Norolassa oli jo silloin täyskasvuinen poika, Erkki, sama joka
huutokaupan ajalla niin kiivaasti puhutteli isäänsä pellon pientareella.
Kotitalonsa häviö teki Erkin mieleen syvän vaikutuksen. Se painoi hänen
sydämmeensä katkeruutta ja vihaa koko maailmaa vastaan. Hän sai sen
käsityksen että kaikki tuttavuus on vaan petosta, ystävyys oman voiton
pyytämistä ja rakkaus himojen tyydytystä. Hän oli jo alkuperäisesti luja
luonteeltansa ja hiukan salamielinen; kun tähän liittyi katkeruus ja
sellaiset mielipiteet kuin vastikään olemme selittäneet, niin syntyi
siitä itsekkäisyys, jolla ei ollut muuta rajaa kuin oma hyöty, eikä
muuta tarkoitusta kuin himojen tyydytys.
Erkki soimasi isäänsä talon hävityksestä, maailmaa, joka vääryydellä
ryöstää häneltä omaisuuden, ja Jumalaakin, joka sallii hänen, viattoman,
kärsiä muiden rikosten vuoksi. Mutta mielessänsä vannoi hän kerran
tulevansa Norolan isännäksi. Hän astuikin heti huutokaupan jälkeen
Syöterpummin luokse ja tarjoutui taloon rengiksi. Uusi isäntä suostui
siihen hymyillen, vaikka tarjous häntä ensin vähän oudostutti.
"Sinäpähän tunnet paraiten talon tilukset", arveli Syöterpummi.
"Minä tunnen kyllä taloni tilukset", mutisi Erkki hampaittensa välistä.
Syöterpummi muutti asumaan Norolaan. Hoettiin että hänen täytyi muuttaa
sinne sen vuoksi, että asiat olivat joutuneet niin huonolle kannalle
viimeisinä aikoina, ettei hänellä enään ollut muuta jälellä kuin tämä
nyt huudettu talo. Hänellä ei ollut muuta perhettä kuin kasvava tytär,
Elsa, jolle hän ei ymmärtänyt antaa minkäänlaista korkeampaa kasvatusta
silloinkaan kuin varansa olisivat sitä sallineet, sekä vanha täti, joka
hoiti taloutta.
Norolan entinen isäntä läksi maailmalle, sillä hän ei tahtonut jäädä
entiseen taloonsa saunan asujaksi, joksi hänet kyllä olisi otettu. Asiat
alkoivat muutoin mennä tavallista rataansa. Erkki teki työtä uutterasti,
moitteettomasti, mutta ei kukaan voinut häneen suostua, sillä hänellä
oli aina pistosanat ja pilkkapuheet suussa. Hänellä oli joka paikassa
jotakin moitittavaa, ja hän ivasi ihmisten pyhimpiäkin tunteita.
Jo ensimmäistä syyskylvöä varten Erkki pyysi ja saikin isännältä pienen
halmemaan, jonka hän muiden töittensä ohella laitteli kuntoon. Talven
ajalla, jolloin talossa ei ollut paljon tekemistä, palkkasi hän sijaisen
itsellensä ja oli viikkokausia poissa, eikä kukaan tietänyt missä hän
nämät ajat vietti.
Eräänä päivänä talvella oli Norolan toinen renki hakopuita kaatamassa
metsässä. Sattumalta nousi hän korkealle mäelle ja huomasi kuinka
kaukana korvessa nousi kapea, suora savupatsas ylös selkeälle
talvitaivaalle. Kotimatkalla tapasi hän Erkin, joka tuli suksilla
hiihtäen metsästä, tilava nahkalaukku selässä. Renki kertoi Erkille
huomionsa ja arveli:
"Kenties siellä on joku hongan juurta heruttelemassa", tarkoittaen
paloviinan salapolttajia.
"Hyvin mahdollista", vastasi Erkki. "Eikö sinun jo tee mielesi mennä
vallesmannin kanssa maistiaisille", lisäsi hän vielä pilkallisesti.
"Olenhan sitä jo vähän ajatellut", tuumaili toinen levollisesti, mutta
äänellä, joka ei antanut vähintäkään sijaa epätietoisuudelle siitä,
paneeko hän todella tuumansa toimeen.
Seuraavana aamuna olikin pitäjän nimismies Norolan rengin kanssa
matkalla savun syntymäpaikoille. He nousivat mäelle, josta renki ensin
oli savun äkännyt, ja oikein: sieltä nousi vieläkin tuo hieno sinertävä
suitse suorana ilmaan, jossa se toisinaan kallistelihe kahden puolen,
toisinaan taas muodosteli mitä kummallisimpia kuvioita. Mäellä yhtyi
heihin Erkkikin, jolla oli suuri, muka langoilla saatu, jänis
kainalossa.
Yhdessä sitten astua tallusteltiin lumisia metsäpolkuja pitkin
viinankeittäjän tehtaita kohden; matka oli vaivaloinen, mutta saaliin
himo ja viran vaatimus kiihoitti kävijöitä. Vihdoin tapasivat he
varsinaisen tallatun polun, joka yhäti parani mitä lähemmäksi määräänsä
joutuivat. Jo vihdoin päästiinkin perille. Mitä siellä löydettiin?
Olihan siellä pieni kuusinen maja, ja majan keskellä nuotio, jonka
päällä kolmen kiven nojalla pieni kattila pihisten kiehui ja pulputteli.
Kattilaan kun katsottiin, siellä joukko kokonaisia kuorimattomia
perunoita pyörähteli höyrykuplain tanssissa. Elävätä olentoa ei näkynyt
missään; pieni harmaa tikka nakutteli kuivan kuusen kylkeä, mutta
toisten ollessa majassa Erkki heitti sitä puunkappaleella ja tikkakin
lensi kiruhtaen tiehensä.
Erkki astui majaan ja hymyili nähdessään kuinka nimismies ja renki
seisoivat noloina nuotion ääressä katsellen perunain kiehumista.
"Eiköhän pitäisi ottaa tuo kattila takavarikkoon, vai onko luvallista
keittää perunoita näin salaisella paikalla?" kysyi Erkki.
Nimismies ei ollut ensi kerran näissä toimissa; hän ei siis vastannut
mitään tuohon viisastelevaan kysymykseen, vaan astui ulos ja alkoi etsiä
pensaitten ja puiden juurilta, pistelipä kepillänsä suurimpiin
nietoksiinkin, vaan ei mitään löytynyt. Selvää oli kuitenkin, että majaa
ei oltu rakennettu ja tulta viritetty ainoastaan perunain keittämistä
varten. Mutta mikäs auttoi. Nimismiehelläkään ei ollut sellaista
haistia, että olisi ruvennut kiipeämään ikivanhaan tuuheaan kuuseen,
joka kasvoi majan vieressä. Sen jykeväin oksien välissä, tarkasti
ha'oilla peitettynä, piili täydellinen viinapannu. Mutta, niinkuin
sanoimme, niin tarkkaa haistia ei voi vaatia nimismieheltäkään. Täytyi
siis lähteä pois tyhjin toimin ja huo'ata lohdutukseksi: "Ovela on
ollut, olihan kuka hyvänsä".
"Ovela on ollut", huokasi Erkkikin ja niin lähdettiin tallustelemaan
kotia.
Käydessänsä Erkin jälessä nimismies löi sauvallansa jäniksen, jota Erkki
kainalossaan kantoi, sanoen leikillisesti: "Ompa se aika rötkäle!"
Isku kilahti, niinkuin olisi pullon kylkeen sattunut. Erkki pudotti
jäniksen paikalla hankeen.
"Jopa se on jäässä, koska niin kolahti", arveli nimismies astuen Erkin
sivuitse.
"Niin, kyllä näin pakkaisella pian jäätyy", mutisi Erkki ja alkoi
piippuansa kaivella.
Kun toiset olivat ennättäneet hiukan loitommaksi, nosti Erkki varovasti
jänistä takakoivista. Sen suusta juoksi silkka viina virtana lumeen.
Hiljainen kirous pääsi Erkin huulilta. Hän antoi viinan valua kuiviin,
pyyhki turpaa lumella ja pisti muutamia kuusen-havuja jäniksen suuhun,
ettei viinan lemu hajahtaisi. Sitten saavutti hän toiset pian.
Muutamana iltana tämän tapauksen jälkeen tuli Norolaan kiiruusti entinen
sotamies Liksi (hän selitti talonpojille nimensä merkitsevän salamaa ja
saaneensa sen urhean luontonsa vuoksi). Liksi, niinkuin sanoimme, tuli
kiiruusti käyden Norolaan ja pyysi puhutella Erkkiä. He menivät yhdessä
ulos.
"Nyt on piru merrassa", sanoi Liksi oitis pihalle päästyä.
"No mitä nyt?"
"Vallesmanni on vienyt pannut!"
Ja niin olikin todella laita. Sanoimme jo ennen, ettei nimismies ollut
ensi kertaa tällaisissa asioissa. Hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän meni
muutaman päivän päästä äkkiarvaamatta samalle paikalle ja tapasi pannut
täydessä keitoksessa ja viinan valumassa. Omistajaa ei nytkään tavattu,
sillä Liksi, joka vähää ennen oli pannun vieressä torkkunut, oli
lähtenyt ketun pyydyksiänsä katsomaan. Metsää kierrellessään joutui hän
nimismiehenkin vastaan, joka pannua kuljetti pois, saipa vielä
ystävällisen pyynnön johdosta olla apuna pannun kantamisessa. Liksin
mieltä kirveli, mutta hän koetti kuitenkin näyttää iloiselta.
Oitis kun viinapannu oli saatettu hyvään talteen, kiiruhti Liksi Erkin
luokse sanaa viemään.
"Kirottu juttu!" äkäili Erkki. "Mutta minun täytyy saada ansiota ja
rahaa tavalla tai toisella".
Kauan tuumailivat siinä molemmat miehet, Erkki ja Liksi, allapäin ja
niskapyöryä raaputellen. Vihdoin tulivat siihen päätökseen että Liksi,
joka viinapalkoilla teki mitä hyvänsä, öitämöisin kuljettaisi viinaa
kaupungista ja Erkki sitä salaa myyskentelisi. — Kohta sen jälkeen
alkoikin viinaa selittämättömällä tavalla tulvailla niille seuduille ja
selvästi huomattiin että salakapakka mahtoi jossakin olla, mutta uuttera
nimismies ei parhailla keinollakaan saanut sitä ilmi. Niin taitavasti
oli Erkin viinakauppa järjestetty; sitä myytiin salaisissa paikoissa,
ainoastaan taatuille ihmisille ja aina kahdenkesken. Viinasta ei ollut
koskaan puutetta; se näytti Erkin käsissä vaan kasvavan; viisi kannua
kun tuotiin, saattoi hän siitä myydä kymmenen; sen salaisuuden voisi
ainoastaan Norolan niittylähde selittää. Erkki itse ei laskenut koskaan
pisaratakaan huulillensa siitä myrkystä, jota muille tyrkytti; mutta sen
sijaan hän jonkinlaisella mielen juopumuksella katseli kuinka
seteli-kasansa kasvoi.