Martin kirjeessä oli minulle sekä ilahuttavaa että pahoittavaa,
suorastaan kauhistavaa.
Ilahuttavaa oli tietysti nähdä, että hän yhä luuli "syvimmin"
tahtovansa samaa kuin Jöije. En epäillyt hänen todella niin itse
luulevan. Mutta että asia olisi niin ollutkin, nimittäin että Martti
olisi todella tahtonut syvimmin samaa kuin Jöije, siihen ei tuo muutto
Martin omaan kotitaloon voinut minulle antaa todistusta. Muutto saattoi
todistaa vain että _Jöije_ tahtoi syvimmin samaa kuin luuli Martin
tahtovan. Ja sen minä saatoin kyllä Jöijestäni uskoa, niin
mahdottomalta kuin koko yritys minusta tuntuikin.
Kauhistuin, kun huomasin nyt Martin kirjeestä, että asettuminen
pohjolan perimpiin kolkkiin oli todella päätetty asia. Olin tähän asti
kuvitellut, että sinne oli menty vain kokeeksi, vuodeksi tai
korkeintaan pariksi, ja yhtä paljon vain pohjolan luontoa, revontulia
ihailemaan ja porolla ajelemaan kuin toden perästä maata viljelemään.
Mutta nyt näin, että mistään palaamisesta ei voinut enää olla
kysymystäkään, vaan sinne aijottiin uipua ikipäiviksi! Tietysti Martti
oli alun pitäen juuri tuota tarkoittanutkin, vaikka oli menevinään vain
huviretkelle Lappiin! Hän kuului niihin aito suomalaisiin luonteisiin,
joiden horjumattomat suunnat näkyvät syrjäisille vasta aikakausien
kuluttua, niinkuin virta, joka katseelta häviää, mutta esiintyy
taivaanrannassa uudelleen, todistaen läväisseensä näkymättömät maat.
Martin kirjeen sävyisä tyyli ja hänen sanainsa horjumaton varmuus ei
kuitenkaan estänyt minua ryhtymästä hänen kanssaan lopulliseen
taisteluun. Ensi näkemisemme hetkestä meidän välillemme oli syntynyt
omituinen vastustuksen henki, ja nyt se oli kaiketi huippuunsa
kehittymässä, kun otin tehtäväkseni sittenkin kääntää tuon virran
suunnan.
Martin puheet, että muka Jöije oli muuton varsinainen sielu, eivät
voineet minua vakuuttaa, kuten sanoin. Mies ei pystynyt erittelemään
vaikuttimiansa ja näkemään kaiken pohjana sittenkin omaa mielihaluansa.
Otin siis tuon erittelemisen omaksi tehtäväkseni, tarkoituksena muuttaa
virran suunta edes johonkin määrin Jöijenkin mielihaluja sisältäväksi.
Ja koska kirjeistäni ei näyttänyt olevan apua, päätin todella lähteä
tuolle pitkälle taipaleelle.
Päätin yllättää ennen muita Martin itsensä, ja läksin siis
kirjoittamatta kellekään tulostani heti uudenvuoden jälkeen -- aikaan,
jolloin he saattoivat ehkä vähiten odottaa minua. Mutta minä olen
tottunut talviretkeilyihin tavallisessakin reessä eikä vain kuomujen
suojassa.
Sivuutin Oulun mitään onnettomuuksia vainuamatta, mitään tutun henkilön
läheisyyttä aavistamatta, -- sivuutin vieraan kaupungin viipymättä
siellä kuin pari tuntia, ja edessäni oli pimentolan pitkät lumikentät.
Hevosmatka kesti toista vuorokautta mitä sakeimmassa pyryssä.
Yötä vasten pyry vieläkin yltyi, loi tiet umpeen ja pakotti hevosen
käymään pitkiä taipaleita, jotka senkin vuoksi tuntuivat minusta aivan
loppumattomilta. Olin päättänyt ajaa läpi yön, mutta se osoittautui
mahdottomaksi. Tuisku oli haudata meidät allensa, pakkanen kävi yhä
purevammaksi, lumihiuteet yhä kirpelämmin piiskasivat kasvojani, olin
jäätymässä paksuimpiinkin turkkeihin.
Ja tuiskun sihistessä mieli kävi yhä alakuloisemmaksi. Mutta
erittäinkin kun pääsin majatalon ikävään vuoteeseen, kun sammutin
kynttilän ja korviini kuului vain tuulenpuuskain ulina ja lumisateen
syöksy ikkunaa vasten, synkkeni ajatuksissani yhä pimeämmäksi kuvaksi
Jöije-paran koti lumiarojen keskellä -- kaukana hänen entisen oman
elämänsä keskuksesta, valoisista saleista, iloisesta nuorisosta,
tulevaisuuden kuvista, viehättävistä mahdollisuuksista, taiteesta,
musiikista, sivistysihmisten kasvattavasta seurasta. Yön kuluessa
muodostin täydellisen suunnitelman miten alkaa käännytystoimeni perille
päästyä. Koska arvasin, että Martti tulee ensimäisenä ja viimeisenä
perusteenaan nojautumaan taloudelliseen mahdottomuuteen muuttaa
takaisin pääkaupunkiin, päätin kohta esittää, että hän suostuisi
vastaanottamaan lainana kaikki pankissa olevat säästöni, jotka antaisin
hänelle pankin minulle maksamasta korosta ja epämääräiseksi ajaksi.
Tämän tuuman keksiminen saattoi minut vähän mahdollisemmalle tuulelle,
ja aamulla sukelluin jatkuvan pyryn pyörteisiin koko lailla
rohkaistuneena.
Tuossa puoli kahden aikaan päivällä laskeuduimme vihdoin viimeisen
kerran töyräältä joelle. Aurinko oli silloin jo mennyt mailleen.
Pyryämästä oli laannut ja taivaanrantaan auennut harmaitten sumujen
alta keltainen viiva kolean kylmää taivasta.
Kyytimieheni osoitti piiskan varrella joen toiselle äyräälle:
-- Tuossa se on.
Minä näin edessäni kylmän keltaviivan alla matalan taloryhmän
kaikkinensa lumiin vajonneena.
Ei liikahdusta, ei ääntä, ei ihmisvarjoa missään...
Katot olivat peittyneet paksuihin lumipatjoihin, jotka siellä täällä
yhtyivät maasta nouseviin nietoksiin.
Pitkästä navettarakennuksesta näkyi vain vähän mustaa seinää lumien
välistä. Matalammat ulkorakennukset olivat melkein ummessa. Aitojen
suunnan osoittivat vain seipäitten töröttävät päät.
Nyt syttyi tahmean punainen valontuike navetan pieneen
ikkunapahaseen... Se vain lisäsi äänettömyyden ja kuolleisuuden
tunnelmaa...
Jöije, Jöije raukkani! Sinä hienoutta ja kauneutta säteilevä! Sinä
kuninkaallisen säterin valtiatar! Minne oletkaan joutunut, minne
haudattu!
Nyt näkyy piha.
Matala, valkoinen päärakennus punaisen piharakennuksen ja aittain
neliössä, hankiin uppouneina. Kaivonvintti vain ilmassa selkä
valkoisena.
Punaisessa piharakennuksessa on valoa, joka himmeästi loimuten paistaa
huuruisten, uutimettomien lasien läpi pimeälle pihalle.
Hevosemme kahlaa päärakennuksen portaan eteen.
Nousen kangistuneena reestä, koputtelen, retuuttelen ovea, -- ei
vastausta. Koko talo on kuin kuollut.
Sillä aikaa on kyytimieheni ajanut piharakennuksen eteen ja kaiketi
ilmoittanut vieraitten tulon, koskapa porstuan ovelle tussahtaa avopäin
joku mies ja pari piikatyttöä, kohta häipyen takaisin pimeyteen.
Minä kahlaan reen avaamaa väylää myöten piharakennukselle.
Hapuroin pimeässä porstuassa, löydän tuvan oven kahvan, aukaisen.
Vastaani lehahtaa lämmin ilma. Tuli loimuaa avonaisessa takassa,
valaisten suuren tuvan.
Aikuiset olivat kaikonneet mikä minnekin, tytöt jättäen rukkinsa ja
miehet veistoksensa. Pankon ääreen olivat jääneet vain lapset
seisomaan, silmät pyöreinä kivettyen paikoilleen: poika, noin kuuden
vuoden ikäinen kiharapää, seisoi jalat harrallaan, rohkeasti, suoraan
minuun katsoen, odottaen jotain selittäviä sanoja tai toimenpiteitä
hämmästyttävän ilmestymiseni johdosta, -- toisella puolen pankkoa
töllisteli tyttö, ehkä neljän vuotias, kädessä pidellen suurta
lusikkaa, jolla oli takonut pankon kiviin, mutta joka nyt oli yleisen
äimistyksen vuoksi liikkumattomaksi pysähtynyt. Hänen turviinsa oli
paennut noin kaksivuotias vesa, en tiennyt poikako vai tyttö, molemmat
maidonvalkeita, kiharattomia pellavapäitä.
Katson poikaa ja minut valtaa samassa hetkessä tuo omituinen
elämänhalun tunne, jota olen kokenut Jöijen seurassa. Jokin minussa
värähtää, joka on sanomatonta, selittämätöntä iloa, huolien
pakenemista, auringon nousua, kevään puhallusta, kun äkkiä näen pojan
kasvoissa Jöijen tutut ilmeet, saman poskenpyöristyksen, saman
suunaukenemisen, samat nauramaan valmiit silmät.
Minä kumarrun lapsia kättelemään, ja mitä näenkään! Tytöt ovat Jöijen
tyttöjä, ilmeisiä Jöijejä kumpikin! He antavat minun vapaasti
puristella heitä rintaani vasten ja heitä retuutettaessa herkeämättä
katsovat ihmetellen silmiini.
-- Missä äiti on? minä kysyn tytöltä ruotsiksi.
Lapset katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat keskenään.
Poika osaa ruotsia ja minä saan tietää, että äiti ja mummo ovat
lähteneet Ouluun, että isä on poissa ja Liisa (?) on navetassa.
Sopimattomampaan aikaan en olisi voinut saapua!
Karjakko palaa navetasta kiulut ja maitohinkit käsissä.
Mitä ystävällisin vastaanotto. Hinkit ja kiulut soluvat heti lattialle,
minut osoitetaan paremmalle puolelle valkoiseen päärakennukseen.
Pihalumiin on ehditty luoda polku, portaat laastu, valot sytytetty.
Seurakseni saapuu "Liisa" valkoinen esiliina yllä, pää siististi
suittuna. Hän on ruotsalainen.
Nyt saan kuulla, että nuori isäntä on koskenperkaustöissä joen
latvapuolella, että paroonittaren oli tavannut ankara tauti, umpisuolen
tulehdus, ja että lääkäri oli käskenyt viipymättä viedä kaupunkiin
leikattavaksi. Vanha isäntä ja nuori rouva olivat lähteneet viemään.
Minä olin pahimmassa pyryssä sivuuttanut suuren kuomureen juuri Oulusta
lähdettyäni!
Ajatuksissani ja tunteissani nousi suuri sekamelska. Lasten aurinko
laski uudestaan, kevät pakeni ja jäätävät hanget peittivät jälleen
maailmani. Näen armaan Jöijeni lumikinoksien keskellä taivaltamassa
kuolevan äitinsä seurassa, tuska sydämessä kuolevan tähden, tuska
yksinjääneiden lasten tähden! Ja minun mielessäni herää niinkuin usein
ennenkin synkkä kapinallisuus kohtalon herraa kohtaan. Miksi aivan kuin
tahallaan syytää onnettomuutta niille, jotka kuitenkin harrastustensa
ja pyrkimystensä puolesta ovat tavallista tasoa paljon ylempänä? Miksi
ensin tuo tulipalo, joka hävitti heidän rakennuksensa ja pienen
pääomansa? Miksi sitten nuo hirveät tulvat, jotka kahtena vuotena
peräkkäin turmelivat Martin ensimäiset kylvöt ja saattoivat heidät
entistäkin vaikeampiin ahdinkoihin? Miksi ylimalkaan koko tuo Pohjan
perille ajautuminen, eteläkukan sulloutuminen lumiin? Miksi sairastuu
äiti juuri Martin poissaollessa? Miksi pyry, hirvittävin mitä
milloinkaan olen nähnyt, raivoaa juuri niinä vuorokausina, kun Jöijen
on saatettava kuoleva äitinsä sairaalaan?
Onko tämä olevinaan jotakin rangaistusta heille kohtalon puolelta?
Mistä rangaistusta? Siitäkö että he lapsellisuudessaan uskalsivat
luulla olevansa kaksi onnellista, joiden vertaista maailmassa ei vielä
milloinkaan ollut elänyt, että he todella uskalsivat luulla
paratiisillisen autuuden olevan maan päällä mahdollisen? Siksikö heille
nyt on oikein kouraantuntuvasti osoitettava, kuinka suurta harhaluuloa
sellainen kuvittelu on? Paratiisin onnesta suoraan tulipaloihin,
pyryihin, tuhoaviin tulviin! Se muistuttaa todella Eedenistä ulos-ajoa
ja vanhaa kirousta: otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän!
Heidän lapsellinen viattomuuden valansa tuli rikotuksi ja he muuttuivat
tavallisiksi kuolevaisiksi, se on totta. He eivät voineet enää sanoa
rakkaudestaan: "se on jotain erikoista, jota ei ole vielä milloinkaan
maailmassa ollut". Mutta tässä pettymyksessään luulisi heillä olleen jo
kylläksi rangaistusta. Jos sitävastoin heidän korkuisiaan ihmisiä on
edelleen rangaistava Eedenistä-ajon kirouksella, niin mihin
rangaistuksiin pitäisikään joutua keskitasoon kuuluvien tavallisten
syntisten?! Varmaan ei oikeudenmukaisuus sallisi valon eikä onnen
päivän koittavan yhdenkään ihmislapsen ylitse. Nyt sitävastoin
näemme, että kaikellaiset pikku porvarit, ketterät liikemiehet,
kauppamatkustajat ja muut sellaiset jokapäiväiset ihmiset, jotka eivät
suinkaan ole minkään viattomuudenvalojen sitomia, eivätpä ota
tunnustaakseen edes aviollisen uskollisuusvalan pätevyyttä, saattavat
koko ikänsä säteillä tyytyväisyyden ja ilon onnea, sillä heidän
talonsa eivät ole milloinkaan palaneet, tulvat eivät ole heidän
viljojansa hävittäneet, heidän äitinsä eivät ole sairastuneet
umpisuolentulehduksiin tai leikattaviksi vietäessä pyryihin
paleltuneet. Missä on siis oikeudenmukaisuus?
Kun seuraavana aamuna heräsin ja muistin olevani lähellä pohjoista
napapiiriä, hämmästytti minua taivaansinen ihmeellinen kirkkaus, joka
vuoteeseeni näkyi ikkunalasin jääkuvioiden välitse. En vielä ikinäni
ollut nähnyt niin kuultavan syvää sineä ja tavallisissa oloissa olisin
ruvennut ihastelemaan sitä. Mutta nyt jatkuivat vain illalliset
ajatukset. Ja saattoiko niiden yhteydessä olla mistään ihastuksissaan!
Aurinko ei ollut vielä läheskään noussut, mutta sen säteet vallitsivat
taivasta. Kello oli jo kuitenkin 9. Minä pukeuduin.
Seisaaltani näin huurukukkain välitse mahtavan lumilakeuden, jonka
kaukaiset metsät jo punersivat aamunkoissa. Melkein ikkunaini alla
juoksi vuolas virta mustana lumisten äyräittensä keskellä. Se oli
sulana monin paikoin etempääkin, joten juoksu näkyi pitkälle lakeuteen.
Ja nyt jo lumetkin punertavat korkeammilla paikoilla, samoin sumu, joka
nousee metsien eteen.
Hiljaisuus, rauha, puhtaiden värien ihana sopusointu...
Mutta mitä varten nämä ihanuudet, kun mieltä kuitenkin järkyttävät
sisäiset levottomuudet ja onnettomuuksien paino! Mitä varten tuo
taivaan sini pyrkii sieluun aivankuin korvatakseen ihanuudellaan kaikki
ihmissurut ja kuitenkaan voimatta mitään tapahtumattomaksi tehdä ja
mitään oleellisesti muuttaa. Onko ihmissielussa todella jotain
vastinetta sille, semmoista, mikä voisi tuohon huolettomaan sineen
yhtyä ja jollakin ihmeellisellä havahtumisella todella puhaltaa
olemattomiksi kaiken surun?
Näitä ajatellen läksin huoneestani ihmisiä tavoittelemaan.
Martti oli juuri saapunut kotiin. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt
toimittaa sanoman kirkonkylään vietäväksi ja sieltä Ouluun
lähetettäväksi: "Neiti Kahila täällä. Kaikki hyvin."
Tapasin hänet juuri tulemasta turkit yllään vierashuoneeseen.
Pakkasen terve puna oli vielä hänen poskillaan ja ulkoilman raikkaus
tuli hänen mukanansa huoneeseen, kun hän ilosta kyyneltyvin silmin
kiirehti minua tervehtimään. Hän tuntui minusta entistä ryhdikkäämmältä
ja kookkaammalta pitkävartisissaan ja sarkavaatteissaan. Vartalo oli
hauskasti ojennuksissa ja pää koholla, ikäänkuin kaikkien
jokapäiväisyyksien yli nähdäkseen esteettä elämän pääasiat. Mutta hänen
myhäilynsä oli tuota vanhaa tuttua, kun hän kätellen minua sanoi:
-- Saanko kertoa jotain hyvin lapsellista?
Minä vastasin:
-- Se on kaiketi myös jotain hyvin hauskaa, koska tilanteesta
huolimatta näytätte noin iloiselta.
Martti ei huolinut ottaa vastaan vanhaa taisteluhansikastani ja jatkaa
entisiä kinastelusuhteitamme, vaan sanoi vilpittömästi:
-- Kotimatkalla minulle tapahtui jotain perin harvinaista: rupesin
tuskissani rukoilemaan. Olen kyllä kuullut teosoofeilta ja lukenut
modernista teologiasta, että pyyntörukoukset ovat voitettu kanta. Ja
täytyy itsenikin myöntää, että hyvin ymmärrän niiden loogillisen
mahdottomuuden, mutta joskus ei välitä edes logiikasta. Rukoilin, että
tapahtuisi jotain joka lieventäisi, helpottaisi... Olin saanut
sähkösanoman tapahtumasta ja Jöijen matkasta. Oli hirmuinen pyry... En
voinut mitään ja rukoillessani selvään tunsin, ettei itse taivaskaan
voi keksiä mitään apua Jöijelle ja mammalle. Mutta olisinko
parhaallakaan ajattelemisella voinut keksiä mitään toivottavampaa kuin
että Te tulisitte! Voitte kuvitella riemastustani kun ajoin pihaan ja
kuulin asian. Se on paras lohdutus Jöijelle ja mammakin ehkä paranee
sanomani saatuaan.
Martin kertomus liikutti minua syvästi.
Ei siksi, että muistin kohtaloa vastaan kapinalliset ajatukseni ja nyt
näin kohtalon heittäneen minut tänne vain Martin rukouksen
täyttymykseksi.
Ei myöskään siksi, että hänen ilonsa tuloni johdosta olisi kutkuttanut
itserakkauttani.
Vaan siksi, että nyt ensikerran näin kuinka syvästi Martti rakastaa
Jöijeä.
Tämän jälkeen en kaivannut enää mitään todistuksia siihen.
Suuri huolettomuuden riemu tarttui nuoresta Martista minuun. Ja niinpä
todella taivaansini löysi vastineensa ihmisestä.
Välimme Martin kanssa muuttuivat tästä hetkestä peräti. Me saatoimme
vapaasti katsoa toisiamme silmiin.
Ja aivan itsestään avautuivat minulle Martin sydämen syvimmät
salaisuudet.