Lukijani varmaan ja syystäkin oudostelee, miten minä syntyperältäni
suomalaisena, vieläpä "alaluokasta" lähteneenä, saatoin vastustelematta
tai millään tavalla mieltäni ilmaisematta kuulla niin halveksivia
huudahduksia suomalaisuuden laskuun. Mutta pyydän ensiksikin ottamaan
huomioon asemani kotiopettajattarena. On aina hyödyllistä osata asettua
toisen ihmisen kannalle ja asettukaapa nyt kerraksenne sellaisenkin
olennon maaperälle. Kuvitelkaa mieleenne olento, jonka _aina_ täytyy
osata asettua toisen kannalle, -- jonka täytyy kokonaan luopua omasta
taivaanrannastansa voidakseen elää vain toisten näköaloissa, -- jonka
täytyy sammuttaa oman elämänsä kaikki muistelmat eläytyäkseen toisten
muistelmiin, luopua mauistansa omistaakseen toisten maut,
tulevaisuudestansa, melkeinpä nimestänsäkin ajatellakseen vain toisten
tulevaisuutta ja nimeä, -- silloin on edessämme kotiopettajattaren
kuvan pääpiirteet. Tosin ei hänen tehtävänsä tässä itsensä
unohtamisessa ole lainkaan niin vaikea kuin luulisi. Sillä vuosikausien
kuluessa ei kukaan milloinkaan muistuta hänen mieleensä mitään mikä
koskee hänen personaansa, ei tiedustele hänen vanhemmistaan,
kotiseudustaan, ei kysy hänen makujaan, hänen tulevaisuuttaan tai
personallisia aikeitaan. Paras kotiopettajatar on se, jolla ei mitään
tuommoisia personallisia asioita olekaan. Mutta juuri tästä syystä
voikin sattua, että hän myös hautaa luonnollisen heimotunteensa muiden
personallisten myötämielisyyksiensä mukana. Ja hän voi joutua vieläkin
pitemmälle. Tottuneena eläytymään vieraisiin makuihin ja tunteisiin hän
voi eläytyä myöskin vieraaseen heimotunteeseen. Eikä ollenkaan tarvitse
erikoisesti syyttää kotiopettajatar-poloisten muka orjamielisyyttä.
Tunnen jalosukuisia aviopuolisoja, jotka ovat puolisonsa tähden
unohtaneet oman heimotunteensa omistaakseen vähitellen kokonaan
puolisonsa heimotunteen, jopa nousseet oman entisen heimonsa
suoranaisiksi vihollisiksi, vainoaikain koituessa. Ylimenon siltaa on
aivan helppo kulkea. Ihmisessä syntyy jonkinlainen sanaton tunnon
päätelmä: he rakastavat ruotsalaisiansa juuri samalla tunteella millä
minä rakastan suomalaisiani. Oman tunteeni perustuksella minä
oleellisesti ymmärrän heidän tunteensa, sen herkimpiä värähdyksiä
myöten. Vuosikausien yhdessäolo totuttaa näin aina asettumaan heidän
kannallensa ja aivan huomaamattani tapahtuu minussa vihdoin tuo
omituinen tunteiden vaihdos, jota muutamat vertaavat maankavallukseen,
mutta toiset saattavat yhtä hyvällä syyllä pitää siunauksellisena
sielunlisänä, joka kohottaa ihmisen heimolais-asteen yläpuolelle.
En ole koskaan päässyt täysin selville siitä, kummatko ovat oikeassa,
tuomitsijatko, vai hyväksyjät. Eiköhän voi ajatella niin, että
"kavallus" on käsillä vain jos totuttautuu ottamaan osaa myöskin oman
heimon pilkkaamiseen ja halventamiseen, mikä kaikki muutamissa oloissa
on kylläkin jokapäiväistä leipää. Ja siihen -- sen voin sanoa käsi
sydämellä -- en ole tehnyt itseäni vikapääksi. Mutta kukaan ei voi
kohtuudella vaatia kotiopettajattarelta, että hän osoittaisi mieltänsä
joka kerta kun kuulee laskettavan pilaa tai saa olla omaan heimoonsa
kohdistuvien vastenmielisyyden purkauksien todistajana.
Pilan ja halveksimisen aiheet suomalaisia kohtaan ovat muuten niissä
piireissä, joista nyt on puhe, jotenkin löyhällä perustuksella. On vain
olemassa jokin ylimalkainen tunne, että suomalaiset ovat jotain alempaa
rotua, jonka varsinainen elämänala ei oikeastaan nousisi palkollisen
tasoa ylemmäksi, ellei olisi ilmaantunut turhanpäiväisiä kansan
villitsijöitä. Uuden ajan muuttuneet olot, umpisuomalaisen nuorison
miehistyminen ja toiminnan arenalle astuminen ei ole voinut heidän
pinttynyttä ajatuskantaansa vähimmässäkään määrässä muuttaa, ainakaan
ei heidän vanhojensa. Aina vaan heissä pysyy se vakaumus, että
suomalainen nainen, olipa muuten kuinka sivistynyt tahansa, kävelee
jalankärjet sisäänpäin, avaa suunsa ihmetellessään, jopa saattaa
juhlaillallisen syötyään hienosti röyhähtää, ja että suomalainen herra,
vaikkapa palvellen senaatin virastoissa, käyttää kaulusta hienoon
reunalikaan asti, tai että hänen housunsa ovat joko liian pitkät tai
liian lyhyet, takaa pussillaan tai polvista pönkällään, tai että takki
kiiltää kyynäspäistä. Saattaa olla vain yksikin näistä pukuvirheistä,
niin se jo riittää rodun ilmaisemiseksi, ja parooni vetää kädellään
mykän eroseinän itsensä ja nousukkaan välille. Pahoin pelkään, että
heidän halveksumisensa ei ottaisi vähetäkseen, vaikka meillä syntyisi
tuhatvuotisista talonpoikaissuvuistamme omia parooneja. Vaatimukset
vain kasvaisivat ja he löytäisivät parooni Miettisestä naurettavuuksia
ehkä paljon enemmän kuin nyt maisteri Miettisestä. Perinpohjin tuntien
heidän myötä- ja vastenmielisyyksiensä vivahdukset minä voin todistaa,
että asemamme, jos se perustetaan mokomaan kilpailuun ja pannaan
riippuvaksi heidän tunnustuksestansa, on peräti toivoton. En voi
mitenkään kuvitella mielessäni että he luopuisivat vaatimuksistaan ja
tinkisivät jotain comme-il-faut käsityksistään suomalaisten hyväksi.
Erittäin voimakkaasti tunsin tätä kaikkea nyt seuranneessa
tulkinnassani.
Tulin saliin ennen paroonia.
Maalaisistani oli saapunut vain talonpoika itse. Vaimo oli jäänyt
hotelliin kirstua ja myttyjä vahtimaan.
Mies esitteli itsensä maanviljelijä Leppäseksi, Oulun puolesta.
Kookkaan puoleinen, kaunis, vapaa, kuninkaallinen, jos ajattelen häntä
kotitilallansa vauhkoa orivarsaa taluttamassa; mutta täällä liukkaalla
parkettipermannolla, palmunoksien alla, matalien tuolien ja matalalta
alkavien ikkunain keskellä hänen olentonsa tuntui supistuneelta, tuoden
mukanaan tänne jonkinlaista tukalaa, toivotonta epäsointua.
Kovin reippaasti hän alkoi. Teki sulavia liikkeitä, puhui kovalla,
iloisella äänellä, siirtelihe paikasta toiseen lyöden kantapäitä
yhteen.
Tietysti tämä kaikki oli pelkkää tekeytymistä. Minä tunnen teidät niin
hyvin, rakkaani. Tiedän, että vauhti oli otettu jo ennen sisään
astumista, jo kadulla. Tiedän mitä on maksanut irtautua kotinurkista,
voittaa ujosteleva arkailu, tulla pääkaupunkiin, astua tämän kynnyksen
yli. Vaimo oli siellä kotona ylen urhoollinen, piti retkeä
leikintekona, oli utelias näkemään maailmaa ja Suomen suurinta
kaupunkia. Mutta mitä lähemmäksi tultiin, sitä enemmän hän vetäytyi
etualalta ja antoi miehensä kulkea edellä. Kunnes viimeisessä
koettelemuksessa voimat kokonaan pettivät ja hän jäi istumaan
hotelliin. Tiedänhän minä, kuinka suureksi nolaukseksi te otitte sen,
että teidät käännytettiin hotelliin, kun te kimpsuinenne kampsuinenne
olitte juuri astumassa paroonin luo aivan kuin valmiin sukulaisen
syliin. Te vasta silloin huomasitte minkä hirmuisen sopimattomuuden
olitte olleet tekemäisillänne. Tiedän miten mies syytteli omaa ja
vaimonsa sanomatonta tyhmyyttä. Tiedän myöskin, että punaista kirstua
ja tuliaisnyyttejä vartioimaan jääminen oli emännältä pelkkä tekosyy
täydellisen masentumisensa peittämiseksi.
Reipastelu onnistui Leppäselle aluksi vallan mainiosti. Puhe pysytteli
nopeana, tarpeellisen ylimalkaisena, pelkissä isäntäväen terveyden ja
voinnin kohteliaissa tiedusteluissa. Ja ainoastaan tuosta hienosta
hiostumisesta, joka oli noussut hänen punertavalle, karvalakin jäljeltä
vielä kuumalle otsalleen, ymmärsin mitä jännitystä tämä häneltä kysyi.
En saanut häntä parhaillakaan pyynnöillä istahtamaan.
Ensin luulin hänen arastelevan sitä, että sarkavaatteet joutuisivat
kosketuksiin tuolin vaaleanviheriän silkin kanssa tai että lunta olisi
kenties vielä jäänyt hänen saappaisiinsa sulamaan siihen muhevalle
jalusmatolle. Mutta myöhemmin tulin selvästi huomaamaan, että hän piti
vain sopimattomana käydä istumaan syrjäisen käskijän pyynnöstä --
ennenkuin isäntäväki itse oli tullut. Oikein, oikein, rakkaani! Tämä
kaikki on niin tuttua, niin kallista, niin lähellä sydäntäni. Siellä
pitkissä, puhtaissa pirteissänne te opetatte lapsillenne ja lastenne
lapsille itsenäisiä, mutkallisia käyttäymissääntöjä, miten tervehtiä
tupaan tullessa, mihin jäädä seisomaan, milloin kättä tarjota ja
milloin odottaa toisen tarjoavan, miten ensin puhetta alkaa, milloin
vasta asian sanoa, miten lähtöä tehdä, ja kuitenkin ovat nämä säännöt
niin selviä että jo ensi kertaa opetettaessa tuntuu kuin olisi ne jo
kauan sitten tiennyt. Niine perinnäistietoinenne te menette reippaan
varmoina vaikkapa kuninkaan palatsiin. Sillä toki ovat esi-isät satojen
vuosien aikana tienneet oikein opettaa miten jumalan luoman on jumalan
luomaa kohteleminen. Mutta jo hovin etupihoilla saatte kokea, ettette
näistä asioista mitään tiedä. Te hämmennytte ja reippautenne alkaa
arveluttavasti horjua.
Ilmoitukseni, että olin saapunut tulkiksi paroonille, joka ei puhunut
suomea, sai Leppäsen vähän levottomaksi. Hänen vauhdikas reippautensa
aleni huomattavasti ja mies kävi hyvin totiseksi. Ilmeisesti hän ei
ollut odottanut näin juhlallisia toimenpiteitä, vaan oli varustautunut
johonkin aivan toiseen.
Yhä selvemmin aloin huomata, että tässä täytyi olla Leppästen puolella
jokin väärinkäsitys koko kutsun varsinaisesta tarkoituksesta.
Ja niin olikin.
Parooni ilmestyi vihdoin saliin.
Rauhallisen uneliaana, niinkuin hänen tapansa aina oli, hän alkoi
lähestyä meitä.
Hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan yksiväriset, tummanpunaiset.
Kauempaa katsoen niiden lisäksi näkyivät vain harmaantuneet, melkein
valkeat viikset ja valkea tukka, eikä mitään muuta. Mutta lähemmäksi
saatua erottuivat vihertävän ruskeat, raukeat silmät, joita uneliaat
silmäluomet peittivät puoliväliin asti.
-- Mycket angenämt, hän sanoi veltolla nenä-äänellä, tervehtien Leppästä
sormiansa puristuttamalla.
-- Parooni sanoo iloitsevansa tuttavuudesta, minä käänsin Leppäselle
koettaen auttaa häntä entiseen reippauteensa.
Leppänen rykäsi, naurahti epätietoisena ja alkoi hokea:
-- Jo joo, joo, kyllä, kyllä niin...
Ja teki kohta voimakkaan yrityksen koko entisen vauhdikkaan mielialansa
takaisin palauttamiseksi. Istuutuen vapaasti meidän mukanamme hän äkkiä
pääsikin kaikista kahleista. Silmät alkoivat viekkaasti hymyillä,
ruumis runnahti jäykistyksestään, ja tavoitellen ystävällisintä
sovinnollisuutta vastaukseksi paroonin odottamattomaan ilon ilmaisuun
heidän juuri alkaneen tuttavuutensa johdosta hän sanoi sydämen täydellä
antaumuksella:
-- Lentoa se tekee!
Mutta parooni ei pannut tähän jokaiselle tunnetun säävaihteen
kertomiseen mitään huomiota, vaan alkoi suoraa päätä puhua "asiasta".
Leppäseen katsomatta, minuun kääntyneenä, hän saneli yhteen menoon
melkein kaiken sanottavansa, joka oli minulle suurimmaksi osaksi jo
tuttu puhelustani paroonittaren kanssa.
Paroonin vielä puhuessa huomasin kuinka Leppänen jälleen suoristihe
tuolillaan, kuinka hän jäykistyi, kävi totiseksi, ja kuinka uudestaan
hieno hiostuma kohosi hänen otsalleen.
Olin aivan varma ettei Leppänen ymmärrä sanaakaan mitä parooni puhuu.
Mutta Leppänen olisi jäykistynyt, vaikka parooni olisi muitta mutkitta
sanonut antavansa tyttärensä hänen pojalleen ja vaikka Leppänen olisi
ymmärtänyt joka sanan paroonin puheesta. Sillä tällä hetkellä Leppänen
vähät välitti kaikesta siitä mitä parooni saattoi puhua tai olla
puhumatta. Häntä kangistutti sanomattomasti vain se tosiasia, että
parooni ei ollut yhtynyt säästä puhumaan.
Tietysti Leppänen olisi kyllä yhtä mielellään saattanut sanoa puheen
alkajaisiksi jotain muutakin, jos vain olisi keksinyt toisen yhtä
varman yksimielisyyden-pohjan heidän kahden välille. Mutta hän ei
keksinyt, ja silloin _täytyy_ turvautua säähän, joka on aina varma
yhdysside umpivieraidenkin ja tuntemattomien välillä. Mutta alkaa
puheensa "asialla", ensin osottamatta pitävänsä sovinnollisuutta
kaikkia "asioita" tärkeämpänä, se on ainakin yhtä kömpelö virhe kuin
tervehtimisen laiminlyönti. Semmoiset olivat maalla tavat ainakin minun
lapsuudessani ja Leppäsestä minä nyt näin, että ne olivat siellä samat
yhä edelleenkin.
Mutta parooni ei tietysti aavistanutkaan loukanneensa, vieläpä syvästi
loukanneensa Leppästä. Hän päinvastoin piti parhaana viivyttelemättä
iskeä ikävään ja arkaan asiaan; sittepähän näkee voiko olla kysymystä
mistään sovinnollisuudesta heidän välillänsä. Mitä suoremmin ja
välittömämmin hän kävi asian sisimpään ytimeen, sitä rehellisempi hän
tunsi olevansa. Ja pakko puhua ennen asiaa jostakin semmoisesta kuin
"säästä" olisi tuntunut hänestä suorastaan teeskentelyltä, -- tuskinpa
hän olisi saanut sellaisia etulauseita suustansakaan ilman nolointa ja
onnettominta irvistystä. Sillä parooni oli todella sydänjuuriaan myöten
rehellinen mies, jonka vertaisia ani harvassa tapaa.
En tiedä kuitenkaan olisiko hän, jos olisi tulkitta haastanut suoraan
Leppäselle, sentään purkautunut niin intohimoisiin ja säälimättömiin
sanoihin kuin nyt, jolloin hän tiesi niiden käyvän vielä minun seulani
lävitse. Luottaen siihen, että minä kyllä tulen "valitsemaan sanoja",
hän antautui hillittömän vapaasti ikäänkuin vain minulle selittämään
tuon rakkaussuhteen ääretöntä typeryyttä ja sen toteuttamisen
täydellistä mahdottomuutta.
Kaikki jättäytyi näin minun varaani.
Jo paroonin ensi sanoista minä aloin miettiä miten ja myöskin mitä
tulen Leppäselle puhumaan.
Tehtäväkseni siis tuli keksiä sopiva, vähimmin loukkaava muoto niille
ytimekkäille lauseille, joilla parooni todisteli avioliiton olevan
noiden nuorten välillä mahdottoman. Ensiksikin, hän sanoi, Jöije ei ole
kasvatettu karjakon tehtäviä silmällä pitäen. Jos herra ylioppilas,
kuten kuulostaa, ei ole halukas lukuja jatkamaan, vaan aikoo jäädä
isänsä maatilaa hoitamaan, niin -- olipa tila kuinka hyvässä kunnossa
tahansa -- se vaatii emännäksi käytännöllisen ja säästeliään ihmisen,
eikä Jöijen tapaista, jolla ei ole kaukaisintakaan aavistusta mistään
sellaisesta. Hänen tapaisensa olento vaatii menestyäkseen
kaupunkilaista sivistyselämää ympärilleen, taidenautintoja, alituista
seurustelua ... eikä istumista suuressa pohjalaisessa tuvassa, jota
yksi ainoa kattolamppu valaisee. Sanokaa Leppäselle että hänen
velvollisuutensa on pelastaa poika siitä kauheasta onnettomuudesta,
minkä heidän yhtymisensä aivan varmaan tuottaisi myöskin tälle pojalle.
Sanokaa, että Jöije ei ole niitä tyttöjä, jotka voivat nöyrästi
kohtaloonsa alistua. -- Toiseksi -- ja parooni meni mielenliikutuksesta
aivan sinipunervaksi -- tässä varmaankin lasketaan, että maalainen tupa
voitaisiin vähitellen muuttaa herrashovin asunnoksi niillä varoilla,
jotka kerran _minulta_ jäävät? Sanokaa hänelle, että tämä on
perinpohjainen erehdys. Niin, neiti Kahila, Jöijen ainoa pelastus on
joutua rikkaisiin naimisiin, joka on takaava hänelle mahdollisuuden
jatkaa totuttua elämäntapaa aineellisista huolista kokonaan vapaana. Te
tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Mutta selittäkää se nyt myöskin
tuolle. -- Kolmanneksi, koska varma onnettomuus uhkaa yhtä paljon hänen
poikaansa kuin minun tytärtäni, ja koska minä puolestani olen jo tehnyt
kaiken mitä suinkin voi ajatella häivyttääkseni tyttärestäni nuo
typerät tunteet -- voittehan kertoa ulkomaanmatkastamme -- niin
ehdotan, että nyt pojan isä puolestaan tekisi jotain onnettomuuden
torjumiseksi, ja uskallan esittää mietittäväksi, eikö olisi sopivinta
toimittaa poika pois tältä paikkakunnalta, jonnekin pohjoisemmaksi, ja
koettaa tutustuttaa toisiin neitosiin, emäntä- ja karjakkokoulun
käyneisiin. No, no, ettehän näitä viimeisiä tarvitse sanoa, sanokaa
vain, että veisi pois. Ymmärrättehän: se on mahdotonta! se on typerää!
se on suurinta idiotismia! No sanokaa, sanokaa.
Parooni alkoi käydä edestakaisin, puhallellen ja nenäliinoin pyyhkien
kuumentuneita kasvojansa.
Mistä löytäisinkään sopivan vertauksen, joka edes sinne päinkin kuvaisi
sitä täydellistä epäsointua, minkä tulkintani vaikutti Leppäseen!
Vertaisinko tilannettamme pianoon, jonka kaikki kielet ovat päästetyt
vireistään ja jolla kuitenkin soitetaan akordeja? Minä puhuin ja minun
omia korviani viilsi se mitä sanoin. Leppänen kuunteli ja hänen
kasvonsa jäykistyivät vähitellen omituiseen tuskan irvistykseen, silmät
pienenivät pienemistään loistaen valoa vastaan epämääräisesti ja
tylsästi. Ellen erehdy, häntä melkein nukutti. Ja minä vain jauhoin ja
jauhoin. Olin vasta toisessa pykälässä asti ja mietin ylimenoa
kolmanteen eli ehdotukseen, että poika vietäisiin pois koko
kaupungista.
Ennenkun vielä siihen pääsin, huomasin että Leppänen alkaa suuttua. Hän
riuhtasihe äkkiä irti mielensä painostuksesta, ojentui terävästi,
käpristi jalat tuolin alle ikäänkuin olisi vain odottanut milloin minä
lopetan jaarittelemasta ja hän pääsee nousemaan.
Koetin viivyttää kolmatta pykälää ja lievensin sanojani niin kuin vain
taisin. Sillä minä tiedän mitä talonpojan suuttuminen tämmöisissä
hänelle oudoissa olosuhteissa merkitsee. Siinä voi olla leikki kaukana.
Ensimäisestä sopimattomasta sanastaan näin hienossa ympäristössä hän
itse jo luulee menettäneensä koko pelin, ja kun se on kerran menetetty,
ei hän enää välitä mistään, vaan antautuu valtoinaan mielensä kuohua
purkamaan.
-- Parooni ajattelee, minä sanoin, että asia voisi teidänkin pojallenne
koitua mitä suurimmaksi onnettomuudeksi.... Mutta sitä minun ei olisi
pitänyt sanoa, sillä Leppäsen silmät alkoivat arveluttavasti räpytellä,
ja voimatta enää hillitä itseään hän nousi -- seikka joka maalaisten
käsitysten mukaan on perin tavaton. Sillä nousta lähteäkseen ennenkun
kahvia on tarjottu merkitsee jokseenkin samaa kuin alkeellisimpienkin
käyttäymissääntöjen rikkomista, jonka tehtyään melkein voi ruveta
vaikka kiroilemaan tai huonekaluja rikki paiskelemaan. Minä odotinkin
joka hetki Leppäsen suusta lähtevän jotain sellaista kuin: "saatanaakos
minua tänne narrasit!" Sillä hänen huulensa alkoivat vavista ja hän
ilmeisesti haki sanoja.
En uskaltanut jatkaa. Minä vaikenin.
Parooni kysyi, olenko tulkinnut kaiken.
Mutta ennenkun vastasin, sanoi Leppänen murahdellen:
-- Mikäs siinä muu auttaa, viedään poika pois koko kylästä.
Ihastuneena sanoin paroonille, että ennenkun olin ehtinyt vielä
tulkitakaan, Leppänen jo itse ehdottaa, että poika toimitetaan pois.
Johon parooni hämmästyneenä sanoi, ettei ollut odottanut sellaista
talonpoikaiselta ihmiseltä. Ollenkaan huomaamatta Leppäsen mielentilaa
parooni meni hyvillään häntä kättelemään. Rupesipa sopertamaan
suomeakin.
Mutta Leppänen otti puolestaan tämän kättelemisen hyvästin sanomiseksi,
eli -- taaskin maalaisten käsitysten mukaan -- kuulumattomaksi
ylimielisyyden ja hävyttömyyden osotukseksi. Sillä hyvästit täytyy
lähtijän sanoa ensin, muuten on asema kuin ulospotkitun.
Minä näin selvän ivanhymyn Leppäsen suupielissä, ja samassa muuttui
hänen käytöksensä jyrkästi. Hän ojensi auliisti kätensä paroonille ja
alkoi monilla syvillä kumarruksilla vakuutella kunnioitustansa "herra
paroonille", jopa "korkeasti kunnioitetulle herra paroonille".
Parooni mielistyi yhä enemmän, taputteli Leppästä olalle, ja minä
kuulin hänen kauhean suomensa sekaantuvan Leppäsen lakkaamattomiin
mairitteluihin. Ja mitä enemmän parooni mielistyi sitä nöyremmin
Leppänen kumarteli. Kuulinpa hänen sanovan paroonin puheitten sekaan:
"Kas sitä poikaa! Että se kehtaakin niin ylhäisiä! Hunsvotti!" -- Ja
niine kumarruksineen vetäytyi hän yhä lähemmäksi ovea, kunnes livahti
eteiseen, kapasi lakkinsa ja palttoonsa ja yhä laverrellen ja
kumarrellen hävisi.
Hykerrellen käsiään parooni lähestyi Leppäsen lähdettyä minua ja sanoi:
Kovin miellyttävä mies, mainio mies! hm? -- Teki kierroksen ympäri
salia, saapui taas eteeni ja sanoi: Olisi ehkä pitänyt tarjota hänelle
matkarahat. Hm?
Minä en sanonut luulevani, että Leppänen olisi ottanut vastaan.
Parooni punnitsi vähän aikaa asiaa, oudostellen arveluani, ja ehdotti
sitten, että hän ostaisi Leppäselle jonkun sopivan maanviljelyskoneen.
Hm?
Kun minä siihenkin pudistin päätäni, jätti parooni koko asian, ja sanoi
tehden lähtöä salista kiitettyään minua sydämellisesti:
-- Nyt on Jöije asianomaisesti hoidettava, kaikki muu on selvä. Ja minä
en tiedä mihin parempiin käsiin voisin uskoa tämän tehtävän kuin
teidän, neiti Kahila. Te tunnette hänet ja hänellä on teihin rajaton
luottamus. Te myös rakastatte häntä, minä tiedän sen ... (Paroonin ääni
värähti ja hänen silmänsä kostuivat.) Ymmärtäen mistä onnettomuudesta
teidän on hänet pelastaminen menetelkää varovaisesti, viisaasti...
Lupauksen merkiksi ojensin käteni paroonille. Hän oli liian liikutettu
voidakseen muulla kuin kädenpuristuksella kiittää minua lupauksestani.
Ja hienostaan rykien ja silmiänsä nenäliinalla kuivaten hän poistui.
Jöije raukka! Kuka sinun "sulhasesi" lieneekään, tähän asti ovat vain
_sinun_ vanhempasi olleet liittoanne vastaan, mutta tästä lähin ovat
_hänenkin_ vanhempansa teitä vastaan, ja vielä ehdottomammin, tuhat
kertaa päättävämmin!
Sillä jos talonpoika menettää hetken kiivastuksesta tasapainonsa,
purkautuu kiroilemaan tai vihansa ilmaisemiseksi vaikkapa pirstoo
tuolin tai parikin, niin semmoisen tapauksen jälkeen voi vielä ajatella
hänen puoleltaan jonkun ajan kuluttua seuraavia anteeksipyyntöjä ja
välit vihamiehen kanssa saattavat eheytyä. Mutta kun hän rupeaa herran
edessä tyhmää ja nöyrää näyttelemään, silloin on kaikki lopussa.
Esirippu on ikuiseksi laskeutunut hänen ja hänen vihamiehensä väliin.
"MORSIAN".
Jöije parka! Aavistinhan minä mitä melua sinun rakkausjuttusi oli
täytynyt nostaa, ymmärsin täydellisesti miten tuo "maailman osanotto"
puolestaan oli ankarana painajaisena vanhempiesi ajatuksissa ja miten
se sitoi heidät kerran omaksumaansa kantaan saattaen peruuttamattomiksi
heidän päätöksensä.
Mutta vähän oli tämä kaikki sen rinnalla, että nyt myöskin vanha
kotiopettajasi oli liittoutunut sinua vastaan!
Vanhempasi ja maailma olivat suoraan sinua vastaan, mutta entinen
opettajasi, johon sinulla oli rajaton luottamus, oli päättänyt
menetellä niin, ettet lainkaan huomaa hänen aikomuksiansa. Hän aikoi
antaa sinun olla siinä luottamuksessa, että hän muka oli ainoa, koko
maailmassa ainoa, joka oli sinun puolellasi, ja sitten, vähitellen,
käärmeen viisautta ja kyyhkyn lempeyttä käyttäen, johtaa sinut tästäkin
ajatusten ja tunteiden sotkelmasta niinkuin oli johtanut sinua ennen
lapsena erhetysten pauloista. Sinua uhkasi siis tuhat kertaa suurempi
vaara kuin kaikki vanhempiesi ja maailman vastustukset yhteensä.
Näin minä todella ajattelin, ja olin ylpeä luottamustehtävästä, joka
oli minulle annettu. Älköönkä minua syytettäkö nytkään mistään
suomalaisuuden tai talonpoikaisuuden halveksimisesta. Minä vain tunsin
sydämessäni, että tämä oli Jöijeni puolelta suurta eksymystä, että hän
oli valmistamassa itselleen mitä suurinta kärsimystä ja pettymystä.
Sitä ajatusta en voinut kestää. Jöije oli minulle enemmän kuin oma
lapsi.
Muistan Jöijeäni hänen viidenneltä ikävuodeltaan asti. Olenhan parikin
kertaa hänelle omakätisesti lapsenkylpyjä antanut, mikä tapahtui
hoitajattaren auttamiseksi ja silloin paroonittaren suureksi huviksi
tämän omassa huoneessa. Muistan elävästi miten hänet riisuin, miten hän
sitten, juuri ammeeseen istutettuna, keltaiset kiharat vielä
kastumattomina, alkoi pienillä kätösillään iloisesti läiskytellä
vedenpintaa, kuinka hän nauroi kohti kurkkua, kun vettä roiskahteli
meidän päällemme ja yltympäri permantoa, äidin hennomatta estää hänen
iloansa, vaikka kalliit huonekalut kastuivat ja ehkä tärveltyivätkin.
Tosin Jöije sai kyllä myöhemmälläkin ijällä tehdä melkein mitä ikinä
tahtoi. Luullakseni hän sai nauttia kotiopetustakin yksinomaan
senvuoksi, ettei häntä hennottu panna koulun pakonalaisuuteen, vaikka
syyksi silloin mainittiin, että hän muka koulussa joutui seurustelemaan
"kenen kanssa tahansa". Kotiopetus ei ollut suinkaan helppoa. Jöijeä
oli aivan mahdoton saada lukemaan mitään mikä ei kiinnittänyt hänen
mieltänsä. Hän ei ruvennut yrittämäänkään. Herttaisella naurullaan vain
käänsi kaiken leikiksi, joten ei suuttumisestakaan tahtonut mitään
tulla. Ja sitä paitsi tämän pahan vian korvasi monenkertaisesti hänen
hämmästyttävä älynsä ja tavaton muistinsa kaikessa siinä opittavassa,
mihin hänen mielensä kiintyi. Niille kasvattajille, jotka suosittelevat
pakotonta ja rangaistuksetonta menettelyä ja perustavat opetuksen
pelkkään oppilaan mielenkiinnon herätykseen, on tämä minun Jöijeni
kylläkin loistava esimerkki: hänet olisi todella voinut johtaa pelkän
"oman mielenkiinnon" voimalla mielevyyden ylimmille huipuille, jos vain
kasvattajassa itsessään riitti mielevyyttä.
Menettelytapa oli muuten vanhempien antaman ohjeen mukainen. He
puolestaan halusivat pakotonta ja rangaistuksetonta kasvatusta -- ei
minkään teorian perustuksella, vaan jonkinlaisesta ylimyksellisestä
vaistosta. Opettaja sai sitten suoriutua miten paraiten osasi. Ja
minulla muodostui asia kohta teorian pohjalle (jota ehkä saan toisten
tarkemmin selostaa). Mutta mihin hirmuiseen epäjohdonmukaisuuteen me
olimmekaan kaikki kasvattajat nyt tekemässä itsemme syypääksi! Tyttö
oli saanut "tehdä mitä tahtoo" ja kaikki oli perustettu hänen omalle
mielenkiinnollensa, mutta nyt, kun hän ikänsä puolesta todella alkoi
olla oikeutettu tekemään mitä tahtoi, ja kun hänessä oli herännyt hänen
elämänsä ehkä suurin mielenkiinto, nyt me olimme nousemassa häntä
vastaan väkivalloin, pakoin, viekkauksin, petoksin! Mitä kaikkea
ihminen onkaan valmis tekemään torjuakseen onnettomuutta sen tieltä,
jota rakastaa!
Näiden ristiriitaisten tunteiden vallassa minä menin paroonittaren
puolelle, kertoakseni mitä salissa oli puhuttu, ja hänelle minä vielä
varmemmin vannoin tulevani tekemään kaiken voitavani Jöijen
pelastamiseksi.
Paroonittarelle hyvästit sanottuani minä ennen talosta lähtöä tahdoin
vielä pitkästä aikaa nähdä tuttuja huoneita, jotka olivat monen vuoden
kuluessa olleet minunkin kotinani. Kiersin keittiön kautta, toivoen
tapaavani vanhan ystäväni "köksän". Mutta talossa olikin jo toiset
palvelijat, jotka vierastellen katselivat minun tunkeutumistani
luvattomille alueille.
Sen sijaan tapasin Jöijen.
Hän tulla tupsahti omasta huoneestaan, ja rientäen jälkeeni tavotti
minut välikäytävässä.
-- Älä usko sanaakaan kaikesta mitä mamma on puhunut, hän kiirehti
sanomaan ennenkuin oli vielä ehtinyt luoksenikaan.
Sitten vasta, itsekin naurahtaen, sanoi hyvän päivän, ja kietaisten
kätensä kaulaani puristui minua vastaan.
Hän oli viime näkemämme jälkeen ehtinyt kasvaa solakaksi neidoksi, joka
saattoi kaiketi vain vanhaan kotiopettajaansa suhtautua entiseen
lapselliseen tapaan. Johan olin saanut kuulla miten "fiirattu" hän oli,
vieläpä muutamalta taholta miten arveluttavan vapaa ellei suorastaan
kevytmielinen hän oli käytökseltään.
Nyt kohdatessa me varmaan molemmat tunsimme kuinka paljon uutta ja
outoa oli välillemme tullut viime näkemästämme asti.
Kun kaksi sydäntä puristuu lähetyksin niin että niiden tykinnät
kuulevat toisensa, tapahtuu usein, että mielestä unohtuu kaikki
kieräilemisen aikeet, ja sielut, ikäänkuin löytäen toisensa, yhtyvät
totuuden ja vilpittömyyden hengessä. Silloin on mahdoton välttää
puhumasta juuri siitä mikä tuntuu tuona hetkenä. Niin minäkin unohdin
kaiken sen valtioviisauden, jolla olin vahvasti varustaunut. Sanoin --
aivan kuin vain jatkoksi siihen mitä olimme yhteisesti jo tunteneet:
-- Ja olet onnellinen?
Jöije katsahti minuun riemastuneesti, ja sanoi kohta:
-- Kuinka en todella tullut ajatelleeksi sinua, rakas, rakas Hilja!
Sinä juuri oletkin ainoa, joka voit minua auttaa. -- Ja kapsahti taas
kaulaani kuin turvaa hakien.
Olin siis ilman mitään varsinaista petosta saavuttanut suunnitelmani
ensimäisen ehdon: Jöije oli varma, että minä olin tässä hänen
hengenasiassaan kokonaan hänen puolellaan.
Hän leperteli:
-- Olenko onnellinen, sinä kysyt. Se sana ei riitä, rakas Hilja. Minä
olen enemmän kuin onnellinen. Minä -- minä elän. Mutta te muut ette
kukaan tiedä mitä eläminen onkaan, sinäkin rakas Hilja, sinäkään et
oikeastaan tiedä mitä on -- _elää_.
Tässä minut tapasi niin voimakas säälin tunne häntä kohtaan, että
hillitessäni itkuun purskahtamista kaulani jänteet alkoivat kuristaa
minua ja minun täytyi kätkeä häneltä kasvoni uudestaan puristumalla
häneen. Raukka, raukka Jöijeni, hän on "enemmän kuin onnellinen" ja
mahdottomuuden muurit kaatuvat kohta joka suunnalta hänen päällensä ja
musertavat hänet!
Varmaan hän tunsi minun tutisevan liikutuksesta, koska työnsi minut
poispäin itsestään, nähdäkseen kasvoihini, ja sanoi:
-- Ah, Hilja rakas, asia ei ole yhtään niin kuin he ovat sinulle
kertoneet: _Me emme ole edes kihloissa_.
Minä hämmästyin.
-- Ettekö kihloissa?
-- Emme. Ja kuitenkin paljon enemmän kuin kihloissa.
Jöije rupesi nauramaan minun ällistykselleni.
-- Mutta minä tulen oikein luoksesi puhumaan näistä asioista. Missä
sinä asut?
Minä sanoin, kenen luona olin kotiopettajattarena.
-- Uh, semmoiset fennomaanit, hän huudahti. Mutta sinulla on tietysti
eri huone. Tulen illemmalla sinua hakemaan, sinun täytyy nähdä hänet.
Kuinka hauskaa!
Ja hyppi ilosta vielä aivan tyttömäisesti.
Hänellä olikin tukka vielä palmikolla, niinkuin minun aikoinani. Samat
olivat myöskin hänen vallattomat ohimo- ja niskakiharansa. Mutta hän
oli myöskin kokonaan toinen. Ennen oli huomio kiintynyt etupäässä vain
kauniisti kaartuviin, tukan vaaleuden suhteen verrattain tummiin
silmäkulmiin, lievästi kyömyyn, lyhyenlaiseen nenään ja hauskasti
avonaiseen suuhun, jonka loistavista hammasriveistä nauru aina niin
raikuvasti kajahteli. Mutta nyt oli kasvoissa uutta jokin ihmeellinen
eloisuus. Ulkonainen kauneus jäi syrjä-asiaksi ja huomio kiintyi
kokonaan ja yksistään silmiin, joiden satumainen henkevyys ikäänkuin
loi joka hetki uuden kuvan hänestä. En ole ennen enkä jälkeenpäin
koskaan nähnyt ihmislasta, jolla sielu olisi kohonnut niin katseeseen
ja silmistä niin puhunut, kuin nyt Jöijellä.
Ja tämäkö sokaiseva kaunotar oli valinnut ihailijoistaan parhaana --
suomalaisen talonpoikaisylioppilaan! Asia alkoi käydä minulle yhä
suuremmaksi arvoitukseksi.
Jöije tuli todellakin luokseni, mutta vasta siihen aikaan kun kadulla
sytyteltiin lyhtyjä ja kauppapuotien ikkunat toinen toisensa jälkeen
valaistuivat.
Ilma pysyi yhä suojaisena. Kaduilla ajeltiin rumassa lumisohjussa. Lumi
teki sulamista myöskin katoilla ja vettä läiskähteli katukäytäville ja
minne sattui vasten laseja, milloin vaieten kun tuuli lennätti räiskeen
ulommas, milloin taas suurella räminällä osuen juuri ikkunani pellille.
Se oli sitä meidän kaupunkilaista huhtikuutamme, yksitoikkoista ja
alakuloista.
Mutta kun Jöije astui huoneeseeni, niin kaikki valkeni, ja minä
uudestaan koin saman tunteen kuin äsken ensikerran hänet nähdessäni:
hänestä levisi ihmeellistä iloa ja onnea minullekin; jokainen sana tai
oikeastaan jo pelkkä äänikin antoi elämänhalun lisäystä ja sai
reippaalle tuulelle. Niinpä sekin mikä äsken alakuloisesti rämisi
ikkunalaudalla, oli nyt Jöijen tultua valoisan, eloisan kevään ennettä.
Kohta kohta jäät vapautuvat, helähti rinnassani.
En voinut olla sanomatta:
-- Jöije kulta, alan todellakin uskoa, että sinä olet onnellinen.
-- No nyt mennään, nyt mennään, hän sanoi ja aikoi noutaa minulle
päällysnutun.
-- Minne? minä ihmettelin. Mutta Jöije rupesi nauramaan:
-- No Marttia katsomaan, sitä vartenhan minä tulinkin.
-- Vai Martti hänen nimensä on?
-- Herranen aika, etkö sinä todellakaan tiedä vielä mitään! -- hän
huudahti ja istui nojatuoliin. -- Sinä sanot minua onnelliseksi, mutta
vähällä olin jo tulla onnettomaksi. Ajatteleppas, tähän asti ovat vain
minun vanhempani olleet meitä vastaan, mutta nyt Martti kertoo ihmeitä.
Hän on juuri tavannut isänsä, niin, niin, näithän ukon meillä, ja hän
oli Martille sanonut että "sen miehen tyttöä et sinä tuo meidän
taloomme, et vaikka itkisit!" Olipa vielä vaatinut Marttia pois koko
Helsingistä.
Jöije mietti vähän aikaa, tarkasteli hymyillen sormiensa päitä,
katsahti sitten kulmiensa alta minuun ja purskahti raikuvaan nauruun:
-- Voi, älä Hilja hyvä käy noin totiseksi, sinulla on aina vaan
kyyneleet silmissä! Leikkiähän minä vaan puhuin, _eivät he voi meille
mitään_.
Ja sitten hän lisäsi vähän totisempana:
-- Tietysti, onhan kyllä paha, että pappa ja mamma siellä suotta
vihoittelevat, mutta se on heidän asiansa. Meille he eivät missään
tapauksessa voi mitään, eivät minun vanhempani eivätkä hänen, sillä
meitä ei voi kukaan erottaa toisistamme.
Tähän minä huomautin, ettei Jöije äsken myöntänyt olevansa kihloissa.
Kuinka silloin saattoi kuitenkin olla erottamaton?
Nyt Jöije tuli oikein intoihinsa.
-- Älä sinä ollenkaan luule, hän sanoi, -- että meidän välimme on sitä
tavallista ihastumista ja kihlautumista, ei ollenkaan. Me olemme
kihloissa vain heidän tähtensä, sillä muuten emme saisi ollenkaan olla
yhdessä. Mutta me kaksi olemme ihankuin yksi, tiedätkös. Yksin emme ole
kumpainenkaan yhtään mitään, mutta yhdessä olemme. Se on semmoista
elämää ja onnea, josta ei ole kellään aavistustakaan. Ei sinullakaan,
Hilja, sillä sinäkin olet yksin.
Minä koetin nyt varovasti panna hävittämissuunnitelmaani vireille.
Sanoin nähneeni eläessäni paljon nuoria, usein saattaneeni seurata
heidän sielullista kehitystään myöskin "rakastumiskautena", ja aina
tehneeni sen havainnon, että nuoret ensi kerran rakastuessaan pitävät
tunne-elämänsä heräämistä uutuutena, joka tapahtuu ensi kerran
maailmassa.
Mutta Jöijeen tämä todistukseni ei vaikuttanut mitään.
-- Ei, hän sanoi, minä näen, että sinun pitää saada tietää kaikki
alusta asti.
Ja Jöije alkoi kertoa.
Me istuimme kohta melkein pimeässä. Ainoa valaistus tuli vastapäisten
makasiinien lampuista, raitiovaunujen sähkökipunoista ja eräästä
katulyhdystä, jonka tuulessa lepattava tuike piirsi seinälle väräjävän
ruutukuvan. Mutta se hahmotti minulle myöskin Jöijen piirteet ja
kiilteli usein hänen elävissä silmissään, jotka pimeästä huolimatta
uteliaina koettivat minun katseestani nähdä hänen sanojensa vaikutusta
minuun.
Muistan kertomuksesta melkein jok'ainoan sanan ja seuraavassa
esityksessäni koetankin säilyttää hänen omia lausekäänteitään,
ainoastaan paikka paikoin lisäten sellaista, mitä hänen ei tarvinnut
erikseen kertoa minunkaltaiselle heidän perheolojensa läheiselle
tuntijalle.
Mutta tämä kertomus esiintyy tässä muulla tavalla täydennettynä.
Monesti minä näet jälestäpäin, kun jo olin päättänyt kirjoittaa kirjan
Jöijestä, kaivelin tätä samaa heidän ensimäisen kohtaamisensa tapausta,
koettaen saada hänet tarkemmin ja yhä tarkemmin kertomaan mitä hän
siitä muisti. Ja usein sainkin tietää jotain lisäksi. Vaikka Jöije aina
vähän nauroi kirjallisille puuhilleni eikä niihin uskonut, antautui hän
sentään tässä niinkuin monissa muissakin kohdin selityksiin ja
oikaisuihin, jopa usein täydentäviin kuvauksiin, jotka suuresti
edistivät asiaani.
Mutta palaan puolipimeään huoneeseeni, jossa lyhdyn tuike värjöttää
seinällä ja nuori tyttömäinen Jöije ensimäisen kerran kertoo minulle
kertomustaan.