Minä olin kirjoittanut Jöijelle, että olin valmis milloin hyvänsä
matkustamaan Ouluun paroonitarta hoitamaan siten antaakseni Jöijelle
tilaisuutta käymään kotona asioita järjestämässä ja lapsia katsomassa.
Muutaman päivän kuluttua Jöijeltä tuli vastaus, jossa hän iloisena
kertoo paroonittaren merkillisestä toipumisesta vaikean leikkauksen
jälkeen. Mutta lääkärit vaativat pitempiaikaista lepoa, ja Jöije
lupaakin tulla välillä kotiin käymään. Minun ei sano kuitenkaan
tarvitsevan lähteä Ouluun, sillä täti ... on saapunut Helsingistä ja
odotetaan vielä täti ...'nkin saapumista. He ovat luvanneet viedä äidin
ulkomaille, mutta äiti on jyrkästi vastaan eikä toivo muuta kuin
saavansa mitä pikimmin palata "tänne kotiin". Hän tahtoisi lähteä jo
nyt heti Jöijen kanssa, mutta on epätietoista, saako lääkärejä siihen
suostumaan.
Jöije lisää jälkikirjoituksena: "Ikävä, etten voi tavata Marttia; hän
kirjoitti sinun kirjeeseesi olevansa pakoitettu lähtemään ennenkun minä
ehdin täältä. Hän on ollut lähes puoli vuotta poissa kotoa. Sinä
onnellinen, kun saat olla hänen seurassansa."
Muutamana sumuisena aamuna, kun ei voinut sanoa tuleeko pyry vai pouta,
Martti todella ilmoitti aikovansa lähteä työmaalleen, vaikka olimmekin
laskeneet, että Jöije saattoi juuri sinä päivänä saapua kotiin.
Minä koetin pidättää häntä ja ainakin kaikin tavoin venyttää hänen
lähtöänsä, toivoen kuulevani vihdoin Jöijen kulkusten helinän ja
saavani nähdä heidän kohtaamisensa, joka ymmärrettävistä syistä
erinomaisesti kiinnitti mieltäni.
Ajan kuluksi tein muun muassa vielä kerran kokonaan turhan yrityksen
vietellä Martin puhumaan jotain heidän avioelämästään. Sanoin: --
Esitittehän tuonoin, että miehen ja naisen pitäisi olla "yhdessä alusta
asti". Tarkoititte kai: yhdessä loppuun asti. Nyt olette kuitenkin
erossa jo puoli vuotta ja matkustatte työmaallenne päivää ennen
vaimonne tuloa!
Martti myhäili.
-- Ennen olin voimakas: -- alkoi sieltä vihdoin tulla, -- nyt olen
heikompi, täytyy turvautua ulkonaiseen.
Ja vaikeni auttamattomasti.
Minä olin hyvän aikaa taas äimistyksissäni. En ymmärtänyt mitään,
vaikka olisin kuinkakin ajatellut noiden sanojen merkitystä.
-- Mitä te vihdoin tarkoitatte? -- minä kysyin tuskissani, enkä voi
väittää, että olisin ollut aivan vapaa entisestä kiukustani Marttia
kohtaan.
Hän vain myhäili sitäkin enemmän ja katsoi suoraan silmiini. Mutta
minkäänlaisia selityksiä oli aivan turha odottaa. Hänen myhäilynsä ja
tuo omituinen, kuoppainen poskien pyöristys, joka tällöin aina
näyttäytyi, ja lisäksi vielä silmäkulmain kohoaminen hätää ilmaisevasti
ylöspäin ikäänkuin sanoakseen: älä nyt vain lyö minua! -- kaikki tuo
oli käynyt jo minullekin niin miellyttäväksi ja rakkaaksi, että
suuttuminen tahtoi väkisinkin vaihtua vastakohtaansa, muuttua
suutelemisen haluksi, niinkuin joskus tuntee vallatonta mutta
viehättävää lasta kohtaan.
Jätin siihen viimeisetkin yritykseni.
Koska keskusteleminen oli kuitenkin välttämätöntä, jotta hänen lähtönsä
myöhästyisi, käänsin varovasti puheen koskiin. En sanonut ymmärtäväni,
miten koskenperkkaustöitä saattoi talvisaikaan suorittaa; aina olin
ennen luullut niitä kesätöiksi.
Ja nytkös padot aukenivat!
Ihastuen siitä, että oli minun kaltaiselta naisihmiseltä kuullut
niinkin ymmärtävän lauseen, hän kohta alkoi tehdä tarkkaa selkoa siitä
mitä heillä siellä oli tekeillä. Hän nautti joka sanastaan. Hän
piirusteli minulle heidän suunnitelmiansa. Ja kun hänen hevosensa
kulkusten kilistessä tuotiin pihalle, hän pyysi minua odottamaan, meni
itse ulos, ja minä näin ikkunasta, kuinka hän riisui kuolaimet hevosen
suusta, pani riimun päähän ja sitoi riimunvarren renkaaseen. Sitten
nouti hän kiiruusti tallista suuren tukullisen heinää hevosen eteen, ja
koko olennosta kaiken aikaa näkyi, että yhä vain mietittiin miten
selittää minulle koskiasioita.
Hyvä on, ajattelin, nyt minä sen myöhästytän!
Heinänroskat yltään karisteltuaan hän ilmestyi jälleen sisälle ja
alkoikin kohta laajalti selittää perkkaus-asioita.
Työ kävi Martin oman suunnitelman mukaan. He eivät ottaneet kiveäkään
puheenalaisesta koskesta, se sai juosta vanhaan tapaansa, mutta he
kaivoivat kokonaan uutta uomaa kosken viereen, ja se työ oli talvella
sopivinta. Kuivauskustannukset olisivat kuitenkin nousseet niin
suureksi, ettei kunnan ja valtion avustus olisi lähimainkaan riittänyt,
ellei Martti olisi keksinyt laitteita, joiden avulla kävi päinsä kosken
omaa voimaa käyttäen syöttää löysempiä maakerrostumia jokiveden
poiskuljetettavaksi ja nostaa irtiammutut kivilohkareet kuivan uoman
pohjasta.
Jotakin tuollaista hän minulle selitteli, ja vielä paljon muuta, jota
en tarkalleen kuunnellut. Hän taisi sanoa katuvansa, ettei ollut
käyttänyt nostettuja kiviä uoman seinämien tukeiksi, jolloin kaikki
pelko, että vastainen vahva virta syövyttäisi uusia mutia pohjaansa ja
uoman tukittuaan palaisi jälleen vanhaan väyläänsä, olisi ollut turha.
Voi sentään olla, että puhun pötyä ja että hän tarkoitti jotain muuta.
Syy miksi en kuunnellut häntä oli se, että hänen puhuessaan ajattelin
omiani.
Ajattelin, kuinka erilainen sentään miehen rakkaus on verrattuna naisen
rakkauteen! Tuossa puhuu Martti ja jokaisesta hänen sanastaan hehkuu
sellainen innostus, että sen voi varmuudella sanoa työntävän kaikki
muut mielenkiinnot syrjään. Ei mikään muu asia voi tämän taivaan alla
enää olla hänelle yhtä tärkeä kuin kysymys hänen koskestaan ja sen
onnellisesta suistamisesta uuteen uomaansa. Mitä hänelle on Jöije
noiden koskien rinnalla? Ja jos on yhtä paljon, niin Jöije saa siis
tyytyä tasajakoon. Miehen mielenkiinto on jaollista. Naisen ei ole. Jos
nainen rakastaa miestä, niin hän rakastaa kokonaan, jaottomasti, ja
kaikki mahdolliset mielenkiinnot johtuvat hänellä vain tästä ainoasta
pää-mielenkiinnosta, muita lähteitä ei ole. Vai kuinka minun pitäisi
ajatella Jöijeä? Onko hän mitenkään mielenkiinnoista köyhä,
epälahjakas? Jospa ajattelisimme, että hänelläkin olisi jokin toinen
mielenkiinto, joka vaatisi häntä olemaan -- sanokaamme Helsingissä,
esimerkiksi suuria soitannollisia lahjojansa kehittääkseen, ja jonka
kanssa Martin vuorostaan pitäisi käydä tasajakoon. Mutta ei, Jöije
unohtaa Martin tähden kaikki mielenkiintonsa, hänellä ei ole mitään
muita mielenkiintoja kuin Martti ja kaikki mikä Martista johtuu: elämä
pyryjen ja pakkasten keskellä. Jöije aina "tahtoo syvimmin mitä Martti
tahtoo". Mutta Martti tahtoo nytkin syvemmin päästä jälleennäkemään
koskensa uomaa, kuin tavata Jöijeä, jonka hän tiesi kirjoittaneen
minulle: onnellinen sinä, kun saat olla hänen seurassansa!
Näistä ajatuksista herättyäni huomasin Martin herenneen puhumasta. Hän
oli kaiketi pannut merkille, ettei tuo puheaine enää huvittanut minua.
Minun oli sentään vähän kömpelöä enää virittää samaa keskustelua, ja
sanoin senvuoksi, että mielestäni olisi paras jäädä päivällistä
syömään.
Hän vastasi pyytäneensä eväitä rekeen. Ja rupesi nousemaan ikäänkuin
lähteäkseen.
Silloin minä -- yhä noissa myöhästyttämisen aikeissa -- rupesin
puhumaan laajalti uudemmasta ruotsalaisesta kirjallisuudesta, jonka
aineen tiesin aina suuresti kiinnittäneen Martin mieltä. Toin esille
mukaan ottamiani kirjoja ja aloin niitä selostella, pyytäen häntä sillä
välin avaamaan paperiveitsellä paksuimman niteen lehtiä.
Hän alkoikin tehdä työtä käskettyä, silloin tällöin innokkaasti
pysähtyen jotakin sivua lukemaan.
Mutta keskustelemisesta ei tahtonut tulla totta, ja aivan pian olin
vajonneena yksitoikkoiseen saarnailemiseen, tämän tästä saaden panna
merkille kuinka Martin sievät sieraimet kalpenivat, leuvat jännittyivät
ja vettä kihosi silmiin, hänen yrittäessään salata haukotustaan.
Vihdoin hänen täytyi oikein nousta kävelemään karkoittaakseen
uneliaisuutensa.
Sumu oli sillävälin hälvennyt ja samassa kirkas auringonpaiste valahti
huoneeseen, äänettömällä taiallansa tuossa tuokiossa muuttaen koko
maailman ja ihmisten mielet. Taivas sinersi syvimpäänsä, hanget
loistivat valkeintansa, ja huoneessa alkoivat elää verhot ja uutimet ja
uunin kaakelit ja pöydän pinta ja pienimmätkin esineet piirongeilla.
Viheriävarpunen alkoi laulaa kohti kurkkua jossakin toisessa huoneessa,
lapset juoksivat meluten pihalle, hakojen hakkaaja jo hoilotteli
tarhassa ja navetasta kuului karjakon korkeankimakoita luirutuksia.
Kuinka saattaakaan niin peräti äänettömällä välähdyksellä noin
äänekkään riemuisan elämänilon synnyttää!
Mutta jotain tässä olikin enemmän kuin tavallista auringonpaistetta.
Minunkin sydämeni alkoi suorastaan ilosta hyppiä. Jokin aavistus täytti
mieleni. Näin suuren ilon synnyttyä oli aivan mahdotonta, ettei Jöije
samassa aja pihalle.
Ja Martti, mitä hän teki?
Hän oli seisonut pihanvastaisella ikkunalla tähystämässä lakeuksille,
silloin kun aurinko alkoi paistaa. Mitä hän sieltä muuta näki kuin
valkeita lakeuksia, en tiedä. Mutta kun hän kääntyi kohti minua, olivat
hänen kasvonsa muuttuneet niinkuin kaikki muukin maailma.
Hän oli hauskasti punastunut. Mutta puna ei ollut tavallista
hämmästyksen tai nolouden punaa, vaan jotain tuoreen elämänvoiman
hehkua. En ikinäni ole nähnyt niin kaunista väriä ihmiskasvoilla! Hänen
nuorekkaan vartalonsa ryhti oli vielä entistäänkin miehekkäämpää. Entä
silmät! Niihin oli ties mistä taivaista laskeutunut sellainen eloisuus
ja taika, että minun täytyi tuijottaa häneen kuin johonkin outoon
uuteen ihmiseen. Silmäin tavallinen sini oli antanut sijaa melkein
kokonaan silmäteräin mustuudelle ja ilme käynyt omituisen avonaiseksi,
välittömästi sieluun aukenevaksi.
Oi jospa Jöijeni olisi nyt tullut ja nähnyt hänet tällaisena! Ja jospa
minä olisin nähnyt Jöijen lentävän hänen syliinsä ja heidän puristuvan
toisiinsa ja taas unohtavan läsnäoloni niinkuin silloin ... silloin
pimeänä tulipaloyönä!
Ennenkun ehdin ihmetyksistäni ja ihastuksistani selviämään ja mitään
virkkamaan, lähti hän jotain sanoen ja päätänsä nyökäyttäen huoneesta.
Kuulin hetken aikaa hänen askeleitansa eteisessä, sitten ne vaikenivat.
Liekö mennyt ulos.
Samassa kuulen kulkusten helinän pihalta.
"Nyt, nyt Jöije saapuu", ajattelen ja riennän ikkunalle.
Mutta ei. Ne ovatkin Martin varsan kulkuset.
Hän on istuutunut rekeen, saanut vällyt jalkoihinsa ja ajaa pihasta
maantielle kääntyen itäpohjoiseen suuntaan. Taivaansini välkkyy,
lakeudet loistavat, tuhannet auringot kimmeltävät hankien pinnoilta ...
ja tiukujen kilinä etenee, etenee...
Minä en kauaksikaan aikaa ehtinyt istahtaa ajatuksiani kokoomaan Martin
äkillisen lähdön ja onnistumattomien myöhästyttämisyritysteni johdosta.
Ovi paiskautui auki ja lapset ryntäsivät meluten huoneeseen lumisine
jalkoineen, päällysvaatteet yllä ja pienet lapiot käsissä.
Ja niine lumineen suoraan minun syliini!
Ei niin että sylistäni olisi haettu hetken tyyntä rauhaa korvaukseksi
äidillisen hellyyden pitkälliselle kaipuulle. Vaan he puhuivat huutaen
jotakin yhteen ääneen ja sekamelskaan. Ja polvilleni päästyä heti
kapusivat pystyyn, yrittäen toinen toistaan ylempää ikkunasta
tirkistämään. Pienin alkoi kiivetä tuolin selustalle ylimmäksi
päästäkseen, joten toisella kädelläni sain pidellä häntä tasapainossa
toisen tukiessa polvillani seisojia, enkä nähnyt mitään, kun heidän
välitsensä koetin minäkin tirkistellä ulos.
Vihdoin aloin saada vähän selvää heidän puheistaan.
-- Tuolla, tuolla, -- he huusivat, -- katsokaa tuonne, tuolla tulevat!
-- Ja polveni saivat tuta ankaroita riemun polkaisuja.
-- Mikä siellä tulee? -- minä koetin kysellä. He selittämään yhteen
ääneen:
-- Äiti tulee ... isä sanoi: menkää tätin luo katsomaan, täti nostaa
korkealle...
Nyt muistin, että piha-ikkunasta näkyy navetan katon ylitse todella
hyvin pitkälle maantietä länteenpäin, kun se vähitellen ja mutkitellen
laskeutuu jokilaakson lakeuksille, käyttääkseen joen jäätyneitä kohtia
talviaikoina.
Minä suljutin lapset nopeasti alas, jotka itsekin jo kiirehtivät
takaisin pihalle, nousin, katsoin pihaton katon ylitse: oikein, oikein!
tuolla tulee kuomureki pienenä pilkkuna valkealla lakeudella.
Tavallisissa oloissa olisin lasten mukana ja heidän hurjaan iloonsa
osaa ottaen rientänyt maantielle vastaanottamaan tulevia. Mutta nyt
melkein unohdin kuomureen lähestymisen, mieleni ollessa kokonaan
kiintyneenä Martin ihmeelliseen lähtöön.
Hän siis tiesi Jöijen tulon, hän oli nähnyt kuomureen seistessään
ikkunan luona. Siitä hänen poskiensa puna, siitä palo hänen
silmissänsä!
Mitä ihmeitä tämä on? minä ajattelin. Ja ajattelin jos johonkin
suuntaan voimatta päästä mihinkään tulokseen. Mietteissäni milloin
kävelin edestakaisin huoneessa, milloin istahdin raukeana ja
kykenemättömänä arvoitustani selvittämään.
Minä aukaisen ikkunan tuuletuttaakseni huoneen Jöijen tuloksi. Raikas
pakkas-ilma puhaltaa sisälle synnyttäen ikkunassa kylmän tuoksuvaa
höyryä! Ja jo kuuluu Jöijen kulkusten kilinä ... kaukaa, kaukaa...
Jo heittää mullanajaja kuormanpurkauksensa kesken ja menee vanhimpaa
poikaa kädestä pidellen maantielle katsomaan. Poika vetää miestä
kiirehtimään. Mies nauraa ja myönnyttelee.
Jo tulee karjakko pihatosta, sieppaa nuorimman syliinsä ja juoksee
tielle. Talon koko väki on pihaveräjällä, valkoinen lappalais-Halli
ensimäisenä jököttää lumella, länteen kääntyneenä, korvat höröllä.
Ja jo helisee lähempää... Hanget kimaltelevat... Kaksi harakkaa lentää
räkättäen peltojen ylitse ... mutta muuta ei enää ehdi tapahtua. Nyt on
helinä jo tuossa nurkan takana.
Ja nyt he jo ajavat nurkan takaa näkyviin. Jöije huiskuttaa nauraen
kättä tervehdykseksi pihallaolijoille. Poika on kiepsahtanut
kuskipukille ja saanut vanhalta isännältä ohjat käsiinsä, tyttö
pysyttelee jalat hajalla jalaksilla, nuorin on heiskautettu Jöijen
syliin.
Prruuu...!
Ollaan pihalla.
Ja mitä näenkään! Kuomujen pimeästä, syvältä Jöijen vierestä,
puolimakuulta hymyilevät paroonittaren hyväntahtoiset, vanhentuneet
kasvot! Saanut siis tahtonsa perille ajetuksi, päässyt takaisin
kaivattuun "kotiinsa" pimentolan maille!
Nyt en voi enää hillitä itseäni, vaan riennän minäkin ulos syleilemään
rakastettuja ihmisiä.
Tervehdysten jälkeen ovat ensimäiset sanani Jöijelle:
-- Kuinka ikävä, että Martti ennätti juuri lähteä!
Mutta vastoin kaikkia odotuksiani ei vähinkään pilvenvarjo hetkeksikään
pimitä Jöijen kasvoja. Päinvastoin, eloisa punastus sävähtää hänenkin
poskilleen, ja minun kummastukseeni hän vain naurahtaa ja iloisesti
nyökäyttää päätänsä, ehkä vain entisestäänkin riemastuneempana hyökäten
lapsiansa puristelemaan.
Mitä tämä on? Mitä tämä on? -- toistin itsekseni toistamistani.