MARTTI.

Näin päättyi Jöijen myöhempi kertomus. Toivon vain, ettei lukija

mielikuvituksessaan sekoita tätä myöhempää, kehittyneesti ja

arvostelevasti näkevää kantaa siihen tyttömäiseen Jöijeen, joka oli

huoneessani. Tämä tyttö kaiketi itsekin luuli, että paimen oli heidän

kesähuvinsa häirinnyt. Ainakin oli tuon ensimäisen kiihtymyksen luonne

niin epäselvänä hänelle itselleen ja niin suurena salaisuutena, että

hän tuskin olisi silloin vielä itselleenkään voinut sitä ajateltavaan

tai sanalliseen muotoon pukea. Käsitykseni on se, että Jöije oli ensi

hetkestä asti rakastunut Marttiin, mutta hän ei ollut lähimainkaan

tietoinen siitä. Hänenkin rakastumisensa, niinkuin kaikkien meidän

kuolevaisten, esiintyi tietysti luonnonvoimaisena, vastustamattomana

haluna nähdä Martti viehättyneeksi häneen muulla tavalla kuin vain

toverina. Mutta nyt oli kaikki viehättämisen pyrkimys heidän

toverivalaansa vastaan. Näin tuli Jöije olleeksi alituisessa

taistelussa omaa rakastumistansa vastaan. Ja kun hän ensimäisestä

näkemästämme asti toistamistaan toisti, että heidän välinsä oli

"jotakin peräti muuta kuin tavallinen ihastuminen ja kihlautuminen", on

se ymmärrettävä niin, että Jöije piti rakastumistansa yksinomaan

erikoisena, personallisena salaisuutenaan, joka ei saanut mitenkään

sekaantua heidän varsinaiseen ystävyyssuhteeseensa, ja näin siis koski

vain häntä eikä Marttia.

Tuona iltana hän päätti kertomuksensa, niinkuin sanoin, hurjaan

vallattomuuden puuskaan, kun olin vakuuttanut uskovani että Martissa ei

ollut "mitään sellaista".

Hän keskeytti juttelunsa, näppäsi valon sähkölamppuun ja lyöden kätensä

yhteen huudahti:

-- Herranen aika, kellohan on jo 11! Mitä sinä ajattelet, Hilja kulta!

Meidän täytyy heti lähteä Marttia tapaamaan.

Minä sanoin, ettei se suinkaan ollut enää näin myöhään mahdollista.

Silloin Jöije otti minua käsistä ja yhä samassa ilon puuskassa alkoi

väkisin pyörittää lattialla.

-- Ei se mitään tee, ei yhtään mitään, tule, tule, tule!

Minun täytyi luvata.

Räystäistä ei enää tippunut. Pakasti. Kuu ui huimaavaa vauhtia

räsäpilvien seassa.

Matkalla Jöije sanoi:

-- En mitään niin kovasti haluaisi kuin että sinä Hilja ymmärtäisit

meidän suhteemme oikein, -- että nimittäin se on erilaista kuin kaikki

muu maailmassa ja ettei siinä ole mitään sellaista kuin ihmiset

luulevat, -- että se on jotain niin erikoista kuin jos löydettäisiin

jotain ihan uutta kultaa tai mitä muuta semmoista, jota ei vielä kukaan

koskaan ole nähnyt. Olen sitäpaitsi tänään jo puhunut Martille sinusta,

ja hänkin piti hyvin tärkeänä saada sinut oikeaan käsitykseen.

Minä kysyin miksi minun mielipiteeni oli niin tärkeä.

Jöije pujotti päänsä eteeni nähdäkseen minut lyhdyn valossa ja sanoi

salaperäisesti hymyillen:

-- No, ehkä tekisimme sinutkin onnelliseksi...

Minä en ymmärtänyt hänen tarkoitustansa ja se huvitti häntä suuresti.

Minä sanoin:

-- Pahoin pelkään, että kun "kaikki käy ympäri" te vain haette uusia

nimiä vanhoille asioille.

-- Ei, ei, ei, -- kiirehti Jöije sanomaan. -- Nyt olit saattamaisillasi

itsesi aivan mahdottomaksi siihen mihin olemme sinut valinneet. Mutta

se on totta: kuinka en sitä ennen huomannut! Tietysti sinun täytyy

ensin oppia tuntemaan Martti. Vasta sitten sinä voit oikein ymmärtää

meidät. Tule siis joutuin, etkö voisi kulkea vähän nopeammin? Hän on

sellainen unikeko iltasin.

Me saavuimme merenpuoleiselle laitakaupungille ja aloimme kohota

nelikerroksisen kivimuurin pimeitä portaita, Jöije malttamattomasti

edellä, jokaisella kerrosvälyksellä minua odottaen ja hoputtaen. Mutta

ylös kavuttuamme avain ei ollutkaan ovella. Jöije pudisti päätänsä:

-- Sanoinhan minä, se se on vasta unikeko!

Minä aloin lähteä.

-- Ei, ei, -- sanoi Jöije, -- meillä on sovittu avainpaikka.

Ja hän otti avaimen maton alta oven suusta.

-- Odota sinä vähän aikaa täällä, hän sanoi, avasi hiljaa oven ja hiipi

sisälle.

Vähän ajan kuluttua hän ilmestyi jälleen porraskäytävään, viittasi

minua tulemaan sisälle ja kuiskasi:

-- Hän nukkuu.

Estelyistäni huolimatta Jöije alkoi vetää minua sisälle. Koetin siinä

temmellyksessä saada hänelle selväksi kuinka vastainen tuttavuuteni

Martin kanssa voisi mennä pilalle, jos näin sopimattomasti alkaisimme.

Nämä perustelut vain naurattivat Jöijeä. Hän vaati hiljaisuutta ja

puhumattomuutta, sulki kädellään suuni ja sai kuin saikin vedetyksi

minut eteiseen.

-- Sinun täytyy saada edes nähdä hänet. Tule tänne, tästä sinä näet

hänet. Katso tuonne.

Me olimme kookkaanlaisessa huoneessa, jota kuu himmeästi valaisi.

Edessäni olevaa seinää vastassa näin kahdet parit suksia, toiset

pitemmät, toiset vähän lyhemmät. Pitemmät ovat Martin, lyhemmät Jöijen,

ajattelin. Melkein keskellä huonetta oli kirjoituspöytä, jolla paitsi

kirjoja näkyi jotain käpertynyttä paperia.

-- Tuonne, tuonne, sanoi Jöije ja käänsi pääni kohti sisäpuolista

nurkkausta. -- Juuri noin hän valveillakin hymyilee.

Aivan oikein. Nyt aloin erottaa nukkuvaa Marttia muusta pimeästä, joka

vallitsi nurkkauksessa.

Hänen kasvonsa olivat kääntyneinä meihin päin ja todella hymyilivät.

Suu oli vähän auki. Ainakin kaksi ylintä paidannappia oli myöskin auki,

joten hänen rintansa oli paljastunut kuin merimiehellä. Kuunsäde kiilui

etuhampaasta, antaen omituista hymyilevää eloa nukkuviin kasvoihin.

Mutta vaikka olisi ollut vieläkin pimeämpi, niin olisin sittenkin heti

osannut kuvitella mieleeni noiden kasvojen ilmeen, jopa vähimmätkin

piirteet, niin peräti tuttu oli minulle tuo ulkonäkö: järven siniset,

tarmokkaan raikkaat silmät, terve, punaisen kellervä iho -- minä sen

tiesin, vaikka en suinkaan voinut nähdä. Tiesin, koska olin nähnyt

lukemattomia muita juuri hänen kaltaisiansa. Suomalaisempia kasvoja ei

enää voisi löytää, nuo olivat kuin perikuva kaikista sellaisista. Vielä

pitää lisätä kuvaan voin keltainen tukka, joka itsepintaisesti kihartuu

-- ei siksi että se olisi tukan ominaisuus, vaan jostakin ikäänkuin

itse ihmisen sisäisen luonteen sitkeydestä, terveydestä ja

voimakkuudesta.

Kun seuraavana päivänä tutustuin Marttiin, näinkin, että kuvitteluni

oli ollut täsmälleen todellisuutta vastaava. Kasvot eivät ehkä olleet

poskenpäästä poskenpäähän yhtä leveät kuin miltä olivat kuutamossa

näyttäneet, mutta siniset silmät olivat vieläkin eloisamman

tarkkaavaiset kuin olin osannut ajatella. Mustimman koleerikon

tulikekäleet eivät olisi voineet kaikesta velttoudesta ja

väsähtymisestä vapaampaa tarmoa ilmaista.

Vastoin varoituksiani Jöije tietysti ensi työkseen kertoi hänelle, että

olimme yöllä majailleet hänen vuoteensa ääressä. Toinen olisi Martin

sijassa ehkä loukkaantunut ja vähintään tehnyt muistutuksen moisen

käytöksen sopimattomuudesta, mutta Martti vain tuskin huomattavasti

rypisti silmäkulmiansa ja hymähtäen käänsi heti puheen toisaalle,

ottamatta kuuleviin korviinsa minun anteeksipyyntöjäni: hän kyllä tunsi

Jöijensä ja oli tottunut odottamaan tämän puolelta paljon suurempiakin

vallattomuuksia.

Minua Martille esiteltäessä sattui olemaan läsnä muuan Jöijen

lukuisista tädeistä, jolle myöskin Martti esitettiin. Ja minä kuulin

heidän välisensä keskustelun.

Täti alkoi kohta tiedustella Martin lukuja ja tulevaisuuden aikeita.

Martti näytti ottavan asian siltä kannalta, että tiedustelujen

varsinaisena syynä oli tuo tavallinen: millä aijot vaimosi elättää?

Jonka vuoksi hän alkoi hieman tarkoitusperäisellä vastustushalulla ja

odottamattoman alttiilla avomielisyydellä puhua asioistaan,

sivutarkoituksena ilmeisesti että minäkin samassa saisin vastauksen

kaikkiin niihin kysymyksiin, joita hän otaksui minun olevan tietysti

aivan tulvillani.

Niinpä hän kohta saattoi meidän tietoomme, ettei hänellä ollut

minkäänlaisia varmoja tulevaisuuden suunnitelmia.

Tädin niska jäykistyi ja alaleuvan lihat pullistuivat.

Martti ei sanonut sietävänsä kurssilukuja eikä muuta hiljaista

istumatyötä. Koko hänen olentoansa alkaa semmoisessa työssä kutittaa,

sanoi hän, -- syntyy halu reuhata ja ryypiskellä. Hän saattaa lukea

vain omasta mielihalusta, milloin kemiaa, milloin insinööritieteitä, ja

nyt viime aikoina hän on saanut kovan halun oppia muutamia kieliä...

Tädin pullistus kävi yhä uhkaavammaksi ja puhkesikin lopulta

malttamattomaan purkaukseen, joka keskeytti Martin selostukset.

-- Luulisi toki, että jotakin järjestystä pitää olla luvuissakin!

Martti sanoi että paras järjestys hänen nähdäkseen on se minkä oma

tiedonhalu viittoo.

-- Mutta semmoinen ei _elätä!_ pääsi tädiltä vahingossa.

Martti ei sanonut milloinkaan ajatelleensakaan lukea semmoisissa

tarkoituksissa. Hänellä ylimalkaan ei ollut mitään aikeita.

Silloin täti kadotti kokonaan malttinsa ja kovasti punastuen ja

poistuen tiuskasi:

-- Ellei teillä ole tulevaisuuden aikeita, niin teidän olisi parasta

luopua myös muunlaisista "aikeistanne".

Tämä oli tädin mielestä niin onnistunut ja niin myrkyllinen sutkaus,

että hän ei katsonut voivansa hetkeksikään enää jäädä meidän pariimme,

vaan mielenkuohusta tutisevin päin ja hehkuvan punaisena kiirehti

huoneesta.

Martti ei naurahtanut niinkuin minä tein.

-- Tuo taitaa rakastaa Jöijeä kovasti, -- hän sanoi, hyväksyvästi

katsellen tädin jälkeen.

Minä en sanonut mitään. Martti odotti vähän aikaa ja sanoi sitten;

-- Mutta tekin taidatte rakastaa Jöijeä, ja jos haluatte jatkaa

kyselyjä, niin kyllä minä puolestani mielelläni vastaan.

Silloin minä sanoin.

-- Jos äskeisen kyselijän hengessä jatkaisin, niin kysyisin ettekö

sentään _Jöijen_ tähden tahtoisi tutkintoja suorittaa?

Martille oli tuo kysymykseni ilmeinen pettymys. Hän katsahti silmiini

vähän pitkään ja vaipui sitten mietteisiinsä. Vähitellen levisi hänen

kasvoillensa hänen omien ajatustensa synnyttämä hymy. Ja hän sanoi

minulle naurahtaen:

-- Olen aikonut mennä merille. Mutta mitä lukuihin tulee, niin ...

kysykääpä Jöijeltä mitä hän siihen sanoo.

Minun ei kuitenkaan tarvinnut sitä Jöijeltä kysyä, sillä sen jo tiesin.

Jöije ei mitenkään tahtonut, että Martti lukisi ja vielä vähemmän että

hän lukisi "hänen tähtensä". "Martin pitää olla itsensä ja minun pitää

olla itseni", sanoi Jöije. Hän ei voinut nähdä, että Martti hänen

tähtensä missään suhteessa koetti muuttua herrasmaisemmaksi puvussaan

ja käytöksessäänkään. Huolellisesti Jöije valvoi, ettei Martti saanut

ollenkaan sinnepäin yrittää. "Martin täytyy olla Martti". Merille

lähtemisestä minä sentään kysyin Jöijeltä. Jöije heiskautti kädellään:

"Onhan se siitä puhunut, mutta ei se ole mitään, hän muka tahtoo panna

omat oikeat halunsa koetukselle. Ei. Hän on villien orivarsojen

kesyttäjä ja sonnien taltuttaja eikä mikään merimies. Näkisit hänet

hurjien hevosten ohjissa!"

Heidän suhteensa alkoi muuttua minulle päivä päivältä yhä suuremmaksi

arvoitukseksi.

Tuttavuutemme ensi hetkestä aloin tutkia, onko Marttikin puolestaan

rakastunut Jöijeen. Mutta siitä en voinut mitenkään päästä perille.

Välistä minusta näytti päivän selvältä, että niin oli, mutta toisen

kerran taas olin sitäkin epätietoisempi. Martin _täydellinen_ vapaus

kaikesta mustasukkaisuudesta antoi minulle enin epäilemisen aihetta.

Jöijen kauneus, laajat tuttavapiirit, nuorten herrain alituiset

leijailemiset hänen ympärillänsä eivät näyttäneet hituisenkaan vertaa

häiritsevän Martin ainaista levollisuutta. Kun kello läheni 11

illalla häntä alkoi tavallisesti nukuttaa, ja silloin hän saattoi

tanssi-iltamastakin lähteä kotiin ja panna maata, jätettyään Jöijen

jonkun tilapäisen "ihastuksen" hoitoon ja saatettavaksi. Mutta muuten

huomasin pian, että Jöije puolestaan oli kokonaan luopunut yrityksistä

mustasukkaisuuden tietä viehättää Marttiansa "rakkauden" poluille,

vaikka pidin kylläkin häntä kovin tarkkaan silmällä.

Aivan pian minun täytyi itselleni tunnustaa, että tässä heidän

suhteessaan -- puhumatta nyt Jöijen yksipuolisesta mahdollisesta

rakastumisesta -- oli todellakin jotakin peräti uutta ja epätavallista.

He sanoivat suhdettansa toveruudeksi ja ainakin luulivat itse olevansa

kaukana sukupuolisuudesta. Niin kaukana, että -- kuten myöhemmin sain

tietää -- heillä oli aikomuksena liittää vielä muitakin ihmisiä samaan

heidän toveruutensa piiriin, jos vain onnistuivat herättämään jossakin

ihmisessä oikeata ymmärrystä. Vieläpä sain tietää, että minä olin ollut

heidän valittunsa, vaikka en ollut suoriutunut kaikista salaisista

kokeista, joiden alaisena tietämättäni olin ollut. Samaa kokeilua ja

Martille arvosteltavaksi esittelyä oli tarkoittanut jo tuo yöllinen

käyntimmekin. Pahimpana esteenä kuului olleen se mitä olin tullut

sanoneeksi Jöijelle, että he muka vain "nimittivät uusilla nimillä

vanhoja asioita".

"Kihloissa" he todellakin kuvittelivat olevansa vain siitä syystä,

että alituinen yhdessä-olo vanhempien ja maailman vuoksi ei

muuten käynyt päinsä. Molemmat olivat yhtä vakuutetut olevansa

tovereina "erottamattomat". He olivat löytäneet jonkinlaisen uuden

yhdessä-olemisen eli yhdeksi muuttumisen perusteen. Kumpikin ajatteli,

tahtoi, eli vain tuona yhtenäisolentona. "Minä en ole enää minä",

kirjoitti Jöije kerran, "minua ei ole olemassa, olen jotain vain Martin

kanssa, ja hän sanoo samaa itsestänsä."

Miten oleminen tuona yhteisolentona ja kuitenkin oleminen "omana

itsenään", kuten Jöije vaati, saattoivat yhtaikaa olla olemisen

perustuksena, on minulle täydellinen arvoitus, ja minun täytyy nöyrästi

tunnustaa, etten pysty sitä tässä esityksessäni mihinkään suuntaan

selvittämään. Minä vain toistelen heidän sanojansa, eri tilaisuuksissa

lausumiaan. En tietysti antaisi moisille nuoren väen lausunnoille

sellaista arvoa, ellei niiden takana olisi sen elävän onnen

todellisuus, josta ei syrjäinenkään voinut olla kahden vaiheilla. Sanat

olivat kaikissa tapauksissa heidän yrityksiään antaa minulle käsitystä

tuosta heidän onnestaan. Tahdon olla heille uskollinen. Ja olen myös

valmistunut semmoiseen mahdollisuuteen, että joku lukijoista ehkä

selvästi näkee sen minkä perille minä en ole päässyt. Tahdon olla

sitäkin tarkempi noiden sanojen toistamisessa.

Tässä yhteydessä voin ehkä mainita myös sen minulle epäselväksi jääneen

ajatuksen, minkä harvapuheinen Martti vähän myöhemmällä iällä tuli

lausuneeksi.

Hän sanoi: "Ihmisellä on luonnostaan kammo toisen elävää ja huokuvaa

ruumista kohtaan. Sen kammon vuoksi hän on erillinen minä, josta on

vain kärsimyksiä hänelle. Jos häneltä otetaan pois tuo kammo, niin hän

lakkaa olemasta erillinen, ja se on hänen autuutensa."

Martti ei ollut mikään filosoofi ja sentähden hän ei voinut selittää

minulle tarkoitustaan sen täsmällisemmin. En päässyt perille,

tarkoittiko hän sukupuolirakkautta vai jumalallista, uskonnollista

rakkautta. Ainoa minkä sain esille, kun kysyin tarkoittiko hän

rakastumista, oli tämä: "Taitaahan se olla ainoa tilaisuus missä

ihminen voi saavuttaa autuuden, ainakin eläessään."

Meneppäs ja ota selvä moisista ongelmista!

Heidän virallisesta kihlautumisestaan huolimatta heidän oli kuitenkin

usein hyvinkin vaikea puolustautua vanhempia, sukulaisia ja muuta

maailmaa vastaan, joka yhä lähentelevämmin vaati heiltä selvyyttä

siihen "milloin häät ovat" ja millä varoilla aijotaan sitten kotia

rakentaa ja ylläpitää. Kun he olivat olleet "kihloissa" jo yli kolme

vuotta, alkoivat nuo kyselyt ja tilille vaatimiset käydä yhä

uhkaavammiksi. Kihloissa olemista ilman mitään tulevaisuuden

suunnitelmia, ilman selvyyttä milloin ja miten -- pidettiin

sopimattomuutena. Mutta mitään ratkaisua en minä ainakaan voinut

vainuta, niin läheinen ystävä kuin heidän kanssaan olinkin. Tietysti

kaikki kääntyivät kysymyksineen minun puoleeni ja purkivat sappeaan

minulle, aivan kuin asian kiirehtiminen olisi ollut yksistään minusta

riippuvainen, ainoasta, jolla katsottiin olevan jotain vaikutusvaltaa

noihin kummittelijoihin.

Alkuperäinen tarkoitushan oli ollut, että minä käyttäisin koko

vaikutusvaltani heidän erottamisekseen toisistaan. Mutta en sen enempää

tarvitse selittää, miksi oma mielipiteeni tässä asiassa niin pian

muuttui. Olin ottanut kohta tehtäväkseni ihan päinvastaisen: saada

vanhemmat vakuutetuiksi siitä, että nuoret olivat kehotettavat

naimisiin eikä eroon. Sain paroonittaren puolittain uskomaan, että jos

heille sanotaan jyrkästi: ette saa olla kihloissa ellette mene kolmen

kuukauden kuluttua naimisiin, niin he mieluummin "purkavat

kihlauksensa" kuin suostuvat sellaiseen valaan.

Kerran minä suututtaakseni Martin ja saadakseni hänestä ilmoille jonkun

selvittävän purkauksen, sanoin hänelle:

-- Kun olette varmat siitä, että olette "erottamattomat" eli että

toveruutenne on ikuinen, niin eikö olisi paras vihityttää itsenne --

maailman tähden tai oman rauhannekin tähden?

Mutta hämmästykseni oli suuri, kun huomasin, ettei tämä kysymykseni

ollut Martille lainkaan mikään yllätys. Hän ei suuttunut vähääkään.

Katsahti vain ensin vähän pitkään, epätietoisena mitä tarkoitan, ja

sanoi sitten, että he olivat kyllä itsekin usein ajatelleet sellaista

mahdollisuutta. Oli ajateltu niin, että he vihityttäisivät itsensä,

mutta kaikki ulkonaiset asiat jäisivät muuttumattomiksi ennalleen.

-- Kuinka niin "ennalleen", minä kysyin ihmetellen.

-- No ... Jöije jäisi asumaan vanhempiensa luo, sanoi Martti aivan kuin

ei olisi lausunut mitään tavatonta.

Minä arvelin siihen, että sellainen tuskin tyydyttäisi maailmaa.

Martti sanoi: "Eipä tietenkään, sillä sääntö kuuluu: miehen on

elätettävä vaimonsa, ja maailman kannalta katsoen, joka ei suhdettamme

ymmärrä, sellainen asema olisikin minulle kovin nöyryyttävä. Ainoa

mahdollisuus olisi siis järjestää asia niin, että me muuttaisimme

todella yhdessä asumaan, mutta sellainen on taas Jöijen kannalta

mahdotonta."

Minä vaadin tarkempaa selitystä miksi se olisi Jöijen kannalta

mahdotonta. Martti sanoi:

-- En ole selvillä siitä. Tiedän vain että Jöije niin tuntee, vaikkei

osaakaan sanoin selittää. Ja siksi minäkin uskon että asia on niin,

enkä ole muuten sitä enää ajatellutkaan.

Oliko Martti siis rakastunut vai ei? Oli, koska hän oli valmis tekemään

sellaisen liiton Jöijen karissa, mikä olisi saattanut mahdottomaksi

vastaisen liiton jonkun muun kanssa. Ei ollut, koska hän ei sen enempää

välittänyt tiedustella miksi Jöije ei tahdo "asua yhdessä". Se,

minkä luulisi olevan pääasia koko kysymyksessä, näytti Martista

tois-arvoiselta, jota hän "ei ole enää ajatellutkaan"!

Mutta jos Martti ei välittänyt kysyä Jöijeltä, niin minä olin sitä

kärkkäämpi ottamaan asiasta selvää Jöijeltä itseltään.

-- Martilta olen kuullut, sanoin Jöijelle, -- että hän puolestaan olisi

ehdottanut vihkimistä. Kuinka se asia oikeastaan onkaan?

Jöije hymyili omissa ajatuksissaan, välittämättä vastata.

-- Eikö se olisikin kaikkein parasta, sanoin.

Silloin Jöije kavahti ajatuksistaan:

-- Ei! sanoi hän jyrkästi, ja oikeinpa tällöin syntyi pieni ankaruuden

vakonen hänen silmiensä väliin.

Mitään vaikutinta tähän näin jyrkkään kantaan minä en pystynyt selville

saamaan, enkä voinut houkutella hänen suustaan ainoatakaan muuta sanaa

tuon ehdottoman kiellon selitykseksi.

Vasta myöhempinä vuosina, eli juuri samalla kertaa kuin Jöije tunnusti

minulle oikean syyn siihen miksi heidän yhteiset kylpynsä olivat niin

äkkiä keskeytyneet, minun myös onnistui palauttaa kysymykseni Jöijen

mieleen ja saada siihen vastaus.

-- Mutta Hilja-rakas, ajattelehan toki, hän sanoi silloin. -- Martti

oli kyllä varma itsestään, hän saattoi sellaista ehdottaa maailman

tähden, koska tiesi vaikeaksi muuten olla aina yhdessä, mutta hän

ajatteli aina pysyä toverina, hän on hirveän voimakas ja hänelle ei ole

mikään mahdotonta. Mutta ajattele minua! Sen jälkeen kun olen kertonut

sinulle viimeisen uintikohtauksen, sinun ei pitäisi olla vaikeata

käsittää miksi _minä_ en voinut olla varma itsestäni. Kun vain

ajattelin yhteenmuuttoamme, minut tempasi vielä paljon hurjempi

hullaannus kuin koskaan millään kalliolla. Ja minä en ollut enää niin

tietämätön tunteitteni laadusta kuin tuona kesänä, minä olin jo

kokenut, että _suuri_ onni ei ollut Martin viehättymisessä ottamaan

minua kädestä, vaan päinvastoin siinä että hän _ei_ viehättynyt sitä

tekemään vain senvuoksi, että minä olin uskollinen valallemme. Mutta

minä suorastaan en _uskaltanut_ ajatella sellaista voimainkoetta. Jos

jo pelkkä ajatus, että asuisimme yhdessä, noin hullaannutti minut, mitä

olisikaan tapahtunut, jos todella... Niin minä ajattelin ja _suuri_

onni jäi sydämeeni.

Näin Jöije. Oikeastaan tämä ei selittänyt muuta kuin että hän oli

alusta pitäen intohimoisesti rakastunut Marttiin, josta olin ollut

kohta selvillä.

Yrityksiini päästä perille siitä, oliko Marttikin rakastunut, kuului

vielä seuraava keskustelu.

_Minä_: Jos pelkkä toveruus saattaa olla korkeimman onnen perustuksena

kahden eri sukupuolen välillä, niin -- ajatellen toverinne parasta --

ehkä onnenne ei häiriintyisikään, jos Jöije noudattaisi vanhempiensa

harrasta toivomusta ja suostuisi nuoren herra Kr:n kosintaan.

Martti loi silmänsä alas vilkaistuaan minuun ja hänen poskiinsa levisi

eloisa puna.

Hän on rakastunut! minä riemuitsin.

Ja kun Martti oli kovin kauan mitään vastaamatta, minä -- jolle hänen

poskiensa puna oli täysin tyydyttävä vastaus -- jatkoin niinkuin hän

olisi saman vastauksen sanoinkin antanut.

-- Aina te molemmat vakuutatte, että suhteenne on jotakin yksinolevaa,

epätavallista, mutta miksi tuo tavallisuudesta poikkeavaisuus esiintyy

semmoisissakin asioissa, mitkä tavallisuudessa ovat ihmiselämän

kauniimpia?

_Martti_: Nyt, neiti K., minä todellakaan en ymmärrä tarkoitustanne.

_Minä_: Eikö oman kodin perustaminen ole kauniimpia asioita mitä tämän

kolean taivaan alla ylimalkaan voi kuvitella? Niin me arkipäiväiset

ihmiset ainakin ajattelemme. Mutta kodin luominen ei näytä kuuluvan

teidän kummankaan ihanteisiin, te ette ole arkipäiväisiä.

_Martti_: Koti -- koti -- sanotaan. Meillä kaikilla on ollut koti,

vanhemmat, sisaret, veljet -- ehkä rakkaita muistoja, -- mutta

sittenkin olemme koko tuon nuoruudenkin läpi kulkeneet ypö yksin. Yksin

olemasta lakkaa vasta silloin kun löytää vapautuksen erillisyydestä.

Taas sama ajatus! Sillä Martti luuli voivansa kaikki kysymykset

selittää ja sen taakse hän näytti pakenevan aina kun hänen

tunne-elämäänsä verekseltä kosketti. Ikävä vain, että tuo ajatus ei

voinut antaa minulle selvyyttä siihen ainoaan arvoitukseen, jota

kaikki urkkimiseni tarkoittivat, nimittäin: vapautuiko Martti

"erillisyydestään" vain yksin Jöijen löydettyään, vai tarkoittiko hän

jotakin uutta, esimerkiksi uskonnollisen epäitsekästä suhtautumista

ihmisiin ylimalkaan.

Olinpa melkein varma, että ajatus ei ollut mikään tunteen purkaus, vaan

sisälsi filosofiaa. Ja silloin sanoi naisellinen vaistoni, että joko

oli lennetty "rakkauden" ohi tai -- ei oltu vielä päästy rakkauteen

astikaan.

Entä tuo punastuminen? Se saattoi yhtä hyvin olla suuttumuksen ilmausta

sen johdosta että minä olin koskettanut arkaluontoista asiaa.

Oltuani jonkun aikaa vaiti, kuulen Martin sanovan:

-- Kysyitte äsken häiriintyisikö onnemme, jos Jöije -- menisi

naimisiin. Onnemme siitä ehkä häiriintyisi, sillä luonnollisesti

tulisimme eristetyiksi, mutta toveruutemme ei milloinkaan.

Sen jälkeen en todellakaan ollut hullua hurskaampi.