekasorron: "Onpa tuo halakazi-koirain
komentaja aika pässinpää! Ei yhtään miestä varaväkeä, ja Galazi on jo
murtanut hänen taistelujärjestyksensä ja sekoittanut rykmentit
toisiinsa kuin maljassa maidon ja kerman. Ne eivät ole enää _impi_,
vaan lammaslauma."
Soturit nostelivat jalkojaan, nojailivat keihäisiinsä ja vaihtoivat
keskenään silloin tällöin jonkun sanan. "Hyvin isketty, Galazi! Wow!
Siinä keikahti taas yksi mies! Urhoollinen poika! Vietävän hyvä ase tuo
sinun nuijasi!" Taistelu alkoi lähetä ja soturien kasvot tuimenivat.
Sormet kiertyivät yhä tiukemmin keihäänvarren ympärille.
Eräs päällikkö huusi vihdoin Umslopogaasille:
"Sanohan, Bulalio, eikö ole jo aika meidänkin ryhtyä työhön? Jalkamme
kangistuvat paljaasta seisomisesta."
"Odota hiukan vielä", vastasin Umslopogaas. "Väsyttäkööt nuo koirat
ensin itsensä. Riehukoot aivan uuvuksiin, sanon minä."
Hänen vielä puhuessaan järjestäytyivät halakazit hyökkäykseen ja
pakottivat Galazin perääntymään. Niin, hänen täytyi viimein väistyä
joukkonsa rippeiden kanssa, ja halakazit syöksyivät heidän jäljessään
rinnettä ylös päällikkö etunenässä urhoollisimpiensa ympäröimänä.
Umslopogaas hypähti mörähtäen kuin härkä. "Nyt, sudet!" karjaisi hän.
Rivit huojahtivat eteenpäin valtavan aallon tavoin ja alkoivat vyöryä
vastustamattomalla voimalla rinnettä alas. Tappaja kiiruhti edellä
Itkuntekijä koholla, ja hänen askeleensa oli nopea -- niin nopea, että
hän jätti soturinsa pitkän matkan jälkeensä. Galazi tunsi tantereen
tärisevän, kuuli jalkojen töminän ja kääntyi katsomaan, ja samassa
syöksähti Bulalio kuin hirvi hänen ohitseen. Galazi pyörähti hänen
jälkeensä, ja Susi-veikot riensivät rinnettä alas noin neljän
keihäänpituuden välimatkalla toisistaan.
Halakazit koettivat järjestäytyä torjuakseen hyökkäyksen ja heidän
keihäin ja kiivin saarrettu päällikkönsä sattui juuri vihurina
eteenpäin ryntäävän Umslopogaasin tielle. Tämä painalsi suoraan kohti,
ja parikymmentä keihästä suuntautui häntä vastaanottamaan, ja
parikymmentä kilpeä kohosi ilmaan -- aitaus, jonka läpi ei kukaan
voinut elävänä tunkeutua. Mutta Bulalio oli sankari, joka kykeni
suoriutumaan siitäkin -- ja aivan yksinään! Katsokaa, kuinka hänen
askeleensa terästyy, hän kumartuu ja nyt hän hyppää -- korkealle
ilmaan; hänen jalkansa hipaisevat soturien päätä ja kumahtavat
kohotettuihin kilpiin. Soturit iskevät ylöspäin keihäillään, mutta hän
on lennähtänyt heidän ylitseen kuin iskevä kotka -- keihäiden ja
kilpien muodostamassa aitauksessa on nyt kaksi päällikköä. Mutta ei
kauan -- Itkuntekijä on koholla, se putoaa, eikä kilpi tahi tapparakaan
voi torjua sen iskua, molemmat murskautuvat ja halakazit ovat ilman
päällikköä.
Kilvet kääntyvät nyt keskustaan päin. Te hullut! Galazihan on
kimpussanne! Mitä se oli? Kääntykää ja katsokaa, soturit, montako luuta
on ehyenä hänessä, johon Vartija osuu täydellä voimallaan. Mitä! Nyt
kaatui jo toinen! Painautukaa lähemmäksi toisianne, kilpiniekat --
lähemmäksi! Ah, te pakenette!
Aalto on vyörähtänyt rannalle. Kuule sen pauhua -- kuule kilpien
kumahtelua! Seisokaa lujina, halakazit -- seisokaa lujina! Heitähän on
vain kourallinen. Kas noin! Mitä! Kautta Chakan pään! Tehän väistytte,
teidät työnnetään takaisin -- surmanlaine leviää kohisten hietikolle --
vihollinen häilyy sinne tänne kuin juuriltaan irtautunut rikkaruoho, ja
joka taholta kuulunut pauhu alkaa vaimentua hiljaiseksi kohinaksi.
"_S'gee_!" kuiskaa kohina. "_S'gee! S'gee_!"
Suo anteeksi, isäni. Mitä on minulla vanhalla miehellä enää tekemistä
sodan hurman ja taistelun melskeen kanssa? Mutta sellaiseen taisteluun
kuoleminen on kuitenkin elämää ihanampi. Olen nähnyt sellaisia
taisteluja -- olen nähnyt niitä paljonkin, isäni. Kylläpä siihen aikaan
osattiin tapella, osattiinpa totisesti, mutta ei kukaan vetänyt
vertoja Umslopogaasille, Chakan pojalle, ja hänen veriveljelleen
Susi-Galazille! No niin, he pyyhkäisivät halakazit tieltään yhtä
helposti kuin tyttö pyyhkii pölyn majastasi, kuin tuuli lennättelee
kuihtuneita lehtiä. Taistelu ratkaistiin, ennenkuin se oli ehtinyt
kunnollisesti alkaakaan, sillä vihollinen kääntyi pakoon.
Voitto ei ollut kuitenkaan vielä saavutettu. Halakazit oli lyöty
avoimella kentällä, mutta heitä oli vielä elossa niin paljon, että he
kykenivät puolustamaan suurta luolaa, jossa lopullisen ratkaisun täytyi
niin ollen tapahtua. Sinnepä Bulalio kiiruhtikin jäljellä olevien
miestensä keralla. Häneltä oli valitettavasti paljon kaatunut; mutta
voisiko soturin kuolema olla sen ihanampi? Ja jäljelläolevat olivatkin
oikein valioväkeä, sillä nyt he tiesivät, ettei heitä voitu helposti
voittaa niin kauan kuin tappara ja nuija johtivat heitä.