Näitä miettien lähti Erkki metsään kävelemään. Raitis tuuli ja metsän
tuoksu selvittivät hänen sekavaa päätänsä ja hän alkoi ajatuksissaan
huomata mahdolliseksi mitä vielä äsken oli mahdottomana pitänyt. Hän
alkoi kuvitella kuinka hän Elsasta saisi nöyrän ja kiitollisen vaimon,
jolla ei olisi mitään vaatimista, ei mitään sanottavaa ja hän itse saisi
kokonaan vallita, elää ja olla oman mielensä mukaan. Sellaisen vaimon
kanssa saattaisi hän todellakin olla onnellinen. Ja kuinka helppo hänen
olisikaan masentaa sellaista vaimoa kuin Elsa, joka ei toisi mukanaan
muuta kuin kaksi tyhjää kättä, jos tämä tahtoisi ruveta uppiniskaiseksi,
vaativaiseksi! Erkki tuli tällaista tapausta kuvitellessaan niin
hauskalle mielelle, että hän vihelteli itseksensä ja astui niin nopein
askelin että hiki alkoi valua otsalta.
Hän ei ollenkaan havainnut että oli astunut samoja polkuja, joita ennen
niin monasti kulki viinan keitoksille, ennenkuin yht'äkkiä huomasi
edessänsä pienen mökin tai saunan saman kuusen juurella, jossa muinoin
viinapannu kiehui. Hämmästyksellä huomasi hän mökin ympärillä jo pienen
kaskenkin poltetuksi, josta toinen puoli jo vihoitti ohrana, toiseen
puoleen syljeskeli vanha mies par'aikaa naurista.
Suuttumuksesta ja hämmästyksestä aivan sanattomana kävi Erkki lähemmäksi
ja päästyänsä halmeen aidan luokse huusi hän korkealla äänellä:
"Ken on uskaltanut minulta lupaa kysymättä asettua maalleni asumaan ja
metsääni kaataa?"
"Minä", vastasi vanhus, "minä sinun isäsi, Norolan Erkki. Käy pirttiini,
juo kirkasta lähteen vettä, jos janottaa, taita vaikkanasta leipää, jos
on nälkä, ja oikaise itsesi lavoille, jos jäseniäsi uuvuttaa".
"En ole tullut luoksenne vierailemaan, vaan taloni laillisena omistajana
vaadin teitä korjaamaan kapineenne tiluksiltani pois, — pois hyvän sään
aikaan, ettei minun tarvitse käyttää kovempia keinoja".
"Ja mitä keinoja käyttäisit?" kysyi vanhus, heittäen muutamia siemeniä
pienille linnuille, jotka hänen kylvöstänsä ahkerasti kymmenystivät.
"Jos ei muu auta, niin ajatan teidät ulos ja poltatan mökkinne poroksi".
"Ja ensimmäiseltä, joka siinä aikeessa uskaltaa tänne tulla, vaikka
olisitkin sinä itse, halkaisen pään tällä karangolla", näin sanoen
kohotti ukko uhkaavaisesti hiiltyneen puun ilmaan.
"Saadaan nähdä", huusi Erkki kääntyen paluumatkalle.
Kun Erkki oli poistunut näkyvistä, vaipui ukon käsi alas ja hän istui
kauan nokisen kannon nenässä kasvot käsihin kumartuneina.
Erkki käveli kiukustuneena kotia ja lujasti päättäen täyttää mitä oli
luvannut. Mutta vähitellen hänen kiukkunsa lauhtui merkillisesti ja yhä
enemmän tunkeutui hänen ajatuksiinsa Elsa ja naimisasia. Ennen kuin hän
pääsi kotia, päätti hän odottaa vielä viikon, ja jos Elsa häntä sittekin
vielä miellyttäisi, niin tekisi hän tuumasta toden.
Tuo määrätty viikko kului pian. Sillä ajalla oli Erkki pitänyt Elsaa
tarkasti silmällä, ottaen vaaria kaikista hänen ominaisuuksistansa, ja
sillä ajalla oli hän yhä vahvemmin tullut siitä vakuutetuksi, että Elsa
ansaitsi sen onnen, jota hän nyt aikoi äkkiarvaamatta hänelle tarjota.
Erkki ei siis enään viivytellyt, vaan astui suorastaan Elsan luokse,
joka pesi astioita, ja lausui lempeimmällä äänellänsä:
"Huomenna lähdemme pappilaan".
"Hyvä. Eväät laitan siksi valmiiksi", vastasi Elsa, joka ei
aavistanutkaan mikä puheen oikea tarkoitus oli.
"Me lähdemme yhdessä".
Elsa vilkasi ympärillensä, ja kun ei muita ollut läsnä, kertoi hän
ihmetellen: "Me yhdessä? Mitä varten?"
"Kuulutuskirjaa ottamaan".
"Kelle?"
"Minulle ja sinulle".
"Te saatatte kyllä ottaa itsellenne kuulutuskirjan, mutta minua ei
tietääkseni ole kukaan kosinut. Mitä te siis, hyvä isäntä, tarkoitatte?"
"Onko sitä vaikea ymmärtää? Jollei sinua tähän saakka kukaan ole
kosinut, niin nyt se tapahtuu. Minä aion tehdä sinusta Norolan emännän".
Erkki oli aivan vakuutettu siitä, että Elsa tämän kuullessaan lankeisi
itkein hänen kaulaansa. Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun
tyttö kauhusta vaaleana huusi:
"Te ette koskaan voisi tehdä minua Norolan emännäksi! Te... oh!" —
Tuossa viimeisessä huokauksessa ilmestyi sellainen kauhu ja ylenkatse,
että Erkki astui askeleen taaksepäin ja hänen silmistänsä iski pikainen
kiukun leimahdus. Hän hillitsi kuitenkin mieltänsä ja kysyi
levollisesti:
"Onko siis niin halveksittava asia päästä emännäksi Norolaan?"
"Ei suinkaan, jollei samalla täytyisi olla teidän vaimonne".
"Hoo, tyttö, sinä puhut rohkeasti", huusi Erkki kasvot tulipunaisina,
"mutta punnitse sanojasi! Tällaista tilaisuutta ei sinulla aina ole
tarjona. Vai oletko niin ylpeä mielestäsi, ettei tämmöinen mies sinulle
kelpaa?"
"Ylpeilemistä ei minulla ole, senhän te kyllä tiedätte; mutta se ylpeys
minulla kuitenkin on, ettei kukaan minua vaimoksensa saa, joka ei
ymmärrä edes neljättä käskyä totella. Paitsi sitä, isäntä, älkää
vaivatko itseänne turhaan — onhan minulla ollut kyllin tilaisuutta
oppiakseni teitä tuntemaan ja ymmärtämään että ette minua rakasta; ja
mistä muusta merkillisestä syystä tämän tarjouksen nyt teette — sitä en
halua tietää".
Erkki käveli tämän puheen ajalla edestakaisin laattialla ja seisahtui
nyt Elsan eteen.
"Onko tämä viimeinen sanasi?"
"Luuletteko että minä teidän tavalla lasken leikkiä näin painavassa
asiassa? Mitä olen sanonut, sen olen sydämmeni pohjasta sanonut".
"Hullu!" murahti Erkki ja käveli taas kädet selän takana permantoa
pitkin ja poikki. Hän ei saattanut käsittää tuollaista onnensa
hylkäämistä. Hän seisahtui vieläkin.
"Jollet minusta pitäisikään, niinkuin julkesit äsken sanoa, niin et
varmaankaan ole ajatellut minkä elämän-turvallisuuden, minkä onnen
hylkäät".
"Onnen! Ompa muutakin onnea kuin mitä rahalla saadaan, onnea kalliimpaa
ja kauniimpaa".
"Ei, tyttö, raha on kaikki! Mikähän onni sinunkin osaksesi tulee, jos
sitä aina yhtä taitavasti osaat ansaita kuin nyt?"
"Omantunnon rauha ja osaani tyytyminen".
Erkki puisteli hetken surkuttelevaisesti päätänsä, hänen oli mahdoton
käsittää sellaista ajatuksen juoksua. Hän lähti ulos. Kun ovi sulkeutui
hänen takanansa, pani Elsa kätensä ristiin ja kiitti kyynelsilmin
Jumalaa, joka oli hänet näin helposti päästänyt tästä odottamattomasta
koetuksesta, ja hänen mielensä tuntui niin iloiselta ja sydämmensä
keveältä kuin olisi hän tehnyt jonkun suuren hyvän työn.
Mutta Erkki ei ollut se mies, joka vähällä luopuu sille rakkaaksi
tulleesta tuumasta. Häntä kiusasi ja loukkasi ajatus, että tuollainen
köyhä tyttö oli voinut häntä halveksia, hänelle opettaa siveellisyyden
ja ihmisyyden ensimmäisiä alkeita. Hän ei heittänyt ai'ettansa tuohon
ensimmäiseen yritykseen; hän koetti vielä monta kertaa, mutta aina yhtä
huonolla menestyksellä. Helppo on arvata minkälaiseksi Elsan asema
tällaisissa oloissa muuttui; se kävi sanomattoman vaikeaksi,
kiusalliseksi ja levottomaksi, mutta hän pysyi aina lujana, luottaen
ainoastaan Jumalaan, sillä muuta auttajaa ja neuvonantajaa ei
tyttöparalla ollut. Mutta kun Erkki eräänä päivänä levitteli hänen
eteensä kaikki rahansa, kokonaisen kasan hopeakolikoita ja
kultakappaleita, koettaen niiden helinällä ja kiillolla houkutella
tyttöä taipuvaisemmaksi, niin silloin Elsan inho muuttui tuliseksi
vihaksi ja kiivailla sanoilla ilmoitti hän luopuvansa Erkin
palveluksesta sekä etsivänsä leipää muualta. Tämäpä olikin se kipinä,
joka tarvittiin sytyttämään Erkinkin rinnassa tulisinta vihaa sen
tunteen sijaan, jota hän tähän saakka rakkaudeksi oli luuloitellut.
"Vai niin", huudahti hän, "sinä siis tahdot ruveta julki sotaan ja
kilvoitteluun minua vastaan! Olkoon menneeksi, mutta muista: isäsi
koetti samaa minua vastaan, vaan hänkin joutui lopulta alakynteen; se ei
ole hyvä enne sinulle".