Voi kuinka haluttaisi kuvata noiden kolmen kotiin paluuta! Kertoa miten
Joosef Leppänen kunnioittavimmalla hellyydellä ja kainaloista
kannattaen taluttaa heikkoa paroonitarta pihalta ylös kuistinrappusia,
miten he kahvia juodessamme suurimmalla arvonannolla kohtelevat
toisiansa, kumarrellen toisilleen ja pitäen visusti huolta, ettei vain
mitään puuttuisi mitä kahvinjuontiin kuuluu! Mainita tunteistani, kun
näin nuo kaksi niin luottavassa seurustelussa ja niin peräti
kunnioittavassa suhteessa toisiinsa, ja samalla muistella miten juuri
sama Joosef Leppänen ennen muinoin tuskaili paroonittaren
parkettipermannolla, -- kun muistelen miten paroonitar ei voinut
pakottautua talonpoikaiseen seuraan, ja nyt päivä päivältä yhä
selvemmin näin kuinka syvästi sama ihminen oli jo kiintynyt Pohjolan
talviseen rauhaan, kuinka hän jo ihaili talonpoikaisen elämän
hurskautta, ymmärsi heidän tapojensa sisällistä hienoutta ja rakasti
heidän seuraansa. Jos minulle ennen aikaan olisi ennustettu mitä
mahdottomuuksia tahansa, olisin niihin uskonut ennemmin kuin siihen,
että paroonitar tulee kerran asumaan 65:llä asteella pohjoista
leveyttä, Leppästen talon vanhanrakennuksen puolella, ja harmaapäisenä
mummona, tyytyväisyyden hymy huulilla istumaan Magdaleena
Leppäs-vainajan vanhassa punertavassa keinutuolissa, tuvan niukassa
valaistuksessa parsien poikasten sukkia! Niin muuttuu maailma!
Mutta mitä nämä kuvaukset minun kertomukseeni kuuluvat, kun sen
puitteisiin ei enää tahdo mahtua edes kuvaukset Jöijenkään
jokapäiväisestä olosta ja elämästä täällä Pohjolan kultaisessa kodissa.
Niistä on minun toki kaikkein vaikeinta luopua, enkä minkään
taiteellisuuden vaatimuksien vuoksi luopuisikaan, mutta tunnen selvään,
että nuo kuvaukset eivät voi viedä minua lähemmäksi kirjani
tarkoitusperiä. Ja se on tässä ratkaisevaa.
Pitääkö siis todella jo jättää Jöijeni, kaikki hänen innokkaat, hartaat
maalaisiin hommiin antaumuksensa, sivuuttaa hänen pienet valkoiset
porsaansa, jotka vingahtelevat vastaani pehmeäin kaurapahnain seasta,
mennä ohitse hänen kauniin kanalansa, olla mainitsematta hänen
kangaspuitansa ja helskähteleviä pirtojansa, hänen puhdasta
navettaansa, hänen aittojansa, maitohuonettaan ja ruokakarsinaansa!
Pitääkö jättää hänet parhaaseen paratiisiinsa, jonka Martti on hänelle
rakentanut ja jossa minäkin vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen
lujittumistani lujittunut uskomaan, että tämä kaikki on juuri sitä mitä
Jöije syvimmin halusi! Eikä ehkä halunnutkaan syvimmin vain senvuoksi,
että luuli Martin sitä syvimmin haluavan, (niinkuin minä olin
otaksunut), vaan senvuoksi, että oman sydämensä syvyydestä rakasti tätä
revontulien maata ja tätä maalaista elävän nykyisyyden elämää,
(niinkuin Martti oli otaksunut).
Jöijeni jättäminen on minulle niinkuin tuskalliseen leikkaukseen
antautuminen, jota ei voi välttää. Lukija itse tuomitsee minut tähän
leikkaukseen: minä tunnen selvästi, ettei hänen mieltänsä enää kiinnitä
kuulla kuinka onnelliset Martti ja Jöije olivat, vaan ainoastaan
kysymys _miksi_ he olivat niin onnellisia.
Ja nytpä olen asettanut kysymyksen veitsen terälle. Eivät enää auta
väittelemiset, eivät tahalliset viivyttelemiset rakastetuissa nurkissa.
Olen kuin kettu, jonka metsästäjä on sauhuttanut luolasta.
Minä _en tiedä_ miksi Martti ja Jöije ovat onnellisempia kuin kaikki
muut pariskunnat. Tiedän vain että he sitä ovat.
Aavistelemani olisivat ehkä johonkin vakaumukseen kehittyneet, jos
olisin saanut vietellyksi Martin puhumaan personallisesta
avioelämästään tai antamaan edes kaukaisimpiakin viittauksia sinne
päin. Mutta koko sinä pitkänä aikana, jona olen ollut kotiopettajana
näiden onnellisten perheessä (nyt jo yhdeksän vuotta), en ole
kertaakaan semmoisissa yrityksissäni onnistunut.
Mikäli avain siis on Martilta etsittävissä, en voisi käyttää muuta kuin
Jöijen puheita johteenani. Jöije on kyllä tehnyt minulle suoranaisia
tunnustuksiakin, mutta hänen avomielisyytensä taas rajoittuu jyrkästi
häneen itseensä ja hän visusti varoo ulotuttamasta sitä myös Marttiin.
Vaikeuksien lisäksi huomasin vielä heti ensi kertaa Jöijeä
puhutellessani, ettei Martti ollut milloinkaan maininnut hänelle
madonna-aatteestaan eli siitä että "viattomuus on aina ollut ja on
yhäkin miehen nais-ihanteena". (Tämä vaiteliaisuus ensin hämmästytti
minua, mutta sittemmin olen ajatellut että siitäkin vain näkyy Martin
jalo miehekkyys).
Koska kuitenkin noissa Jöijen tunnustuksissa saattaa olla -- hänen
tarkoittamattaan -- paljonkin Marttia valaisevaa, esitän ensi luvussa
osan niistä semmoisina kuin ne aikoinaan muistiin kirjoitin. Ehkä
tarkkaavainen lukija voi niistä tehdä syvempiäkin päätelmiä kuin mihin
minä olen kyennyt.