He olivat tutustuneet noin kolme vuotta sitten, kesällä. Jöije oleskeli
silloin ensi kertaa eläessään maalla, asuen vanhempiensa kanssa
muutamassa sydän-Hämeen kesähuvilassa, saarisen järven rannalla,
keskellä vihantia metsiä ja umpisuomalaista väestöä. Tämä ihmeellinen
retki "syrjään" kaikista totutuista elämäntavoista ja oloista oli
tapahtunut heidän kotilääkärinsä kehoituksesta, Jöijen voimain
vahvistamiseksi. (Myöskin eräästä toisesta syystä, jota Jöije ei
tietänyt ja josta ehkä tuonnempana saan mainita). Oli määrätty reipasta
maalaiselämää, aikaista maatepanoa ja varhaista nousua, järvikylpyjä,
souteluja, metsissä harhailuja, avojaloin kävelyä, ratsasteluja. Piti
päivettyä ja saada jänteitä käsivarsiinsa.
Ainoa "visiitti", minkä he koko kesän kuluessa tekivät, oli pappilaan.
Muuta heille sopivaa herrasväkeä ei niillä seuduilla ollutkaan.
Mutta ei pappilassakaan ollut mitään nuorisoa Jöijen seuraksi.
Oli vain kirkkoherran langonpoika, joka oli kouluaikana elänyt
kirkkoherran perheessä ja nyt ylioppilaaksi päästyään ja kirkkoherran
muutettua Hämeeseen vieraili tämän luona.
Se oli Martti.
Hänkin oli niin umpisuomalainen, ettei Jöije aluksi aikonut ollenkaan
mitään tuttavuutta rakentaa.
Mutta he olivat sentään menneet kahden kävelemään pappilan puutarhaan.
Jöije oli koettanut aluksi häikäistä Marttia ylenmääräisellä
viehättämiskyvyllään. Ei ollut epäilemistäkään, että Martti oli kuullut
hänen maineestaan kevytmielisyyden rajalla olevana kaunottarena, tuosta
kaikkien tuntemasta "vaarallisesta Jöijestä". Jöijellä oli siis täyttä
syytä osoittaa maalaisuutta kohtaan jonkinlaista ylhäisen
alentuvaisuutta. Hän oli muun muassa teeskennellyt likinäköistä ja
silmiänsä siristäen kumartunut kyselemään erään pensaan nimeä, jonka
hyvin tiesi sanajaloiksi.
Kun tämmöinen suhtautuminen kuitenkin oli vaikuttanut Marttiin vain
ujostavasti eikä suinkaan ollut omiaan edistämään puhelemisyrityksiä,
vaati hauskuuden halu jättämään sikseen kaikki tuommoiset ja
heittäytymään rentonaan lapseksi. Saattoihan mokoman edessä olla
sitäkin. Ja niin mentiin salmen rantaan, jossa oli maalle vedettyinä
muutamia veneitä, mutta yksi, valkoiseksi maalattu, oli
uimahuonesiltaan nuoralla sidottu.
Ja tässä nyt alkoi heidän tuttavuutensa (heidän onnensa) kohta alussa
epäonnistumisella.
Täytyi keksiä jotain hullunkurista, kun ei voitu puhua, ja
naurattaakseen Marttia Jöije senvuoksi keksi sen, että äkkiarvaamatta
hyppäsi laiturilta valkoisen veneen laidalle.
Hän ei silloin vielä tiennyt, että veneet kallistuvat kovasti, kun
niiden laidoille hyppää. Hän ei ollut vielä milloinkaan missään
veneessä ollutkaan.
Ja niin tapahtui, että vene todella kallistui kovasti, että vesi
suurena laineena loiskahti laidan ylitse ja että Jöije, säikähdyksestä
kiljahtaen ja voimatta tasapainoa säilyttää, kaatui veneeseen
polvilleen, kastuen läpimäräksi.
Siihen meni koko kaupunkilaisuus.
Onnettomuus oli kuitenkin kohta kääntynyt heidän kummankin parhaaksi.
Sillä tapaus antoi heille hauskaa naurun ja yhteisen puuhailemisen
aihetta, mikä teki heidät heti ihan tutuiksi toisilleen. Vieläpä kävi
selville, että he varsin hyvin saattoivat ymmärtää toisiaan puhumalla
toinen suomea ja toinen ruotsia kaikenlaisten viittausten ja merkkien
ohella.
Niinpä Martti parista sanasta kohta ymmärsi, että tärkeintä tässä ei
ollut hankkia Jöijelle pian kuivia vaatteita, vaan tehdä se niin vähää
melua pitäen kuin suinkin.
Ja mistä Martti sitten hankki ne vaatteet, on Jöijelle tähän päivään
asti jäänyt salaisuudeksi.
Varma vain on, ettei kestänyt kovinkaan kauan ennenkun Martti palasi
takaisin pappilasta mukanaan suuri joukko kaikellaisia vaippoja,
vaatteita ja vieläpä välttämättömät liinavaatteetkin, jotka olivat
hienotunteisesti käärityt näkymättömiksi eri kääröön, jota ei kyllä
tarvittu.
Jäljestä päin Jöije oli saanut ihmeekseen huomata, ettei pappilassa
todella kukaan tiennyt tapauksesta mitään, ja vanhemmilleenkin hän sen
vasta kotimatkalla oli ilmoittanut -- ainoastaan pieneksi
kompastukseksi tietysti, vaatteiden muuttoa mainitsematta.
Jöije muutti vaatteet tiheän näreikön ympäröimällä kuumalla kalliolla
ja pani omansa kuivamaan pienten kuusien oksille. Kun hän avojaloin --
ensi kerran eläessään -- päivän paahteessa käveli kallion pehmoisella
sammalella, silloin tällöin vain ottaen pois jonkun pistävän
havuneulasen, -- kun vielä joku pieni metsälintu asettui visertämään
kuivuneen lepän latvaan, -- tuntui hänestä koko maailma uudelta ja
satumaiselta. Hän ihmetteli omia jalkojansakin, jotka näyttivät
tutustuneen sammalen ja lämpimän kallion kanssa ennenkun hän itse.
Aivan kuin olisi ensi kerran nähnyt taivaankin, joka hänelle ikäänkuin
lakkaamatta aukeni ja aukeni, milloinkaan loppumatta. Nyt jos voisi
saada vielä siivet ja lentää näkemään puiden yli, tai karata jonkun
kanssa metsien läpi, pitkin niittyjä, pitkin metsäistä taivaanrantaa,
pitkin pilviäkin...
Martti jo koputteli rannassa aironhankoja kiinni valkoiseen veneeseen,
jolla he kohta lähtevät soutelemaan tuntemattomien salmien kautta
tuntemattomille ulapoille, palaamista ajattelematta.
Nyt kuului säännöllinen vedenläiske: varmaan Martti loi vettä
valkoisesta veneestä. Jöije meni rantaan.
Ei kenenkään muun ihmisen nähtäväksi olisi Jöije ikinä ilmestynyt
sellaisessa asussa kuin mikä hänellä nyt oli yllään. Hän oli pannut
harmaat, pistelevät sukat jalkaansa ja vyöttäytynyt pitkään vaippaan,
heittäen keveämmän vaipan hartioilleen. Hatunkin hän jätti metsikköön
ja otti mukaansa vain päivänvarjostimen. Ja niin hän tuli sukkasillaan
Martin luo, pitkä vaipankulma viistäen maata.
Se oli Jöijestä yhä vieläkin suoranainen ihme, jota hän ei osannut
mitenkään itsellensä selittää, että minne häneltä näin äkkiä oli
haihtunut tuo aina muulloin niin tärkeä edullisen esiintymisen huoli?
Sen saattoi selittää vain sillä että Martti oli maalaispoika. Mutta
äärettömän hauskaa se vaan oli.
Martti puolestaan ei osottanut vähintäkään ihmettelyä, vaan päinvastoin
hänkin samaa pelkän hauskuuden ymmärrystä ilmaisten vapautui kokonaan
teennäisyydestä, jopa rupesi rohkeasti laulaa hoilottelemaan.
Hän lauloi: rati rati rallalalaa, rati rallalalaa ... Ja saarista
kaikui rati rallalalaa, niin että oikein nauratti..
He läksivät soutelemaan valkoisella veneellä.
Vesi oli aivan tyyni, ja veneen alkaessa nopeasti viiltää vettä Jöije
kohta kumartui vasten laitaa pistäen ensin sormensa ja sitten koko
kätensäkin veteen, mikä tuntui tavattoman ihanalta: käden luota kohosi
hauskasti omituinen vesikatos, joka muutti muotoaan sen mukaan kuin
kättä piteli. Välistä, kun osasi pitää sormiaan edellä, siitä kohosi
sileä vuolle, johon kuvastui nurinpäin vastaiset kalliot, ja välistä
taas nousi luokkana suihku kirkasta vettä. Jöije olisi tätä tehnyt
vaikka kuinka kauan, ellei olisi hävettänyt Martin tähden.
He vaihtoivat paikkoja (jolloin vene oli taaskin kaatua), ja nyt Jöije
rupesi opettelemaan soutua.
Se se vasta oli hullunkurista! Kun airot olivat Martin käsissä, näytti
soutu maailman luonnollisimmalta asialta, mutta Jöije ei saanut venettä
minnekään: se kääntyi ympäri, toinen airo huopasi, toinen vain sipasi
vettä ja Jöije oli mennä selälleen.
Ihmeellistä, kuinka täällä maalla piti esiintyä toisen edessä tyhmänä
vähäpätöisimmissäkin tehtävissä. Sellaiseen asemaan Jöije ei todella
ollut ollenkaan tottunut. Se alkoi harmittaa.
Kunpa tuo olisi edes ymmärtänyt auttaa. Mutta istuu kuin mikäkin vaan
veneen perällä eikä ole näkevinään, vaikka tietysti ihan hytkyttää
naurusta.
Jöije tuli tästä veneen pyörimisestä vihdoin niin noloksi, että oli
itkuun pillahtaa.
Mutta Martti ei nauranut. Hän oli, hienotunteisesti kyllä, kääntynyt
sivulle päin, ja huolimattomasti vihellellen ihaili maisemia, joita
pyörivä vene kulloinkin toi hänen silmiensä eteen. Eihän siitä
soutamisesta mitään tullut. Taas piti vaihtaa paikkoja.
Edes jossain määrin parantaakseen Martin silmissä asioitansa Jöije
jätti airot valloilleen ja rupesi nyt Marttia vuorostaan
hämmästyttämään kertomalla omista kaupunkilaisista kujeistaan, jossa
asiassa ainakin tiesi olevansa Marttia monta vertaa veikeämpi.
Martti näytti aivan hyvin ymmärtävän ruotsia, vaikka arasteli itse
yritellä. Ja sen huomattuaan Jöije alkoi vapaasti kertoa hänelle
hauskoja juttuja "flörteistään" lukemattomien kavaljeeriensä kanssa.
Martti otti kuunnellakseen näitä juttuja kuitenkin niin hartaan
totisena, ettei Jöije osannut jatkaa siinä leikillisessä sävyssä, missä
oli alkanut, vaan ehdottomastikin hakeutui yhä totisempaan puoleen
asiasta. Tämä ei kyllä oikein sopinut yhteen hänen pukunsa tilapäisen
hullunkurisuuden kanssa, joka olisi ehdottomasti vaatinut
naurutunnelman ylläpitämistä, mutta perätuhdolla istuessaan hän sai
verhotuksi itsensä siedettävän sieviin vaipanlaskoksiin, joten ei ollut
luultavaa, että Martti kesken kaikkea purskahtaisi nauruun.
Ja niin Jöije rupesi valittelemaan sitä seikkaa, ettei hänen ollut
milloinkaan vielä onnistunut herra-tuttujensa joukosta löytää
sellaista, joka olisi tahtonut olla hänen toverinansa, yksistään vain
toverina, niillä kun kaikilla oli aina lopultakin se iankaikkinen
hakkailu mielessä. Ellei hakkailua, niin ei mitään ystävyyttäkään!
Martti sai tähän sanotuksi, että naiset itse tavallisesti olivat
semmoiseen käänteeseen syypäät, koskapa juuri he itse eivät pelkkään
toveruuteen tyytyneet, vaan vaativat sen ohella myöskin erikoista
ihailua, vieläpä ihailun ilmaisemistakin. Muussa tapauksessa
närkästyivät.
Tällaista arvostelua Jöije ei olisi ikinä osannut odottaa Martin
kaltaiselta maalaispojalta.
Hän katsahti sentähden vähän liioitellulla hämmästyksellä (ja pienellä
viehättämisen aikeella) suoraan Martin silmiin, ikäänkuin odottaen
selitystä.
Mutta Martti ei väistänyt hänen katsettaan, vaan katsoi takaisin
jotakuinkin uppiniskaisesti, niinkuin olisi siten tahtonut vakuuttaa
pysyvänsä mielipiteessään, tuli mitä tuli.
Vastaväitteen asemasta Jöije kuitenkin vain syvensi keskustelun
vieläkin totisempaan suuntaan. Sanoi ettei tuo toverin kaipuu ollut
mitään oikkua hänen puoleltaan, kuten Martti näytti otaksuneen, vaan
että hänellä siihen oli todellinen kaipaus, sitäkin luonnollisempi, kun
hänellä ei ollut veljiä eikä samanikäisiä sisaria, eipä edes ollut
milloinkaan ollut koulukumppanejakaan, niinkuin sentään tavallisesti
kaikilla muilla nuorilla.
Silloin Martti näytti ymmärtäneen hänet ja tuli hyvin miettiväiseksi.
Pitkän aikaa hän silmiänsä kääntämättä katseli sivulle päin, seuraten
ajatuksissaan vasemmanpuolisen aironsa soutua. Sitten hän käänsi päänsä
Jöijeen päin, hymyili ja aikoi ilmeisesti sanoa jotain hyvää, mutta ei
sanonutkaan, vaan huokaisten kääntyi uudestaan airon soutua
katselemaan.
Olikohan tuolla jotain samanlaista kaipuuta? Jöije ajatteli.
Varmaankaan Martti ei luullut voivansa ruotsiksi tarpeellisen selvään
sanoa mitä hänellä oli mielessä.
Jöije sanoi vähän ajan kuluttua:
-- Voi jospa minäkin osaisin soutaa.
Martti ei sanonut siihen mitään. Jöije silloin lisäsi:
-- Kunpa olisi edes joku joka opettaisi.
Mutta Martti ei siihenkään mitään virkkanut, jonka vuoksi Jöije sanoi
hetken kuluttua:
-- Tulisitte joskus meille, niin soudeltaisiin.
Ei sittenkään huolittu vastata.
Jöije ajatteli:
"Maltahan, maalaispoika, kyllä minä sinut vielä pitkin ja poikinkin
sormeni ympäri sidon!"
Sillä välin oli aivan Jöijen huomaamatta tultu pitkään salmeen, josta
alkoi kuulua omituista kohinaa. Mutta kun Martti ei mitään vastannut,
ei Jöije tästäkään viitsinyt kysyä. Sensijaan Jöije osoittaen
sormellaan rantaan päin, sanoi koko lailla käskevästi:
-- Soutakaapas tuonnepäin, minulla haluttaisi katsella lähempää tuota
kalliota.
Martti käänsi kohta tottelevaisesti veneen maalle.
Mutta juuri kun he olivat tulemaisillaan rantaan, vene töksähti
pohjakiveen.
Ja nyt tuli ihmeitten ihme! Martti nousee rauhallisesti laidan ylitse
veteen aivan niinkuin oli, saappaineen päivineen. Herranen aika mitä se
mies tekee! Jöijen piti kiljahtaa hämmästyksestä, mutta Martti ei
nähtävästi pitänyt saappaiden kastamista minään tärkeänä asiana! Hän
veti veneen maalle aivan kuin ei olisi tehnyt mitään tyhmyyksiä. Kyllä
ne ovat mestareita täällä maalla!
Rantaa oli siinä kohden vain kapea kaistale. Ihan heidän selkänsä takaa
nousi äkkijyrkkä kallio huimaavaan korkeuteen.
Nyt Jöije keksi ruveta kiipeemään ylös kallion seinää, aikoen näyttää
Martille, ettei tässä sentään niin kömpelö oltu kuin Martti arvatenkin
luuli äskeisten venerettelöiden perustuksella. Siinä mielessä Jöije
teki ketterän hypyn pienelle sammaltuneelle pengermälle, josta olisi
sitten ylemmäs kavunnut.
Mutta Jöijelle ei tänään onnistunut mikään.
Se pieni vaivaiskoivu, johon hän hypätäkseen tarttui, tietysti petti,
ja hän sai sylinsä täyteen multaa ja pikku kiviä irtautuneista
juurista, Hyh-hyh!
Silloin Martti näytti tietä toisesta kohden, nousten itse edellä. Ja
vasta hänen askeleitaan tarkoin seuraamalla Jöijenkin onnistui
pysytellä kallion kupeella.
He pysähtyivät puolitiehen, emäkalliosta ulkonevalle louhelle, josta ei
enää päässyt ylemmäs mihinkään, vaikka ylöspäin näytti kalliota olevan
vielä yhtä huimaavaan korkeuteen kuin rannastakin katsoen. Tämäkin
paikka oli sentään niin korkealla, että pisimpien rantakoivujen latvat
vaivoin ylettyivät heidän jalkainsa tasalle.
Siinä kohden missä he seisoivat, oli kallion seinä märkää ja melkein
mustaa, paikotellen kirpelän vihreän sammalen peitossa. Sama omituinen
kohina kuului tännekin, kokonaisempana ja kumeampana. Kun Jöije
varovasti kurkisteli alas, huomasi hän, että salmen vesi kulkee hänen
editsensä! Hän katsahti ihmeissään Marttiin, mutta ei sanonut mitään,
ettei olisi kovin tyhmältä näyttänyt. Mitähän se oli!
Tämä kaikki oli Jöijestä kuin satua.
Että maailmassa todella saattoi olla näin oudon uusia ihanuuksia, missä
yhtaikaa korvaa huumasi jostakin syvyyksistä tuleva pauhu ja silmiä
hiveli koivunlatvain hiljainen keinunta ihan tuossa jalkain juuressa,
-- missä musta kallio kohta selän takaa nousi huimaavaan korkeuteen ja
suuret haukat siivet harrallaan liitelivät juuri pään kohdalla, --
semmoisesta ei kaupungissa voinut uneksiakaan. Mutta siirtyivätkö _he_
vai siirtyikö vesi?
Hänen täytyi saada jotenkin ilmaista ihmetyksensä Martille. Mutta kun
hän sitävarten kääntyi taaksensa ja huudahti ihastuksesta, pani Martti
vastauksen asemasta kaksi sormea mustaa kalliota vasten ja katseli
häneen hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut asettaa Jöijen arvattavaksi
jonkun ongelman.
Jöije kuitenkin ymmärsi heti kaiken. Ymmärsi, että tämä oli vain jatkoa
heidän taannoisille keskusteluilleen: Martti tahtoi noilla kahdella
sormellaan sanoa vannovansa kallion lujan valan, että hän puolestaan
tulee suhtautumaan Jöijeen yksistään vain toverina -- siinä tapauksessa
nimittäin, että Jöije todella tahtoo Martin käyvän heillä opettamassa
hänelle soutua ja muutakin kesäistä urheilua.
Tietysti Jöije ilostui Martin valasta sanomattomasti.
Hän aikoi ensi innossa hänkin panna kaksi sormea samalla tavalla
kalliota vasten, sillä olisihan tässä oikeastaan hänenkin ollut nyt
vannominen luopuvansa puolestaan kaikesta siitä millä Martti sanoi
naisten vaikeuttavan semmoista toveruutta, eli siis luopuvansa
ehdottomasti ja iankaikkisesti "ihailun" tavoittamisesta. Mutta viime
hetkessä hän muutti aikeensa, ja sanoi vain: kiitos! Sillä kuka
semmoista taitaa niin varmasti luvata. Näissä asioissa oli todella
paras olla julkisesti mitään vannomatta. Ja olihan vähän ihmeellistä,
ellei hiukan loukkaavaakin tuo Martin kallionluja varmuus, ettei Jöije
muka milloinkaan tule saamaan sen suurempaa vaikutusvaltaa häneen.
Kylläpä se mies oli varma itsestään! No, se oli hänen asiansa!
Kaikissa tapauksissa asia päättyi siihen, että Jöije vain itsekseen,
omissa ajatuksissaan vannoi koettavansa olla ehdottoman luonnollinen ja
pelkästään vain toverillinen kaikissa vastaisissa urheiluissa ja muissa
mahdollisissa suhteissaan Marttiin.
Martti oli tämän urotyönsä jälkeen aivan kuin toinen mies, paljon
vapaampi ja iloisempi. Kun he menivät jälleen veneeseen, hän alkoi
kohta opettaa. Käski Jöijen istua viereensä, sovitti hänen käsiinsä
toisen airon, otti itse toisen, ja he alkoivat soutaa yhdessä. Vene
totteli. Tahti yhä varmistui, Jöije saattoi vetää yhä voimakkaammin.
Mitään niin hauskaa kuin tämä soutu oli, ei Jöije muistanut ennen
kokeneensa.
Martti jo solkki vallattomuudessaan ruotsia, mutta Jöije ei nyt ehtinyt
kuullakaan. Sen hän vain hämärästi muisti, että oli verrannut Martin
päivettyneitä käsiä omiin valkoisiin kaupunkilaisiinsa, ja että
"toverin" jalatkin olivat yhtä päivettyneet -- sillä hän oli riisunut
pois märät saappaansa -- ja vielä että Jöijen omat valkoiset varpaat
näkyivät kiipeämisessä revenneestä sukasta.
Kauan ei tätä hauskuutta kestänyt, sillä Martti rupesi soutamaan yksin
ja Jöijen täytyi vastustelematta siirtyä perätuhdolle. Samassa hänen
huomionsa kiintyi peräti omituiseen asiaan: Vaikka Martti ei paljoakaan
soutanut, niin rannat ja kalliot molemmin puolin lipuivat merkillisen
kiireesti silmien ohitse. Eikä vesi ollut enää tyven, vaan poreili ja
mulskahteli veneen vieressä. Samassa alkoi tuo outo kohinakin
pelottavasti kasvaa ja Jöije huomasi etempää salmesta vedenkuohuja ja
vaahtoisia hyrskähdyksiä. Silloin hän säikähti omaa ajatustaan: nuo
aallot varmaan olivat sitä mitä sanottiin koskeksi, josta hän oli
lukenut ja nähnyt kuvia ja kuullut kerrottavan sekä hauskoja että myös
kovin hirvittäviä juttuja.
Varmaankin Martti huomasi, että Jöijen sydäntä hiipasi viehätyksen
ohella myöskin kauhistus, koska hän äkkiä työnsi airot syvään veteen ja
silmät pyöreinä kysyi: Pelkäättekö!
Ja vaikka ei Jöije sanonut lainkaan pelkäävänsä, niin Martti ei
uskonut, vaan alkoi voimakkaasti soutaa vasten virtaa takaisin.
Tällöin häneltä kuitenkin katkesi toinen hankavitsa.
Hän nousi seisaalleen ja tunnusteli airolla pohjaa, jota ei
tavoittanut. Mitä varten hän tunnusteli pohjaa, ei Jöije ymmärtänyt.
Vesi käänteli ja vähän keinutteli ajolle joutunutta venettä, joka
loittoni keskemmälle virtaa. Rannat alkoivat lipua vielä nopeammin
ohitse.
Martti seisoi hetken aikaa neuvottomana. Sitten hän vaati käskevällä
päänliikkeellä Jöijeä siirtymään kokkapuolelle. Eikä ruvennut
odottamaan, kun Jöije veneenlaidoista pidellen rupesi varovasti
nousemaan, vaan tuli vastaan, tarttui voimakkaasti hänen käsivarsiinsa
ja koholle nostaen kiepsautti ohitsensa, laskien istumaan
soututuhdolle. Itse hän otti airon käteensä ja rupesi puoleksi seisten,
toinen polvi perätuhdolla, melomaan koskeen päin.
Eikä vastannut sanaakaan Jöijen kysymyksiin, eikä kertaakaan edes
katsahtanut, oliko Jöije peloissaan vai ei.
Niinkuin Jöije ei vielä milloinkaan ollut koskia laskenut, niin häntä
ei vielä kukaan ollut tuollaisella päänliikkeellä käskenyt paikaltaan
siirtymään, saati käsivarsista ilmaan nostanut. Ruumiissa tuntui yhä
vieläkin Martin käsien voimakas ote. Mutta olihan kaikki muukin tällä
hetkellä niin peräti outoa ja uutta, ettei voinut selvittää itselleen,
oliko itkeminen vai ihastuminen.
Ei vielä milloinkaan ollut hänen korvissaan kuulunut tällaista kohinaa,
niin valtavaa, niin omituisen tuoretta, niin kovaa, niin raikkaan
elähyttävää. Tuo oli kuin jotain uutta vettä ja nuo jotain uusia
hyrskyjä. Ei milloinkaan vielä ollut aurinko paistanut niin täydeltä
terältä. Se oli kuin jokin uusi aurinko. Ja ohilipuvat rannat, ne eivät
vielä milloinkaan olleet niin korkeina ja tuuheina seisseet. Ne olivat
jotain uusia koivuja. Ei milloinkaan ollut hänen silmiensä edessä
myöskään ollut niin voimakasta poikaa kuin se, joka nyt seisoi veneen
perässä, huulet yhteen puristettuina, katse lakkaamatta tähdättynä
kokan ylitse edessä oleviin kuohuihin, laitahyrskeistä mitään
välittämättä. Se oli jokin uusi mies.
Ja Jöijen mieli ei vielä milloinkaan ollut näin voimakasta ilon
repäisyä tuntenut. Pelosta ei ollut jälkeäkään. Hänen tosin olisi
tehnyt mieli ryömiä veneen pohjaa myöten Martin jalkojen luo, mutta se
ei ollut pelkoa, vaan ainoastaan halua olla yhdessä toisen ihmisen
kanssa sinä hetkenä, jolloin he vajoovat kuohuihin. Hyrskyt
viskautuivat veneeseen milloin toiselta milloin toiselta puolelta,
mutta Jöijen riemu siitä vain kasvoi. Antaa mennä, antaa mennä, soi
hänen rinnassaan!
Mutta juuri silloin kun vauhti oli hauskimmillaan, loppuikin koko
hauskuus. Martti teki äkkiä jyrkän käänteen ja vene viskautui kuohuista
syrjään. Samassa Martti tarttui rannasta ulkonevan koivun oksiin ja
pysäytti veneen käsiensä voimilla.
Jöije huusi innoissaan!
-- Vielä! Vielä!
Mutta hänen huutoihinsa vastaamatta Martti toimitti veneen kokan maalle
ja vasta sen tehtyään sanoi naurahtaen:
-- Joskus toiste. Ei nyt.
Jöije sanoi happamana:
-- Toiste? Milloinka se "toiste" tulee?
Mutta hänen ääntänsä ei kuulunut läheskään kosken kauhean kohinan
vuoksi.
Vasta veneestä noustuaan Jöije huomasi Martin olevan aika lailla
hengästyksissä. Sitäpaitsi oli joku suortuva korvan luona hiestymisestä
märkänä. Kas, kun Jöije ei ollut yhtään huomannut, että Martti oli
erikoisemmin voimiansa meloessaan ponnistanut. Jokohan he todella
olivat olleet vaarassa! Martti hymyili koko ajan itsekseen aivan kuin
olisi voittanut satatuhatta.
Rannalla Martti rupesi vääntämään kasvavaa koivunvesaa, pidellen
latvasta ja siirtyen yhä juuremmas, kunnes sai sen taipuvaiseksi aivan
kuin nuoran. Sitten otti puukon kupeeltansa, katkaisi vesan juuren
kohdalta, karsi sen hennot oksat ja alkoi kiertää renkaalle.
Jöije istui maassa hänen edessään, kädet polvien ympärillä ja suu auki
katsellen uteliaana mitä ihmettä Martti tuolla kiertämisellä saattoi
tarkoittaa. Ei mitään, ei yhtään mitään Jöije ymmärtänyt kaikesta mitä
Martti kulloinkin puuhasi. Jöijestä oli kovin hauskaa, että hänellä nyt
todellakin oli toveri, ensimäisen kerran eläessään, vieläpä kovin
mieluinen toveri. Mutta miten toimia niin, ettei se häneltä menisi
aivan ensi käänteessä, vaan pysyisi hänen käsissään ja suostuisi
olemaan hänen kanssaan? Miten, kun yhdeltä puolen äsken vannottu vala
kielsi koettamasta saada ihastumaan ja toiselta puolen taas Jöije
ilmeisesti ei voinut olla hänelle vähimmäksikään hyödyksi? Jöije tunsi
itsensä peräti aseettomaksi. Pitäisi kaiketi oppia soutamaan yhtä hyvin
kuin Martti, ennenkun saattoi saada hänet toverikseen kiintymään. Mutta
sitä oli näin tyttönä melkein mahdoton. Ja Martti tekisikin tietysti
viisaammin, jos hankkisi itselleen Jöijen sijaan jonkun poikatoverin.
Ja mistä sen tiesi, vaikka hänellä semmoinen jo olisikin. Jöije tuli
oikein alakuloiseksi näitä ajatellessaan.
-- Ja mitä te siinä koko ajan hymyilette? -- hän vihdoin kysyi
Martilta.
Martti rupesi nauramaan, viskasi valmiin hankavitsan veneeseen ja
puhuen pauhun tähden hyvin läheltä Jöijen korvaa selitti, ettei tätä
koskea voi laskea soutamatta voimainsa takaa ja että hän oli vähältä
suistaa sekä Jöijen että itsensä kuohuihin.
-- Mutta laskimmehan me onnellisesti! -- Jöije sanoi.
Silloin Martti käski nousemaan ylemmäs muutamalle sammaleiselle
kivelle, ja sinne noustuaan Jöije näki kuinka asiat olivat. Oikea koski
alkoi vasta siitä mihin he olivat laskeneet maihin. Siitä vesi
paiskautui syvyyteen hirmuvuolteena, ja kuohui alhaalla omaa itseänsä
vastaan kihisevänä, höyryävänä vaahtovellinä, jonka raivolla ei ollut
mitään rajoja. Hengenvaarassa he olivat olleet. Ja Martti oli heidät
pelastanut.
Martti otti vauhtia ja juoksi ylös samalle kivelle. Hän osoitti
Jöijelle sen kapean, mutta paljon tasaisemmasti ja melkein
vaahdottomasti putoavan vuolteen, jonne vene oli ohjattava koskea
laskettaissa. Sanoi, että vene ei tottele melaa, ellei samalla souda
voimakkaasti.
Jöijen sydäntä hiipaisi yhtaikaa sekä kammo että outo viehätys,
semmoinen voimakas viehätys, jota hän jo nyt tiesi mahdottomaksi
vastustaa.
Hän sanoi vähän ajan perästä:
-- Luuletteko, että koskaan opin niin soutamaan, että voimme yhdessä
laskea?
-- Miksei, miksei, -- sanoi Martti iloisesti, ja lisäsi sitten: -- ehkä
sentään helpommin perää pitämään, kun minä soudan.
Nyt Jöije riemuissaan taas kovasti ajatteli vannoa toverivalan niinkuin
Marttikin, sillä hän tunsi paitsi riemua myös kiitollisuutta, jota ei
tiennyt miten osoittaa. Vannomisen sijaan hän kumminkin ojensi vain
ilman muuta kätensä Martille, koska käden lupaus oli yhtä hyvä kuin
mikä vala tahansa.
Mutta Martti ei ymmärtänyt mitä kädenojennus tarkoitti. Ja Jöijeä
hävetti ruveta sanomaan, että hän ei muka milloinkaan tule kiemailemaan
Martin edessä. Hän samassa keksi selittää kädenojennuksen toisella
tavalla ja sinuttelemista ehdottaen sanoi iloisesti nimensä.
-- Jöije!
Martti kohta vastasi yhtä iloisesti:
-- Martti minä olen.
Siitä hetkestä saakka he sinuttelivat toisiansa. Ja siitä saakka he
olivat niin hyviä toveruksia, ettei maailmassa parempia ole eikä tule
olemaan. Kesän kuluessa Jöijen sekä kädet että jalat päivettyivät yhtä
ruskeiksi kuin Martinkin, kämmeniin kasvoi sormien juureen soutamisesta
käsnät, ja käsivarsissa tuntui jännittäessä kivenkovat mukulat. He
laskivat lukemattomia kertoja tämän kosken sekä niin että Jöije souti
ja Martti meloi että päinvastoin, ja laskivat vielä muita ja
vaarallisempiakin koskia. He kiipesivät kaikki kalliot. He samoilivat
kaikki tiet ja polut.
Jöije varttui ja vahvistui kesän kuluessa sanomattomasti --
paroonittaren mielestä jo aivan liiaksikin. Kun paroonitar katseli
tyttärensä kasvoja, käsivarsia ja jalkoja, hän peräti kauhistui: kesä
kohta loppuu, edessä on kaupunkiin muuttaminen, ja tuollaisenako on
Jöije sinne vietävä! Mutta ihmeellisintä, jopa aivan käsittämätöntä oli
paroonittarelle se, että eivät ainoastaan kädet, kasvot ja jalat, vaan
koko muukin ruumis oli Jöijellä ruskeaksi päivettynyt. Miten se oli
selitettävissä?
Eikö mamma-kulta siis ymmärtänyt, että Jöije oli kesän kuluessa ottanut
aurinkokylpyjä melkein jokaikisen niemen nenässä ja varmaan jokaisella
metsäkalliolla, juosten alastonna muurahaispoluilla ja nukahtaen
sammalelle? Hän osasi uida melkein kuin kala, sukeltaa pitkään ja
syvään, levätä liikkumattomana veden pinnalla, syöstä kohisten
eteenpäin ja hypätä äkkijyrkkiin tuntemattomiin syvyyksiin.
Mamma saa silmänsä pyöreiksi. Eihän Jöijellä ole ollut käsitystäkään
uimisesta. Kuka on Jöijelle uimataidon opettanut?
Voi kauhistusta! Saattaako semmoista kertoa edes Hiljalle? Saattaako
semmoista milloinkaan ihmisten nähtäväksi paperille panna?
Kuka muu hänelle olisi opettanut ellei Martti, hänen ainoa toverinsa!
Mutta jos H. K. luulee siinä olleen minkäänlaista sopimattomuutta tai
jotain "tiedotonta erotiikkaa" niin hän suuresti erehtyy. Siinä ei
ollut mitään sellaista. Kaikki perustui puhtaaseen toveruuteen. Martti
oli uimamaisteri ja hän antoi Jöijelle mainiot neuvot miten heti oppia
pysymään vedenpinnalla.
"Ennen tätä kesää en ollut vielä ikinäni kylpenyt luonnossa", sanoi
Jöije. -- "Kun me sitten kerran tulimme pitkältä kävelyretkeltä
veneemme luo, josta oli vain pari kilometriä vesimatkaa kotiin, ja
soudimme salmen yli, niin päätimme mennä uimaan kukin omalta
puoleltamme suurta kalliota. Silloin minä tahdoin näyttää Martille jo
osaavani uida, ja uinkin ulommas, niin kauas kuin uskalsin, josta
hengästyneenä sain huudetuksi Martille: 'katso! katso!' Martti oli
myöskin uinut selälle ja saattoikin siis nähdä minut. Mutta hän ei
kuullut huutoani, sillä hän huusi samalla kertaa itse: 'Älä ui niin
kauas, käänny heti!'" (Vaarallisissa tapauksissa ja myös "tyhmyyksien"
sattuessa Martti oli ottanut tavakseen puhutella minua häikäilemättömän
käskevästi).
Myöhemmin, kun Jöije jo osasi hyvin uida, he uivat usein yhdessä,
lähtien kukin omalta riisumapaikalta ja yhtyen syvällä, eivätkä siis
tarvinneet mitään uimapukuja. He eivät oikeastaan nähneet toisistaan
muuta kuin pään. He uivat kilpaa ja sukelsivat kilpaa ja sen hauskempaa
ei kahdella ihmisellä yleensä voinut olla. Martti oli vain pannut
ehdoksi, että Jöijen piti tarkkaan totella häntä mitä tulee uintiajan
pituuteen ja muuhun sellaiseen.
Mutta yhteisen uinnin sanomaton hauskuus loppui pian. Joku paimentyttö
näki ja tietysti kertoi. Huhut joutuivat vanhempien korviin. He
kauhistuivat ja kielsivät kaiken seurustelemisen Martin kanssa. Tässä
nyt alkoivat monet vastoinkäymiset, jotka kuitenkin vain lisäsivät
toveruuden lujuutta ja oikeastaan perustivatkin heidän onnensa. Mutta
ymmärtääkö ja uskooko H. K. nyt, ettei tuossa uimisessa ollut
nimeksikään mitään "sellaista" Martin puolelta, että se vain oli hänen
puoleltaan ikäänkuin uusi vala eli uusi todistus hänen tahdostaan pysyä
horjumatta puhtaan toveruuden kannalla, niinkuin hän oli luvannut,
uskooko H. K. sen?
Minä sanoin uskovani.
Jöijen tapasi nyt hurjan iloinen vallattomuuden puuska. "Uskoni"
saattoi minut lopullisesti hänen uskotukseen ja siitä hetkestä
alkoivatkin kaikki säikeet aueta ja kehittyä, jotka johtivat minut
Jöijeni sydämen sisimpiin ytimiin.
Kaikki pettämisaikeeni tämän kertomuksen jälkeen tietysti raukesivat.
Näin kertoi Jöije tuona sateisena kevätyönä hämärässä huoneessani.
Mutta myöhemmällä iällä, kun hän jo tiesi minun kirjoittavan, hän teki
minulle tunnustuksen, joka ilmaisi ihan toisia syitä siihen että heidän
yhteiset uintiretkensä keskeytyivät. Eipä olisi ollutkaan Jöijen
tapaista jonkun hauskuuden keskeyttäminen vain siksi että huhuiltiin
sitä tai tätä tai että vanhemmat olivat vastaan. Jöijen menettelyihin
saattoi vaikuttaa _yksistään_ vaikuttamalla hänen omiin käsityksiinsä
ja tunteisiinsa. Mihinkään "tottelemiseen" häntä ei ollut edes
kasvatettukaan. Tätä asiaa ei voi kyllin usein toistaa, jos mieli antaa
oikean kuvan hänestä.
Hänen tunnustuksensa panin sittemmin paperille niinkuin hän sen lausui.
Ja koska hän sen paperista luki, jopa teki siihen muutamia
korjauksiakin, esitän sen tässä semmoisenaan, sanasta sanaan
suomennettuna. Jöije kertoi itsestänsä näin: "Kesä oli jo lopussa.
Keltaisia lehtiä ja niin edespäin, sinä tiedät. Tunnelma vähän
alakuloinen. Minä en tahtonut lähteä maalta vielä ja mamma suostui.
Pappa matkusti yksin.
"Eräänä aamuna herään neljän ajoissa. Aarinko ei ollut vielä noussut,
taivas oli sentään aivan valoisana, ja maa oli hopeanharmaana
huurteessa. Sain päähäni mennä hyvästiksi uimaan viimeisen kerran ja
menin sille kalliolle, jonka luona olimme ensikerran yhdessä uineet.
Olihan kesä lopussa ja kaikki, sinä ymmärrät...
"Juuri kun olin juoksemaisillani lepikosta kalliolle, näin Martin.
Hänkin oli tullut uimaan. Niin, ehkä hänkin tahtoi viimeisen kerran
tällä paikalla ... kuinka lie sattunut niin että me molemmat...
Kaikissa tapauksissa hän ei huomannut minua. Hän seisoi alastonna
veteen päin kääntyneenä ja veden pintaa allansa katsellen, piteli
molemmin käsin tervalepän oksasta, joka oli hänen päänsä yläpuolella,
ja niinkuin mietteissään. Poskesta näkyi, että hän vähä hymyili.
"Nouseva aurinko paistoi pitkin vettä, valaisten hänet kokonaan.
Minulle näkyi takaa kuitenkin vain ääriviivain puna. Ja minä hämmästyin
miten ruskeaksi koko hänen ruumiinsa oli päivettynyt. Aivan kuin
vuorikauris väriltään. Ja myös yhtä notkea ja siro. En olisi voinut
aavistaa. Ainakaan kun ajattelin häntä 'paremmissa' vaatteissa, joissa
hän tavallisesti tuntui vähän kömpelöltä. Uteliaana ja yllätettynä
katselin tätä satumaista kauneutta, mutta huomaa: katselin aivan
kylmänä, missään suhteessa kiihtymättä, katselin niinkuin ihanaa kuvaa,
yhtaikaa lepän loistavaa vehreyttä, veden sinistä viriä, ruskettuneen
vartalon valaistuja ääriviivoja.
"Silloin äkkiä lennähtää minuun hurja ajatus: näyttää hänelle, että
minäkin olen yhtä päivettynyt, niin, ja ehkä yhtä sirokin ja
kaurismainen -- riisuutua, juosta nauraen hänen ohitsensa ja syöstä
suinpäin veteen!
"Kapasen vyöhöni, irroitan sen, alan innokkaassa kiireessä päästellä
liivin selkänappeja. Silloin huomaan ihmeekseni, että sydän sykkii ihan
jyskyttäen, että ilmaa ei riitä hengittääkseni, että jäseneni
vapisevat. Mitä tämä on? ajattelin. Olenko sittenkin kiihdyksissä?
Joutavia! Ihan kylmästihän minä häntä katselen.
"Kumarrun päästelemään kenkiäni ja sukkiani ja tunnen kuinka (ei hänen
kauniin vartalonsa näkeminen, vaan) juuri tuo oma viattomaksi luulemani
ajatus, että hän kohta näkee _minut_, että hän ehkä vallattomasti
koettaa tavoittaa minua ja että minä syöksyn hänen tieltänsä suinpäin
veteen, kuinka tuo ajatukseni täyttää minut sykäyttävällä autuuden
hurmalla.
"Mutta toveruutemme! -- kuuluu minussa niin heikosti kuin kosken
aallokossa kuiskaus. Joutavia! Nyt, nyt, minä juoksen!
"Entä valani! Sillä vaikka en pannutkaan kahta sormea mustaa kalliota
vasten, niin olinhan sydämessäni sentään vannonut Martille saman kuin
hänkin minulle. Olenko siis särkemässä suhdettamme! -- kuuluu minussa
nyt kovemmin kuin minkään veden kohina.
"Nämä ajatukset, jotka niin odottamatta tulivat hurmaustani
keskeyttämään, tuntuivat minusta sillä hetkellä pedoilta, jotka
säälimättä ja raadellen estivät voimakkaimman mielihaluni toteutumasta
mikä minussa milloinkaan oli ollut. Mutta ihmeellistä sanoa, minussa ei
ole myöhemmin koko elinaikanani ollut niin jättiläismäistä tahdon
voimaa kuin juuri tuona hetkenä, tuskin 17:n ikäisenä tyttönä.
Tarvitsin vain päästä täyteen selvyyteen siitä että kysymyksessä
todella oli valan rikkominen, niin jaksoin kuin jaksoinkin olla
valalleni uskollinen. Karvain mielin aloin naruttaa kiinni liiviäni.
"Kuitenkin, mitä lujempaan jälleen sidoin laukaistut sukkanauhani, mitä
tiukemmalle säpitin puolikenkäni, sitä selvemmin tunsin menetteleväni
Marttia kohtaan niinkuin piti. Ja mitä kauemmas sitten etenin
kallioltani, sitä useammin pysähdyin ja tunsin hirmuisesti punastuvani,
-- sitä enemmän hämmästyin että nyt vasta aloin ymmärtää mihin
uhkapeliin olin ollut koko suhteemme saattamaisillani. Ja kotiin
palattuani, kun kaikki vielä nukkuivat, minut valtasi sanomattoman
onnen tunne sen johdosta, etten ollut mitään särkenyt ja että kaikki
oli siis ennallaan. Muistan ilosta suudelleeni kukkia ja ulkona
syleilleeni valkoisia koivunrunkoja, -- tuota kaikkea vain
tervehtiäkseni uudestaan koko maailmaa, joka oli pysynyt
muuttumattomana entisellään ja pelastunut särkymästä minun -- tyhmän
tytön tähden.
"Sen jälkeen emme enää koskaan kylpeneet tämän kallion luona emmekä
missään muuallakaan. Mutta meidän toveruutemme siirtyi kesäisistä
urheiluistamme kokonaan toisille aloille, se syveni ihmeellisesti ja
sai uuden luonteen, me aloimme löytää saman toveruuden mahdollisuutta
ei ainoastaan siinä mikä meistä oli ollut 'hauskaa', vaan myös siinä
mikä kumpaisellekin meistä oli ikävää ja vaikeata. Ja kohta kun toinen
otti omakseen toisen surun -- kaikki muuttui onneksi. Oi Hilja, Hilja,
sinä et tiedä, sinä et tunne suurinta elämisen salaisuutta. Ihminen ei
ole mitään yksin, vaan ainoastaan yhdessä -- ei, ei niin kuin sinä ehkä
ajattelet, vaan niin että he oppivat elämään toistensa elämää, se onkin
juuri _omaa_ elämää.
"Ymmärrätköhän sinä oikein mitä minä olin pelastanut, kun juoksin pois
kalliolta? Älä luule että se oli ainoa voitettava minulle, ei,
alituiseen se tahtoi tulla takaisin, ja sen jälkeen se vasta alkoikin
tulla. Välistä minulla ei haluttanut mitään enemmän kuin että Martti
ottaisi minua kädestä, halutti niin hurjan voimakkaasti, etten voi sitä
sanoin selittää. Olihan Martti ottanut kädestäni toverina monta kertaa,
mutta minulla halutti että hän olisi _viehättynyt_ ottamaan. Ja tätä
viehättämisen halua vastaan minä sain olla taistelussa alituisesti. Nyt
sen ymmärrän, mutta silloin minä luulin kysymyksen olevan vain tuon
valan pitämisestä. Koko meidän välimme perustui Martin ihmeelliseen
lujuuteen ja minun alituiseen taisteluuni viehättämisen halua vastaan.
Kerta kaikkiaan minä sen ymmärsin tuona kesäaamuna, sillä se onni, jota
voitostani tunsin ja se väliemme syventyminen, joka sen jälkeen alkoi,
on luonut koko tämän ihmemaailman ympärillemme, jossa me yhä elämme."