Muutamilla Jöijen lapsista on paitsi tavallisia almanakassa löytyviä
nimiä vielä omatekoinen lisänimi, jolla tuntuu olevan ikäänkuin jokin
sovittu, vain vanhemmille tietty merkityksensä.
Niinpä vanhimmalla pojalla, Ragnarilla, tuo toinen, omatekoinen
ristimänimi ilmeisesti viittaa seikkoihin, jotka olivat tulipalon
välittömässä yhteydessä. (Jöije ei ole tahtonut näiden nimien
julkisuudessa mainitsemista.)
Tämä sattumalta minullekin tuttu yhteys antoi minulle syytä epäillä,
että nuorempienkin lasten nimillä oli mahdollisesti jokin
samanluontoinen merkityksensä.
Kerran, Jöijen kiertäessä palmikkoaan päänsä ympärille, minä otin ja
kysyin.
Jöije käännähti ja käsivarsi tuli kasvojen eteen. Mutta minä huomasin
sittenkin että hän vähän punastui.
Sitten hän jätti kampauksensa kesken, antoi palmikkonsa jälleen solua
alas, rupesi nauramaan ja punastustansa enää salaamatta pani molemmat
kätensä syliini, vallattomasti työntäen minua jotenkin poispäin.
Ihmeellistä on kuinka vähistä liikkeistä hyvät ystävät ymmärtävät
toisiansa. Jos minun pitäsi selittää mitä Jöije tällä liikkeellänsä
sanoi minulle, olisi minun käyttäminen vähintään pari arkkia
kirjoituspaperia. Mutta hyvällä tahdolla lukija ehkä ymmärtää minut,
kun huomautan, että välimme Jöijen kanssa olivat olleet keskeytyksissä
niistä ajoista asti, jolloin hän vielä saattoi sanoa heidän
suhteestaan: se on jotain erikoista, jommoisesta ei kellään koko
maailmassa voi olla aavistustakaan. Nyt hän ilmeisesti tahtoi
puolustautua minua vastaan, joka olin ottanut väliemme keskeytyneistä
säikeistä jälleen kiinni ja äskeisellä kysymykselläni tahdoin -- hänen
mielestään -- sanoa heidän nyt jo muuttuneen aivan tavallisiksi
aviopuolisoiksi, jommoisia maailma on täynnänsä. Tätä luuloani hän
ikäänkuin "työnsi luotansa pois päin", yhtaikaa naurullaan pyytäen
anteeksi epäkohteliaisuuttaan.
Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, siihen on todistuksena se,
että hän, vetäen kätensä luotani ja sormeansa heristäen, kohta sanoi
ilman mitään muuta selitystä:
-- Mutta älä luulekaan, älä ollenkaan luule!
Näillä sanoilla hän tietysti tarkoitti, etten minä saanut luulla heidän
muuttuneen tavallisiksi. Ja hän jatkoi:
-- Martti on yhtä luja kuin ennenkin. Kaikki on minun syyni.
Nyt sanoin koetteeksi umpimähkään:
-- Martti arvelee itse puolestaan olleensa ennen luja, mutta nyt
heikontuneensa.
Jöijen silmät suurenivat:
-- Onko hän semmoista puhunut? -- sanoi hän epäuskoisesti tarkastellen
minua. -- Älä usko häntä, hän on lujempi kuin koskaan. Ei, ei, vika on
minussa.
Jöije vaipui ajatuksiinsa, hymyili mietteissään, ja sanoi sitten
yhtäpaljon itselleen kuin minulle:
-- Eihän tosin voi väittää että viehättämisen halu olisi minussa nyt
vieläkin voimakkaampi kuin se oli tyttönä. Johan minä olisin suorastaan
naurettava. Mutta minä vain näen nyt selvemmin kuin silloin tuota samaa
viehättämishalua semmoisessakin, missä en silloin nähnyt. Niin oli
myöskin silloin riihessä...
Jöije keskeytti, katsahti minuun ja sanoi: [Pyydän lukijaa muistamaan,
että me puhuimme Jöijen kanssa ruotsia ja että siis alempana esitetyt
kertomukset ovat suomennoksia. H. K.]
-- Se on totta, sinä tahdoit tietää miksi Gunhildin toinen nimi on
juuri sellainen. Silloin sinun täytyy tietää myös mistä _syystä_ me
olimme riihessä. Katsoppas, se oli siitä syystä, että siiloin oli lakon
aika ja Martti tahtoi, että meidänkin miehet olisivat töistä vapaina ja
saisivat kulkea työväen kokouksissa. Riihipäivä oli määrätty, mutta hän
peruutti määräyksen ja sanoi että riihi saa jäähtyä, lämmitetään
toisten uudestaan. Mutta minä näin selvästi, että häntä olisi kovasti
haluttanut olla juuri sinä päivänä riihessä. Syy miksi hänellä oli
semmoinen erikoinen halu oli se, että hän oli itse laassut luuvan ja
puhdistanut puima- ja viskuukoneen vieraista siemenlajeista ja ahtanut
parveen uudenlaista siperialaista vehnää ja oli nyt kovin utelias
näkemään kuinka tuottavaa se oli ja minkä kokoista ja minkä painoista
ja muuta semmoista. Tätä merkillistä vehnää oli saatu 40 markalla
vain puoli hehtoa metsäherra T:ltä, joka oli ollut Siperiassa
tutkimusmatkalla ja tuonut sitä mukanaan sieltä. Sen piti olla yhtä
valkoista jauhettuna kuin venäläinenkin jauho, ja Martti tahtoi saada
tästä sadosta omat siemenet suureen kesantoon, jota hän valmisteli
uutismaasta seuraavana vuonna kylvettäväksi. Täytyy selittää sinulle
mistä tämä merkillinen vehnäinnostus oli Marttiin tullut. Hän oli
saanut päähänsä -- niin ainakin minä luulen -- että mamma ja minä
olemme tottuneet syömään melkein vain vehnäleipää, ja kun varoja ei
ollut ostella kaukaa hevosrahdilla tuotettuja jauhoja, niin hän päätti
muka itse viljellä yhtä valkoista viljaa. Sinä tiedät Martin, kun hän
saa jotain päähänsä.
-- Tytötkin olivat lähteneet kokouksiin, joten karjakko vain lypsi, ei
muuta.
Silloin minä sanoi Martille: "Mennään riiheen, -- kerran kun minusta
pitää tulla tämän talon emäntä, niin tahdon nähdä ja oppia kaikki
työt."
Martti ei uskonut. Nauroi vain.
Mutta kuinka olikaan, isä kuuli -- Martin isä kuuli mitä olin sanonut,
ja sanoi: se oli oikein puhuttu.
Martti alkoi vastustaa väittäen etten minä jaksa tehdä kahden työtä,
sillä luuvassa on tavallisesti neljä henkeä. Mutta isä oli minun
puolellani. Se ukko tekee minut aivan itsevaltiaaksi tässä talossa,
niin hän minuun tyhmään luottaa ja minua rakastaa.
Isä meni talliin hevosia hakemaan -- puimakoneemme käy näet
hevoskierrolla, -- ja Martin täytyi totella. Mikä ei tainnut ollakkaan
hänelle vaikeata, koskapa hän myhäili, oikein "kuoppien kanssa",
tiedäthän. [Jöije tarkoitti tässä poskikuoppia, jotka esiintyivät
Martin hymyillessä. H. K.]
Puin ylleni huonoimmat risavaatteeni, joissa näytin todella
linnunpelätiltä, ja päähäni sidoin huivin riihityttöjen tavalla. Nyt en
ainakaan tarvinnut olla huolissani siitä että olisin viehättänyt
ketään.
Mutta Martti katselee ja katselee minua, enkä vieläkään ymmärrä, miksi
hän minua niin katseli.
Isä ja Martti nostelivat ensin viljan riihestä luuvaan puimakoneen
viereen eikä minulla ollut mitään tekemistä. Sitten isä meni riihen
ulkopuolelle ja valjasti hevoset kierron eteen.
Martti sanoi minulle nyt, että minun pitäisi ottaa vastaan pahnat,
jotka tulevat koneen johteesta, ja talikolla lykätä ne permantoa pitkin
ja pudottaa latoon, jossa oli entisiäkin pahnoja. "Eikö muuta?" minä
kysyin.
-- Kyllä on vielä muutakin, sanoi Martti, otti minua kädestä ja
johdatti koneen alle katsomaan. -- Tuolta, hän sanoi, sinun pitää
kihvelillä kaapia jyvät esille ja työntää syrjemmäs. Ja tuosta toisesta
välistä ruumenet.
"Jaha, ei sitten muuta?" minä kysyin.
-- Jos ehdit, -- sanoi hän, -- niin haravoitse oljet ruumenien päältä
pahnojen joukkoon.
Sen sanottuaan Martti meni syöttöpöydän ääreen ja rupesi kaatamaan
öljyä koneeseen.
Mutta voitko sinä hyvä ihminen ajatella! Juuri kun hän johdatti minut
koneen luo ja me kumarruimme katsomaan mistä jyvät ovat kaavittavat,
aloin tuntea tuota samaa autuuden huimausta, josta olen sinulle usein
puhunut. Kun hän meni konetta öljyämään, täytyi minun oikein kääntyä
poispäin ettei hän olisi huomannut. Sää oli viho viimeisintä marraskuun
sumua, semmoista tihkuvaa, toivottoman pimeää, äänetöntä kuin säkissä,
joki tyyni, rannat vetelät, puut märät ja alastomat, ehkä vain joku
keltainen lehti siellä täällä... Mutta mitäs luulet? Minusta on kuin
juhannus, kaikki remahtaa riemuun, aurinko puhkoo pilvet ja nousee
keskitaivaalle ... ja minulla ei ole mitään siteitä...
Eikö se ole ihmeellistä! Siitä asti kuin ... odotas! (Tässä Jöije
pysähtyi ja mietti vähän aikaa, sitten jatkoi): Niin, olihan kulunut jo
enemmän kuin puolitoista vuotta Ragnarin syntymästä, ja me olimme
Martin kanssa koko ajan olleet yhtä lujat toverukset kuin tuttavuutemme
ensimäisenä kesänä. Luulen varmasti Martinkin olleen vakuutettuna siitä
että Ragnar on oleva meidän ainoa lapsemme. Minussa ei ollut todella
kertaakaan mitään viehättämisen halua esiintynyt. Mutta nyt tulee aivan
satunnainen kädenkosketus -- ja minua jo kaduttaa että olin pukeutunut
linnunpelättimeksi, minä tahdoin sitoa päähineeni toisella tavalla. --
Ei, annahan olla, kyllä nyt tiedän olla varuillani, ajattelin.
Onneksi kone samassa alkoi käydä.
Voi sitä pauhua! En ole ikinäni niin huumaavassa melussa ollut. Ei
ajattelemistakaan että olisi voinut saada Martin kuulemaan kovintakaan
huutoa, kun aijoin vielä kysyä jotakin.
Ja ennenkun aavistinkaan oli pahnoja jo suuri läjä johteen edessä. Kun
lykkäsin ne latoon, meni talikko mukana, hyvä että yletyin sen sieltä
nostamaan. Samassa oli jo toinen pahnaläjä tieltä työnnettävä. Ehdin
sentään aika hyvin jyvätkin vetämään koneen alta ja pian järjestyi
työni niin ettei ollut edes kiirettäkään, vaikka kyllä joka
silmänräpäys oli käytettävä. Joskus minä talikolla nostin lyhteitä
lähemmäksi Marttia ja silloin hän aina nauroi minulle tomupilven takaa.
Et usko kuinka hauskaa se oli, kun oli noin joka askel määrätty ja piti
ennättää joka paikkaan! Aivankuin jossain tehtaassa.
Mutta olinpas sittenkin vähän erehtynyt: jyviä kasaantui semmoinen läjä
koneen viereen, etten saanut enää tilaa uusille, täytyi koettaa siirtää
kihvelillä entiset syrjemmäs. Ja nytkös tuli kiire. En tahtonut
ollenkaan selviytyä. Juuri kun rupean lapioimaan, silloin pitää jo
pahnat poistaa, ja samassa ovat jo jyvätkin alta vedettävät eikä niille
ole paikkaa. Näin jatkui koko ajan kun kone kävi, ja minun tuli hirveän
kuuma. Monta kertaa sain hihallani kuivata kasvoja.
Samassa narahti jokin pahasti ja sitten useamman kerran vielä kovemmin,
ja kone alkoi pysähtyä.
Martti katsoi tomu-aukosta ulos ja kun kone oli aivan pysähtynyt,
selitti minulle, että kierrinrattaasta oli pari hammasta murtunut ja
että isän täytyi mennä kotiin uusia veistämään.
Muistan ihmetelleeni miksi Martti ei tule luokseni, vaikka nyt sattui
tämmöinen lepoaika. Et usko kuinka yhteinen työ ystävystyttää.
Joku oli pistänyt peilinsirpaleen seinänrakoon. Minä otin sen,
katsahdin itseäni ja purskahdin nauramaan.
-- Mikä naurattaa? -- kysyi Martti puimakoneen luota, jota hän taas
öljysi.
-- Mutta minkä näköinen minä olen! -- sanoi hänelle.
Todella, kasvoni olivat aivan tomun tahraamat. Himmeässä peilissä ei
niistä erottanut paljon muuta kuin nauravat hampaani.
Martti sanoi:
-- Olet kauniimpi kuin olet milloinkaan ollut.
Tämäpä ääni oli vasta outo kuulla! Martti ei milloinkaan puhunut
semmoisia kuin että "kuinka kaunis" tai noin. Ja miksi hän tuli niin
totiseksi sen sanottuaan?
Minä pyyhin nopeasti peilin kirkkaaksi ja katsoin itseäni uudestaan.
Suu ei ollut enää naurussa, kasvoissani ei ollut ainoatakaan tomutonta
paikkaa, silmät vain kummittelivat noen keskeltä, ja näyttivät niinpäin
katsottuina todella tavattoman elokkailta, -- ehkä kauniilta.
Ja nyt minä hullu rupean ajattelemaan, että mitäpä jos Marttiakin
vuorostaan on kohdannut samallainen sähkövirta kuin minua äsken. Ja jo
kuvittelen, että hänen alituinen katselemisensa ei ole voinutkaan muuta
merkitä.
Ja kohta kun tämä ajatus minuun tuli, tapaa minut sama huimaus jälleen.
Ei, ei, ei, -- minä ajattelen, -- nyt täytyy kaikin, kaikin voimin...
Ja tunteitani hälventääkseni kapasen maasta kourallisen jyviä, puhallan
ne toiseen käteeni puhtaiksi, ja Martille näyttäen sanon
huolettomimmalla äänellä:
-- Katsoppas, nämähän ovat aivan erinomaisia, kuinka suuria ja
kauniinvärisiä!
Martti jättää lyhdesiteitten aukileikkelemisen sikseen ja tulee
luokseni, ihan, ihan viereen, ja katselee siemeniä kädelläni ja puhuu:
-- Ne ovat suuria ja ne ovat kauniita, kyllä ne ovat suuria ja
kauniita.
Minä alan jo huomata, että pitelen jyviä kädessäni aivan liian kauan ja
että molemmat olemme jo aikaa sitten sanoneet kaiken mitä niistä
suinkin voi sanoa. Mutta en vaan voi pudottaa jyviä.
Sitten, hullu, sanon antaen jyvien valua alas:
-- Kas kuinka täällä vetää, minun on -- kylmä.
Ajatteleppas, Hilja rakas, koko tuona huumeen aikana, jossa sitten
elimme, minä kuvittelin, etten ole missään suhteessa syyllinen. Mutta
jälestäpäin olen ihan selvästi ymmärtänyt, että kaikista vieheistäni ja
synneistäni voin vähimmin juuri tätä antaa itselleni anteeksi. Miksi
minun piti sanoa: minun on kylmä? Ellen olisi sanonut, ei hän olisi
pannut käsiään olkaini ympäri lämmittääkseen minua. Eihän minulla ollut
kylmä, korkeintaan ajattelin että voisi tulla kylmä, kun oli vetoa.
Jöijeä puolustaakseni minä tässä sanoin tulleeni kertomuksesta päättäen
siihen käsitykseen, että Martti oli virittynyt jo alusta asti ja että
hän siis kaikissa tapauksissa olisi lopulta "pannut kätensä Jöijen
olkain ympäri". Sillä todella jos ajattelin Jöijen nauravia silmiä ja
häikäisevää hammasriviä mustiksi tomuttuneilla kasvoilla, niin --
vaikken sitä sanonutkaan hänelle -- en voinut kuvitella mitään sen
viehättävämpää.
Mutta Jöije ei tahtonut kuullakaan puolustuksiani. Hän heiskautti
kättänsä eikä ruvennut enää puhumaan koko asiasta.
Sen sijaan hän jatkoi keskustelua vehnästä ja sen itävyydestä. Sain nyt
kuulla, että alkuperäisen eli metsäherralta ostettujen siementen
kylvöksen oli halla vienyt, säästäen vain pienen osan ylävämmällä
olevasta pellosta. Martti oli kuitenkin sitä mieltä, että niin ankara
hallakesä oli katsottava poikkeustapaukseksi ja aikoi nyt kylvää
varmempaan paikkaan. Hallan säästämästä viljamäärästä oli saatu saman
verta kuin oli peltoon kylvetty eli vain puoli hehtoa, jotka kylvettiin
toiseen, kaksinkertaisesti lannoitettuun peltoon. Nämä omat siemenet
olivat itäneet mainiosti, seuraava kesä ei ollut hallakesä ja sato oli
onnistunut. Sitä viljaa he juuri olivatkin olleet vuosi sitten
puimassa, ja jyviä tuli nyt kokonaista seitsemän hehtoa, joka oli
Martin mielestä aivan erinomainen tulos. Martti ei kuitenkaan kylvänyt
samana syksynä, vaan valmisteli koko vuoden suurta uutismaata.
-- Etpä usko, sanoi Jöije, kuinka paljon
työtä on sellaisen maan kuntoonpanemisessa! Ojankaivuita, loppumattomia
kyntämisiä, äestämisiä ja lataamisia, sitten viimeinen lannoitus ja
taas kyntämisiä, äestämisiä. Vihdoin oli elokuun lopulla kaikki
valmista. Me teimme muutaman kuukauden vanhan Gunhildin kanssa
ensimäisen huviretken pellonpientareelle, kun Martti itse kylvi ja isä
äesti umpeen. Se oli ihanimpia huviretkiä mitä koskaan olen tehnyt.
Istuin pellonpientareella kohotellen Gunhildiä, jota isän "hummat"
kovasti ihmetyttivät, ja pikku Ragnarille piti sitoa tuokkonen vakaksi
kaulasta riippumaan, sillä Marttia matkien hänkin tahtoi kylvää. Me
siirryimme pientareelta pientareelle, ollaksemme aina kohdalla kun
kylväjä palaa. Ja aina he meille jotain sanoivat, joskus istahtivat
joukkoomme hevosten hamuillessa pellon multaa. Entä yhteinen
kahvinjuontimme! Ilman leipää, vain sokeripalalla, mutta kuumaa, niin
kuumaa! En voi käsittää kuinka Martti ei myönnä, että vähävaraisuus on
hauskimpia asioita maailmassa.
Voi Hilja rakas, kuinka elämämme oli iloista ja raikasta. Me joskus
Martin kanssa rupesimme oikein telmimään ilosta, noin myös vähän kuin
kerskataksemme toisillemme omasta vapaudestamme ja varmuudestamme.
Olimme näet taas jo pitkiä aikoja olleet vain pelkkiä toveruksia ja
olimme molemmat tietysti taas varmat siitä että Ragnar ja Gunhild ovat
olevat ainoat lapsemme. Usein kun katselin Marttia hänen huomaamattaan,
tuntui niin sanomattoman hyvältä, ensiksikin hänen tähtensä, ja
toiseksi kun en ole ollut esteenä siihen että hän on täydellisesti
Martti, ilman mitään vääristelyä suomalainen Martti. Minä tahdoin hänen
tahtoansa ja minun tahtoani. Mutta jos kävinkin aina hänen kanssaan
"maita katsomassa", niin älä luule, että tein sitä vain ollakseni
hänelle toverina, ei, minä todella rakastan noita maita, niinkuin koko
tätä Pohjolaa, se on kaikki yhtä Marttiani.
Mutta sinun pitäisi myös nähdä kuinka _hän_ rakastaa _minun_
maailmaani, sitä ei voi sanoin kertoa, hän on luonut minut. Koetan
sanoa sinulle esimerkin. Hän esimerkiksi ei mitenkään sallisi minun
muuttua suomalaiseksi. Ei saa unohtaa mitä on sydämeen pantu, hän
kerran sanoi. Hän on hankkinut tänne hauskan ruotsalaisen tallimiehen,
joka osaa myös puutarhatöitä, ja Liisa on ruotsalainen. Ja kun hän
eilen sanoi, että sinun, Hilja, pitäisi opettaa lapsille muutamia
aineita ruotsiksi, niin kyllä hän tarkoitti täyttä totta, vaikket sinä
uskonut. Ja kuules vielä, hän on ties mistä pitäjämme nurkista haalinut
kokoon kaikki ruotsalaiset mitä täällä suinkin on, palvelustytöistä
säätyläisiimme asti, ja saanut nämä muodostamaan keskuudessaan
nuorisoseuran ruotsalaisen osaston, joka noin kerran kuussa kokoontuu
kirkonkylään seuran talolle. Minua hän kovasti vaatii lukemaan siellä
kertomuksia Ruotsin historiasta.
Ja nyt minun täytyy sinua vähän naurattaakin, Hilja rakas. Tulin kerran
vähän mustasukkaiseksi. Martti alkoi mielestäni kovin hartaasti käydä
nuorisoseurassa ja tiesin, että siellä oli siihen aikaan kaksi hyvin
kaunista ruotsinmaalaista sisarusta. Mitäs muuta kuin tein asiaa
kirkonkylään ja sopivan tilaisuuden sattuessa vilkaisin ikkunasta
kokoussaliin. Ja mitä näen! Marttini seisoo piirissä muiden laulajien
mukana. Johtaja on ojentanut tahtipuikon ja kaikki odottavat
jännittyneinä alkajaismerkkiä. Samassa johtaja lyö mykän alkutahdin,
kohauttaa molemmat kätensä kuin ankaraan rynnistykseen -- ja
voimakkaassa poljennassa kuulen laulun tutut sanat: Hur härligt sången
klingar på älskadt modersmål... Marttini, minun Marttini! Silmät
rypyssä, suu auki, innosta hehkuvana...
He harjoittelivat minun nimipäivikseni...
Kerran sanoin hänelle: "Sinä sanot aina etten saa olla suomalainen
sinun tähtesi, mutta itse tahdot olla ruotsalainen vain minun tähteni."
Martti mietti vähän aikaa silmät pyöreinä. Sitten sanoi varmasti:
-- Se ei ole totta. Minä _rakastan_ ruotsin kieltä.
Tuo teki minulle niin, niin hyvää, vielä parempaa kuin jos hän olisi
sanonut: minä rakastan sinua, Jöije.
Mutta mistä ihmeestä me taas puhelimmekaan? -- Niin, siitä
vehnäpellostahan minä... No niin, seuraava talvi oli kylmä ja
paljoluminen. Mutta kevät tuli hyvin aikaisin ja oli tavattoman lämmin.
Tuossa tuokiossa olivat lumet sulaneet, purot lorisivat jo huhtikuussa
ja lehmät päästettiin laitumelle toukokuun puolivälissä.
Eräänä aamuna herään neljän ajoissa siihen että kuulen Martin tulevan
saapasjaloin alas huoneestaan ja niinkuin matkalle lähdössä kiireesti
kulkevan ulos. Kohottauduin nähdäkseni pihalle. Siellä on jalkeilla jo
koko talon väki. Martti nousee viivyttelemättä rattaille ja he ajavat
tallimiehen kanssa nopeasti pois. Onkohan joku sairastunut, ajattelin.
Isä ja muut miehet seisoivat vähän aikaa toimettomina, niinkuin puhuen
ja neuvotellen keskenään, sitten, tietämättä mitä tehdä, hajaantuivat
hitaasti mikä minnekin.
Minä aloin pukeutua, saadakseni pian tietää mitä oli tekeillä.
Pukeutuessani satuin katsahtamaan vastapäiseen ikkunaan ja -- mitä
ihmeitä! Maailma on muuttunut muotoaan. Ensin en voinut ymmärtää mikä
se oikeastaan teki kaiken niin toisellaiseksi, mutta sitten näin: Joki
on vähintään kaksi kertaa niin leveä kuin ennen! En sittenkään voinut
aavistaa mitään yhteyttä sen välillä mitä pihalla oli tapahtunut ja sen
mitä näin tällä puolella, ennenkun kuulin isältä: Martti oli lähtenyt
tiedustamaan joen tukkeumapaikkaa.
Hilja rakas -- se oli tulva.
Sekä isä että muu väki olivat koko päivän ikäänkuin häpeissään minun
edessäni. He ajattelivat, että nyt on nuorelle emännällekin paljastunut
tämän talon pahin vika ja kipein kohta. Ja he näyttivät sitten
liikuttavan kiitollisilta, kun en minä osoittanut mitään
mielenmasennusta.
Martti palasi vasta seuraavana aamuna ja sanoi ettei mitään voi tehdä
asian auttamiseksi. Silloin olivat jo parhaat jokivarren niittymme
veden alla.
Ja se nousi ja nousi.
-- Minne sinä menet, kysyin Martilta, joka oli taas ulos lähdössä.
-- Menenpähän katsomaan vieläkö se nytkin nousee.
Arvasin minne hän oli menossa, ja sanoin:
-- Pitäisi käydä sitä vehnämaatakin katsomassa. Mennäänkö?
-- No sinnehän minä olinkin menossa, mennään! -- sanoi hän iloisesti.
Menimme yhdessä.
Eipä varmaan ollut Marttikaan aavistanut, että vesi sentään oli jo
kohonnut niin korkealle.
Kauramaat olivat näkymättömissä ja ruismaastakin vain yläosa kohousi
loivan vetelänä rantana vedenpinnasta.
Voi Hilja, Hilja, miten raskaana se tulvavesi sentään lepää peltojen
päällä!
Vehnämaata emme vielä voineet nähdä metsän vuoksi, joka oli välillä.
Me kuljimme tuttua pellonviertä rinnakkain, kumpikin omalla puolellamme
tietä, ja minä ajattelin: "Olisipa tuo Martti nyt pieni, pieni niinkuin
sylilapsi, ottaisin hänet tuosta tieltä ja puristaisin rintaani vastaan
ja lämmittäisin ja lohduttelisin: älä huoli lapsukaiseni! mitä meille
voisi tapahtua, olethan omassa sylissäni, ei mitään, ei milloinkaan
mitään!" Mutta hän astui suurena ja rotevana miehekkään rauhallisesti
eteenpäin.
Nyt tulimme metsästä jälleen aukealle, ja vehnämaa oli edessämme.
Ojat täyttäen seisoi vesi leveinä yhdensuuntaisina juovina sarkain
välillä, ja useissa kohdin oli jo tunkeutunut saroillekin, sydäntä
särkevästi kuvastaen valkoisia pilvenhattaroita vihreän oraan seasta.
Vehnä ei kärsi ollenkaan veden alla seisomista.
Me pysähdyimme lasku-ojan sillakkeelle ja katselimme kauan joka
suunnalle.
Martti koetti olla reipas, ja sanoi:
-- No jos se ei tästä enää nouse, ei sitten hätää.
Hän kallistelihe ja kurkotteli nähdäkseen saranpäitä, ja niin
tehdessään toisteli: ei sitten hätää, ei sitten hätää.
Se oli vain lohdutukseksi minulle.
Loti-loti-loti -- pani vesi, altapäin lyöden sillakkeen lautoja
vastaan. Oli selvä, että se yhä teki nousemista. Ei Martti ainakaan
olisi saattanut olla huomaamatta, kuinka aivan lähellämme pitkä penger
lohkesi tiensyrjästä, jonka jälkeen kummallakin puolen olleet vedet
vuolaasti yhtyivät, pyöritellen mukana tuomaansa törkyä. Mutta Martti
vaan kyykistyi alas nähdäkseen vedenpintaa myöten kuinka korkealla
pellon yläosa vielä oli, -- ja taas: ei sitten hätää, ei sitten hätää.
Minä ajattelin: "Vaikka hän ei olekaan pieni kuin lapsukainen, puristan
hänet kuitenkin syliini ja kuiskaan hänelle: Älä sinä huoli,
poikaseni!"
Hetken epäröityäni ajattelin: "Joutavia! Olemmehan joskus telmineetkin,
miksi nyt en voisi näin tehdä."
Päätin tehdä. Odotin vain milloin hän nousee siitä tähtäilemästä.
Mutta hän ei noussut kohta. Minulla oli aikaa kysyä itseltäni: "Mitähän
Martti sanoo, kun otan häntä kaulasta?" Tämä ajatus oikeastaan aivan
itsestään läimähti mieleeni.
Ja kohta heräsi elävä tunto siitä, että Martti vastaa minulle vain
puristamalla voimakkaasti syliinsä ja me seisomme kauan, kauan niin.
Sydän sykki rajusti, ja tulva ja koko maailma meni turhaksi asiaksi sen
äärettömän autuuden rinnalla, minkä tunnekuva oli synnyttänyt. Aivan
niinkuin silloin aamuisella uintiretkelläni, josta olen sinulle joskus
kertonut. Erotus on vain siinä, että nyt oli sata kertaa vaikeampi
repäistä itseäni irti omasta itsestäni.
Samassa Martti nousi seisaalleen.
Mutta sillä välin oli minulle jo tullut selväksi, etten mitenkään saa
tehdä niin, en mitenkään. Ja niinpä raukesi koko autuuteni siihen, että
vain toiselta puolen tietä ja vähän epäonnistuneesti sanoin tuon
edeltäpäin päätetyn: älä sinä huoli, poikaseni.
Martti ei edes huomannut sanojani. Hän läksi menemään pitkin tietä
katsellakseen peltoa vielä sen kaskiahon kohdalta, joka oli vasemmalla
puolellamme. Minä seurasin hänen jäljessään, lotikoiden lätäkköisellä
tiellä.
Ensin tuntui kuin olisin puolet elämääni menettänyt luovuttuani
sellaisesta autuudesta. Tahdoin nousta kapinaan omaa itseäni vastaan.
Enkö enää saa lohduttaakaan, ajattelin. Enkö saa antaa ilmausta
rajattomalle rakkaudelleni! Pitääkö minun vain itkeä tätä tulvaa ja
olla lisäksi virittämättä hänenkään mieltänsä pois näistä aineellisista
suruista!
Vasta kaskiaholle asti päästyämme tunsin olevani jälleen täysin
rauhallinen ja saatoin kiinnittää mieltäni ulkokohtaisuuksiin.
Kaskiaho-kummulla on vain mustia kantoja ja valkeiksi palaneita
maakiviä, joten se ei ole mikään erittäin kaunis paikka, mutta meille
se on hyvin rakas. Sieltä näkyy melkein kaikki peltomme ja siellä me
usein oleskelemme. Mutta nyt näkyi vain vettä, vettä, vettä...
Oli aivan tyyni, mikään ei liikahtanut maalla eikä vedellä, ei myöskään
kuulunut mitään kevätlintujen viserrystä, sillä nekin poistuivat tulvan
alaisilta seuduilta. Vain ylhäältä sinivalkealta taivaanlaelta kuului
pohjoiseenpäin viiruilevan kurkiparven kaklatus.
Minua kummastutti ettei Martti ollenkaan ottanut huomioon tätä tuttua
ääntä ja katsahtanut ylös. Hän seisoi mietteissään vehnäpeltoon päin
kääntyneenä. Ja kuinka olimmekaan ennen ihailleet juuri näitä
kevätkurkien huutoja ja juuri tältä samalta karun alastomalta paikalta!
Minä aloin syrjästä tarkastella Marttia, seisoessani hänestä taaempana.
Onkohan hän, ajattelin, vihdoinkin huomannut, että vesi todella nousee
ja että kohta vehnäpeltokin on uppoova näkyvistämme? Mitä ihmeitä hän
noin tuimasti ajattelee? Hänen katseensa on pysähtynyt yhteen paikkaan.
Se ei ole mikään haaveilijan katse, vaan ennemmin niinkuin sen, joka
ajatuksiinsa vaipuneena kuvittelee olevansa saavuttamaisillaan
pakenevan vihollisensa surmatakseen hänet. Hän on kaukana tästä
paikasta, hän ei muista missä olemme, hän ei muista minuakaan...
Entäpä jos hän suree?!
En ollut vielä milloinkaan nähnyt Martin surevan. Nyt ajattelin: jospa
hän on juuri tuon näköinen jouduttuaan epätoivoon!
Ajatus, että Martti suri, _todella_ suri, oli minulle niin uusi ja niin
outo, että tunsin kovasti punastuvani. Vai punastuinko ehkä sitä, etten
itse puolestani ollut tullut suremisen päällekään, vaikka tässä oli
niin kauhea onnettomuus tulossa? Älä sinä Hilja kuitenkaan luule minua
kevytmieliseksi, minä en voi surra milloinkaan vain senvuoksi, että
minua ei jätä milloinkaan onnemme tunto. Niinkuin Marttikin, kun hänen
rakennuksensa paloi poroksi, sanoi: surisinko pölkkyjä, kun kuitenkaan
Jöije ei palanut. Silloin hän sanoi mitä minä nyt yhä vieläkin tunsin.
Mutta nyt luulin hänen sittenkin surevan.
Ja ikäänkuin puolustaakseni häntä omalta arvostelultani aloin
perinpohjaisemmin selvitellä itselleni mitä oli tapahtumassa. En
saattanut ajatella hänen surevan aineellista vahinkoa, se ei olisi
ollut ollenkaan hänen kaltaistansa. Mutta hän saattoi surra
hukkaanmenneitä kättensä töitä. Ja mieleeni tuli kohta tuttu kuva
varhaisemman kevään ajoilta: Martti katselee vasta orastunutta
kauraansa. Minä olen mukana ja minusta tuntuu että se on jo katsottu ja
nähty ja että voitaisiin mennä jo muita peltoja tarkastamaan. Mutta
Martti katselee ja katselee. Täytyy ymmärtää että hän on pellon itse
kyntänyt, hän on sen äestänyt, hän on kylvänyt, sinivihreä oras on
tulos tuosta kaikesta, niinkuin jos ompelee jotakin ja onnistuu ja
sitten ihailemistaan ihailee, kun saa valmiiksi. Nytkin hän tuossa taas
katselee, tukka niin marttimaisesti pyöristyy niskaa vastaan, katselee
ja katselee, mutta -- kaikki on veden alla.
Tämän ajatuksen vuoksi minun tuli yhtäkkiä niin armottoman sääli
Marttia, etten mitenkään voinut estää veden kihoamasta silmiini, ja
sitä hän ei olisi suinkaan saanut huomata. Käännyin poispäin
karistaakseni ajoissa kyyneleet pois. Silloin kuulen takaani Martin
hämmästyneen huudon:
- Jöije!
Hän oli huomannut.
Hän pyörsi minut voimakkaasti puoleensa ja katsoi silmiini nähdäkseen
olinko todella itkenyt.
-- Mutta Jöije kulta, itketkö sinä!
Lieneekö hän ensikerran nähnyt kyyneleitä silmissäni, mutta hänen
hämmästyksensä oli todellakin suuri. Luullen minun itkevän tulvan
meille tuottaman vahingon vuoksi hän alkoi hellimmillä sanoilla
lohdutella minua, pidellen milloin käsistäni, milloin painaen päätäni
rintaansa vastaan. Hän selitti käyneensä patoumapaikalla, jota he tähän
asti turhaan olivat koettaneet syventää tulvien välttämiseksi. Mutta
vasta nyt, tällä kaskiaholla, juuri äsken tuossa seistessänsä, oli
hänelle selvinnyt mitä tuolle kapeaväyläiselle koskelle oli tehtävä. Ja
minua ilahuttaakseen hän lyöttäysi leikkisäksi ja nosti minut
käsivarsilleen kuin minkäkin pienen tytön ja kanniskeli paikasta
toiseen, ylenpalttisessa innostuksessa hokien: minä puhkaisen koskelle
uuden väylän, Jöije! uuden väylän minä sille puhkaisen! Ja eikös
jyvälaariin jäänyt vielä joku vehnäsäkki siemeniksi, mitä? Jäikös,
Jöije? Eikös jäänyt, kulta Jöije, sano!
Voi Hilja rakas, riemuissani siitä ettei hän ollutkaan surrut minä
aloin suudella hänen silmiään, ohimoitaan, suutansa...
Onnellinen on elämämme aina ollut, mutta joskus kohoaa onnemme
ylimpäänsä niinkuin kuohuva vaahto laineiden harjalle. Ja voitko sinä
sanoa minulle, miksi se aina tapahtuu juuri silloin kun meitä kohtaa
muka joku "onnettomuus", tulipalo, tulva... Voitko sanoa?
Jöije ei kuitenkaan odottanut minun vastaavan. Hän kyseli näin vain
omissa ajatuksissaan, itseltään. Sitten katsahti minuun ja sanoi:
-- No, ystäväni, nyt olet kuullut kolmannenkin lapsemme historian.
Ja rupesi hiljaa itkemään.
Minä koetin turhaan ymmärtää tämän itkun syytä. Lopulta en malttanut
olla paheksuen kysymättä, että ei suinkaan hän vain nytkin taas ole
ruvennut ajattelemaan olleensa muka syyllinen?
Jöije sanoi:
-- En. Emme olleet kumpikaan. Onnestahan minä itken.