Talven tultua Martti ja Jöije häipyivät ihmisten näkyvistä jonnekin --
ei kukaan tiennyt minne.
Paroonitar oli vuokrautunut pieneen asuntoon ystävättärensä luo
Helsinkiin ja kulki neuvottomana selitellen kaikille ihmisille, miten
hän ei voi kirjoittaa lapsilleen kun ei tiedä näiden osoitetta ja
lapset taas eivät voi kirjoittaa hänelle kun eivät tiedä hänen
osoitettaan.
Vihdoin hänelle kuitenkin alkoi tulla aivan oikealla osoitteella
Jöijeltä kirjekortteja kaukaa Peräpohjolasta, täynnä ihastusta
talviseen luontoon, revontuliin ja porolla ajelemiseen!
Kun heitä sitten ei koko talvena alkanut kuulua takaisin, katsoin
velvollisuudekseni noudattaa paroonittaren harrasta pyyntöä ja
kirjoittaa heille varoituskirjeen, jossa moitin heitä, että he antoivat
ajan noin hukkaan kulua ja päästivät käsistään sopivia toimensaannin
tilaisuuksia, unhoittautuen vähitellen ihmisten mielistä, jättäen
edullisia suhteitansa muutamiin vaikutusvaltaisiin henkilöihin
käyttämättä.
Vastaukseksi saimme tietää, että Jöije odotti kevääksi pienokaista, ja
että he olivat sitä asiaa silmällä pitäen painuneet Martin kotitaloon
Oulun puoleen!
Nytkös nousi hätä ja hälinä paroonittaren yksikseen jääneessä
pääpoloisessa!
Hänen Jöijensä synnyttää! Se jo oli itsessäänkin maailmaa järkyttävä
tapaus, mutta missä! Pimeässä Pohjolassa, missä sudet ja karhut käyvät
vaanien pihoilla! Talonpoikaisessa tuvassa, missä ihmiset tulevat
sisälle pitkävartisissa, sylkevät lattialle ja lutikoita tippuu
katosta!
Paroonin kuoleman jälkeen paroonitar ei liene milloinkaan tuntenut
yksinäisyyttään ja avuttomuuttaan katkerammasti kuin nyt. Entiset
ystävät, joiden puoleen hän hädissään kääntyi, kohauttelivat vain
olkaansa, ikäänkuin sanoakseen: syytä nyt itseäsi, itsehän päästit
tyttäresi talonpoikaisiin naimisiin. Lääkärit, joilta hän tiedusteli
olisiko kovin vaarallista Jöijen siinä tilassa tehdä matkaa Helsinkiin,
arvelivat että matkan voi tehdä, mutta parhaassa, resooreilla
varustetussa kuomureessä Ouluun ja sieltä rautateitse I-luokassa, missä
on vähin tärinää. Mutta kun paroonittaren piti koota tämmöiseen matkaan
tarvittavat varat lähettääksemme Jöijelle ehdottoman palaamiskäskyn
mukana, sulkeutuivat kaikkien entisten ystäväin kukkarot. Paroonitar
itki ja painoi rintaansa ja valitteli maailman rakennuksen
järjettömyyttä, ja luullakseni hänen surunsa oli todellakin syvä.
Onnettomuuden lisäksi minun vielä piti siihen aikaan taas jättää Suomi
ja hänen yksinäisyytensä tuli siten vieläkin tuntuvammaksi.
Seuraava ihme oli, että ulkomailta palattuani en löytänytkään
paroonitarta enää Helsingistä. Voimatta millään mahdilla aikaansaada
Jöijen matkaa Helsinkiin hän oli itselähtenyt Pohjolaan!
Voinpa kuvitella mitä myrskyjä silloin liikkui tämän vanhan ihmisen
rinnassa!
Tietysti hänen piti olla siellä missä hänen Jöijensä synnyttää. Mutta
mitä varten se nimenomaan oli niin välttämätöntä, sitä en luule hänen
ottaneen arvioidakseen. Se oli vain "tietysti" välttämätöntä.
Vielä ihmeellisempää oli, että meni pari vuotta eikä paroonitartakaan
alkanut kuulua takaisin. Tietenkään hän ei niin arveluttavalle matkalle
ollut voinut lähteä kuin perin pakottavissa olosuhteissa, eli
päätettyään hinnalla millä hyvänsä noutaa lapsensa pois pimentolan
mailta. Nyt sitävastoin alkoi näyttää, että he olivat saaneet jotenkin
suostutetuksi tuon heikon ihmisen puolelleen. Se oli minusta
sydämetöntä etenkin Martin teoksi.
Ajattelin heitä usein ja joskus heidän kohtalonsa traagillisuus tuli
minulle suorastaan sydäntä särkeväksi. Eräänä tämmöisenä hetkenä otin
ja kirjoitin Martille uuden kirjeen.
Kaivauduin hänen vaikutintensa ytimiin, säälimättä paljastaen hänelle
menettelynsä itsekkyyden. Me emme olleet Martin kanssa vielä
milloinkaan olleet selvällä rauhan kannalla ja minä tunsin, että tämä
kirjeeni alkoi vain uuden sodan, joka kenties saattoi tulla
ratkaisevaksi sillä minä puolestani sanoin sanottavani viimeistä
pohjasakkaa myöten.
Mutta vastausta ei kuulunut!
Se kirje, jota sopii pitää jonkinlaisena vastauksena, oli päivätty
elokuussa noin kolme vuotta jälkeenpäin, ja kuului näin:
Arvoisa neiti Kahila!
Antakaa anteeksi, kun en ole tullut milloinkaan vastanneeksi tuohon
kirjeeseenne, jonka niin kauan sitten Teiltä sain. Eihän kirjeessänne
kyllä ollut mitään kysymyksiä, mutta omatuntoni on lakkaamatta
soimannut minua, etten ole Teitä kiittänyt. Nyt olisi suoranaista
asiaakin Teille, arvoisa neiti, josta tuonnempana, mutta tahdon samalla
ottaa puheeksi seikkoja, joihin tuossa vanhentuneessa kirjeessänne
kosketitte.
Teidän lausumanne varoitukset herättivät minussa sellaisen joukon
itsetutkisteluja, etten senkään vuoksi tullut kirjoittaneeksi,
odotellessani täyteen selvyyteen pääseväni, josta en kuitenkaan ole
varma vieläkään. Älkää vain ajatelko minun mitenkään loukkaantuneen
teidän suoruudestanne, ja senvuoksi olleeni kirjoittamatta.
Erehdytte luullessanne, että minä luontoperäisestä vastenmielisyydestä
lukuihin olin luopunut virkaurien ajattelemisesta, samoin kuin
polyteknikumista. Mitäpä menneistä, mutta toistan vieläkin sen minkä
muistaakseni olen Teille ennenkin sanonut, ettei minulla ole ollut
minkäänlaista vastenmielisyyttä lukuihin, eikä Hjördiskään ole
koettanut herättää minussa vastenmielisyyttä niihin, vaan kyllä
virkauriin. Te sanotte Hjördiksen tunteita tässä suhteessa ylpeydeksi,
ja minä olen vasta pitkän miettimisen perästä voinut lähimaille
ymmärtää mitä sellaisella väitteellä tarkoitatte. Varmaankin sitä, että
hän pitää parempana minun olla kylässä ensimäisenä kuin Roomassa
toisena. Luullakseni Te kuitenkin ymmärrätte Hjördiksen väärin. Minä en
voi sanoin selittää mikä se nimenomaan panee Hjördiksen niin varmasti
vastustamaan ylimalkaan kaikkia uria, kohta kun on kysymys minusta, ja
tunnustaakseni luulin ensin, ettei hän tahdo _hänen tähtensä_
antautuvani kieräilemään. Muta ei se ole niin. Minun itseni tähden hän
tahtoo, että kasvaisin luonnollisesti, sen olen varmasti huomannut.
Ylpeyttä siinä ei ole rahtuakaan. Ja hänen tunteensa tässä asiassa on
muuttunut kokonaan myös minun omaksi tunteekseni, niin että olen vasta
nyt hänen avullaan huomannut oikeastaan aina halunneeni itsekin
luontoon ja voimatöihin, niinkuin kaikki Leppäset ennen minua, niin
pitkälle kuin kirkonkirjat heidän laajaa sukuansa jaksavat luetella:
talonpoika ... talonpoika ... talonpoika ... 16:lle vuosisadalle asti,
mutta tietysti vielä siitäkin kauemmas. Älkää nyt itsepäisesti
kuvitelko, että tämä merkitsee samaa kuin vannottua vihaa lukuja
vastaan. Me luemme molemmat hyvin paljon sekä yhdessä että erikseen,
yhdessä yleisiä asioita, jopa filosoofejakin, ja erikseen hän
kasvatus- ja terveysoppia, minä taas enimmäkseen insinööritieteitä.
Vielä enemmän erehdytte, kun otaksutte, että minä itsekkäistä syistä,
omaa viihtymistäni ajatellen, olen saanut aikaan muuttomme vanhaan
kotitalooni, niin kauas kaikesta siitä, mitä Te pidätte elämän
keskuksena. Olen kyillä tehnyt itselleni selväksi, kuinka suuri
mullistus Hjördiksen tunne-elämässä (niinkuin Te sanotte) voi
sellaisesta muutosta olla seurauksena. Mutta mitä sanotte siihen, että
koko tämän muuton varsinaisena sieluna on Hjördis itse.
Tiedän mitä sanotte. Te sanotte, että hän tietysti koettaa tahtoa sitä
mitä luulee minun syvimmin tahtovan ja että minun olisi pitänyt arvata
se ja olla ottamatta muuttoa hänenkin varsinaiseksi tahdokseen. Mutta
juuri tässä Te erehdyttekin. Iloinen olisin ollut, jos olisin keksinyt,
että hän tahtoo jotakin vielä syvemmin kuin tätä. Sitä olisin silloin
minäkin tahtonut, sillä syvimmin me aina tahdomme samaa. Ettekö luule,
että koettelin jos minnekin päin ajatella suunnatakseni hänen
mielihaluansa johonkin hänelle helpompaan? En kuvannut suinkaan lievin
värein mihin suuriin vaikeuksiin joudumme, selitin että talomme oli
minun tähteni velkaantunutkin ja että kysyttiin meidän kaltaisiltamme
tottumattomilta työntekijöiltä paljon kärsivällisyyttä ja tahdon
lujuutta sellaisessa kamppailussa, missä tottunutkin talonpoika joutuu
usein allekynsin. Mitään vaikutusta puheillani ei ollut. Hyvin
ymmärtäen arkuuteni hän vain nauroi horjuttamisyrityksilleni. Mieleen
hänelle ei ollut sekään viimeinen esitykseni, että lykkäisimme
muuttomme tulevaisuuteen ja ensin koettaisimme turvautua joihinkin
ansiotöihin. Ehkä olisin taloudelliset laskut todisteinani kuitenkin
saanut hänet tähän taivutetuksi, mutta samaan aikaan sairastui äitini
kuolemantautiin ja Hjördis tahtoi välttämättä päästä mukaan häntä vielä
tapaamaan. Kun hän sillä retkellä näki tämän talonpoikaisen koruttoman,
mutta puhtaan kotitaloni, ei asian lykkääntymisestä saanut olla enää
puhettakaan. Tähän tuli lisäksi vielä se, että äidin kuoltua isä näytti
pitävän Hjördiksen puolta ja ikäänkuin liittoutui hänen kanssaan minua
vastaan. Todella, jos joku _ei_ syvimmin tahtonut muuttoa tänne, niin
se joku olin minä eikä Hjördis. Mutta minäkin tahdoin, koska hän
tahtoi, se on selvä.
Te ette usko meihin, neiti Kahila. Te luulette että me voimme jostakin
hienotunteisuudesta tai vaikkapa halusta olla toisillemme mieliksi,
_sanoa_ haluavamme jotakin, silloin kun syvimmin haluamme jotain muuta.
Se on kuitenkin väleissämme mahdotonta. Te ette usko, mutta minä
_uskon_, että häntä itseänsä todella syvimmin halutti elää täällä
65:llä asteella pohjoista leveyttä, missä omenapuu ei hedelmöitse,
vehnä paleltuu eikä mehiläinen menesty. Muutoin ei hänen tahtonsa olisi
voinut muuttua minunkin tahdokseni.
Olen viime aikoina usein koettanut saada häntä lähtemään
virkistysmatkalle etelään, vaikkapa Helsinkiin asti, missä hän on
lapsuutensa kasvanut. Hän lupaa suostua pyyntöihini, mutta aina
lykkäytyy tuo aije, kun hän ei tarpeellisen tarmokkaasti siihen ryhdy.
Molemmat taas emme voi matkustaa. Lopulta alan luulla ettei hänellä ole
siihen halua.
Nyt olisi minulla pyyntö sellainen että Te tulisitte täällä käymään.
Tämän teen hyvin tietäen pitkän matkan rasitukset, mutta siitä voitte
päättää etten pyydä turhan vuoksi. Isä lupaa lähteä Ouluun asti Teitä
vastaan, jos tulette rekikelillä. Meillä on kuomureki ja kyllä me
panemme lämpimät vällyt mukaan.
Jos päätätte tulla, niin kirjoittakaa minulle ja yllättäkää Hjördis.
Hän on niin monesti yllättänyt minut kaikellaisilla iloilla, että
päätin vihdoin keksiä jotain yllätystä minäkin puolestani, ja silloin
tuli ajatus pyytää Teitä meille; parempaa en olisi voinut keksiä, sillä
tuskin mistään hänen mielensä enemmän ilahtuisi. Ja ilomme olisi
taaskin yhteinen.
Lopuksi otan vapauden sanoa lämpimät terveiset sekä Hjördikseltä että
mammalta (paroonittarelta), joka voi verrattain hyvin. Viime syksyinen
leikkaus vasemmassa jalassa onnistui erinomaisesti, eikä hän ole
senjälkeen sanottavaa kipua tuntenut siinä kohden, missä epäiltiin
syöpää. Hän asuu oman tahtonsa mukaisesti pihan toisella puolella
samassa rakennuksessa kuin isäkin. Tulonne ilahuttaisi varmaan suuresti
heitäkin.
Kunnioittaen
Martti J. Leppänen.