Elsa oli saanut palvelus-paikan eräässä läheisessä talossa; hänen ei
tarvinnut nauttia vanhuksen mökillä turvaa enempää kuin viikon päivät.
Mutta useasti kävi hän kuitenkin katsomassa ukkoa, ja aina oli hänellä
jotakin tuotavaa mukana. Olipa taas keväällä kaunis sunnuntai-ilta. Ei
tuulen-hengähdystä puhaltanut metsässä, peipon viserrys kuului sieltä
täältä ja vikkelät kertut hyppelivät pensaissa. Tuometkin alkoivat jo
kukkia ja levittää tuoksuansa.
Vanhuksen mökissä Norolan talon korvessa istui Elsa avonaisen oven
kynnyksellä ja luki kirjaa. Ukko itse lojui tupasensa rahilla ja luki
hänkin, mutta vähitellen alkoivat silmät painua kiinni ja ukko nukkui
kirja rinnoille. Syvä hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Silloin luuli Elsa
kuulleensa äänen, joka hiljaa mainitsi hänen nimeänsä. Hän katsoi ylös
luullen vanhuksen häntä puhutelleen, vaan kun näki hänen nukkuvan, alkoi
Elsa lukea uudestaan, arvellen korvansa valehtelevan. Mutta kohta kuului
sama ääni selvemmin; se tuli metsän puolelta. Elsa riensi katsomaan.
Siellä istui tien vieressä puun juurella voimaton mies, joka nojasi
päätänsä puuta vastaan. Elsa ei tuntenut ensin miestä, sillä sen kasvot
olivat kamottavasti pöhöttyneet. Mutta kun mies huomasi Elsan, äänsi
hän:
"Elsa, minä kuolen..."
"Herra Jumala, tekö se olettekin, isäntä?" huusi Elsa ja juoksi mökkiin
herättämään vanhusta.
Niin, siinä oli Erkki. Häneen oli tarttunut Liksin tauti, ja kummaahan
tuo ei ollutkaan, varsinkin siinä mielentilassa, jossa Erkki oli. Hän,
näet, luuli yhä kuulevansa sairaan hourauksia, "Jumalan tuomiota" ja
muita sellaisia. Eipä aikaakaan, niin jo näkyi hänessä selvät taudin
oireet. Taika-uskoiset palvelijat luulivat silloin Jumalan tuomion
käyvän toteen, eivätkä auttaneet häntä ollenkaan. Hädässä muistui Erkin
mieleen useasti isänsä ja Elsa, joita hän oli niin kovasti loukannut, ja
joku salainen voima pakoitti häntä etsimään näitä. Hän läksi kulkemaan
korpeen ja sanomattomia vaivoja kärsittyänsä, pääsi hän mökin näkyviin
ja vaipui voimattomana puun juurelle, josta Elsa hänet löysi.
Kyyneleet valuivat isän silmistä kun hän Elsan kanssa kantoi poikansa
tällaisessa tilassa mökkiinsä vuoteelle.
"Kuinka onkaan laitasi, poikani?" kyseli hän murheisena.
"Huonosti, isä", vastasi Erkki ja jatkoi hetken päästä: "Voi, minulla
olisi niin paljon sanottavaa, vaan se tuntuu niin vaikealta!"
"Puhu, poikani, niin kauan kuin sinun on sallittu puhua", kehoitti isä.
Erkki katseli kauan äänettömänä mökin lakeen. Hänen sielussansa näkyi
tapahtuvan ankara taistelu. Sitten tarttui hän äkkiä isänsä ja Elsan
käteen ja lausui nähtävällä voiman ponnistuksella:
"Voitteko antaa minulle anteeksi?"
Tämä yksinkertainen kysymys mursi jään, joka niin monta vuotta oli
peittänyt Erkin rintaa ja siellä palelluttanut kaikki hellemmät oraat.
Nyt tunsi hän kaikki vikansa, tunsi ja tunnusti, mutta voi kuinka
myöhään! Ei sen vuoksi, että ne kaksi, joilta hän anteeksi anoi,
olisivat hetkeäkään epäilleet vakuuttaessaan, että kaikki on unohdettu,
kaikki sovitettu, vaan sen vuoksi, ettei Erkillä ollut enään aikaa, ei
tilaisuutta osoittaa olevansa toinen ja muuttunut mies. Hänen hetkensä
olivat jo luetut. Yön valvoivat vanha Norolainen ja Elsa sairaan vuoteen
ääressä, ja kun aurinko hetkisen levättyä taas kohotti kultaista
päätänsä, lausui sairas:
"Katsokaat, aurinkokin paistaa vielä minulle". Ja hetken päästä lisäsi
hän, ikäänkuin itseksensä puhuen: "Kaikkea muuta saa rahalla, vaan ei
rakkautta".
Ne olivat Erkin viimeiset sanat ja viimeinen tulos koko hänen elämänsä
kokemuksesta. Kaikkea muuta saa rahalla, vaan ei rakkautta! Niin,
rakkautta saa ainoastaan rakkaudella, ja rakkaus on alttiiksi-antamusta.
Mutta se oli pysynyt tähän saakka Erkiltä salassa. Nyt vei hän sen
vakuutuksen toiseen maailmaan.
Ja myrsky nousi ja ankara itäisen-ilma ja salamat risteilivät taivaalla,
iskein monta kankeata honkaa pirstaleiksi, mutta kun pilvet hajosivat ja
myrsky tyyntyi, paistoi Jumalan päivä taas kirkkaana, levittäen valoa ja
lämmintä sekä hyville että pahoille.
* * *
Erkiltä peri Norolan talon tietysti hänen isänsä, joka näin merkillisten
vaiheitten kautta kuitenkin sai lopettaa elämänsä omistajana talossa,
jonka jo kerran oli hukannut. Kuollessansa jätti hän talon Elsalle,
jonka oli ottanut omaksi tyttäreksensä; ja niin oli tasapaino saavutettu
oikeuden ja vääryyden välillä.