SUSI-VEIKOT
Umslopooaasin ja Galazin seikkailuja
Kertomus zulukaffereista
Kirj.
H. RIDER HAGGARD
Englanninkielestä Suomentanut
O. E. N. [O. E. Nyman]
(Edellinen Osa Ilmestynyt Nimellä "Musta sankari")
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1922.
SISÄLLYS:
I. Mopo lähtee etsimään Tappajaa.
II. Mopo ilmaisee itsensä.
III. Buurien murha.
IV. Sota halakazeja vastaan.
V. Nada.
VI. Tulikoe.
VII. Liljan luovutus.
VIII. Umslopogaas saa tietää, kuka hän on.
IX. Nadan tulo.
X. Naisten sota.
XI. Zinita kuninkaan luona.
XII. Harmaan ja mustan väen viimeinen taistelu.
XIII. Liljankukan jäähyväiset.
XIV. Mopon ja hänen kasvattipoikansa kosto.
XV. Mopo lopettaa tarinansa.
I.
MOPO LÄHTEE ETSIMÄÄN TAPPAJAA.
Dingaan ei viihtynyt Duguzassa, vaan muutti takaisin Zulu-maahan
rakentaen Mahlabatinen luo suuren kaupungin, jolle hän antoi nimen
"Umgugundhlovu" eli "elefantin toitotus." Samalla hän määräsi että maan
kauneimmat tytöt täytyi etsiä hänelle vaimoiksi, ja vaikka sellaisia
tavattiin paljonkin, vaati hän yhä enemmän. Hän oli myös kuullut, että
Swazi-maan halakazien heimon luona oli eräs ihmeen ihana tyttö,
Liljankukka-niminen, jonka iho oli paljon vaaleampi kuin meidän, ja
Dingaan alkoi kiihkeästi himoita tuota tyttöä vaimokseen. Hän lähetti
halakazien päällikölle käskyn luovuttaa tyttö hänelle, mutta
sanansaattajat palasivat kertoen, että heitä oli kohdeltu huonosti
halakazien luona, lyöty ja pieksetty, ja kuninkaan vaatimukseen oli
vastattu törkeästi solvaten.
Halakazien päällikön tervehdys Dingaanille zulujen kuninkaalle kuului
näin: Tyttö, jota sanotaan Liljankukaksi, on todellakin ihmeen ihana ja
vielä naimaton, sillä tähän saakka ei ole vielä ilmestynyt ketään,
johon hän olisi mielistynyt, ja hänen omaisensa rakastavat häntä niin
suuresti, ettei voi tulla kysymykseenkään pakottaa häntä menemään
naimisiin vastoin tahtoaan. Vielä sanoi päällikkö, että halakazit
halveksivat Dingaania ja hänen zulujaan, niinkuin heidän isänsä olivat
Chakaa halveksineet ja uhmanneet, että he sylkevät Dingaanin nimen
kuullessaan ja ettei heidän tyttöjään anneta ainoatakaan kenenkään
zulu-koiran vaimoksi.
Päällikkö oli sitten käskenyt tuoda tytön Dingaanin lähettilästen
eteen, joiden mielestä hän oli todellakin ihmeteltävän kaunis, koska he
kertoivat, että hän oli solakka kuin kaisla ja muistutti käydessään
kaislan notkeata huojumista tuulessa. Hiukset aaltoilivat pitkinä
kiharoina olkapäille saakka, ruskeat silmät olivat suuret ja lempeät
kuin metsäkauriin, huulten hymy johdatti mieleen kirkkaana päilyvän
veden, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä suloisempi kuulla kuin
soittokoneiden helke. He sanoivat myös, että tyttö oli halunnut puhella
heidän kanssaan, mutta päällikkö ei ollut sallinut mitään keskustelua,
vaan käskenyt viedä tytön omaistensa luo.
Kuullessaan selostuksen Dingaan hurjistui kuin leijona verkossa, ja nyt
hän vasta oikein himoitsi tyttöä omakseen. Tyttöä hän ei kuitenkaan
saanut, vaikka hän olikin maailman mahtavin. Hän käski koota suuren
armeijan, joka piti lähetettämän Swazi-maahan hävittämään koko
halakazien heimon ja ottamaan tytön vangiksi. Mutta kun asia otettiin
esille suuressa neuvottelussa, vastustin minä sotavoimien päällikkönä
hanketta sanoen, että halakazien heimo oli suuri ja mahtava, jota
vastaan sotiminen aiheuttaisi sodan swazejakin vastaan. Halakazit
asuivat sitäpaitsi suurissa luolissa, joita oli melkein mahdoton
valloittaa. Aikakin oli sopimaton lähettää kokonainen armeija sotaan
vain yhden tytön takia. Chakan kuolemasta oli kulunut vain pari kolme
vuotta, ja vihollisia oli paljon; soturien rivit olivat arveluttavasti
harvenneet monissa sodissa, ja Limpopon soille oli sortunut enemmän
kuin puolet koko armeijasta. Nyt oli elettävä rauhassa, kunnes rivit
olivat jälleen eheät, sillä nyt oli armeijamme heikko kuin pieni lapsi,
kuin nälän näännyttämä mies. Eihän tytöistä ollut puutetta; ottakoon
kuningas niitä niin monta kuin hänen sydämensä halasi, mutta älköön
alkako sotaa tämän yhden takia.
Sanoin sanani rohkeasti kuninkaalle päin silmiä, mitä ei kukaan olisi
tohtinut Chakalle tehdä, ja rohkeuteni tarttui toisiinkin, niin että
kaikki kannattivat minua. He tiesivät kaikki aivan hyvin, että sota
swazeja vastaan olisi sillä hetkellä ollut mitä mielettömin ja
onnettomin yritys.
Dingaan kuunteli kulmat rypyssä, mutta hän ei istunut valtaistuimella
vielä niin lujasti, että olisi tohtinut olla välittämättä meidän
lausunnoistamme. Maassa oli vielä paljon sellaisia, jotka rakastivat ja
kunnioittivat Chakan muistoa eivätkä unhottaneet, että Dingaan ja
Umhlangana olivat yksissä tuumin murhanneet hänet. Chakan kuoltua kansa
unhotti, miten julma ja paha hän oli ollut; häntä muistettiin vain
suurena miehenä, joka oli koonnut zulut mahtavaksi kansaksi
mitättömästä alusta alkaen, kuten seppä, joka takoo teräsharkosta
kiiltävän keihään. Ies ei ollut liioin keventynyt, vaikka
valtaistuimella istui toinen, sillä Dingaan tappoi kuten Chakakin oli
tappanut, ja Dingaan sorti kuten Chaka oli sortanut. Sentähden Dingaan
myöntyi neuvonantajainsa vaatimukseen, eikä armeijaa lähetetty
halakazeja vastaan, tuota Liljankukka-nimistä tyttöä hakemaan. Mutta
hänen himonsa saada tyttö omakseen ei sammunut, ja siitä lähtien hän
vihasi minua verisesti, kun olin vastarinnallani tehnyt tyhjäksi hänen
toiveensa.
Sanottakoon jo tässä, vaikka minä en tiennyt sitä silloin, ettei tuo
Liljankukka-niminen tyttö ollut kukaan muu kuin Nada-tyttäreni.
Mieleeni juolahti kyllä useinkin, ettei kukaan toinen voinut olla niin
kaunis kuin Nada. Mutta minähän tiesin varmasti, että Nada ja hänen
äitinsä olivat kuolleet, sillä mies, joka oli tuonut surusanoman, oli
itse nähnyt heidät, ruumiit toisiaan syleillen, ikäänkuin sama pisto
olisi surmannut heidät molemmat. Hän oli kuitenkin väärässä. Vaimoni
Macropha oli kyllä surmattu, mutta tyttö, joka lepäsi verisään hänen
vierellään, ei ollut Nada, vaan eräs toinen. Heimo, jonka luo olin
lähettänyt Macrophan ja Nadan, maksoi veroa halakazeille, ja tuo
halakazien päällikkö, joka oli anastanut Susi-Galazin paikan, oli
riitaantunut yllämainitun heimon kanssa, jonka kimppuun hän oli sitten
karannut eräänä yönä tuhoten sen kokonaan.
Myöhemmin sain kuulla, ettei riidan ja hävitysretken todellinen syy
ollut mikään muu kuin Nadan kauneus, joka vihdoin koitui halakazienkin
turmioksi. Huhu hänen kauneudestaan oli levinnyt kaikkialle, ja
halakazien vanha päällikkö oli käskenyt tuoda tytön hänen luokseen
asumaan ja kauneutensa auringolla häntä ja hänen ympäristöään
ilahduttamaan, ja jos hän sitten huomaisi sopivaksi, naittaisi hän
tytön jollekin ylhäiselle halakazille. Mutta vaatimukseen vastattiin
kieltävästi, sillä ei kukaan, joka on nähnyt Nada Liljankukan, luovu
vapaaehtoisesti nautinnosta saada ihailla hänen kauneuttansa, vaikka
tytön laita olikin siten, ettei kukaan tahtonut pakottaa häntä
naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kosijoita oli kyllä paljonkin niin
siellä kuin halakazienkin keskuudessa, mutta hän pudisti vain päätään
sanoen: "Ei, en mene naimisiin", ja sillä hyvä.
Miesten kesken syntyi ikäänkuin yhteinen sopimus, joka vakiintui
viimein aivan sananlaskuksi, että Nadan oli parempi jäädä
naimattomaksi, jolloin he kaikki saisivat ihailla häntä, kuin häipyä
heidän näkyvistään miehensä majaan; hänen kauneutensahan oli suotu
kaikille suloksi niinkuin aamunkoiton ja illan ihanuus. Nadan kauneus
oli kuitenkin monen murheen ja itkun aihe, kuten saat kuulla.
Kauneutensa ja suloutensa tähden täytyi liljan itsensä kuihtua ja
tyhjentää murheen malja pohjaa myöten; sentähden joutui Umslopogaasin
Chakan pojan sydän autioksi ja tyhjäksi kuin kulovalkean hävittämä
tasanko. Niin oli sallittu, isäni, ja niin kävikin. Kaikki ihmiset,
sekä valkoiset että mustat, etsivät aina sitä, mikä on kaunista, ja kun
he vihdoin löytävät sen, häviää se äkkiä tahi koituu ehkä heidän
kuolemakseen. Ilolla ja kauneudella on siivet, eivätkä ne viihdy kauan
maan päällä. Ne ilmestyvät äkkiä kuin kotka pilvestä ja katoavat yhtä
nopeasti.
Sitten aloin minä hiukan aavistaa, isäni, että Nada-tyttäreni, jonka
olin luullut kuolleeksi, olikin juuri tuo halakazien luona asuva
Liljankukka-niminen tyttö, jonka Dingaan-kuningas tahtoi saada
vaimokseen.
Tehtyäni siten turhaksi hänen aikeensa lähettää armeija poimimaan
Liljan halakazien puutarhasta hän alkoi vihata minua. Hänen
salaisuutensa tiesin myös, Chakan ja Umhlanganan olimme yhdessä
surmanneet, ja minä olin pelastanut Pandan, kun hän aikoi murhata
tämänkin, niin että hän vihasi minua kaiken tuonkin takia, kuten
pikkusielut usein vihaavat niitä, jotka ovat auttaneet heitä eteenpäin.
Hän ei tahtonut kuitenkaan vahingoittaa minua, sillä ääneni kaikui yli
koko maan, ja kansa kuunteli kun minä puhuin. Hän alkoi etsiä jotakin
tekosyytä päästäkseen minusta hetkeksi eroon, kunnes hän olisi tullut
kyllin mahtavaksi tohtiakseen surmata minut.
"Mopo", sanoi hän minulle eräänä päivänä istuessani hänen edessään
neuvonantajiensa ja sotapäälliköiden joukossa, "muistatko suuren
elefantin viimeiset sanat?" Hän tarkoitti Chaka-veljeään, vaikka ei
maininnut nimeä, sillä Chakaa pidettiin nyt maassa pyhänä, _hlonipa_ --
kuten kaikkia kuolleita kuninkaita -- jonka nimen mainitseminen oli
lainrikkomus.
"Muistan, oi kuningas", vastasin minä. "Kerrassaan omituiset sanat,
sillä nehän sisälsivät merkillisen ennustuksen. Kuningasten valtaistuin
ei ole kauan sinun ja sinun huoneesi hallussa; valkoiset miehet
riistävät kuninkuutesi ja jakavat maasi. Niinhän zulujen leijona
ennusti kuollessaan; mitä hyödyttää puhua siitä? Olen kuullut hänen
ennustavan kerran ennenkin, ja hänen sanansa toteutuivat. Olkoon tuo
ennustus kuin tyhjä muna, jota ei milloinkaan haudota, älköönkä sen emo
milloinkaan sinun katollesi pesikö, oi kuningas."
Dingaan vapisi pelosta, sillä Chakan sanat vaivasivat häntä yötäpäivää;
sitten hän julmistui ja ärjäisi huultaan puraisten:
"Sinä hullu! Etkö sinä voi kuulla korpin koikkuvan jonkun majan katolla
voimatta olla menemättä sanomaan sisällä olijoille, että se odottaa
saavansa nokkia silmät heidän päästään? Sellaisten pahan ilman lintujen
voi käydä hyvin huonosti, Mopo!" Hän katsahti minuun uhkaavasti ja
jatkoi: "En tarkoittanut noita kuoleman hämärtämistä aivoista
sattumalta lähteneitä sanoja, vaan niitä, jotka lausuttiin eräästä
Bulalio-nimisestä päälliköstä, joka hallitsee kirveskansan heimoa
kaukana pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa. Kuulin sanat varmasti
kaisla-aitauksen varjossa istuessani, ennenkuin ehdin veljeni apuun
tuota Masiloa vastaan, jonka keihäs iski kuninkaan kuoliaaksi."
"Nekin sanat muistan, oi kuningas", sanoin minä. "Tahtooko kuningas,
että soturit lähetetään kurittamaan tuota niskuria? Viimeisellä
hetkellään antoi eräs, joka on kuollut, sellaisen käskyn."
"Ei, Mopo, sitä en tahdo. Kun ei ollut armeijaa lähettää tuhoamaan
halakazit ja noutamaan erästä, jota ikävöin silmäini iloksi, ei
varmasti löydy nytkään sotureita, jotka tarvitaan tuon Tappajan ja
hänen heimonsa tuhoamiseen. Tämä Bulalio ei ole sitäpaitsi loukannut
minua, vaan erästä elefanttia, jonka toitotukset ovat vaienneet. Nyt
tahdon, että sinä, Mopo-palvelijani, menet vain muutamien sotureiden
kanssa ystävällisesti tuon Bulalion luo ja sanot hänelle: 'Elefantti,
jonka askeleet vapisuttavat nyt maata, on suurempi kuin se, joka on
vaipunut unen helmoihin, ja hänen korvansa ovat kuulleet, ettet sinä,
kirveskansan päällikkö, maksa mitään veroa. Olet myös sanonut, ettet
välitä rahtuakaan hänestä, jonka varjo pimittää maan, erään Mopon
tähden. Eräs Mopo on nyt saapunut luoksesi, Tappaja, kuulemaan, onko
puheessa perää, sillä jos niin on laita, saat pian tuntea, kuinka
musertavan raskas Umgugundhlovussa toitottavan elefantin jalka on.
Ajattele ja punnitse tarkoin sanasi, ennenkuin vastaat, Tappaja!'"
Kuulin kuninkaan käskyn, joka ei antanut minulle paljonkaan miettimisen
aihetta, sillä tiesinhän aivan hyvin hänen tahtovan vain päästä minusta
joksikin ajaksi saadakseen punoa rauhassa juonia minun kukistamiseksi
eikä oikeastaan välittävän vähääkään tuosta kaukana asuvasta
mitättömästä päälliköstä, joka oli tohtinut uhmata Chakaa. Halusin
kuitenkin mennä, sillä minussa oli herännyt kiihkeä toivo saada nähdä
tuo Bulalio, joka oli sanonut kostavansa jonkun Mopon kuoleman ja jonka
urotyöt olivat sellaisia, joita Umslopogaaskin olisi tehnyt, jos olisi
saanut elää. Sentähden vastasin:
"Kuulin käskysi, oi kuningas. Käskysi täytetään, vaikka lähetätpä
suuren miehen pienelle asialle, oi kuningas."
"Ei suinkaan, Mopo", vastasi Dingaan. "Tunnen sisimmässäni, että tuosta
kukonpojasta paisuu vielä peloittavan suuri kukko, ellei hänen
helttaansa typistetä aikanaan, ja sinä, Mopo, osaat kyllä helttoja
leikellä, suurempiakin."
"Kuulin käskysi, oi kuningas", vastasin toistamiseen.
Valikoituani mukaani kymmenen luotettavaa miestä minä, Mopo, lähdin
sitten seuraavana aamuna taivaltamaan Kummitusvuorta kohti muistellen
kulkiessani matkaa, jonka olin tehnyt kauan sitten tuota samaa tietä
pitkin. Silloin kävelivät vaimoni Macropha, Nada-tyttäreni ja
Umslopogaas Chakan poika, jota luultiin minun pojakseni, vierelläni.
Nyt he olivat jo kaikki kuolleet, kuten luulin, ja minä taivalsin tietä
yksinäni -- kuollakseni pian minäkin. Siihen aikaan eivät ihmiset
eläneet kauan, mutta mitäpä siitä. Olinhan kostanut Chakalle ja
tyydyttänyt sydämeni.
Vihdoin saavuimme eräänä iltana tuohon yksinäiseen seutuun, johon
olimme kerran yöpyneet tuona murheen iltana, jolloin Umslopogaas joutui
naarasleijonan saaliiksi; kävin katsomassa luolaakin, josta hän oli
penikat löytänyt, ja loin silmäyksen ylhäällä iäisesti istuvan
kivivelhottaren kammottaviin kasvoihin. Olin niin murheissani, etten
voinut nukkuakaan, vaan istuin koko yön valveilla katsellen kirkkaassa
kuutamossa tuon kivikuvan jylhiä piirteitä ja polvien tasalle ulottuvaa
synkkää metsää ihmetellen itsekseni, mahtoiko tuo metsä kätkeä
Umslopogaasin ruhjotut luut.
Matkan varrella oli minulle kerrottu monta tarinaa tuosta
Kummitusvuoresta, jonka rinteillä kaikki sanoivat aaveiden mellastavan
sutten haahmossa, ja olivatpa toiset kuulleet siellä olevan ihmistenkin
kaltaisia aaveita, _esemkofuja_ -- kuolleita, jotka oli noituuden
avulla palautettu elämään jälleen. Nämä esemkofut olivat kielettömiä,
sillä muuten ne olisivat huutaneet julki kaikille kuolevaisille
kuoleman hirveät salaisuudet, minkätähden ne saattoivat vain itkeä ja
valittaa pienten lasten lailla. Metsien hiljaisten puiden pimennoissa
kuuli öisin varmasti niiden valittavan vaikerruksen: "Ai -- ah! Ai
-- -- ah!"
Sinä naurat, isäni, mutta minä en nauranut muistellessani kaikkia noita
tarinoita; jos ihmisellä on kerran kuolematon henki, niin mihin tuo
henki joutuu ruumiin kuoltua? Jonnekinhan sen täytyy mennä, ja olisiko
niin kummallista, että se palaa katsomaan synnyinseutujaan? Noilla
asioilla en ole kuitenkaan milloinkaan päätäni vaivannut, vaikka
olenkin lääkäri ja tiedän yhtä ja toista aaveväestä, _amatongosta_.
Totta puhuen minä olen nähnyt niin monta hengenlähtöä ja ollut niin
monessa avullisenakin, etteivät kuolleet ole enää kyenneet herättämään
minussa sen suurempaa mielenkiintoa; sittenpähän saan nähdä kaikki, kun
itse astun heidän joukkoonsa.
Istuin ja katselin vuorta ja sen rinteillä kasvavaa metsää, ja
yht'äkkiä kuulin kaukaa jotakin heikkoa ääntä, joka kuulosti tulevan
aivan tuon metsän sydämestä. Ääni oli ensin heikko kuin kaukaa kuuluva
lapsen itku, mutta paisui paisumistaan minun voimatta kuitenkaan sanoa,
mitä se oli; nyt se läheni, ja samassa asia selvenikin -- jotakin
riistaa ajavien villipetojen ulvontaahan se oli.
Kaiku kiiriskeli rinteeltä toiselle ja sydämeni löi haljetakseen. Tuo
hiljaisessa yössä kirmaava lauma ei voinut olla pieni, nyt se oli jo
kunnaan toisella puolella, ja rähinä yltyi niin, että seuralaisenikin
havahtuivat unestaan ja katsahtivat ympärilleen.
Samassa ilmestyi näkyviin muhkea koodoo-härkä, joka pysähtyi hetkeksi
kunnaan laelle näkyen selvästi taivasta vasten ja kadoten sitten
varjoon alempana. Kaikesta päättäen riensi eläin meitä kohti, ja
hetkisen kuluttua me näimmekin sen laukkaavan eteenpäin pitkin hypyin.
Tämän näimme myös -- kunnaan laelle ilmestyi lukematon joukko harmaita
ja laihoja olentoja, jotka syöksyivät eteenpäin nopeasti kuin hornan
henget, kadoten varjoon, ilmestyen jälleen kuutamoon ja kadoten taas
laakson pimentoon, ja lauman jäljessä juoksi kaksi toisenlaista olentoa
-- kaksi ihmistä.
Härkä riensi ohitsemme tuskin puolen keihäänheiton päästä, ja sen
jäljessä syöksyi suunnaton lauma suuria susia, joiden kidasta tuo
hirveä ulvonta kaikui. Mutta ketä olivat nuo molemmat rotevan ja
jäntevän näköiset ihmismäiset olennot, jotka metsästivät sutten
keralla? He juoksivat nopeasti ja äänettömästi suden hampaat otsalla
hohtaen, ja suden talja hartioilla häilyen. Toisella oli kirves
kädessään -- terä välkkyi kuutamossa -- ja toisella raskas nuija. En
ole milloinkaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeasti. Katso, he
riensivät rinnettä alas meitä kohti, sudet jäivät jälkeen paitsi
neljää; kuulimme jalkojen töminän: he tulivat, syöksyivät ohi ja
häipyivät näkyvistämme lauma jäljessään. Ulvonta heikkeni metsästyksen
edetessä ja häipyi viimein kuulumattomiin; ympärillämme vallitsi
jälleen tyynen yön syvä rauha.
"No toverit", sanoin minä kumppaneilleni, "mikä oli tämä näky?"
Joku vastasi: "Olemme nähneet tuon vanhan velhottaren helmassa
oljentelevat aaveet sekä Susi-veikot, nuo noidat -- kummitusten
kuninkaat!"
II.
MOPO ILMAISEE ITSENSÄ.
Valvoimme koko yön, mutta emme nähneet enää vilahdukseltakaan noita
susia tahi niiden keralla olleita miehiä. Aamun sarastaessa lähetin
sanan Bulaliolle, kirveskansan päällikölle, että hänen luoksensa oli
tulossa kuningas Dingaanin sanansaattaja, joka halusi rauhallisesti
keskustella hänen kanssaan hänen majassaan. Sanoin sananviejälle, ettei
hän saanut ilmoittaa nimeäni, vaan oli hänen mainittava minua vain
nimellä "Dingaanin suu." Sitten lähdin miehineni liikkeelle, sillä
matkaa oli vielä pitkälti, ja lähetti oli saanut käskyn heti palata
minua kohtaamaan saadakseni tietää, mitä Tappaja, tapparan haltija, oli
sanonut.
Taivalsimme auringon laskuun saakka seuraten jokea, joka virtasi
Kummitusvuoren juurella. Ketään emme tavanneet, mutta kerran yhdytimme
erään raunioiksi sortuneen kylän, jossa oli runsaasti ruhjotuita
ihmisluita, ruostuneita keihäitä, ja mustan ja valkean kirjavien
häränvuotakilpien jätteitä. Tarkastelin niitä ja päättelin väreistä,
että ne olivat kuuluneet sotureille, jotka Chaka oli vuosia sitten
lähettänyt Umslopogaasia etsimään, mutta jotka eivät olleet milloinkaan
palanneet.
"Kylläpä kävi huonosti noiden Elefantti-vainajan sotureiden", sanoin
minä, "sillä luulenpa varmasti näiden kilpien olevan heidän ja heidän
silmäinsä katselleen maailmaa noiden pääkallojen tyhjistä
silmäkuopista."
"Nämä ovat heidän kilpiään ja nuo varmasti heidän pääkallojaan",
virkkoi joku. "Mopo Makedaman poika, tämä ei ole ihmiskätten työtä.
Ihmiset eivät ruhjo vihollistensa luita niin kuin nämä on ruhjottu.
Wow! ei ihmiset, vaan sudet! Ja viime yönä näimme sutten metsästävän,
eivätkä ne metsästäneet yksin, Mopo! Wow! Tämä maa on aaveiden
temmellyspaikka!"
Jatkoimme vaieten matkaamme, ja tuon vuoren huipulla istuvan
kivivelhottaren kasvot tuijottivat meihin koko ajan. Vihdoin saavuimme
aukealle tasangolle ja näimme joen toisella puolella kirveskansan kylän
erään kunnaan laella. Kylä oli suuri ja hyvin rakennettu, ja tasangolla
käyskentelevän karjan määrää en voinut lukeakaan. Menimme joen poikki
kahlaamon kohdalta, ja sitten odotimme, kunnes näimme lähettämäni
miehen kiiruhtavan meitä kohti. Hän tervehti, ja minä tiedustelin
kuulumisia.
"Tämän tiedän kertoa, oi Mopo", vastasi mies: "Olen nähnyt hänet, jonka
nimi on Bulalio -- hän on iso mies, pitkä ja jäntevä; kasvot ovat
tuimat ja hänellä on aina peloittavan suuri tappara kädessään --
samanlainen kuin sillä, jonka näimme viime yönä. Kun minut vietiin
hänen eteensä, tervehdin minä häntä ja sanoin sanat, jotka minulle
sanelit. Hän kuunteli ja purskahti sitten nauruun sanoen: 'Vie hänelle,
joka lähetti sinut, terveiseni, että 'ingaanin suu' on tervetullut ja
saa esittää turvallisesti Dingaanin asian. Mieluummin kuitenkin
näkisin, että tulija olisi Dingaanin pää eikä vain suu, sillä silloinpa
puuttuisi Itkuntekijäkin keskusteluun -- erään Mopon tähden, jonka
hänen veljensä Chaka murhasi. Itkuntekijällä voisi olla jotain
sanomista Dingaanillekin! Mutta suu ei ole pää, niin että tulkoon suu
rauhassa.'"
Hätkähdin kuullessani, että Mopon nimi oli jälleen ollut Bulalion
huulilla. Oliko ketään toista, joka olisi rakastanut Mopoa noin
hellästi, paitsi erästä, joka oli kuollut kauan sitten? Ehkä Bulalio
puhui jostakin toisesta Moposta, sillä minä en ollut ainoa sen niminen
-- suuressa surujuhlassaan oli Chaka todellakin murhannut erään
samannimisen päällikön syystä -- kuten hän sanoi -- ettei maassa
tarvittu kahta Mopoa, vaikka tuo toinen Mopo itki vielä norosenaan, kun
toisten silmät olivat jo kuivuneet. Miehilleni sanoin vain, että onpa
tuolla Bulaliolla sisua, ja niin me sitten astuimme kylän portille.
Siellä ei ollut ketään meitä vastaanottamassa, ja sisäpuolella olevat
majatkin näyttivät autioilta, mutta etempää karja-aitauksesta, joka oli
kylän keskellä, nousi tomua ja kuului melua, kuin siellä olisi ollut
miesjoukko sotaan lähdössä. Muutamat mieheni pelästyivät luullen
joutuneensa johonkin ansaan ja tahtoivat kääntyä takaisin, mutta sitten
he vasta säikähtyivät, kun tullessamme karja-aitauksen portille näimme
viisisataa miestä aseissa komppania komppanian vieressä, joita kaksi
rotevaa miestä komensi rivien edessä häärien ja komentosanoja
huudellen.
Mutta minä huusin: "Ei, ei! Älkää paetko! Rohkea esiintyminen lannistaa
vihollisia. Ja jos tuo Bulalio olisi tahtonut surmata meidät, ei hänen
olisi tarvinnut kutsua koolle noin suurta joukkoa. Hän on ylpeä ja
tahtoo näyttää mahtiaan tietämättä, että kuninkaalla, jota me
palvelemme, on komppania hänen jokaista soturiaan kohti. Astukaamme
vain rohkeasti esiin!"
Jatkoimme siis matkaamme aitauksen toisessa päässä seisovaa joukkoa
kohti. Meidät huomattiin samassa, ja nuo sotureitaan harjoittavat
miehet tulivat meitä vastaan toistensa jäljessä kulkien. Etumaisella
oli tappara olkapäällään ja toinen heilutti suurta nuijaa. Katselin
tapparan kantajaa, ja, isäni, ilo kouristi sydäntäni, sillä minä tunsin
hänet, vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun hänet viimeksi näin.
Umslopogaashan se oli -- kasvattini Umslopogaas eikä kukaan muu! -- hän
oli nyt mies parhaassa iässään, mies, jonka kaltaista ei ollut toista
koko Zulu-maassa. Hän oli roteva ja tuiman näköinen, hieman hoikka
varreltaan, mutta hartiat olivat leveät ja rinta muhkean kaareva. Kädet
olivat pitkät ja kohtalaisen paksut, mutta nahkaa pingoittavat lihakset
olivat kuin köydensolmuja; jalat olivat myös pitkät ja hyvin paksut
pohkeiden kohdalta. Katse oli kuin kotkan, nenä hiukan kyömy, ja
päätään hän piti hieman eteenpäin kurkotettuna kuten mies, joka aina
vaanii jotakin kätkeytynyttä vihollista. Hän näytti kävelevän verraten
hitaasti, mutta läheni kuitenkin yllättävän nopeasti, askel oli
merkillisen liukuva muistuttaen sutta tahi leijonaa, ja Itkuntekijän
sarvivartta pitelevät sormet liikkuivat koko ajan. Hänen seuralaisensa
oli häntä puolta päätä lyhyempi, roteva mies hänkin, mutta varreltaan
tukevampi kuin Umslopogaas. Silmät olivat pienet ja vilkuilivat
taukoamatta kuin pienet tähdet, ja kasvojen ilme oli sangen hurja,
etenkin kun hän irvisti tämäntästä, niin että valkoiset hampaat
loistivat.
Nähdessäni Umslopogaasin olin suuressa ilossani rientää syleilemään
häntä, mutta minä hillitsin mieleni, sillä hetki oli sopimaton, ja
estääkseni häntä tuntemasta minua vetäisin vaippani liepeen
kasvoilleni. Samassa hän seisoi edessäni tarkastellen minua terävällä
katseellaan, ja minä astuin tervehtimään häntä.
"Terve sinulle, Dingaanin suu!" lausui hän kaikuvalla äänellä. "Pienipä
olet niin suuren päällikön suuksi."
"Suurenkin kuninkaan ruumiissa on suu niitä pienempiä osia, oi
päällikkö Bulalio, kirveskansan hallitsija, Kummitusvuoren sutten
kuningas, jota muinoin sanottiin Umslopogaasiksi, Makedaman pojan Mopon
pojaksi."
Kuullessaan sanat Umslopogaas hätkähti kuin yön ääniä pelkäävä lapsonen
ja tuijotti minuun silmiään räpäyttämättä.
"Tiedät paljon asioita", sanoi hän.
"Kuninkaan korvat ovat pitkät, vaikka suu onkin pieni, oi päällikkö
Bulalio", vastasin minä.
"Mistä tiedät oloni Kummitusvuoren sutten luona, oi suu?" kysyi hän.
"Kuninkaan silmät näkevät kauas, oi päällikkö Bulalio. Viime yönä ne
näkivät erään metsästyksen, joka oli sekä peloittava että kaunis. Suuri
koodoo-härkä tuli juosten henkensä edestä jäljessään lukematon joukko
ulvovia susia sekä kaksi aivan teidän näköistä miestä, joilla oli
sudentaljat yllään."
Umslopogaas kohotti tapparaansa aivan kuin hän olisi aikonut murskata
pääni, mutta antoi sitten aseensa vaipua, Susi-Galazin tuijottaessa
meihin suurin silmin.
"Mistä tiedät, että nimeni oli kerran Umslopogaas, minkä itse olen jo
melkein unhottanut? Puhu, oi Suu, tahi tapan sinut!"
"Tee niinkuin tahdot, Umslopogaas", vastasin minä, "mutta tiedä myös,
että kun aivot ovat mäsänä, on suukin mykkä. Aivojen tuhoaminen on
tietojen hävittämistä."
"Vastaa!" sanoi hän.
"En. En ole siihen velvollinen. Elämäkertasi tiedän ja sillä hyvä. Nyt
asiaani."
"Minulle ei röyhkeillä omalla alueellani", ärjäisi Umslopogaas
hampaitaan kiristellen; "sano joutuin asiasi, Suu pahainen!"
"Tämä on asiani, piskuinen päällikkö: Suuren Elefantin vielä eläessä
sinä lähetit hänelle terveisiä erään Masilon mukana -- terveisiä,
joiden kaltaisia hänen korvansa eivät olleet milloinkaan kuulleet, ja
jotka olisivat koituneet kuolemaksesi, sinä kopeuden pöyhistämä hullu,
ellei kuolema olisi samassa korjannut suurta Elefanttia. Nyt tahtoo
Dingaan-kuningas, jota minä palvelen ja jonka varjo nyt pimittää maan,
puhua sinulle minun kauttani. Hän tahtoo tietää, onko totta, ettet
tunnusta hänen ylivaltaansa etkä aio luovuttaa hänelle sotureita,
tyttöjä ja karjaa veronmaksuksi ja auttaa häntä sodankäynnissä? Vastaa,
päällikkö -- vastaa lyhyesti ja kohdalleen!"
Umslopogaas aivan läähätti raivosta ja sormeili kiukkuisesti
kirvesvartta. "Kiitä onneasi, oi Suu", kirahti hän vihdoin, "että
lupasin olla koskematta sinuun, sillä muutenpa et olisi päässyt täältä
-- sinun olisi käynyt kuten kauan sitten muutamien sotureiden, jotka
tulivat etsimään erästä Umslopogaasia. Vastaan sinulle lyhyesti ja
kohdalleen. Katso noita keihäitä -- ne ovat vain neljäsosa joukkojeni
koko lukumäärästä -- siinä vastaukseni. Näetkö tuota vuorta, tuota
sutten ja aaveiden tyyssijaa -- sitä ei kukaan tunne eikä sinne pääse
kukaan muu kuin minä ja eräs toinen -- siinä vastaukseni. Keihäät ja
vuori yhtyvät -- keihäät ja sutten iskuhampaat panevat vuoren elämään.
Hakekoon Dingaan veronsa sieltä! Olen puhunut!"
Nauroin ivallisesti koetellakseni vielä enemmän Umslopogaasin,
kasvattini, kärsivällisyyttä.
"Sinä hullu!" sanoin minä; "poika, jolla on apinan aivot. Dingaan, jota
palvelen, voi lähettää sata jokaista keihästäsi kohti; vuoresi
tallataan maan tasalle, ja sutesi ja aaveesi -- Dingaanin suulla minä
sylkäisen niitä päin silmiä!" Ja minä sylkäisin maahan.
Umslopogaas aivan vavahteli raivosta, niin että tapparakin tärisi.
"Hoi, Susi-Galazi!" ärjäisi hän takanaan seisovalle miehelle,
"tapammeko tuon ja hänen seuralaisensakin?"
"Ei", vastasi Galazi irvistäen, "lupasit heille rauhan. Palatkoot he
kuningas-koiransa luo, niin että hän lähettää sitten nukkensa susiemme
kanssa tappelemaan. Sitäpä kelpaakin katsella!"
"Mene, oi Suu", sanoi Umslopogaas, "häviä väleen, ettei sinulle mitään
onnettomuutta tapahtuisi! Porttieni ulkopuolella löydät syötävää, millä
voit nälkäsi tyydyttää. Syö ensin ja lähde sitten nopeasti kotiasi
kohti, sillä jos teidät tavataan huomenna keskipäivän hetkellä
keihäänheiton päässä kylästäni, niin sinä ja seuralaisesi saatte jäädä
siihen iäksi, oi Dingaan-kuninkaan suu!"
Liikahdin ikäänkuin olisin aikonut lähteä, mutta käännyin äkkiä
takaisin ja sanoin:
"Suurelle Elefantti-vainajalle lähettämissäsi terveisissä puhuit
eräästä miehestä -- mikä hänen nimensä nyt olikaan -- niin, eräästä
Moposta?"
Umslopogaas hätkähti kuin keihäänpiston saanut ja tuijotti minuun.
"Moposta! Mitä sinä Moposta tiedät, oi Suu, jonka silmät ovat peitetyt?
Mopohan on kuollut -- olen hänen poikansa!"
"Vai sillä tavalla!" sanoin minä. "Niin, Mopo on kuollut -- suuri
Elefantti-vainaja tappoi erään Mopon. Miten on ymmärrettävissä, että
sinä, Bulalio, olet hänen poikansa?"
"Hän on kuollut", toisti Umslopogaas, "hän ja hänen koko huoneensa!
Sentähden vihasin suurta Elefanttia ja sentähden vihaan Dingaania,
hänen veljeään, ja käyköön minun yhtä onnettomasti kuin Mopon,
ennenkuin luovutan hänelle härkääkään veronmaksuksi."
Olin tähän saakka muuttanut ääntäni, mutta nyt lausuin tavallisella
äänelläni:
"Ohoh! Nuo sanat tulivatkin suoraan sydämestäsi, nuori mies, ja nytpä
olenkin saanut selville, missä paha piilee. Tuon kuolleen Mopo-koiran
takia sinä siis uhmaat kuningasta?"
Umslopogaas kuuli äänen ja hänen vihansa muuttui peloksi ja
hämmästykseksi. Hän katsoi minuun tutkivasti, mutta ei virkkanut
mitään.
"Onko sinulla tässä joku maja lähellä, oi päällikkö Bulalio, sinä
Dingaanin vihollinen, jossa minä, kuninkaan Suu, voin puhella kanssasi
hetkisen kahdenkesken oppiakseni vastauksesi sana sanalta, niin että
voin toimittaa sen perille alkuperäisessä muodossaan. Älä pelkää,
Tappaja, olla kanssani kahdenkesken tyhjässä majassa! Olen vanha ja
aseeton, ja sinulla on kädessäsi ase, jota pelkään", ja minä viittasin
tapparaan.
"Seuraa minua, oi Suu, ja jää sinä, Galazi, näiden miesten luo",
vastasi Umslopogaas lähtien kulkemaan edellä.
Pian tulimme suurelle majalle. Hän viittasi oviaukkoon, ja minä ryömin
sisään hänen seuratessa jäljessäni. Sisällä oli hämärää, sillä aurinko
alkoi jo laskea, joten minä odotin, kunnes silmämme tottuivat. Sitten
minä heitin äkkiä vaipan kasvoiltani ja katsoin Umslopogaasia silmiin.
"Katso minuun nyt, oi päällikkö Bulalio, jota kerran sanottiin
Umslopogaasiksi -- katso minuun ja sano, kuka olen?" Hän katsoi ja
hänen suunsa aukeni hämmästyksestä.
"Olet isäni Mopo vanhoilla päivillään -- Mopo, joka on kuollut, tahi
sitten Mopon henki", vastasi hän matalalla äänellä.
"Olen isäsi Mopo, Umslopogaas", lausuin minä. "Viipyi kauan, ennenkuin
tunsit minut, vaikka minä tunsin sinut heti."
Umslopogaas hellitti Itkuntekijän, ja heittäytyi syliini purskahtaen
itkuun. Minäkin itkin.
"Oi isäni!" nyyhkytti hän. "Luulin sinun kuolleen toisten mukana, ja
nyt olet palannut luokseni, ja minä kun aioin hulluudessani kohottaa
tapparani sinua vastaan. Onpa hyvä, että olen saanut elää -- elää
nähdäkseni vielä kerran kasvosi, joita en luullut enää milloinkaan
näkeväni. Ne ovat suuresti muuttuneet -- ikä ja murheetko ovat niihin
leimansa painaneet?"
"Niin, Umslopogaas-lapseni. Minäkin luulin sinun kuolleen. Luulin tuon
leijonan tappaneen sinut, vaikka totta puhuen minusta tuntui sangen
kummalliselta, että joku toinen kuin sinä, Umslopogaas, olisi kyennyt
suorittamaan urotyöt, joita Bulalion, kirveskansan päällikön,
kerrottiin tehneen -- uhmata Chakaakin päin silmiä. Mutta sinä et ole
kuollut, enkä minäkään -- Chakan surmaama Mopo oli eräs toinen
samanniminen; minä tapoin Chakan eikä päinvastoin!"
"Entä missä on Nada-sisareni? Oi, sano joutuin!" kyseli Umslopogaas
kiihkeästi.
"Äitisi Macropha ja Nada-sisaresi ovat kuolleet, Umslopogaas.
Swazi-maassa asuvat halakazit ovat tappaneet heidät."
"Olen kuullut tuosta heimosta", sanoi hän, "ja niin on Galazikin. Hän
on vannonut heille kostoa -- he tappoivat hänen isänsä, ja samoin
vannon nyt minäkin heille kostoa, koska he ovat surmanneet äitini ja
sisareni. Oi Nada-sisareni, oi Nada-sisareni!" ja tuo suuri mies peitti
kasvonsa käsillään ja huojutti ruumistaan lohduttomassa surussaan.
Ajattelin jo ilmaista Umslopogaasille totuuden ja kertoa hänelle, ettei
Nada ollut hänen sisarensa eikä hän minun poikani, vaan Chakan, jonka
olin surmannut. En sanonut kuitenkaan mitään, vaikka nyt soisin, että
olisin sen tehnyt. Huomasin nimittäin, kuinka ylpeä ja kunnianhimoinen
Umslopogaas oli. Jos hän olisi saanut tietää, että Zulumaan valtaistuin
oli oikeastaan hänen, ei mikään olisi voinut häntä hillitä nousemasta
ennen pitkää ilmikapinaan Dingaan-kuningasta vastaan, mihin yritykseen
ei aika ollut mielestäni vielä sovelias. Olisinpa totisesti tiennyt
vuotta ennen Umslopogaasin olevan vielä elossa, niin hän olisi tänään
istunut istuimella, jolla Dingaan nyt istui, mutta minä en tiennyt, ja
tilaisuus oli toistaiseksi mennyt. Dingaan oli nyt kuningas kokoamaan
monta rykmenttiä, sillä minä olin vastustanut kaikkia sotia, kuten
silloinkin, kun oli puhe sotaretkestä swazeja vastaan. Tilaisuus oli
mennyt ohi, mutta saattoi jälleen ilmestyä, ja siihen saakka minun
täytyi vaieta. Arvelin olevan parasta saada Umslopogaas ensin
liittymään Dingaaniin, niin että hän saavuttaisi kaikkialla maassa
suuren ja pysyväisen maineen mahtavana päällikkönä ja soturien
ensimmäisenä. Sitten huolehtisin, että hän ylenisi neuvonantajaksi ja
vihdoin sotavoimien päälliköksi, sillä sotavoimien päällikkö on jo
puoleksi kuningas.
En siis virkkanut asiasta mitään, vaan päivänkoittoon saakka me
istuimme ja puhelimme kertoen toisillemme kaikki, mitä oli tapahtunut
senjälkeen kuin leijona ryösti hänet minulta. Minä kerroin miten kaikki
vaimoni ja lapseni oli murhattu, miten minua oli kidutettu, ja näytin
hänelle kuihtuneen käteni. Baleka-sisareni ja koko langenien heimon
kuolemasta kerroin myös ja miten olin kostanut Chakalle kaikki
kärsimäni vääryydet ja nostanut Dingaanin valtaistuimelle, ollen nyt
itse valtakunnan ensimmäinen mies kuninkaan jälkeen, vaikka kuningas
pelkäsi minua suuresti. Mutta sitä minä en kertonut, että
Baleka-sisareni oli hänen oma äitinsä.
Lopetettuani tarinani kertoi Umslopogaas omansa! kuinka Galazi oli
hänet pelastanut leijonan hampaista, ja miten hänestä tuli toinen
Susi-veikko; ottelusta, jossa hän voitti Jikizan poikineen päästen
siten kirveskansan päälliköksi ja ottaen Zinitan vaimokseen sekä kuinka
hänestä oli sitten tullut mahtava mies.
Kysyin häneltä, mistä johtui, että hän vieläkin metsästeli sutten
keralla, kuten hän oli tehnyt viime yönäkin? Hän vastasi, että nyt kun
hän oli mahtava mies eikä hänellä ollut enää mitään voitettavaa,
kyllästyi hän välistä kaikkeen, jolloin hänen täytyi päästä hiukan
jaloittelemaan Galazin ja sutten keralla, sillä se ainoastaan soi
hänelle viihtymystä ja lievitti jäytävää kaipausta.
Sanoin saattavani hänet paremman otuksen jäljille ennenpitkää ja kysyin
sitten, rakastiko hän Zinita-vaimoaan. Umslopogaas vastasi, että hän
rakastaisi Zinitaa paljon enemmän, jos tämä rakastaisi häntä hiukan
vähemmän, sillä Zinita oli mustasukkainen ja äkkipikainen saattaen
hänelle paljon harmia. Nukuttuamme hiukan hän vei minut ulos, ja minua
ja miehiäni kestittiin nyt mitä parhaiten, ja minä puhuttelin Zinitaa
ja Susi-Galazia. Siitä miehestä minä pidin aivan ensi silmäyksellä.
Sellainen toveri oli hyvä olemassa vierellä taistelun riehunnassa,
mutta Zinitaa kohtaan tunsin suurta vastenmielisyyttä. Hän oli kyllä
kaunis ja soreavartaloinen, mutta mustien silmien katse oli äkäinen ja
pistävä eikä jättänyt hetkeksikään kasvattipoikaani rauhaan; hän, joka
ei pelännyt mitään auringon alla, näytti pelkäävän Zinitaa. Eikä
Zinitakaan pitänyt minusta; nähdessään miten Umsiopogaas koetti kaikin
tavoin olla mielikseni, hän tuli heti mustasukkaiseksi -- Galazi oli jo
tottunut siihen -- ja halusi päästä minusta mahdollisimman pian.
En pitänyt hänestä ja sydämessäni aavistin, että hän saisi vielä paljon
pahaa aikaan, mikä pelkoni toteutuikin täydellisesti.
III.
BUURIEN MURHA.
Aamulla vein Umslopogaasin syrjään ja sanoin: "Poikani, eilen kun pidit
minua vain Dingaanin suuna, sinä annoit minulle erinäisiä terveisiä
Dingaan-kuninkaalle vietäviksi -- terveisiä, jotka olisivat varmasti
tuottaneet kuoleman sekä sinulle että kansallesi, jos ne olisivat
saapuneet kuninkaan korviin. Aavikon yksinäinen puu on mielestään
hyvinkin suuri, Umslopogaas, ja luulee, ettei sen luomalla varjolla ole
vertaistakaan. Mutta on toisia suurempiakin puita. Sinä esimerkiksi
olet tuollainen yksinäinen puu, mutta palvelemani puun latvaoksatkin
ovat paksummat kuin sinun runkosi, ja sen varjossa majailee paljon
puunhakkaajia, jotka lähetetään typistämään toisia liian korkeiksi
pyrkiviä puita. Et voi mitellä voimiasi Dingaanin kanssa, vaikka täällä
kaukaisessa maassa yksinäsi asuessasi olet omasta ja ympäristösi
mielestä hyvinkin suuri ja mahtava mies. Paina sitäpaitsi mieleesi
tämä, Umslopogaas: Dingaan vihaa sinua jo noiden terveisien takia,
jotka lähetit tuon Masilo-houkkion mukana suurelle Elefantille, ja
aikoo tuhota sinut. Minut hän lähetti tälle matkalle vain päästäkseen
minusta joksikin ajaksi, ja on oikeastaan aivan samantekevää, minkä
vastauksen vien hänelle -- päivä, jonka iltana näet hänen soturiensa
parveilevan porttiesi edustalla, valkenee varmasti."
"Mitäpä tämä asia sitten puhumalla paranee?" kysyi Umslopogaas. "Mikä
on kerran tullakseen, se tulee. Odotan täällä Dingaanin _impiä_ ja
taistelen kunnes kuolen."
"Ei niin, poikani Umslopogaas, ei niin; mies kuolee muutenkin kuin vain
keihäällä pistäen, ja mutkalle painuneen sauvan voi vielä höyryssä
oikaista. Toivoisin Dingaanin vihan sinua kohtaan muuttuvan rakkaudeksi
ja sinun vaurastuvan hänen varjossaan -- saavuttavan mainetta ja
valtaa. Kuule! Dingaan ei ole Chakan veroinen, vaikka kyllä yhtä julma
kuin Chaka. Dingaan on houkka, ja voi aivan hyvin sattua, että joku
hänen varjossaan ylennyt mies lopulta pimittää hänet varjollaan. Voisin
tehdä sen milloin hyvänsä -- niin, juuri minä, mutta olen jo liian
vanha ja murheiden murjoma halutakseni hallita. Mutta sinä olet nuori,
Umslopogaas, ja maassa ei ole toista sinun laistasi. On toisiakin
tärkeämpiä syitä, joista en voi vielä puhua, mutta jotka antavat
sinulle aina vain uusia voimia."
Umslopogaas katsahti minuun tutkivasti, sillä silloin hän oli
kunnianhimoinen ja tahtoi olla aina ensimmäinen. Ja saattoiko olla
toisin, kun hänen suonissaan virtasi Chakan veri?
"Mikä on suunnitelmasi, isäni", kysyi hän. "Kuinka olet ajatellut saada
kaiken tuon suoritetuksi?"
"Keinot ovat monenlaiset, Umslopogaas. Swazi-maassa asuvan
halakazi-heimon luona elelee eräs Liljankukka-niminen tyttö, joka on
kuulemma vallan verrattoman kaunis ja jota Dingaan himoitsee palavasti
vaimokseen. Vähän aikaa sitten Dingaan lähetti lähetystön halakazien
päällikön luo pyytämään tyttöä vaimoksi kuninkaalle, mutta halakazien
päällikkö vastasi sangen loukkaavasti, ettei maailman kaunotarta anneta
kellekään zulu-koiralle. Dingaan julmistui ja olisi lähettänyt armeijan
hävittämään koko halakazien heimon, mutta minä iskin vastaan sanoen,
ettei nyt ollut sovelias aika sotia käydä; sentähden Dingaan vihaa
minua; hän on vannonut poimivansa tuon swazi-liljan. Ymmärrätkö, mitä
tarkoitan, Umslopogaas?"
"Jotakuinkin. Mutta voithan puhua peittelemättä."
"Wow! Umslopogaas. Tässä maassa ovat puolet sanat kokonaisia paremmat.
Kuule siis! Näin olen asian tuuminut: sinä karkaat halakazien heimon
kimppuun ja tuhoat sen ja tuot tytön Dingaanille sovinnon ja ystävyyden
merkiksi."
"Jotensakin hyvä suunnitelma. Tytön koetan saada, mutta en välitä,
vaikka en onnistuisikaan; saammehan ainakin tapella ja jakaa saalista
taistelun jälkeen."
"Voita ensin ja huolehdi sitten saaliista, Umslopogaas."
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten: "Salli minun käskeä Galazi tänne.
Hän on luotettava ja harvasanainen mies, niin että älä pelkää."
Galazi tulikin heti, ja minä selitin hänelle asian siihen suuntaan,
että Umslopogaas tahtoi hyökätä halakazien kimppuun ja viedä
Dingaanille lahjaksi ja lepytykseksi tytön, jota tämä ikävöi, mikä
suunnitelma oli mielestäni kuitenkin kovin vaarallinen, kun halakazien
heimo oli tunnetusti suuri ja mahtava. Puhumalla noin varasin
itselleni takaportin sen varalta, että Galazi pettäisi meidät, minkä
tarkoitukseni Umslopogaaskin huomasi, mutta varovaisuuteni oli
tarpeeton, sillä Galazi oli luotettava.
Hän kuunteli vaieten, kunnes olin lopettanut, ja virkkoi sitten
rauhallisesti, vaikka minusta näytti, että hänen silmänsä välähtivät:
"Niin, oikeuden mukaan olen halakazien päällikkö, oi Dingaanin suu, ja
tunnen heidät hyvin. Heimo on suuri ja voi panna liikekannalle kaksi
täyttä rykmenttiä, kun taas tällä Bulaliolla on käytettävänään vain
yksi ja pieni sekin. Niillä on sitäpaitsi vahdit ulkona yötä päivää
ja maa täynnä urkkijoita, niin että yllätys voi tuskin tulla
kysymykseenkään; heidän päävarustuksensakin on tavallista vahvempi,
suuri, keskeltä avonainen luola, jota ei ole kukaan vielä kyennyt
valloittamaan ja jonka sisäänkäytävän vain harvat tietävät. Minä olen
yksi, sillä isäni näytti sen minulle poikana ollessani. Ymmärrät siis,
ettei tämä sotaretki halakazeja vastaan, jota Umslopogaas suunnittelee,
ole niinkään pieni asia. Bulalioon nähden on asian laita kuten sanoin,
mutta minun on toisin, oi Dingaanin suu. Vuosia sitten vannoin
kuolevalle isälleni, jolle eräs tuon heimon tytär, eräs noita oli
juottanut myrkkyä, kostavani hänen kuolemansa enkä lepääväni ennenkuin
olin tuhonnut koko heimon, tappanut miehet, raastanut naiset vieraisiin
maihin ja lapset orjuuteen! Elellessäni yksinäni tuolla Kummitusvuoren
rinteillä olen vuosia, kuukausia ja öitä miettinyt keinoa, millä
täyttää valani, mutta en ole keksinyt mitään. Nyt on tilaisuus vihdoin
tullut, ja minä olen iloinen. Aikeemme on kylläkin vaarallinen, sen
täyttäminen voi pyyhkäistä koko kirveskansan olemattomiin." Hän vaikeni
ja otti hyppysellisen nuuskaa tarkaten meitä rasian yli.
"Minuun nähden on asianlaita kuitenkin toisin, kuin mitä näytät
luulevan, Susi-Galazi", sanoi Umslopogaas. "Nuo halakazi-koirat
tappoivat isäsi ja äitisi, mutta he ovat surmanneet, kuten vasta eilen
sain tietää, myös minun äitini ja Nada-sisarenikin, jota rakastin yli
kaiken koko maailmassa ja joka myös rakasti minua. Tuo mies, Dingaanin
suu", hän viittasi minuun, "sanoo, että saavutan Dingaanin suosion, jos
voin tuhota halakazit ja vangita tuon Liljankukka-nimisen tytön. Eipä
silti, että välittäisin Dingaanista. Omia teitäni kuljen, elän niin
kauan kuin elän ja kuolen kun hetkeni tulee, mutta kostaakseni äitini
ja rakkaan sisareni kuoleman minä tahdon voittaa ja tuhota nuo
halakazit tahi tuhoutua itse. Ehkäpä näet minut piankin, oi Dingaanin
suu, kuninkaan luona Mahalabatinessa Lilja-tyttö ja halakazien karja
mukanani. Ellet, niin tiedät, että olen kaatunut sotureineni."
Galazin läsnäollessa Umslopogaas puhui niin, mutta kahdenkesken
jäätyämme hän syleili minua ja sanoi minulle hellät jäähyväiset, sillä
jälleennäkemisen toiveet olivat vähäiset. Mutta useinhan käy niin, että
rohkea voittaa. Sitten erosimme -- minä palatakseni Dingaanille
kertomaan, että Bulalio, kirveskansan päällikkö, oli lähtenyt
halakazeja vastaan tuodakseen tuon Lilja-nimisen tytön kuninkaalle
sovintolahjaksi, Umslopogaasin jäädessä valmistautumaan sotaan.
Riensin Kummitusvuorelta nopeasti takaisin Umgugundhlovuun ja menin
heti Dingaanin puheille, joka katseli minua ensin sangen karsaasti.
Mutta hänen käytöksensä muuttui heti, kun kerroin terveiseni, kuinka
Bulalio-päällikkö oli lähtenyt sotapolulle Lilja-tyttöä kuninkaalle
valloittamaan. Hän kiitteli minua oikein kädestä pitäen ja sanoi
olleensa tyhmä epäillessään minua, kun olin tehnyt voitavani saadakseni
hänet luopumaan sotatuumista halakazeja vastaan. Nyt hän näki
tarkoitukseni olleen sytyttää tuo palo toisella kädellä ja pelastaa
hänen kätensä palamasta.
Hän sanoi myös, että jos tuo kirveskansan päällikkö tuo hänelle tytön,
antaa hän anteeksi suurelle Elefantille lähetetyt terveiset. Hän lupasi
antaa halakazeilta ryöstetyn karjankin palkinnoksi Bulaliolle ja tehdä
tästä mahtavan miehen. Vastasin, että kaikki käyköön niin kuin kuningas
tahtoo. Olin vain tehnyt velvollisuuteni toimimalla niin, että eräs
kopea päällikkö oli nöyrtynyt ja yksi vihollinen kukistettaisiin --
kuninkaan tarvitsematta menettää mitään. Voisipa vielä käydä niinkin
hyvin, että Liljankukka olisi piankin kuninkaan luona.
Sitten odotin tapahtumain kehitystä.
Nyt, isäni, alkavat myös valkoiset miehet, joista me käytämme nimeä
amaboona ja te nimeä buurit, esiintyä kertomukseni yhteydessä. Ou! En
ajattele mitään hyvää noista amabooneista, vaikka minähän se olin, joka
autoin heitä voittamaan Dingaanin -- minä ja Umslopogaas.
Muutamia harvoja valkoisia miehiä oli tosin jo aikaisemmin välistä
saapunut Chakan ja Dingaanin luo, mutta ne tulivat enimmäkseen,
muutamia metsästäjiä lukuunottamatta, vain rukouksia lukemaan eivätkä
taistelemaan. Nämä buurit sitävastoin sekä rukoilevat että tappelevat
ja varastavatkin, mitä minä en taas voi lainkaan ymmärtää, kun teidän
omat rukoilijanne julistavat sellaisen olevan syntiä.
No niin, oltuani matkani jälkeen kotona kuukauden päivät, saapui
Dingaanin puheille noin kuusikymmentä buuria erään Retief-nimisen
mahtavan miehen johdolla aseinaan _ärjyjät_ -- tarkoitan noita pitkiä
pyssyjä, joita buureilla oli siihen aikaan -- tahi ehkä heitä oli
kaikkiaan sata henkeä palvelijat ja apulaiset mukaanluettuina. Heidän
tarkoituksensa oli ostaa Tugela ja Umzimoubujokien välinen maakaistale
Natalissa. Mutta minun ja toisten neuvonantajien kehoituksesta Dingaan
teki heidän kanssaan sellaisen sopimuksen, että he ensin karkaisivat
erään Sigomyela-nimisen päällikön kimppuun, joka oli varastanut
kuninkaan karjaa, ja toisivat karjan takaisin. Buurit myöntyivät, eikä
kauan viipynytkään, ennenkuin he palasivat ajaen sekä Sigomyelaa että
kuninkaalta varastettua karjaa edellään.
Dingaanin kasvot loistivat, kun hän näki saaliin, ja jo samana iltana
hän kutsui koolle suuren neuvoston, _amakapatin_, käsittelemään
maanluovutuskysymystä. Sanoin heti, ettei merkinnyt mitään, myöntyikö
hän vai ei, sillä suuri Elefantti-vainaja oli jo luovuttanut maan
englantilaisille, Yrjö-kuninkaan lapsille. Tekipä Dingaan mitä hyvänsä,
käy lopulta kuitenkin niin, että englantilaiset ja amaboonat sotivat
maan omistuksesta. Suuren Elefantin ennustus alkoi toteutua, sillä nyt
jo saatoimme kuulla rientävien askelten töminää, kun valkoinen kansa
lähestyi, joka oli valtaava kuningaskuntamme.