1.
Hilja rakas!
Tuhannen kiitosta hyvästä, jo vanhaksi käyvästä kirjeestäsi! Täytyy
kuitenkin kohta sanoa, etten ole siitä sanaakaan ymmärtänyt.
Mitä sinä kirjoitat joittenkin haaveiden hautaamisesta, virvatulista,
elämän narrina olemisesta, jalomielisyyden vaatimuksista ja taakkain
kantamisesta, se on minulle suuri arvoitus.
Ne ihmisten mielestä "onnettomat" tapaukset, jotka ovat meitä
kohdanneet, ovat vain lisänneet onneani, sillä ne ovat osoittaneet
Marttini suurta kuntoa ja lujaa uskollisuutta. Nyt jo mammankin täytyy
se myöntää. Ja ehkä mamma onkin muuttunut Martin suurimmaksi
ihailijaksi.
Niin -- mitä sanot siihen? Me olemme nyt "naimisissa", Martti ja minä,
ainakin kuuluutetut ja vihityt. Tämä on tapahtunut "maailman tähden".
Tietysti olemme vain samat toverukset kuin ennenkin, joten tapahtunut
ei ole oikeastaan muuta kuin että pappi on puhunut ja myöskin me vähän
puhuneet, mamma itkenyt liikutuksesta ja syleillyt meitä.
Kerron sinulle nyt miksi tämmöinen arveluttava teko oli meidän
puoleltamme käynyt tuiki (ruots. absolut) välttämättömäksi.
Isän kuoleman jälkeen huomattiin, että meillä ei olekaan mitään
omaisuutta mistä elää. Kun kaikki velat olivat maksetut, täytyi vielä
myydä mamman tavaroista parhaat kalleudet. Ajatteles!
Mutta tästä kaikesta mamma ei ollut niinkään järkytetty kuin itse
kuolemantapauksesta, joka todella oli kokonaan murtaa hänet. Sinä
tiedät mamman, kun hän kadottaa johtolankansa: häntä saa vain pidellä
pinnalla, hän itse ei liikuta jäsentäkään koholla pysyäkseen, armas,
pikku mamma! Hän on todella liikuttava ... 'sessä (suvun nimi)
saamattomuudessaan.
Me koetimme ensin Martin kanssa pitää häneltä jotakuinkin salassa pesän
toivotonta tilaa, mutta lopulta se ei käynyt laatuun. Martti otti
sanoakseen hänelle totuuden, kun huomasi sen minulle vaikeaksi.
Voit kuvitella hämmästystäni, kun Martti alkaa puhua mammalle ja
melkein virheettömällä ruotsilla sanoo tämmöistä: sanoo, että hän on
isältään vaatinut ja nyt saanutkin perintöosuutensa isän takaaman ja
kotitaloon kiinnitetyn lainan muodossa. Rahoja on, sanoi hän, niin
paljon, että hän katsoo voivansa rakentaa niillä mukavan
asuinrakennuksen pääkaupungin läheisyyteen johonkin paikkaan, jonka
mamma ja Jöije saavat valita, sillä -- sanoo hän -- _me olemme aikoneet
mennä naimisiin_ ja pyytää mammaa meille asumaan!!!
Ymmärrätkö sinä rakas Hilja kultaseni, että me emme olleet vielä mitään
sellaista päättäneet, tuskinpa puhuneetkaan siitä, ja Martti tiesi,
että minä olin ollut jyrkästi sellaista vastaankin. Ymmärrätkö sinä
ikiystäväni, että nyt kun hän sen sanoi rauhallisesti ja asiallisesti
aivan kuin olisi puhunut panelilaudoista, joita hän tarvitsi
rakennukseensa (sillä hän ei ole koskaan muuta ajatellutkaan kuin vain
toveruuttamme, hän on yhä yhtä uskollinen valallensa ja hän on yhtä
luja kuin se kallio, jota vastaan hän sormensa nosti), niin ymmärrätkö
sinä, että minä en voinutkaan säilyttää samaa rauhallisuutta kuin hän,
vaan kun kuulin odottamatta nuo hänen sanansa, niin sydämessäni rupesi
tapahtumaan ihmeitä, se sykki rajusti ja minä luulen, että vuoroin
kalpenin ja vuoroin punehduin enkä voinut paikallani istua. Sillä minä
tiesin, että mitä nyt oli sanottu, se tulee tapahtumaan, eikä mamman
tähden voinutkaan muuten tapahtua. Minä ihmettelin yhtä paljon Martin
viisautta kuin jaloutta, ja juuri senvuoksi, että tiesin nyt varmaan
kaiken tulevan käymään niinkuin hän oli sanonut, tämä hurmaavan autuas
ja samalla kauhistava ahdistus tulikin rintaani. Voi Hilja rakas,
rakas...
Kun sain senverran sydämeni hillityksi, että osasin jälleen kääntyä
heihin päin, näen, että mamma on heltynyt itkuun ja Marttia kaulasta
pidellen pyytelee häneltä anteeksi, ettei ollut ennen tunnustanut häntä
rakkaaksi lapsekseen.
Tämän jälkeen tunsin, että nyt on kaikki päätetty eikä päätöstä voi
enää purkaa mitenkään -- tuottamatta mitä suurinta pettymystä mammalle,
joka tietysti panee nyt kaiken toivonsa juuri meidän naimisiimme.
Ja niin olikin. Kun mamma näki miten vähän arvoa useimpien tuttaviemme
ystävyydellä oikeastaan oli, jotka omaisuuden menetettyämme katsoivat
meihin yli olkansa, ei hän välittänyt enää myöskään Kr:neista, vaikka
nuori Kr. vielä jatkoikin kosimistaan, jopa luuli nyt hädän tultua
saavansa varmasti suostumukseni. Mamma taisi tuona kummana hetkenä niin
kiintyä Marttiin, että hän ei tahtonut tietää mistään eikä kestään
muusta. Ja luulen, että jos Martti hukkaisi tulipalossa rahansa tai
löisi kirveen käteensä, niin ettei koko rakennuksesta voisi tulla
mitään, ei mamman kiintymys semmoisesta vähintäkään kärsisi,
päinvastoin.
Mamma ryhtyi kohta laajoihin valmistuksiin, huoltaakseen minulle niin
suuret myötäjäiset kuin olevissa oloissa oli suinkin mahdollista. Eivät
kaikki olleet sentään hylänneet meitä. Täti ...'n ja ...'n kanssa
(vanhojen perheystäväin nimiä) he ompelivat ja järjestivät
liinavaatteita ja nyt he ovat alkaneet tikata mahdottoman suurta
vuodepeitettä. Kun minä kysyin ihmetellen, miksi he laittavat siitä
niin armottoman leveän, niin he vain katsahtelivat toisiinsa ja
hymyilivät minulle merkitsevästi, kunnes minä älysin. Sinä voinet
kuvitella kuinka minä punastuin ja mitä ihmeitä sydämessäni taas alkoi
tapahtua! Tuskinpa vain Marttikaan lienee aavistanut, kuinka paljon
melua meidän päätöksemme on saanut aikaan ja kuinka paljon puuhaa ja
valmistuksia siitä on koko maailmalle koitunut. Me kuvittelimme, että
voimme tehdä kaiken ilman mitään mullistuksia tai edes huomattavia
muutoksia, mutta nyt on meillä koko työ pitää edes itseämmekin siinä
tiedossa, että oikeastaan ei tapahdu mitään muuta kuin että tulemme
asumaan pian lähempänä toisiamme ja pitämään yhteistä taloutta.
Kyllä maailma on kovin voimakas virta, ja vaikea on siinä uida johonkin
omaan suuntaan.
Viime aikoina olen saavuttanut täyden tasapainon jälleen ja aivan
tottunut tuohon yhteisen rakennuksen ajatukseen, niin ettei siitä
puhuttaissa enää mitään sydämen ihmeitäkään tapahdu. Olen näet
huomannut, että kaikki riippuu lopultakin mielikuvittelusta; olen
ajatellut ikäänkuin väärinpäin tuota asiaa, niin, että muka asumme vain
yhdessä tai kahdessa huoneessa. Mutta Martti rakentaakin aika suurta
taloa. Eräänä päivänä hän antoi minulle kynän ja paperin käteen ja
käski piirustamaan vastaisen rakennuksemme asemakaavan. Silloinpa
minulle selvisikin, ettei asia ollut lainkaan niin sydäntä kouristavaa
laatua kuin olin luullut.
Pääasia on vain, että asumme saman katon alla. Mutta huoneet voimme
järjestää sen erikoisen asiaintilan mukaan, mikä vastaa oloja. Kun se
minulle selvisi, rauhoittui sydän kokonaan ja minä saatan nyt puhua
asiasta minäkin aivan kuin olisi kysymys panelilaudoista, joita todella
on jo suuret määrät tilattu ja paikallekin vedetty.
Piirustukseni oli tällainen: