Olisikohan voinut kauniimpaan tulitukseen ja voimakkaampaan nousuun
päättää romaaniansa kuin minun näihin luonnon häihin, jos olisin sen
tähän lopettanut! Ja kaunokirjallisuuden kannalta olisin varmaan
saanut tunnustuksen, sillä mitäpä taiteen vaatimaa kohoumaa voi
rakkausromaanista enää tämän perästä odottaa!
Mutta silloin olisi joku maallikkolukija täydellä syyllä voinut lukea
virheekseni, etten ole antamaani lupausta pitänyt. Sillä olinhan
ottanut tehtäväkseni osoittaa hänelle nykyaikaisten ihmisten
keskuudesta yhtä onnellisen pariskunnan kuin olivat Aatami ja Eeva
paratiisissansa, ja tähän mennessä olen puhunut kuitenkin vain
kihlautuneiden onnesta, sillä eiväthän Martti ja Jöije aina tulipaloon
asti olleet muuta kuin vain kihlautuneita, vaikka he ulkonaisesti
olivat kaikkia laillisia menoja noudattaen avioliittoon vihityt. Ja
kukapa ei kihlautuneena olisi onnellinen! Siinä tilassa lienee jokainen
tuntenut todella paratiisillista autuutta, jokainen pitänyt
lemmenhuumaansa jonakin erikoisena, vain heille kahdelle ominaisena
onnen asteena, jokainen nähnyt tulevaisuutensa ruusunpunasäteilyssä ja
rakkautensa nimessä kevein mielin kestänyt ehkä vielä suurempiakin
onnettomuuksia kuin saattaa olla vastaperustetun kodin poroksi
palaminen.
Ei. Vasta lapsilauman ympäröiminä, varattomuuden ahdistaissa, katojen
kohdatessa kysytään onnellisilta, vieläkö onni on tallella. "Kun
köyhyys tulee ovesta, menee rakkaus ikkunasta", sanotaan ruotsalaisessa
sananlaskussa. Enpä todella olisi pelkkää kihlaus-onnea kuvatakseni
kynään tarttunut. Nyt vasta loppusuoritukseni alkaa.
No, Marttini ja Jöijeni, missä olette -- sanokaamme noin kymmenen
vuoden kuluttua.
Köyhyys on ainakin puolestaan jo "tullut ovesta", mutta onko rakkauskin
jo mennyt ikkunasta?
Luotettavaa vastausta tähän kysymykseen eivät voi antaa mitkään
otaksumiset, arvelut tai edes valmiiksi muodostuneet mielipiteeni, vaan
ainoastaan tosiasiat ja puolueettomasti esitetyt havainnot lukijan oman
arvostelun pohjaksi.
Minä siis jatkan -- epätaiteellisuudenkin uhalla.