Eräänä iltana tuli Syöterpummi hyvin iloisena kaupunki-matkalta kotia ja
kertoi tehneensä varsin edullisen kaupan, josta hän toivoi voittavansa
useita tuhansia. Oli nimittäin hyvää hintaa vastaan ottanut
hankkiaksensa suuren määrän kauroja, ja koska tämä viljalaji tällä
seudulla oli hyvin halpaa, arveli hän laskunsa aivan varmoiksi.
Samana iltana myöhään tuli Liksi Erkin luokse. Erkki pisti hänelle kasan
seteliä kouraan.
"Mene", sanoi hän, "ja osta kaikki kaurat koko pitäjästä helpoimmalla
hinnalla, millä saada voit; kulje talosta taloon, tässä on kaikki
rahani, josta voit käsirahoja maksaa, lupaa loput kuuden viikon päästä,
sano toimittavasi ostoja kaupungin kauppamiesten puolesta. Älä
viivyttele hetkeäkään; saat kelpo palkan vaivoistasi".
"Entäs muut asiat?"
"Viinakauppa seisahtukoon siksi ajaksi, tässä on suuremmat
kysymyksessä".
Ja Liksi teki työtä käskettyä. — Saattaa näyttää oudolta, että Erkki
uskoi kaikki varansa tuollaiselle miehelle. Siihen on kaksi selitystä.
Ensiksi: joka ei mitään uskalla, se ei mitään voita; toiseksi: harvoin
korppi toiselta korpilta silmän puhkaisee.
Seuraavana sunnuntaina Syöterpummi pitäjän kirkossa kuulutti ostavansa
kauroja siitä ja siitä hinnasta. Hän odotti viikon, jopa toistakin, vaan
ei ainoatakaan kauran-kauppaajaa tullut. Silloin hän päätti itse lähteä
kuulustelemaan syytä tuohon merkilliseen seikkaan. Minne hän vaan
pitäjässä tuli, kaikkialla olivat kaurat jo ostetut. Syöterpummille tuli
hätä käteen; aikaa oli jo paljon kulunut ja nyt täytyi lähteä
ulkopitäjistä ostelemaan. Niihin oli levitetty huhu että tahdotaan ostaa
kauroja millä hinnalla hyvänsä ja Syöterpummi sai maksaa melkein saman
hinnan, mikä hänelle kaupungissa oli luvattu. Eikä hän sittekään saanut
määrä-ajalla täyttä tynnyrilukua ostetuksi. Sitten ei hänen kauroistansa
enään huolittukaan; niiden sijaan oli jo saatu toisia, arvaammehan
keltä. Syöterpummi joutui hirveästi tappiolle, mutta se, joka tästä
kaupasta hyötyi, se oli Erkki.
Vasta vähitellen sai Syöterpummi selville kuka hänelle tämän kepposen
teki. Hän karkoitti Erkin talostansa, ja tämä lähtikin pilkka-naurulla.
Nyt alkoi näiden molempain miesten välillä taistelu ja sota, jota
käytiin äänettömästi, salaa, mutta täydellä vihan vimmalla. Taistelu
liikkui voissa, vasikan-nahoissa, kauroissa, hirsissä ja haloissa, se
kesti pitkiä aikoja, vuosikausia, mutta Erkki oli nuorempi,
väsymättömämpi, sukkelampi ja ovelampi, hän pääsi voitolle ja ajoi
vastustajansa perikatoon.
Eräänä päivänä levisi tieto, että Syöterpummi oli löydetty riihensä
parsiin hirtettynä. Kun Erkki sai tämän kuulla, huokasi hän syvään,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Jumalan kiitos, vihdoinkin!" Jumalaa ei
hän kuitenkaan muistanut nyt enemmän kuin ennenkään; hän kiiruhti oitis
rahalaatikkonsa luokse ja alkoi laskea varojansa. Niitä oli jo hyvänkin
talon hinta.
Se päivä oli vihdoin tullut, jota Erkki oli jo kauan toivonut, se päivä,
jolloin Norola taas myytiin huutokaupalla, tällä kertaa
Syöterpummi-vainajan veloista. Erkki huusi sen nyt karjoineen,
kaluineen. Se oli riemun päivä Erkille, ei koskaan elämässään ollut hän
vielä ollut niin iloisella mielellä; se ajatus vaan hänen iloansa
häiritsi, ettei Syöterpummi enään ollut elossa, jotta olisi voinut ajaa
hänet pois, potkia ulos samasta talosta, jonka muutamia vuosia takaperin
oli muka vääryydellä itsellensä anastanut. Hän luultavasti lausui nämät
ajatuksensa ääneen seisoessaan talonsa portailla, sillä hän tunsi
vapisevan käden koskettavan sormiinsa ja rukoileva ääni lausui:
"Hyvä isäntä, älkää karkoittako minua pois maailmaan, älkää minua
hyljätkö!"
Erkki kääntyi katsomaan. Syöterpummi-vainajan tytär, Elsa, seisoi hänen
vieressään kalpeana ja silmät itkusta punaisina. Erkin suu vetäytyi
pilkalliseen hymyyn ja ylpeällä tyytyväisyydellä hän vastasi:
"Jää sinä vaan; tarvitsenhan minä talossani aina karjapiian".
Elsasta oli näinä vuosina kasvanut ja varttunut sorja impi,
helläsydämminen, viaton ja kaino, ja nämät sielun ominaisuudet olivat
täydessä sopusoinnussa hänen moitteettoman muotonsa ja kauniin kasvunsa
kanssa. Hän oli kasvanut puhtaana ja saastumattomana kaiken sen pahuuden
keskellä, joka häntä ympäröitsi, sillä hänen isällänsä oli se ansio,
tahallinenko tai satunnainen, ettei koskaan tehnyt lastansa osalliseksi
omanvoiton-pyytöisissä hankkeissaan. Ja niinkuin joskus kärpäis-sienten
ja kalmalle hajahtavain sananjalkain seasta löytää halvan, valkoisen
lehdokin, jonka hieno haju mieltä ihastuttaa, niinpä levitti Elsakin
viattomuuden ja neitseellisyyden tunnetta ympärillensä siinä
saastaisessa seurassa, joka verkkojansa veteli ja saaliitansa kokoili
luvallisilla ja luvattomilla keinoilla. Hän oli vanhan tädin kuoleman
jälkeen saanut itsenäisesti hoitaa isänsä taloutta. Helppo on arvata
kuinka ankaran vaikutuksen isän kauhea kuolema teki hänen hellään
mieleensä, häneen, jolla ei ollut muita rakastettavia kuin tämä isä
kaikkine vikoineen. Tälläisen neidon otti Erkki nyt karjapiiaksensa.
Karjan ei siitä suinkaan tarvinnut olla pahoillansa.