Joko nyt onnettomuuksia?
Eihän vielä ole läheskään tyhjentävästi, ei kyllin runsain, kyllin
täyteläisin värein kuvattu sitä onneakaan, jonka piti olla
paratiisilaistenkin onnea säteilevämpää. Ja nytkö se onni jo vaihtui
onnettomuuksiin?
Ei, lukijani. Tosin minä en alun pitäenkään ottanut esittääkseni mitään
ruusupoluilla leijailevaa perhosparia, jommoisia ihmislasten keskellä
kyllä on, mutta joiden onni saattaa silti olla keveä ja ensimäiseen
myrskysateeseen sortuva. Syvempi on se onni, josta minä puhun. En minä
olisi perhos-onnen vuoksi kynään tarttunut.
Vastuksien, sukuvihan, rotu-inhon keskellä syntyi minun kertomani onni
ja se ei ole kasvanut ja huippuansa saavuttanut suinkaan vähempien
onnettomuuksien keskellä.
Menisin kertomuksessani järjestään eteenpäin päivä päivältä, nauttien
kuvauksestani kuin suuresta päivänpaisteesta, joka valaisee elämää
antaen värinsä kaikelle mitä siinä on. Mutta juuri kun olin itse
puolestani kiihkeimmilläni ja jo -- kuten luulin -- pääsemässä
vihdoinkin perille Martin tunne-elämän laadusta, minut kohtalo erotti
pitkäksi aikaa heistä. Olin juuri alkanut antaa tunteja Jöijelle
suomessa ja Martille ruotsissa. Sain ihmeekseni todistaa, ettei minulla
vielä milloinkaan ollut heidän vertaisiaan oppilaita, että he
syventyivät kumpikin kielensä tutkimiseen hartaudella ja lämmöllä,
jommoista en ollut pitkässä opettajatoimessani koskaan ennen nähnyt.
Jöije tutki ja opiskeli suomen kielen salaisuuksia aivan kuin olisi
siten hakeutunut oman Marttinsa hengen ytimiin. Aivan vaivatta, pelkän
elävän intonsa vuoksi hän sai aikaan suoranaisia ihmeitä edistyksen
nopeudessa. Ja monesti minä tein hullunkurisen johtopäätöksen, että
Jöije oli Marttinsa tähden rakastunut yksin tein myöskin suomen
kieleen: tämä kieli alkoi aivan sananmukaisesti elää hänessä, tai
sanoisinko: hänessä oli syntymässä jokin uusi, suomalainen Jöije. --
Martti osasi koulutietoinaan paremmin ruotsia kuin Jöije suomea.
Hänelle oli kielioppi selvänä ja oli hän lukenutkin yhtä ja toista
kirjallisuudesta. Meidän harjoituksemme tarkoittivat paraastaan vain
käytännöllistä puheluruotsia, ja hänen intonsa taisi vähän kärsiä minun
liian sitkeistä foneettisista vatkutuksistani, kun hinnalla millä
hyvänsä tahdoin totuttaa hänet olemaan sekoittamatta toisiinsa "dit" ja
"tid" sanojen ääntämistä. Martti puolestaan ei välittänyt
käytännöllisistä asioista eikä pyrkinyt "oppimaan puhumista", jota
Jöijekin, kumma kyllä, piti tarpeettomana. "Se ei sopinut Martille",
hän sanoi. Martin koko harrastus kääntyikin pian Ruotsin historiaan ja
kirjallisuuteen, johon hän näytti syventyvän herkällä innolla, aivan
kuin hänkin olisi Jöijensä kautta löytänyt jonkun uuden, ennen
tuntemattoman maailman. Lähempi Marttiin tutustumiseni perustui melkein
kokonaan näihin kieli- ja kirjallisuusharjoituksiimme.
Mutta silloin keskeytyikin niinkuin sanoin kaikki tyyni parhaaseen
alkuunsa.
Minun oli erään suomalaisen perheen seurassa matkustaminen vuodeksi tai
pariksi ulkomaille, -- taaskin lasten hoitajana ja kotiopettajana.
Ja koko tältä pitkältä ja tärkeältä ajalta minulla ei ole muita
personallisia tietoja heistä kuin pari kirjettä Jöijeltä ja hänen
myöhempiä tiedon-antojaan, joiden avulla nyt koetan täydentää näin
syntyneen pahan aukon.
Ei, sanoin väärin. Paitsi Jöijen kirjettä sain toisaaltakin,
tavallisten juorujen muodossa tietää sarjan sangen tärkeitä tapahtumia,
jotka järkyttivät koko olentoni pohjia myöten.
Perhe, jonka luona oleskelin ulkomailla, sai kotimaasta kirjeen,
eräältä naistuttavalta, joka oli ventovieras paroonin perheelle. Minä
sain kirjeen lukeakseni.
Jälkikirjoituksena sanottiin siinä, ikäänkuin vain sivun täytteeksi:
"A propos -- olette kai jo kuulleet parooni B:n kuolemasta, ainakin
sanomalehtien mukaan? Mutta kulissien takana tiedetään kertoa paljon
muuta. Kuolema oli itsemurha. Browningkuula ohimoon. Syy? Onneton
rakkaus. -- Rakkauden esine? Viinitarjoilijatar jostakin bodegasta ...
täällä Helsingissä!..."
En voinut lukea etemmäs. Päätäni huimasi, minä olin kuin salaman
lyömänä.
Ja kuitenkin tunsin heti ensi hetkestä että muuten ei olisi voinutkaan
käydä, eli että tämä oli juuri se ratkaisu, joka oli paroonin
tyyliselle miehelle ainoa luonnollinen.
En tosin ollut koskaan ennen ajatellut, että hän tekisi itsemurhaa,
mutta kun se oli tapahtunut, oli kuin olisin aina tiennyt sitä odottaa.
Ja minä syvennyin nyt vapaasti, itsetietoisesti hänen elämänsä
kauheaan, millään rauhallisella tavalla ratkaisemattomaan ristiriitaan.
Nyt kirjoitan siitä -- en siksi että aihe kiinnittäisi minua
vastustamattomalla voimalla, sillä päinvastoin minun on sanomattoman
vaikeata tehdä tässä asiassa näkemyksiäni julkisiksi, enkä myöskään
senvuoksi, että tämän miehen synkkä kohtalo olisi sopivan musta pohja
"onnellisteni" kirkkaudelle, vaan siksi, että tunnen sen
velvollisuudekseni lukijaa kohtaan, joka varmaan osaa tehdä siitä
johtopäätöksiä toisen päähenkilöni luonteen ymmärtämiseksi.
Jo silloin kun vielä jotenkin nuorena tulin parooni B:n perheeseen,
sain kohta huomata tuon omituisen kaksinaisuuden, joka oli paroonin
olennon pohjana: maailmallisen keveyden kuoren alla synkän
tyytymättömyyden omaan itseensä.
Lähempi tuttavuutemme alkoi meille molemmille hyvin tuskallisella
tavalla, jota vain pintapuolinen, hurmiossa syntynyt sana olisi
saattanut nimittää onneksi. Minä tiedän, että hän yhtaikaa sekä haki
minua että vältteli minua. Kun hän löysi minut kahden kesken, syttyi
hänen katseeseensa se tuli, joka hänen tunnossaan kaiketi kantoi onnen
nimeä, ja hän ikäänkuin eli minun silmiini katselemisesta. Ja kuitenkin
tiedän, että hän itse pelkäsi tuota aistimustensa kuohua, missä hän
varmaan tunsi oman määräämisvaltansa luisuvan käsistään. Kun hän kerran
vihdoin kokonaan kadotti hillitsemiskykynsä, ja asettuen oven eteen
kasvot kalpeina ja vavistus jäsenissä sulki minulta pois-pääsyn, ja kun
hän sitten sai mielihalunsa tyydytetyksi niin pitkälle että hurjasti
syleillen suuteli minua ja ainoastaan satunnaisen häiriytymisen pelosta
päästi minut menemään, tiedän minä, että hän, vaikka olisikin pitänyt
intohimonsa tyydyttämistä kaikkien toiveittensa täyttymisenä,
todellisuudessa kuitenkin iloitsi siitä, että asia oli keskeytynyt.
Siis oli hänelläkin jokin tunne onnesta, joka on suurempi kuin
intohimon onni.
Oliko tämän korkeamman onnen ehtona vain oman sisäisen rauhan
säilyminen, vai uskollisuus elämänkumppanille, vai sopuko Jumalan
kanssa, sitä en mene päättämään. Hän ei ollut uskonnollinen.
Tiedän vain, että hän -- vaikkei aavistanut kenenkään syrjäisen sitä
näkevän tai ymmärtävän -- epätoivoisesti, lakkaamatta, kaikin voimin
taisteli intohimoa vastaan, siis yhä jonkun korkeamman onnen nimessä.
Sillä intohimoa vastaan ei kukaan koskaan taistele muun kuin jonkun
korkeamman onnen vuoksi, siksi vaikea se toki on ihmiselle.
Luultavinta on, että hänen "korkein onnensa" oli vain säilyttää omissa,
perheensä ja maailman silmissä rikkoontumattomana kuva hienostuneesta,
perinnäisesti sivistyneestä ja siveellisestä ylimyksestä, jommoiseksi
kohtalo oli hänet luonut ja tahtonut. Mutta siinäpä se näiden vanhojen
sukujen traagillisuus onkin, että juuri heissä intohimot hillittömimmin
riehuvat. Missä hienostuneen siveyden halu olisi suurin, siellä
intohimo on voittamattomin! Joku nousukas, terve liikemies, talonpoika
osaa aina antaa sellaisille asioille toisarvoisen sijan milloin hänen
pelkkä etunsa niin vaatii. Mutta ylimys, vaikka asettaa vaakaan edun
asemasta kunniansa, sittenkin lannistuu.
Jo nuorena ollessa hiipii intohimon kohtalotar heidän sieluihinsa
heidän aikeittensa ja suurten suunnitelmiensa keskelle -- särkemään,
hajoittamaan ja hallitsemaan. Voi ylimys-äitien ja isien huokauksia
nuorisonsa vuoksi! "Mitä olisikaan meidän pojastamme tullut, ellei
olisi noita kirottuja naisia!" -- Pian huomataan, ettei muuta ole
tehtävänäkään kuin vain parhaalla tavalla osata maailmalta salata
lasten skandaaleja, siirrellä toisesta koulukaupungista toiseen, viedä
maanääreltä maanääreen. Mutta kaikkien toiveitten ylin toive on saada
heidät pian "onnellisiin" naimisiin, mitä pidetään varmimpana keinona
intohimojen taltuttamiseksi.
Luullakseni paroonikin tällä tavalla ja tästä syystä naitettiin
paroonittaren kanssa.
Kaikki oli järjestyksessä. Nuorenmiehen lukemattomat lemmenjuonet
olivat avioliiton johdosta arvatenkin katkenneet kuin gordilainen solmu
miekan iskuun. Nuori paroonitar oli komea, ylhäissukuinen, mielevä.
Parooni olikin aluksi todella kuin taikavoimasta muuttanut elintapansa,
ei mitään yöllisiä juominkeja enää, ei mitään naisseikkailuja. Kaikki
sanoivat, että onni suorastaan loistaa hänen koko olennostaan. Kaiketi
hän itsekin oli nyt alkanut uskoa, että hänessä on miestä kannattamaan
vanhan sukunsa nimeä, ja otaksun, että tuo juuri olikin se sisäinen
tietoisuus, jonka hän katsoi "korkeammaksi onnekseen."
Paroonin mielenmuutos ilmeni erittäinkin siinä äärimmäisessä
täsmällisyydessä ja säännöllisyydessä, millä hän nyt hoiti sekä
avioasioitansa että kaikkia muitakin toimiansa. Oikein siitä tuli
sananparsi hänen lähimmässä tuttavapiirissään. Hän oli todella kuin
viritetty kello. Moitteettomuus puvussa, käytöksessä, kohtelussa,
toimissa -- se oli tullut ikäänkuin hänen tunnussanaksensa.
Ja sittenkin -- sittenkin!
He olivat olleet vasta kuusi vuotta naimisissa, kun minä tutustuin
heihin. Ja ehkäpä olinkin ensimäinen, joka sain todistaa hänen vanhan
intohimonsa olleen vain nukuksissa ja sen hävittävään voimaansa jälleen
heräämisen.
Minun oli sanomattoman sääli häntä, sillä alusta asti ymmärsin, että
kaikki mitä hän minulle karkaamisestamme ja vastaisesta onnestamme
puhui, oli vain hänen huulillaan ja että syvällä sielussa oli käymässä
kauhea kamppailu tämmöisen askeleen tyhjäksi tekemiseksi.
Miksi en sysännyt häntä jyrkästi luotani, vaan kymmenen vuoden aikana
otin osaa hänen kamppailuunsa? Suoraan sanoen siksi, että en katsonut
kysymyksen olevan vain minusta, vaan myöskin hänestä. Toisin sanoen:
säälin tunteesta. Lakkaamatta ja väsähtymättä koetin johtaa hänen
tunteittensa kuohuja kylmän järjen arvosteltavaksi. Minun ei
tarvinnutkaan tavallisesti kuin rohkeasti "ottaa asia puheeksi", niin
hän saattoi aivan kuin herätä huumeestaan ja vapautua järkiinsä.
"Puheeni" oli kuin kylmää vettä tuleen. Hän sekä tuskaili että kiitti
minua, sekä raivosi että sai levon, sekä itki että nauroi.
Vihdoin, se oli viimeisenä siellä-oloni vuonna, jolloin
kamppailumme oli saavuttanut huippunsa, -- vastasin hänen kuumaan
kädenpuristukseensa. Se oli ainoa pelastuksemme. Hän käsitti sen
lupaukseksi ja hämmästyneessä onnen hurmiossa päästi minut menemään.
Mutta sattui niin, että ennenkuin jälleen tapasimme toisemme minulle
tarjoutui tilaisuus odottamatta yllättää hänet hänen pahimman
synkkyytensä hetkenä. Minkään tunteiden vielä ehtimättä herätä hänessä
sain sanotuksi, että tiesin hyvin hänen sisällisesti taistelevan
itsensä kanssa. Sanani osuivat niin lähelle totuutta, että hän tunsi
itsensä paljastetuksi eikä kyennyt enää salautumaan. Ja muuta ei
nytkään tarvittu. Tuntien, että minä näin suoraan hänen sieluunsa, hän
ei enää voinut minun suhteeni alentua pelkän intohimon kannalle, vaan
myönsi todeksi mitä olin sanonut, nöyrtyi edessäni täydellisesti ja
itki kuin lapsi. Siitä hetkestä saakka oli väliltämme kaikki tuo hirveä
aivan kuin sammunut ja sijaan oli tullut jokin ystävyys, joka ei ketään
häirinnyt. Omituisinta kaikesta oli, että tämän tapauksen vaikutuksiin
kuului myöskin se, että hän jollakin uudella nöyrtyneellä tai
lapsellisella onnen tunteella jälleen alkoi lähestyä vaimoansa. Ja noin
vuoden kuluttua syntyi heidän ainoa tyttärensä -- Hjördis.
Minä vetäydyin tämän jälkeen kokonaan syrjään ja vasta noin viiden
vuoden kuluttua tulin heidän kanssaan jälleen kosketuksiin.
Sain näet paroonittarelta kirjeen, jossa hän pyysi minua Jöijen
kasvattajaksi -- ja siis muuttamaan kokonaan heidän taloonsa.
Kun olin näistä asioista paroonittaren puheilla, tuli kuitenkin ilmi,
että varsinainen syy hänen pyyntöönsä oli vähän toinen.
"Teillä -- teillä on aina ollut niin hyvä vaikutus mieheeni", -- sai
hän sanotuksi ja purskahti itkuun.
Minulla ei kuitenkaan ollut enää minkäänlaista vaikutusta parooniin. Ja
jos pitkiksi vuosiksi jäin heidän taloonsa, niin se oli ainoastaan
senvuoksi, että olin todella innostunut pikku Jöijen kasvattamiseen.
Päinvastoin paroonin ja minun välilläni oli ensi kohtaamisesta asti
jokin läpäisemätön ja varmasti suojaava muuri: emme sanallakaan
kajonneet entisyyteen, ja hän näytti olevan rauhassa, etten minä voi
tuon muurin läpi enää hänen sieluunsa katsoa. Vähitellen välimme
kaavoittui ja jähmettyi tarkkaan totisempien puheiden välttämiseen,
alituisiin leikinlaskuihin hänen puoleltaan, jopa vihdoin alkoi
muistuttaa aivan tavallista talonherran ja kotiopettajattaren suhdetta
kaikessa pintapuolisuudessaan. Ja me erkanimme henkisesti kokonaan, hän
jäi parooniksi, minä kotiopettajaksi, välillämme toivoton juopa, jonka
yli pyrkiessä aina liukastui leikinlaskuun ja putosi auttamattomasti
alas entiselle pohjalle.
Mutta leikinlaskujen takana näyttävätkin olleen uudet kamppailut
(joihin minulla ei tosin enää ollut personallista osaa). Alas yhä
luisuvampaa pintaa myöten! Ja tietysti yhäkin mustempia sieluntiloja
kohden.
Että toivottomia yrityksiä tehtiin ulkonaisella terveydenhoidolla
auttaa hermostoa, siitä minulla kyllä on todistuksia. Niinpä tiedän
paroonin yrittäneen maalle muuttamalla unohtua uusiin elämäntapoihin.
Jotakin hän raukka taisi siellä lapiolla hiki päässä käännellä ja
kaivella "ruumiillisen uudistumisen" aikeissa. Mutta mitäpä pysyväistä
siitä tuli! Se tapahtui muuten tuona samana kesänä kuin Jöije
"onnettomasti rakastui."
Omituinen yhteensattuma isän ja tyttären kohtaloissa!
Tunnustaakseni minä vetäydyin heidän luotaan, kun en uskaltanut olla
todistamassa lähestyvää tuhon päivää. Sitä en voi antaa itselleni
anteeksi muun kuin sen perustuksella, että tuo todellinen syy on
minulle vasta jälestäpäin selvinnyt ja että minä silloin kuvittelin
lähteväni vain kun muka Jöije ei minua enää ehdottomasti tarvinnut.
Ja nyt siis oli tuhonpäivä tullut!
Kun ajattelen minkä hirmuisien sieluntuskien ja kuinka toivottomien
kamppailujen jälkeen kuula on vihdoin ajautunut tuohon onnettomaan
päähän, kauhu puistattaa minua. Enkä kuitenkaan voi ajatella
luonnollisempaa loppua: "kuolema oli itsemurha!"
Otin uudestaan esille tuon onnettoman juorukirjeen ja luin kaiken mitä
siinä oli.
Sain tietää, että hurjistelua viinitarjoilijattaren kanssa oli kestänyt
kauan ja skandaalin tulleen vihdoin aivan yleisesti tunnetuksi.
Mutta kirjeessä juoruiltiin vielä lisäksi, että perhettä uhkaa nyt
täydellinen vararikko. Paroonin kuoleman jälkeen olivat asiat
osoittautuneet olevan täydellisessä sekasorrossa. Omaisuus oli hukattu
arvatenkin uhkapeliin -- paitsi tietysti arveluttavien naisten käsiin.
Tämän iskun täytyi olla aivan kauhea paroonittarelle, joka ei
ikipäivinänsä ollut mistään puutteesta tiennyt. Näin silmieni edessä
ihka elävänä hänet, hänen saamattomuudesta hajaantuneen katseensa, koko
hänen olentonsa ilmeen, joka anoi apua ja neuvoa jokaiselta kenen
kohtasi, voimatta yksin päättää mitä piti edes ajatella tapauksesta tai
mille kannalle yleensä sen suhteen asettua. Minun oli aivan mahdotonta
kuvitella paroonitarta nyt köyhäksi naiseksi, jonka pitää ajatella mitä
ostaa ruuaksensa.
Ja ensimäinen ajatukseni oli, että Jöije tietysti nyt -- ollen valtaan
päässeen suvun raskaan paineen alaisena -- katsoo välttämättömäksi
suostua avioliittoon rikkaan Kr:n kanssa, joten aineellinen asema olisi
ilman muuta pelastettu.
Kirjeessä olikin ilmeinen viittaus siihen suuntaan, joka antoi minulle
aihetta ajatella, että asia oli tullutkin jo niin päin järjestetyksi.
Siinä sanottiin: "Mutta mitä merkitsee joku vararikko noille keskenään
liittoutuneille aatelisille! Sormusten vaihto -- ja vararikkoutuneiden
tytär astuu ylpeänä emäntänä uusiin säterihoveihin, joiden pysäkeillä
komeat nelivaljakot ottavat häntä vastaan, kun hän suvaitsee palata
levähtämään kaupungin huveista maalaiseen hiljaisuuteen pannakseen
toimeen jonkun tuhansia maksavan iltaman maalaiselle ylhäisölle."
Sanakäänteet tässä lauseessa ilmaisivat, että kysymys todella oli
emännyydestä juuri Kr:n säterillä.
Täytyy tunnustaa, että olin koko lailla hyvilläni sellaisia
mahdollisuuksia ajatellessani. Sillä komeampaa säterin kuningatarta
kuin minun Jöijeni en juuri voinut kuvitella.
Mutta olin toiselta puolen myös varma, että Jöije ei ollut suuritta
uhrauksitta näihin kauppoihin suostunut. Arvasin että hänen on täytynyt
sydämessään kovin kärsiä, kun nuo haaveet ikuisesta ja esteettömästä
toveruudesta Martin kanssa asiain pakosta olivat nyt osoittautuneet
mahdottomiksi.
Päätin senvuoksi -- salainen hyvämieli sydämessäni -- kirjoittaa
hänelle lohdutus-kirjeen. Ja todella kirjoitinkin. Koetin kautta
rantain esittää hänen menettelytapaansa tukevia näkökohtia. Selitin,
että mielestäni nuoruuden haaveiden omakätinen hautaaminen on ihmisen
kehitykselle usein välttämättömämpää kuin niiden toteutuminen: se
muodostaa elämän todellisuuteen astumisen ensimäisen tulikokeen.
Näyttäisi -- kirjoitin edelleen -- että onnemme riippuu kokonaan
haaveidemme toteutumisesta. Mutta kuka meistä on milloinkaan
saavuttanut juuri sitä onnea, jota on haaveillut? Eikö onnemme ole kuin
virvatuli, joka alituisesti pakenee juuri kun olemme sitä
tavoittamassa? Sitä takaa ajaessamme elämä pitää meitä alituisesti
liikkeellä, mikä onkin elämän ainoa salainen tarkoitus, mutta me
esiinnymme sen pikku narreina -- omaksi tosi hyväksemme. Jos sitä
vastoin itsetietoisesti pidämme itseämme alituisesti liikkeellä, niin
teemme vapaaehtoisesti elämän asiaa ja voimme silloin olla vapaat
myöskin narriudesta. Onnemme muuttaa silloin kokonaan luontonsa, me
emme enää sitä minään virvatulena tavoita, vaan täyttäessämme
jalomielisyyden vaatimuksia tai yksinkertaisesti vain velvollisuuttamme
se tulee itsestään osaksemme, tosin ehkä toisessa muodossa kuin olimme
ajatelleet, mutta sensijaan pysyväisenä, ikuisena omaisuutenamme, joka
keskellä suurimpiakin, tärisyttävimpiä onnettomuuksia säilyy ehjänä ja
auttaa meitä aivan uskomattomien taakkain kantamisessa.
Tämmöisessä opettavaisessa hengessä saatoin hänelle kirjoittaa tietysti
vain entisen kotikasvattaja-asemani perustuksella.
Vastausta ei kuulunut, -- seikka, joka oli kyllä selitettävissä Jöijen
tunnetusta kirjoittamisen kammosta, vaikka minä aavistin myöskin, että
noiden asiain puheeksi ottaminen meidän välillämme saattoi tuntua
hänestä nyt kylläkin tympäisevältä.
Ulkomaille lähdöstäni alkoi olla jo puolitoista vuotta ja kirjeeni
kirjoittamisesta puoli, joten luulin turhaksi enää mitään vastausta
odottaakaan.
Eräänä päivänä sain kuitenkin kotimaasta kirjeen, jonka osoitteessa
olin tuntevinani Jöijen käsialan, ja ilostuin suuresti.
Erehdys. Kirje oli suomenkielinen, sisälsi kokonaisen pinkan tiheään
kirjoitettua postipaperia, ja allekirjoittajana oli: Sinun Hj.
Leppänen.
Hjalmar Leppänen --? Sellaista henkilöä en voinut mitenkään muistaa
koskaan tunteneeni, ja vielä hämmästyttävämpää oli, että tämä
tuntematon herttaisesti sinutteli minua. Koetin kiusallakin pakottautua
pääsemään muistojeni perille ennenkun kirjeen luin, sillä tahdoin
todistaa itselleni, etten toki vanhuuttani vielä ollut muistoani noin
lopen kadottanut. Nykyisiä tuttujani ei allekirjoittaja voinut olla.
Ajattelin nuoruuteni ihmisiä, selailin syvän Keski-Suomen talollisia,
muistelin tukkipomoja, seppiä, maakauppiaita. Ei. Niiden joukossa ei
ollut ainoatakaan "minun Jalmariani". Tämäpä tuskastuttavaa. Ei
auttanut muu kuin päätellä sisällöstä. Rupesin lukemaan.
Ja jo ensi sanoista hämmästyksekseni älysin, että Hj. ei ollut mikään
Hjalmar, vaan Hjördis, joka kaiketi pilalla käytti ystävänsä Martin
sukunimeä. Paksukouraisten talonpoikien, mustien seppien ja
päivettyneiden tukkipomojen takaa alkoi rivi riviltä loistaa yhä
kirkkaammin Jöijeni hienostuneet, hymyilevät, onnelliset kasvot, jotka
niinkuin aurinko paksujen pilvien alta ilmaisivat kaikkien
onnettomuuksien keskeltä valoisan olemuksensa, valmiina lämmittämään ja
uuteen elämänhaluun virittämään. Onnellinen hän -- jo senkin vuoksi,
että noin muutamilla sivuilla voi saada toisen koko olennon ikäänkuin
uudistuneeseen sykintään! Taas tunsin tuon saman ihmeellisen
onnen-tartunnan, joka oli minua aina elähyttänyt Jöijeä nähdessäni.
Onni säteili hänestä sellaisella voimalla, että toinen eli jo
muruistakin, jotka sattumoilta kulloinkin hänen pöydältään
tipahtelivat.
Kirjeessä oli sekaisin suomea ja ruotsia. Aina oli yritetty suomeksi,
mutta sitten vaikeuksien kohdatessa käännytty ruotsiin.
Tätä kirjaa viimeistellessäni, kun sain häneltä kalliin luvan julkaista
kirjeen ja vielä kaksi muuta, hän jalomielisesti suostui kaikkein
arkaluontoisintenkin kohtain säilyttämiseen semmoisinaan. Mutta kun
sanoin tahtovani painattaa suomalaiset paikat virheineen päivineen,
kohtasinkin jyrkän vastustuksen.
Päättäväisesti hän otti minulta kirjeet ja korjasi virheet
suomalaisissa osissa, jopa yltyi muuttelemaan sanontatapaakin. Pitkän
riitelyn perästä minä onnistuin kuitenkin säilyttämään tärkeimmät
kohdat sellaisina kuin ne olivat silloisen Jöijen nuoresta kädestä
lähteneet. Mutta suomen kieltä vastaan tehdyt virheet jäivät
auttamattomasti korjatuiksi, jopa niin hyvään asuun saatetuiksi, että
niissä on tuskin jälkeäkään epäsuomalaisuudesta.
Ruotsalaiset kohdat olen suomentanut koettaen seurata Jöijen tyyliä.
Julkaisen nyt seuraavassa luvussa yhteen menoon kaikki kolme Jöijeltä
ulkomaille saapunutta kirjettä.