Oi, kunpa olisinkin kaunokirjailija!
Silloin kuvaisin varmaankin myrskyn lähestymistä. Kuinka ensin muka
pellit huoneessani vingahtivat. Kuinka uutimet vuoroin pullistuivat ja
vuoroin painautuivat ruutuja vastaan. Kuinka minä kuulin ulkoa oudon,
yhä kasvavan viuhunan, riensin ikkunalle ja näin alas neljännestä
kerroksesta miten syyslehdet olivat lähteneet vinhaan juoksuun pitkin
katua ja niiden mukana pienet oksat ja ihmiset kyyristyneinä,
sateenvarjot pullistuksissa.
Tämän kaiken tekisin vain saadakseni lukijaan oikean tunnelman siitä
sanomattomasta, yhä kasvavasta tohinasta, minkä Hjördis-neidin
rakkaustarina kohta alussa sai aikaan ei ainoastaan hänen lähimmissä
omaisissaan vaan koko suvussa, sitten laajoissa tuttavapiireissä ja
vihdoin koko kaupunkiyhteiskunnan kermakerroksissa.
Ja romaanilla olisi ollut arvokas alkunsa.
Mutta minä olisin myös alkanut kirjani heti kieräilevällä
epätotuudella. Sillä sää oli päinvastoin aivan tyyni ja päivä oli mitä
rauhallisin, leuto talvipäivä silloin kun tässä alempana kerrottavat
tapaukset saivat ainakin minuun nähden alkunsa. Tosin olen jälkeenpäin
saanut tietää, että ihmiset olivat silloin jo täysin perillä tuosta
rakkaustarinasta ja että sen johdosta noussutta hälinää olisi hyvinkin
voinut verrata myrskyyn. Mutta _minä_ ainakaan en tiennyt asiasta vielä
mitään silloin kun "romaanin" todellinen alku minuun nähden tapahtui.
Istuin vain ommellen huoneessani, kun postimies toi minulle ruotsiksi
kirjoitetun kirjelapun. Se oli mainitun Hjördis-neidin äidiltä,
paroonitar B:ltä, jonka kodissa olin toiminut kotiopettajattarena.
Minua pyydettiin heille tulkiksi eräiden ruotsia taitamattomien
suomalaisten kanssa pidettävään keskusteluun, jonka sisällyksestä rouva
huolestuneena kirjoitti saattavansa lähemmin ilmoittaa vain suurimpana
salaisuutena jollekin heidän perheensä taatuista vanhoista ystävistä ja
senvuoksi kääntyvänsä minun puoleeni. "Kom genast efter norrtåget eller
senast kl. 2" ["tulkaa heti pohjoisjunan saavuttua eli viimeistään
kello 2"], oli kirjeessä lopuksi, kuin jonkinlaisena hätähuutona.
Parooni B:n perhe oli ummikko ruotsalainen kieleltään, vaikka
syntyperältään suomenmaalainen, niinkuin he itse aina sanoivat. Olihan
lasten kotikasvatuksessa kylläkin ollut puhetta myöskin suomen kielen
opettamisesta, mutta tämä aine oli jäänyt sivuaineeksi -- en itsekään
oikein tiedä siihen syytä. Vihdoin se hivui kokonaan pois muiden
aineiden tieltä, vaikka tämän varsinaisen äidinkieleni opettamiseen
olisin kyllä ollut ehkä pätevämpi kuin minkään muun aineen.
Määrätyllä kellonlyönnillä olin perillä.
He asuivat muutaman ylimyksellisesti syrjäisen kaupunginosan komeassa
uutisrakennuksessa, sen toisessa kerrassa, suurten matalalta alkavien
ikkunain ääressä, parkettipermannoilla, palmujen alla, vanhojen
perinnäishuonekalujen ja valkeain taideveistosten keskellä. Omituinen
vanhan ja uusimman uuden sekoitus täydellisessä keskinäisessä
sopusoinnussa!
Lähestyessäni heidän asuntoansa huomasin katuoven edessä ajurin, joka
kämmenet vastakkain hihoihin kätkettyinä torkkui kuskipukillaan. Hänen
vieressään oli puinen punainen matkalaatikko ja takaistuimella näkyi
kaksi myttyä.
-- Pohjoisjunaltako? minä kysyin häneltä.
Hän raotti unisia silmiänsä ja nyökäytti päätään.
Nyt olen myöhästynyt, ajattelin. Mutta tultuani alakerran
porraseteiseen näin siellä tanakan maalaispariskunnan, jonka
pohjoisjuna oli ilmeisesti juuri vastikään pääkaupunkiin lennättänyt
eksyttääkseen ja typertääkseen heidät kaikesta huimaavasta
silmäinvilinästä, vihellyksistä ja rautapyöräin pauhusta äkkiä tähän
koleaan, haudanhiljaiseen porrastemppeliin, jossa kuitenkin jokainen
korkojen kopahdus tuhatkertaisesti kajahteli ja puheääntänsä piti
oudosti hillitä. Vaimolta oli musta silkkihuivi luisunut niskaan tai
oli hän hiestymisen vuoksi itse sen laskenut. Mies kuivaili lakitta
päin ohimoitaan.
En epäillyt, että nämä olivat juuri noita tulkittavia suomalaisia.
Uteliaisuuteni heräsi. Kunnioittavasti tervehtien he kääntyivät minua
kohti, joten heiltä keskeytyi ovinimien tavaileminen. Selville tuli,
että he olivat jo usean kerran käyneet ylimmästä kerrasta alimpaan
oikeata ovea löytämättä. Mutta nyt kuultuaan minun suomeni, vieläpä
että olin tulossa saman herrasväen luo, he turvautuivat minuun
sellaisella lempeydellä ja kiitollisuudella, että olin heistä melkein
pääsemättömissä. Minun olisi kai ollut odottaminen kunnes he kantavat
matkalaatikkonsa ja myttynsä ylös ja sitten astuminen heidän ja näiden
tavarain mukana paroonittaren hienoon huoneistoon. Ihminen ei pelkää
mitään niin kuin osanottoa sellaiseen kulkueeseen, joka mahdollisesti
voi joutua naurunalaiseksi. Neuvoteltuamme sovittiinkin niin, että he
ensin tilaavat huoneen läheisestä matkailijakodista ja sinne tavaransa
jätettyään vasta palaavat uudelleen tänne määräpaikkaan, jossa
soittavat ovikelloa painamalla tuollaista nappulaa.
Olinpa todella hyvilläni heistä päästyäni, sillä istutellessani heitä
ajurinrekeen hurahtivat komeat vaunut portaiden eteen ja hienon hieno
Kr:n herrasväki meni nopeasti ohitsemme ovelle. Ei ollut
epäilemistäkään, että herrasväen vierailukäynti tarkoitti juuri
paroonitar B:tä. Kaunis yhteentörmäys, jos olisimme kaikki yhtaikaa
sattuneet sisäovelle! Mikä onni, että olin älynnyt toimittaa maalaiset
hotelliin ja siten myöhästyttää heidän näyttämölle ilmestymisensä!
Yläkertaan noustuani näin kuitenkin, että palvelustyttö oli --
teeskennelty viattomuuden ilme kasvoillaan -- päästämässä vierailijoita
ulos, ilmoitellen paroonin ja paroonittaren muka ajaneen kaupungille.
Moista menettelyä olisin vähimmin odottanut erikoisesti juuri Kr:n
herrasväkeä kohtaan, koska perheiden kesken oli jo kauan sitten ollut
tekeillä sukulaistumisen suunnitelmia: oli sovittu asia, vaikkapa vain
sanattomastikin, -- että neiti Hjördiksestä ja nuoresta herra Kr:sta
oli kerran tuleva pari.
Oven sulkeutumista en voinut selittää muulla kuin paroonittaren
kammolla ilmaista olevansa tekemisissä äskeisten arveluttavien
henkilöiden kanssa, mikä kammo muuten kävi selvästi ilmi jo hänen
kirjelipustaankin.
Harvoinpa lienee mikään tulkki ryhtynyt tehtäväänsä suuremmalla
uteliaisuudella kuin minä nyt.
Pujahdin sisään samaan ovensuljentaan.
Paroonittaren tapasin hänen sisimmästä huoneestaan.
Hän näytti järkytetyltä, jopa tuntui olevan viime näkemästäni vähän
muuttunut ja vanhentunut.
Tosin hän tapansa mukaan otti minut niinkuin aina kaikki tulijat
vastaan totutulla ja todellisellakin herttaisuudella, jossa ei koskaan
kuulunut sorahdustakaan mahdollisista koti-ikävyyksistä. Olipa täällä
vasta ikään tapahtunut mitä tahansa, hänen poskensa pyöristyivät ja
punertuivat, koko hänen olentonsa hymyili, ilmaisten vilpittömintä
ihastusta ja iloa tulijan näkemisestä. Mutta jo kohta ensimäinen sana,
joka koski "asiaa", saattoi hänen kasvonsa äkkiä huolestuneiksi ja
pulpahutti kyyneleet kauniisiin muljosilmiin, seikka, jota hän itse
ensimäisenä oli valmis pitämään hämmästystä herättävänä.
Ikäänkuin näihin omiin kyyneliinsä vedoten hänen katseensa puhui
minulle:
"Niin, ihmetelkää vain, mutta tämmöiseksi meidän elämämme on nyt
muodostunut!"
Hän istutti minut aivan lähellensä sohvan viereen ja alkoi kohta puhua
"asiasta", sitenkin ilmaisten tilanteen tavattomuuden.
Minä sanoin jo nähneeni asianomaiset tulkittavat.
-- Ah, neiti Kahila, hän huokasi päätänsä pudistaen ja upottaen
muljosilmänsä yläluomien alle, -- te tulette hämmästymään,
hämmästymään! En ymmärrä oikein, mistä päästä aikaisinkaan, kaikki on
meillä aivan sekaisin -- enkä itse puolestani välitä enää koko
elämästä...
Vielä runsaampi kyyneltulva täytti hänen silmänsä eikä hän hyvään
aikaan jatkanut.
Tällä hetkellä minä luulin, että perhettä oli kohdannut vähintään jokin
vararikkokysymys. Ehkä nuo maalaiset olivat heidän armottomia
velkojiansa. Rikas talonpoika saattaa olla kauhea julmuri
raha-asioissa...
Paroonitar pyyhki äänettömänä kyyneleitään, kauan ja merkitsevästi,
kunnes vihdoin uskoi minunkin pitävän asiaa tarpeeksi järkyttävänä,
jolloin hän hiljaisella, murtuneella äänellä alkoi kertoa.
Tästä hänen hajanaisesta, heittelehtivästä, usein tunteiden purkausten
katkaisemasta selostuksestaan sain pääpiirteissä seuraavanlaisen
kokonaiskuvan:
Jöije -- joksi Hjördistä tavallisesti kotona sanottiin -- oli pannut
vireille rakkausjuonen varattoman ja aivan nimettömän suomalaisen
keltanokan kanssa, ilmaisten asiassaan mitä mahdottominta
itsepintaisuutta.
Oli monella keinoin koetettu tehdä asiasta loppua. Oli rakennettu
melkein voittamattomia vaikeuksia heidän kohtaamiselleen ja
kirjeenvaihdolleen, jolla näitä kohtaamisia valmisteltiin. Mikään ei
ollut auttanut.
Vihdoin oli pitänyt ryhtyä pakkokeinoihin ja suorastaan vangita tyttö
huoneeseensa. Jolloin seuraus oli ollut se, mikä oli melkein murtaa
paroonittaren terveyden, kuten hän itse lausui: Jöije oli saanut
puolelleen yhden palvelijoista ja tämän avulla vanhemmiltaan salaa
pujahtanut myöhään illalla huoneestaan. Asia oli tullut ilmi aivan
sattumalta muutaman tuttavan kautta, joka oli tavannut nuoret
kuutamo-kävelyltä Kaivopuistosta. Tuskin oli tämän skandaalin hälinä
saatu jotakuinkin painumaan kun tuli toinen:
Jöije oli pyytänyt päästä ystävättärensä luo heidän maatilalleen. He
olivat yhdessä kiusaamistaan kiusanneet, kunnes olivat saaneet
suostumuksen. Hän oli lähtenyt aamulla 8-junalla. Seuraavana päivänä
puoli 11 aikaan soitetaan maatilalta:
-- Halloo, onko neiti Hjördis kotona.
-- Ei, hänen pitäisi olla siellä, hän lähti eilen aamulla.
-- Täällä ei ole käynyt ketään!
Nyt nousee suuri hälinä. Kuin kiusaksi leviää katoamisen tieto nopeasti
kaikkialle ja koko maailma tahtoo olla osallisena neiti Hjördiksen
etsimiseen. Neuvoja satelee, mitä mahdottomimpia arveluja lausutaan,
asiamiehet juoksevat, telefonit soivat! Mutta etsinnän kehittyessä ja
kyselyjen laajetessa yhä useammat alkavat hymyillä, milloin eivät
aavista paroonittaren panevan merkille heidän ilmeitänsä. Ja aivan
oikein, vihdoin saadaankin erään lähiaseman päälliköltä tieto, että
neidin oli nähty edellisenä päivänä saapuvan Helsingistä tulevalla
junalla -- muutaman nuoren herrasmiehen seurassa. He olivat heti
lähteneet kävellen maantietä poispäin eikä heitä oltu sittemmin nähty.
Tämä oli kohdannut paroonin perhettä kuin salaman isku. Jöije oli
silloin vasta 16-ikäinen.
Todistukseksi siitä kuinka järkyttävän vaikutuksen tapaus oli tehnyt,
paroonitar kertoi sivumennen, että parooni, kovin hermostunut mies kun
oli, turhaan koetettuaan saada tytärtään käsittämään mihin tämä oli
tehnyt itsensä syypääksi, kadotti vihdoin niin kokonaan malttinsa, että
löi Hjördistä kasvoihin. Vain se, joka on ollut tässä perheessä
vuosikausia ja on oppinut tuntemaan sen hienoa perhehenkeä, voi
arvostella miten järkyttävästi tapauksen on todellakin täytynyt
vaikuttaa, kun se sai paroonin juuri _sillä_ tavoin unohtamaan itsensä.
Lasten kasvatuksessa ei oltu milloinkaan käytetty vähintäkään
ruumiillista rangaistusta.
Jöije oli palannut iltajunassa. Hän tuli kotiin ja salaamatta mitään
tunnusti kohta kaikki.
-- Missä olitte yötä? oli isä kysynyt.
-- Menimme heinälatoon.
-- Mitä te siellä teitte?
Jöije vastaa viattomasti:
-- Me nukuimme.
Parooni avaa pari kertaa suutansa, mutta voimatta sanoa mitään puhaltaa
vain pitkään ja sortuu raivosta voimattomuuteen. Sitten uudestaan
kiihtyen alkaa sanoa: Ymmärrätkö sinä ... ymmärrätkö sinä... Ja kun ei
huomaa Jöijessä ymmärryksen jälkeäkään, kadottaa järkensä, ja lyö häntä
kasvoihin.
Mutta ei edes tämä paroonin "hirveä excessi," kuten paroonitar sanoi,
tehnyt Jöijeen minkäänlaista vaikutusta. "Sama ärsyttävän autuas hymy
oli pysynyt hänen kasvoillaan edelleenkin, jokin poishivuttamaton,
ulosjuurruttamaton marttyyrin ilo siitä että kärsimyksistä huolimatta
oli saanut todistaa onnensa". -- Nämä ovat suomennoksia paroonittaren
nimenomaisista lauseista. Olen ne alleviivannut, koska ne ensimäiseksi
herättivät minussa sen mielenkiinnon, joka sittemmin sai tämän kirjan
syntymään.
Vihdoin, kun päästiin selvyyteen, etteivät mitkään kotilääkkeet tee
vähintäkään vaikutusta, käännyttiin muutamien etevien pedagogien ja
perheenystävien puoleen. Nämä eivät kuitenkaan voineet tulla
yksimielisyyteen sopivimmasta menettelytavasta. Vaikka he pitivät
yhteisen neuvottelukokouksen, jäivät mielipiteet jyrkästi
vastakkaisiksi: toiset pitivät parhaana, katsoen asianomaisen nuoreen
ikään, antaa hänelle täyden seurusteluvapauden, arvellen
todennäköiseksi, että siten koko tuo rakkaudenhuuma itsestään haihtuu.
Toiset taas, vedoten samoin asianomaisten nuoruuteen, pitivät
välttämättömänä väkivaltaista erottamista ja neuvoivat pitempää
oleskelua ulkomailla.
Viimemainittua neuvoa seurattiinkin.
Ulkomailla koetettiin kaikin tavoin haihduttaa Jöijen mielestä
kotiasiain muistelemiset ja kiinnittää häntä uusiin vaikutelmiin,
Italian ihanaan luontoon, vilkkaisiin etelämaisiin ihmisiin,
taulunäyttelyihin, konsertteihin, teattereihin...
Paroonitar jatkoi jokseenkin tähän tapaan:
-- Ajatelkaa, ei mikään auttanut! Kirjevaihtoa oli mahdoton lakkauttaa,
se kukoisti koko ajan. Ei mikään, ei mikään auttanut. Suomalainen poika
pyöri vain tytön päässä minne ikinä matkustimmekin. -- Mutta olenko
sanonut teille pääasiasta? He eivät osaa sanaakaan toistensa kieltä!
Jöije ei suomea eikä poika ruotsia. Ja sittenkin! -- Mitä he oikeastaan
kirjeisiinsä sotkevat, on minulle kokonaan arvoitus, en ole alentunut
urkkimaan. Yhtä vähän olen milloinkaan ymmärtänyt miten he puheessakaan
toistensa kanssa selkiytyvät. Sanalla sanoen koko tämä asia on
minulle täydellinen arvoitus, jonkinlainen egyptiläinen sfinksi. Ja
ulkomailla-olosta asia näytti pikemmin pahenevan kuin paranevan.
-- Sieltä palattuamme koetettiin tuota toista neuvoa. Heille annettiin
täysi vapaus, se on, nuorukainen sai käydä meillä.
-- Mitäkö me hänestä pidimme? Minun täytyy tunnustaa, että katsoen
siihen alituiseen suruun ja vastenmielisyyteen, joilla tuo tyttäreni
onnenriistäjä on minua vuosikauden elättänyt, hän lähempää katsoen ei
tee niin aivan luotansa työntävää vaikutusta kuin luulisi. Mutta tämä
olkoon sanottu vain ulkonäön ja käytöksen perustuksella. Emmehän me voi
puhua sanaakaan toistemme kanssa, ainakaan emme mitään merkitsevämpää.
Oh, tätä ikuista hassutusta! Mieletöntä sokeutta!
-- Mutta jos luulette, rakas neiti Kahila, että tuon toisenkaan neuvon
seuraamisesta oli toivottua apua, niin suuresti erehdytte. Mikään
rakkaus ei ole heistä haihtunut, vaan vastoin kaikkia otaksumista
heidän elämänsä on muodostunut päinvastoin alituiseksi toistensa kanssa
seurustelemiseksi. Vielä entistäkin toivottomammaksi on heidän
suhteensa muuttunut: he ovat todellakin käyneet "erottamattomiksi".
Ajatelkaa: he ovat uineetkin yhdessä! Niin, älkää hämmästykö, uineet,
_uineet!_ Ei, en voi jatkaa, tämä on liikaa!
-- Maailman edessä on asia pysynyt yhä edelleen tuommoisena
epämääräisenä arvoituksena: he ovat olleet puoleksi kihloissa, eli
puoleksi julki- ja puoleksi salakihloissa, en itsekään ymmärrä oikein
mitä he ovat olleet ja mitä ovat ja vielä vähemmän mitä tulevat
olemaan. Mutta ymmärrättehän, etteivät asiat saa jäädä tälle kannalle.
Me olemme yleisen huomion esineenä, tätä asiaa pohditaan joka nurkassa,
se on suosittuna keskustelunaineena jokaisessa seurassa, sanalla
sanoen, siitä on muodostunut jonkinlainen teoreettinen väittelykysymys,
jossa aikamme nuoret ja vanhat törmäävät yhteen. Sangen hauskaa
ajanviettoa, mutta meille vähemmän hauskaa, -- kamalaa! --
sietämätöntä!
Meidän vielä puhuessamme ilmoitettiin, että odotetut maalaiset olivat
saapuneet.
Ikäänkuin jotakin muistaen paroonitar tarttui päähänsä ja huudahti:
-- Ah, rakas ystäväni, olen tässä lörpötellyt ja pääasia on vielä
sanomatta. Nuo ihmiset, jotka olemme tänne kutsuneet ja jotka te näitte
asemalla, ovat pojan vanhemmat. Tehkööt he nyt vuorostaan mitä voivat.
Me olemme aivan kylläksi koettaneet "haihduttaa rakkautta" Jöijestä,
koettakoot he nyt haihduttaa sitä pojastansa. Viekööt hänet pois,
viekööt minne tahtovat!
Me nousimme paikoiltamme ja minä odotin vain, että paroonitar lähtisi
edelläni saliin. Mutta hän sanoi:
-- En voi sietää mitään "kohtauksia". Vaikka jotakuinkin osaankin
suomea, olen pyytänyt mieheni puhumaan heidän kanssaan minun
tarvitsematta nähdä heitä. Minä en rakasta, en siedä -- kohtauksia,
ymmärrättehän... Te kyllä kerrotte minulle sitten. Teidän pitäisi nyt
tulkita miehelleni mitä he sanovat ja heille mitä mieheni sanoo.
Rupesin lähtemään, mutta tahtoen keskustelumme päättäjäisiksi antaa
liikutuksellensa valtaa hän vielä pysäytti minut, syleili minua ja
puhjeten varmuuden vuoksi vielä kerran kyyneleihin sanoi:
-- Ah, rakas Hilja-ystävämme, sitäkö varten Jöije on lempityttäremme,
että kaikki päättyisi tämmöiseen! Sitäkö varten te ja me olemme häntä
kasvattaneet, opettaneet hänelle kieliä, musiikkia, sitäkö varten, että
joku suomalainen talonpoikaispoika valloittaisi hänet meiltä. En voi
enempää ... menkää ... jo on aika...
Minä naurahdin ja sanoin, etten ikinä voinut uskoa asiasta mitään sen
totisempaa tulevan.
Paroonitar syleili minua toistamiseen.
-- Näen, että tahdotte auttaa meitä. Te olette juuri sopivin henkilö
selvittääksenne meidät näistä vaikeuksista. Ja kuinka minä en
todellakaan ennen tullut teitä ajatelleeksi! Oh, kuinka paljon minulla
on kanssanne vielä puhuttavaa, mutta sittemmin... Teidän on nyt
kiirehdittävä...
Menin saliin siinä selvässä tunnossa, ettei tehtäväni suinkaan pääty
tähän tulkitsemiseen, vaan että nyt oli alkamassa uusi jakso
yhteistyössäni tämän perheen kanssa.