Norolassa alkoi tämän tapauksen jälestä omituinen elämä. Isäntä oli aina
pahalla tuulella, aina tyytymätön; palvelus-väki ei siellä kauan
viihtynyt, vaan muutteli alinomaa. Mutta sellaiset seikat eivät ole
kauniita eikä hauskoja; me siirrymme sen vuoksi muutamia kuukausia
ajassa eteenpäin, seuraavaan kevääsen, jolloin luonnon sydän taas sykki
voiman mehua täynnä ja uusi virkeys tunkeutui joka soluun ja suoneen.
Eräänä päivänä tähän aikaan vuodesta tuli Norolaan, isännän sattumalta
poissa ollessa, kälvettynyt mies, tukka kerittynä ja selvät sairauden
merkit silmissä ja kasvoissa. Palvelus-väen suureksi kummastukseksi meni
hän suorastaan isännän kamariin ja heittäytyi vuoteelle maata. Kun
isäntä tuli kotiin, houraili mies jo täydessä taudin vimmassa. Erkki
tunsi hänet: se oli Liksi, joka oli päästetty linnasta vapaaksi.
"Miksi tulit vuoteelleni maata", tiuskasi Erkki. "Mene sinne makaamaan,
mistä olet tullutkin".
"Tulin sinun luoksesi kuolemaan", puhui sairas, "tulin tuomaan sinulle
Jumalan tuomiota".
"Vie hiiteen tuomiosi ja mene itse perässä!" huusi Erkki kauhistuneena.
"Niin, hiiteen olet sinä tuomittu, helvettiin ja kadotukseen; kas tässä
on se kirjoitettu — tässä — —", ja sairas viittaili sormellansa tyhjään
ilmaan.
Peljästyneinä juoksivat palvelijat pois huoneesta, mutta Erkki huusi:
"Pois vuoteeltani, sinä korppi! Pois talostani! Pankaa hevonen valjaisin
ja viekää hänet pois!"
Ei yksikään palvelijoista vastannut mitään. Erkki juoksi vimmastuneena
ulos; siellä seisoivat ne kaikki koolla.
"Kuulitteko? Hevonen valjaisin ja tuo roisto pois talosta".
"Ettekö näe että hänessä on rupuli? Katsokaa hänen kasvojansa, ne ovat
rakkoja täynnä".
"Sitä suurempi syy on viedä hänet pois. — Joutukaa!"
Ei yksikään palvelijoista liikahtanut. Muutamain kuultiin mutisevan:
"Jumalan tuomio..." Kokonaan raivostuneena meni Erkki itse talliin,
valjasti hevosen ja laahasi yksin sairaan kärryille. Liksi ei
tietänytkään enään mistään ja Erkki päätti viedä hänet nimismiehen
luokse. Tiellä houraili sairas kaiken aikaa ja Erkki sai vaivalla
pidetyksi häntä rattailla. Kun jo oltiin matkan loppupuolella, kietaisi
sairas äkkiä käsivartensa Erkin kaulan ympäri ja lausui monta kertaa
rukoilevaisesti:
"Älä jätä minua!... Älä jätä minua!"
Erkki koetti kaikin voimin päästä tuosta kauheasta syleilyksestä irti,
ja kun se vihdoin hänelle onnistui, putosi sairas kärryjen pohjalle eikä
hengittänyt enään. Erkillä oli nyt ruumis rattailla. Hän vei sen
kiiruusti kalmistoon ja antoi tiedon asianomaisille. Sitten läksi hän
ajamaan kotia sellaisella vauhdilla kuin olisi peljännyt Liksin ruumiin
vielä jälessänsä kiitävän. Hänen korvissaan soi yhä huuto: "Älä jätä
minua", ja hän ruoski lakkaamatta hevostaan, pakoittaen sitä yli
voimainsa juoksemaan. Kun hän pääsi talonsa pihalle, kaatui hevonen
hengettömänä maahan.