FILOSOOFI.

Monesta ennakkokäsityksestä, jotka olin tietämättäni luonut tarpeeksi

tuntematta Marttia, sain nyt uuden tuttavuutemme alkaessa luopua.

Niinpä siitäkin, ettei hän muka ollut mikään filosoofi.

Hän oli filosoofi, niinkuin koko meidän suomalainen rotumme. Vieläpä

siinä suhteessa aivan tyypillinen filosoofi.

Suomalaistyyppiseksi voi sanoa sellaista filosoofia, joka perustaa

ajatusrakennuksensa pelkästään vain omiin ongelmiinsa eikä mihinkään

tieteen saavutuksiin. Hän saattaa seurassa olla hyvin vaitelias, jopa

näyttää niinkuin ei ymmärtäisi sanaakaan siitä mitä puhutaan. Mutta

annappas että joku sana osuu hänen omaan ajatuspiiriinsä! Kohta hän

elpyy ja hänen mietteittensä syvyydet kumpuavat ilmoille niinkuin

kirkas lähde maan povesta. Silloin vaan ota vaari äläkä häiritse häntä,

älä käännä suuntaa, älä kosketa, älä lausu epäilyksiä, älä väitä

vastaan. Se on arempi kuin yölintu, joka suhahtaa ohitsesi ennenkuin

ehdit kääntyä sitä katsomaan. Se on niinkuin vastapuhjenneessa

koivikossa tuulensipinä, jota kuulet vain äänetönnä ollessasi. Se on

kuin syksyinen kiiltomato, joka paistaa vain pimeässä, tai niinkuin

suuri tähtitaivas, joka sammuu lyhdyn valossa.

Kokemuksesta tiesin, ettei Martin kanssa saa väitellä, jos mieli päästä

hänen ajatusjuoksunsa perille. Ja ken on tottunut olemaan nuorempiensa

opettajana tai tavalla tai toisella ohjaamaan heidän ajatuksiansa,

hänen ei tarvitse yritellä loihtia esille Marttien sisäistä maailmaa,

kyllä se jää häneltä suljetuksi.

Nytkin kun olimme kolmatta viikkoa vain kahden kesken hiljaisessa

maatalossa lumiarojen keskellä ja pakostakin jouduimme usein

jutteluihin toistemme kanssa, en malttanut noudattaa välttämätöntä

väistyväisyyttä, vaan huomautuksillani useimmiten liian myöhään älysin

katkaisseeni alkaneen aukeamisen.

Vasta aivan viime päivinä ennen Jöijen palaamista näytti kuin olisin

vihdoin onnistunut niin pidättäymään omien ajatusteni asiaan

sekoittamisesta eli toisin sanoin tekeytymään niin näkymättömäksi, jopa

kokonaan olemattomaksi, että vihdoin sain todistaa aamun sarastuksen ja

lopuksi itse auringon nousun.

Se tapahtui näin:

Minä katselin Gustave Dorén kuvaraamatusta Neitsyt Maarian

piirustusta ja sen johdosta meillä syntyi keskustelu Jumal-äidin

todellisuus-pohjasta, jota kysymystä muuan uusteoloogeistamme oli äsken

käsitellyt antaen tuolle raamatunkertomukselle jonkun verran

legendamaisen värityksen.

Martti, joka seisoi vieressäni, koputti etusormensa nivelluulla kuvaan

ja sanoi:

-- Tuossa on ainakin minun uskoni.

Minä oikein säikähdin, että mitähän sieltä nyt tulee! Ensimäinen

ajatukseni oli, että Martti oli kenties juuri noiden ihmeellisesti

valitsemiensa kirjain ja omaperäisten lukujensa tietä joutunut

katolilaisen vaikutuksen alaiseksi.

-- Onko hän teille "beatissima virgo"? Madonna? minä kysyin

hämmästyneenä katsoen häneen.

-- Ei niin, ei niin, hän sanoi, vaan niin, että naisen viattomuus on

aina ollut miehen ihanne ja on vieläkin.

En tiennyt purskahtaako nauruun vai vihastua. Sydämistymisen vuoksi en

ainakaan mitään luonnollista naurua saanut aikaan. Harvoin onkaan

Martti minua niin kiukuttanut kuin tämän sanottuaan, ja vähän vanhempi

lukijoistani voi hyvin ymmärtää syyn siihen. Olihan koko tuo

madonna-aate perin voitettu kanta jo naiskysymyksemme kukoistuskaudelta

asti, joka oli alkanut Ibsenin ja Björnsonin suurenmoisesta

omientuntojen herätyksestä. Tuli paljastetuksi tuon ihanteen tekopyhyys

ja naurettavuus. Ajan perimpään tietoisuuteen painui silloin

kumoamattomana selviönä, että mieheltä oli vaadittava jotakuinkin samaa

kuin vaadittiin naiselta, toisin sanoin, että jos ehdoton kieltäyminen

oli kohtuuton vaatimus mieheen nähden, niin se ei voinut olla

kohtuullisempi naiseenkaan nähden. Siveellinen mittapuu tuli samaksi

sekä miehelle että naiselle, ja tämä se kaatoikin "madonnan".

Ja nyt tulee joku Martti ja puhun taas madonnasta aivan kuin ei olisi

ilmoisna ikänä sanaankaan kuullut 80-luvun suurista aatemullistuksista!

Madonna miehen ihanne! Voiko päästää itsestään mitään sen

vanhoillisempaa! Mutta vanhoillinenhan Martti oikeastaan olikin

mielipiteiltään; useat muutkin uudemman ajan virtaukset näyttivät

kulkeneen hänen ohitsensa mitään jälkiä jättämättä, hänen vain

itsepäisesti kaivellessa tuhannen vuoden vanhoja kirjoja, joita

ihmeellisellä tavalla sai ties mistä kulloinkin esille ongituksi.

"Ettekö siis tunne minkäänlaista vastenmielisyyttä sellaista tekopyhää

naisellisuutta kohtaan, joka karttaa toista sukupuolta oman

neitseellisyytensä säilyttämiseksi? Eikö teitä inhota ulkokultaiset

pappilanneidit? Oletteko todella ajasta niin jäljellä, että saatatte

ihannoida yksipuolisesti vain _naisen_ viattomuutta? Mitkä ovat

oikeastaan vaatimuksenne miehiin nähden? He saavat kaiketi elää

niinkuin tahtovat, kunhan säilyttävät uskonsa madonnan hurskaaseen

sukupuolettomuuteen!"

Tätä kaikkea minä kuitenkin vain _aijoin_ sanoa Martille. Sillä juuri

kun olin antamaisillani kiukkuni purkautua näihin mitä sapekkaimpiin

huomautuksiin, läimähti äkkiä mieleeni, että nyt jos koskaan pitäisi

toteuttaa tuo täydellinen syrjään väistyminen, jottei Martti panisi

taas suutansa auttamattomasti tuppeen, minkä jälkeen tavallisesti oli

enää peräti mahdotonta saada hänen puheliaisuutensa sulkuja auki.

Purasin siis huuleeni ja vaikenin aivan viime hetkessä.

Vaikka pidättymiseni kiukun purkauksesta oli minulle sanomattoman

vaikeata, hengähdin kuitenkin ynseyden mielestäni ja aivan toisessa

sävyssä kaikkien vastaväitteiden asemasta lausuin mitä säyseimmällä

äänellä:

-- Saattaahan tuossa uskossanne olla paljon kaunista, tuossa hennossa,

koskemattomassa naisellisuuden aatekuvassa, ja sitä enemmän kaunista

mitä aatteellisempi kuva vain on.

Martti oli hyvän aikaa vaiti. Vastoin odotustani ei lause ollutkaan

hänelle mieleen, ja hän näytti punnitsevan, kannattaako antautua

enempiin selittelyihin.

Minun olisi kai ollut paras olla kokonaan vaiti.

Puhuimmekin välillä hetkisen koskenperkauksista ennenkuin Martti

ikäänkuin keskustelumme päättäjäisiksi ohimennen palasi keskeytyneeseen

aineeseen.

Ei hän sanonut tarkoittaneensa ollenkaan mitään aatekuvaa, vaan että

todellisen nykyaikaisen naisen oli säilytettävä viattomuutensa.

Tämä oli toki jo liikaa! Tuossa puhuu mies viattomuuden säilyttämisestä

ja itse on kuitenkin olemassa vain siksi että viattomuutta ei ole

säilytetty! Tunsin kovasti punehtuvani pelkästä kiukusta. Olisin

halunnut hieroa näppieni välissä olemattomaksi koko miehen, niin hän

minua sinä hetkenä harmitti.

Mutta vieläkin osasin pidättyä, vaikken pystynytkään enää mitään

säyseätä myönnytystä itsestäni esille pakottamaan. Olinhan vain vaiti.

Ja tarpeeksi kauan vaiti oltuani Martti todella jatkoikin:

-- Enhän minä mitään madonnaa meinaa... Hän sanoi tämän ikäänkuin vain

omissa ajatuksissaan kumoten mahdollisia vastaväitteitäni, katsahti

sitten iloisemmin minuun ja jatkoi:

-- Yhdessä miehen ja naisen olla pitää.

-- Niinkuin Aadam ja Eeva paratiisissa? -- en malttanut olla

pisteliäästi kysäsemättä.

Mutta Martti ei ottanutkaan sanojani pistokseksi, vaan ilostui niistä

aivan kuin olisi huomannut minun vihdoinkin ymmärtäneeni hänet.

-- No aivan -- kiirehti hän myöntämään, -- juuri niinkuin Aadam ja Eeva

yhdessä alusta asti, eikä nainen saa kieltää ... mutta miehen tulee

säilyttää hänen koskemattomuuttaan kaikesta voimastaan.

Ja hyvillään siitä, että oli vihdoin saanut minut ymmärtämään, ja

kenties myöskin pelosta, ettei tämä ymmärtämys vain pääsisi joidenkin

huomautuksieni vuoksi jälleen pilaantumaan, Martti käänsi puheen

jyrkästi koskiinsa ja alkoi tarmokkaasti selitellä niiden pohjamujuja,

perkkauksiin mahdollisia ja perkkauksiin mahdottomia.

Niine hyvineen hän myöskin läksi sillä kertaa huoneesta jättäen minut

yksikseni.

Minä olin peräti äimistynyt enkä ensi hetkenä nähnyt edessäni muuta

kuin pelkkää sekasotkua: madonna -- ja kuitenkin aina yhdessä miehen

kanssa! Nainen ei saa kieltää -- ja kuitenkin miehen tulee säilyttää

hänen viattomuutensa!! Nämä väitelmät tuntuivat minusta aivan toistensa

sovittamattomilta vastakohdilta.

Täytyi kuitenkin itselleni myöntää, että jotain perin uutta oli tullut

Martin sanojen mukana tuohon madonna-kysymykseen, jotakin vapauttavaa,

ikävän tunteesta päästävää, pimeästä umpisokkelosta, luostarimuureista

luonnon valoon viepää. Erittäinkin nuo sanat: "yhdessä alusta asti" --

ne herättivät tuon vapahduksen tunteen. Mikä ihmeellinen, elähyttävä

uutuus ajatuksessa, että madonna on miehen ihanne, mutta miehen omiin

käsiin on annettu tuon ihanteen säilyttäminen! Mikä syvä kunnioitus ja

samalla mikä hellä rakkaus naiseen puhuikaan tämmöisestä häneen

suhtautumisesta!

Todella, Martin filosofia alkoi mieltäni yhä enemmän kiinnittää, jopa

viehättääkin.

Mutta oli merkillisintä kaikessa tässä, että myöhempien kuulemaini ja

havaintojeni mukaan tuon filosofian juuret eivät alkaneetkaan Martin

sielusta, vaan tuntuivat ylettyvän kauas entisyyteen ja vain

jonkinlaisena perintäviisautena kulkeutuneen vanhasta sukupolvesta

hänen ajatusmaailmaansa.

Niiden pitkien aikojen kuluessa, joina sittemmin elin täällä Pohjolan

mailla, tutustuin perin pohjin Joosef Leppäseen, Martin isään. Ja

hänenpä kanssaan keskustellessani aivan pian sain havaita, että Martin

filosofia oli vain "sivistyneen maailman" ajatusmuotoilun ja

sanontatapoihin puettu yksityiskohtainen haara paljon laajemmasta ja

puhtaasti talonpoikaisesta ajatusrungosta. Tämän ajatusrungon

kannattajia eivät olleet ainoastaan Leppäset, vaan jotkut muutkin

melkein yhtä vanhat suvut ja niiden joukossa erittäinkin Hirvoset,

jotka olivat sukua Leppäsille (ja joita Martin äiti-vainajakin oli

ollut). Näitä oli myöskin talossa vielä elävä "vaari", jolta sainkin

selvimmän käsityksen puheenalaisesta ajatusrakennuksesta.

Ei voi juuri sanoa, että he olisivat muodostaneet mitään varsinaista

kirkollista lahkokuntaa. Niinpä ei voi ketään heidän esi-isistään

erikoisesti merkitä ajatussuunnan perustajaksi eikä itse ajatus

ollutkaan niin täsmällisesti määrätty kuin lahkolaisilla tavallisesti

on. Ylimalkaan he tuntuivat nojautuvan raamattuun vain, koska raamattu

oli ainoa kirja, jossa sellaisia kysymyksiä käsiteltiin ja johon heidän

pelkkänä suupuheena kulkeutuva perinnäisviisautensa saattoi ikäänkuin

iskeä kiinnekohtansa. Tältä kannalta he rakastivat raamattua, pitivät

sitä pyhänä kirjana ja ihmiskunnan suurimpana aarteena. Mutta itse

ajatus tuntui yhtä itsenäiseltä ja omaperäisesti kasvavalta kuin se

lienee ollut vanhan testamentin alkuperäisillä kertojilla itsellään.

Se oli kuitenkin toiselta puolen niinsanoakseni kemiallisesti

erillinen kaikesta mitä sanotaan kulttuurimaailman tieteelliseksi

kirjallisuudeksi. Raamattuun se yhä ja yhä palasi ja siihen ainoaan

vetosi. Ne pylväskertomukset, joiden ympärille se siellä ryhmittyi,

olivat kaikki vanhassa eikä uudessa testamentissa.

Ajatuksen yleisimmäksi, pääominaisuudeksi, voi sanoa, että noita

valittuja raamatunkertomuksia ei luettu niinkuin jotain jo

tapahtunutta, ollutta ja mennyttä, vaan niinkuin jotakin, johon vasta

ollaan menossa. Semmoisia käsitteitä oli ennen muuta raamatun luvatun

maan käsite. Eivät israelilaiset sinne yksin kulkeneet, eikä maa ole

Kanaan eikä Judean maa, vaan ihmiskunta alituisesti kulkee

tulevaisuuttansa kohden, ja kymmenet käskyt sekä muut yhteiselannon

säännöt ovat ainoastaan tienviittoja tuohon onnen maahan pääsemiseksi.

Näiden käskyjen ja sääntöjen noudattaminen perustaa ihmiselämän

sisällyksen nykyisyydessä, mutta ei saa unohtaa, että niiden

noudattaminen tarkoittaa myöskin koko ihmiskunnan saattamista

tulevaisuuden luvattuun maahan. Kun siis Leppänen toistaa

raamatunlausetta: Minä olen Herra, sinun Jumalasi, ei sinun pidä muita

jumalia minun edessäni pitämän, niin hän personallisen Jumalan ohella

ajattelee etupäässä ihmissuvun Jumalaa, joka tätä sukuansa kuljettaa

luvattua onnea kohden.

Paratiisi-kertomus tosin himmenee tämän pääasian rinnalla, mutta sekin

tuntuu Leppästen ajatusjuoksun mukaan olevan käsitettävä --

ei niinkuin jotain jo ollutta, vaan niinkuin jotain, johon ihmissuku

vaeltaa. Paratiisin onnentila on tulevaisuuden häämöitystä eikä

menetetyn autuuden muistoa. Ja senpävuoksi, kun Leppänen toistaa

raamatunlausetta: jokainen, joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa

häntä, teki jo huorin hänen kanssaan sydämessänsä, -- niin hän ei asetu

ahtaan askeesin tai pelkän personallisen sielunpelastuksen kannalle,

vaan hänen silmänsä tähtää siveellisyyteen ihmissuvun luvattuun

paratiisiin pyrkimiseksi.

Nyt voisi tähän huomauttaa, että moinen siveellisyyden ihanne soveltuu

huonosti siihen tosiasiaan, että Leppästen samoin kuin Hirvostenkin

suvut olivat tunnetusti hyvin lapsirikkaita, joten nämä suvut ovatkin

aikain kuluessa laajalti levinneet ja ikäänkuin nielleet tieltänsä

pienemmät suvut. Ihanne näyttäisi tässä kohden vieneen ilmeiseen

vastakohtaansa.

Luullakseni perustuu kuitenkin tällainen väite erehdykseen. Väite, että

lasten monilukuisuus olisi jonkinlaisena siveys-asteen mittaajana, on

mielestäni kauttaaltaan väärä. Siveellistä rappeutumista osoittaa

tavallisesti lapsettomuus eikä päinvastoin. Lasten monilukuisuus on

terveyden ja siveyden merkki. Ja niinkuin Israelin patriarkat, jotka

elämässään noudattivat siveyden ylimpiä vaatimuksia, kuitenkin pitivät

lastensa, lastensa lasten ja lastenlastensa lasten laumaa Jumalan

erikoisena siunauksena, ihanteenansa tähtien tai santajyvästen

monilukuisuus, niin Leppäsetkin.

Martilla sensijaan näyttää tuo paratiisikertomus saaneen koko

ajatusjärjestelmässä päämerkityksen. Se on hänellä moninpäin

muodostunut, saanut "sivistyksellisen" värityksen ja pukeutunut

kulttuurimaisiin ilmaisumuotoihin. Raamatullisen paratiisin onnentila,

jo lapsena kuultuna ja ihailtuna kertomuksena, lienee kyllä hänenkin

tunnossaan väikkynyt jonkinlaisena ihmissuvun saavutettavana "Luvattuna

maana", niinkuin muillakin Leppäsillä. Mutta ainakin tuntuu minusta tuo

siihen tietoisesti yhdistetty madonna-aate, miehen ylimpänä ja hänen

säilytettäväkseen uskottuna nais-ihanteena, jo jotenkin vieraalta

Leppästen alkuperäiselle ajatukselle.

Oli miten oli, Martin madonna-usko ei ollut hänellä suinkaan vain

sanoja ja aatteita. Päinvastoin, hän oli niin niukkapuheinen näissä

asioissa, että muita kuin ylläkerrottuja suoraan asiaan käypiä sanoja

en ole milloinkaan hänen suustansa kuullut.

Mutta ne olivatkin minulle tarpeeksi.

Sillä niinkuin pimeästä liiteristä katsoessa ei tarvitse muuta kuin

kapean raon nähdäkseen koko päivänpaisteisen maailman, niin minä näiden

sanojen läpi näin koko hänen sielunsa.

Näin, että se monesti mainittu "vala", jonka Martti oli Jöijellensä

vannonut, ei ollutkaan hänen puoleltaan pelkkä satunnainen päähänpisto,

niinkuin olin tähän asti aina tottunut kuvittelemaan, vaan että se oli

hänen filosofiansa ilmaus. Niinkuin kylmän yön jälkeen lämpimän

auringon nousu valkeni minulle nyt, että Martin on todella täytynyt

olla jo ensi hetkestä asti rakastunut Jöijeen, -- jo silloin kun hän

ensikerran näki hiljaisen pappilan nurmikolla tuon kevytmielisyyden ja

vaarallisuuden maineesta säteilevän kaupunkilaisen kaunottaren.

He menevät soutelemaan. Jöijessä on herännyt halu nähdä tietämätön

maalaispoika käsineen jalkoineen kietoutuneeksi ihastuksen verkkoihin.

Mutta kesken tietoisia laskelmiaan hän mulskahtaakin veteen. Hänen

kaupunkilainen kaunotarkuvansa särkyy täydellisesti ja jäljellä on

Martin edessä luonnollinen, lapsellinen, tiedottomassa ihanuudessaan

todella jumaloitava Jöije, joka alkaa puhua ystävyyden ja ikäisensä

toverin kaipuusta. Martti rakastuu.

Mutta rakastuminen ei hänelle merkitsekään silmäin tai koskettamisen

pyydettä, vaan herättää hänessä kohta ajatuksen, että tuo on nyt se

nainen, jonka kanssa hänen on paratiisiin astuminen, -- jonka

viattomuutta hänen on varjeleminen kaikesta sydämestään, sielustaan ja

voimastaan. (Jöijen on täytynyt kohta tuntea se suuri lämmönsäteily,

minkä tämmöinen naiseen suhtautuminen sisältää, ja se selittää myöskin

miksi Jöije puolestaan heti rakastui Marttiin).

Martti vannoo toverivalansa, ja niin alkaa tämä ihmeellinen

elämäntarina: yhdessä alusta asti!

Kun nyt ajattelin läpi koko tuon ajanjakson heidän koskenlaskustaan

tulipaloon asti, esiintyi minulle yhä selvempänä ja rakkaampana kuva

Martista, joka "säilyttää aarrettaan".

Aivan toisessa valossa näen nyt heidän "kihlauksensa", ymmärrän hyvin

miksi se oli maailman tähden tarpeellinen, ymmärrän kaikki heidän

taistelunsa tuota "maailmaa" vastaan, joka ei voinut sietää heidän

erikoista suhdettansa eikä hyväksyä heidän "yhdessäoloansa", ymmärrän

myöskin, että vihityttäminen oli vain muodollisuutta, joka teki

mahdolliseksi heidän "rakennuksensa", ymmärrän ja ihailen Martin

kallionlujaa uskoa aatteeseensa, jopa pidän tavattomana onnena

Jöijelle, että hän pelastui juuri tämmöiselle turvan kalliolle. Sillä

tunnustaakseni minä olin ollut hyvinkin huolissani Jöijen suhteen, kun

aloin kuulla hänen "kevytmielisyydestään ja vaarallisuudestaan". Oli

aivan paljon seikkoja, jotka olivat kovinkin arveluttavia ainakin sen

silmissä, jolle muutamat suvun perinnölliset ominaisuudet eivät olleet

minään salaisuutena, ennen muuta suhteettomuus intohimon voiman ja

vastustuskyvyn kanssa. Kuinka helposti olisikaan voinut tapahtua, että

Jöije olisi joutunut samalle rappeutumisen tielle, ellei hän juuri sinä

kesänä aivan kynnykseltä olisi palautunut Martin avulla luontoperäisen

hyvyytensä ja siveytensä poluille!

Mutta toiselta puolen, niin suuressa määrässä kuin tämä katsaus Martin

sieluun minulle valaisikin heidän tähänastista rakkaustarinaansa,

herätti se kuitenkin paljon myöskin uusia kysymyksiä, joista

pääasiallisin ja oikeastaan ainoa tähän kirjalliseen esitykseeni

kuuluva oli seuraava:

Olihan ympärilläni nyt pieniä Aabeleja ja Kaineja, jotka kylläkin

elävästi todistivat, että vanhempien paratiisillisen viattomuustilan

portit olivat jo sulkeutuneet heidän jälkeensä. Näin ollen olisi Martin

filosofian pitänyt tähän päättyä. Mutta hän olikin siitä puhunut ja

koko uskonsa ilmaissut vasta tämän jälkeen, vasta kun he vertauksessa

pysyäkseni -- olivat ajetut paratiisista ja muiden kuolevaisten tavalla

otsansa hiessä tekivät työtä ja tuskalla synnyttivät jälkeläisensä.

Miten saattoi Martin viattomuudenusko ulottaa taikavoimansa siihenkin

osaan heidän elämäänsä, missä ei enää ollut samoja paratiisillisia

onnen edellytyksiä?

Jos he, huolimatta varattomuudestaan, pimentolan kylmyydestä,

erillisyydestä, sittenkin olivat edelleen onnellisia -- niinkuin Martin

puheista ja koko hänen olennostaankin saattoi varmasti päättää -- niin

täytyy kysyä itseltään mikä oli tämän jatkuvan onnen perustuksena?

Pitääkö hakea joitakin muita perustuksia, esimerkiksi heidän

luonteistaan, heidän sopivaisuudesta toinen toiselleen, joista

satunnaisuuksista avio-onnen tavallisesti katsotaan riippuvan? Pitääkö

ajatella, että huolimatta heidän erikielisyydestään, erilaisesta

kasvatuksestaan, erilaisista tottumuksistaan, ajatustavoistaan,

yhteiskunnallisista asemistaan, sanalla sanoen, huolimatta siitä, että

he kaikissa ajateltavissa suhteissa olivat vähimmin sopivat toisilleen

kuin mitä yleensä voi kuvitella, sittenkin jossakin heidän

luonteittensa pohjaominaisuuksissa oli muka jotain, mikä jollakin

ihmisille tajuamattomalla tavalla teki juuri heidät erikoisesti

sopiviksi toisilleen?

Jos avio-onni todella on riippuvainen tämmöisistä salaperäisistä,

kokonaan ihmistahdon ulkopuolella olevista satunnaisuuksista, niin on

Martin ja Jöijen onni voinut olla alunpitäen riippuvainen samoista

syistä, joiden perille ei mikään tutkistelu milloinkaan voi toivoa

pääsevänsä. Turhat, asiaan kuulumattomat olisivat silloin Martin kaikki

madonnahaaveilut. Turhat olisivat silloin minun kaikki aavisteluni ja

haparoimiseni tämän kysymyksen valaisemiseksi, turha ennen kaikkea koko

tämä kirjallinen yritykseni. Niinkuin aalto, joka pitkät ajat on

avomerellä koonnut voimia ja suurentumistaan suurentunut, vihdoin

rannan saavutettuaan murtuu kalliota vasten, niin murtuisivat turhaan

minunkin voimani, jos näkisin päähän päästyäni onnen riippuvankin

salaisista sattumista.

On senvuoksi hyvin ymmärrettävää, kuinka tärkeä minun oli Marttia

puhuttelemalla päästä selville hänen uskonsa suhteesta heidän nykyiseen

avioelämäänsä.

Se oli kuitenkin sangen vaikeata, jopa tätä tietä peräti mahdotontakin.

Martti antautui kyllä uudestaan puhumaan aatteestaan semmoisenaan,

mutta heti kun lähestyin kysymystä tämän aatteen suhteesta heidän

personalliseen elämäänsä, hän meni mykäksi niinkuin jonkun pyhätön

edessä. Ei sanaakaan!

Minun ei auttanut muu kuin taaskin Jöijen kautta päästä Martin

ajatusten perille. Ja yritykseni tässä suhteessa onkin melkein ainoata,

mitä minulla oikeastaan on vielä esitykseeni lisättävää.