Norolan taloa myytiin pakkohuutokaupalla. Mies, joka tähän saakka oli
ollut talon omistajana, käveli synkkämielisenä, tunnottomana pellon
pientaretta talon läheisyydessä, katsellen tylsillä silmäyksillä
kadotettavia viljelyksiänsä. Nuori mies lähestyi häntä verkallensa.
Vastattain tullessa seisahtuivat molemmat ja nuori mies lausui
katkeruudella, joka ei ollut ankaruutta vailla:
"Ne ovat _minun_ tavaroitani ja _minun_ taloni, joita tuolla myydään".
"Jos ne ovat sinun, niin miksi annat niitä myydä?" vastasi vanhempi
miehistä vasta hetken kuluttua.
"Hyvä sanoa nyt, kun te olette ne tuhlanneet", huudahti nuorempi
kiivasti.
Vanhempi ei vastannut siihen mitään, ja niin he erosivat. Toinen oli
isä, toinen oli poika.
Sillä välin oli talon kohtalo ratkaistu. Sen osti sama, joka sen
velastansa oli myyttänytkin. — Millä tavalla oli Norola joutunut velasta
myytäväksi? Olihan se tunnettu oivalliseksi taloksi, viljavaksi ja
suurimetsäiseksi. Asia oli hyvin yksinkertainen, taikka miltä kannalta
sitä katsoo.
Norolassa oli viljelty maata ahkerasti, syöty leipää pään hiessä, mutta
tuo leipä oli aina puhdasta; ylellisyydestä ei mitään tiedetty, mutta
puutosta ei myöskään tunnettu; verot maksettiin ajallansa, kirkossa
käytiin ahkerasti, katkismus osattiin ulkoa "Jesuksen nimeen" jo
kymmenen vuoden ijässä ja kannesta kanteen rippikoulussa, osattiin
ennustaa sadetta poudan perästä ja poutaa sateen jälkeen sekä asettaa
työt ja toimet sen mukaan. Sanalla sanoen: Norolassa elettiin tavallista
suomalaisen talonpojan elämää. — Mutta muutamana päivänä saapui sinne
herrasmies pitkävartisissa saappaissa ja nahkanutussa, papirossi suussa
ja pullea rahamassi rinnoilla. Tästä salkustansa veti herrasmies esiin
tukon paperirahaa ja sanoi Norolan isännälle niinkuin kiusaaja muinoin:
"Tämän kaiken annan sinulle, jos — luovut metsästäsi". Ja Norolan isäntä
myi metsänsä ja korjasi rahat. Mutta mitä tehdä nyt tuolla rikkaudella,
joka tuli noin äkkiä, odottamatta, ikäänkuin pilvistä pudoten? Nuot
muutamat tuhannet markat, jotka eivät tehneet kymmenettäkään osaa metsän
todellisesta arvosta, polttivat Norolaisen hyppysiä. Joku neuvoi viemään
niitä pankkiin. Hän päättikin seurata tätä neuvoa ja lähti viemään
rahojansa kaupunkiin. Mutta siellä tapasi hän toisia erittäin
ystävällisiä ihmisiä, jotka neuvoivat että olisi parempi ja
hyödyllisempi lainata rahat yksityisille, esimerkiksi heille, kuin panna
ne pankkiin "hautumaan". Paitsi sitä tapasi Norolan isäntä kaupungissa
muitakin ystäviä, jotka osoittivat hänelle päivän selväksi, että hän on
kokonaan takapajulla kaikissa asioissa, ettei hän ymmärrä olla ja elää
niinkuin pitäisi ja sellaisen miehen kannattaisi. Erittäinkin oli
Norolaisesta miellyttävä mies muudan, joka nimitti itseänsä
Syöterpummiksi. Tämä ei tosin pyytänyt häneltä rahaa lainaksi, hienosti
ilmoitellen olevansa upporikas, mutta tarjosi sen sijaan kaupaksi
uhkeata orittansa, joka hänen kertomuksensa mukaan oli saanut monet
palkinnot kilpa-ajoissa. Koska Norolaisella nyt oli rahoja yltäkyllin,
niin osti hän tuolta ystävälliseltä Syöterpummilta oriin ja lainaili
rahansa uusille ja hauskoille tuttavillensa. Paha seikka tapahtui vaan
sen kautta, että kun orit ensikerran Norolan pihassa riisuttiin
valjaista, se ryösti itsensä irti ja kirmatessaan tanhualla astui
terävän aidan-seipään vatsaansa, josta muutaman viikon kuluttua kuoli.
Tämä kova onni suututti Norolaista niin, että hän heti päätti ostaa
toisen mokoman, sillä hän oli kotimatkalla peräti mieltynyt tuon uljaan
hevosen sievään juoksuun. Hän antoi aikeestaan heti tiedon
Syöterpummille, joka oitis toimittikin toisen oriin, ystävyyden vuoksi
peräti helpolla hinnalla, sillä hän ei ottanut kauppa-välityksestänsä
voittoa enempää kuin pari sataa markkaa, mutta Norolainen ei saanut
sitäkään koskaan tietää. Syöterpummi tuli itse oritta tuomaan ja hänen
mukanaan pari muuta ystävää, ja nyt sai Norolainen hävetä silmänsä
puhki, kun ei ollut rommia eikä muuta sellaista hienompaa juomaa talossa
vieraille tarjottavana. Niitä lähetettiinkin heti noutamaan lähimmästä
saantipaikasta. — Komealla uudella oriillansa ajeli Norolan isäntä
sitten uhkeasti monien hyvien tuttavainsa luona ja vietti siellä
hauskoja päiviä, taloa myös kovasti "rustattiin", mutta viljelykset
jäivät yhä enemmän unohduksiin.
Mutta olkaamme lyhyet; johan näemme minne päin asiat kallistuvat.
Muutaman vuoden päästä huomasi Norolainen olevansa velassa korviansa
myöten, rahat oli kaikki tuhlattu tai menetetty lainaajain konkursseissa
ja nyt, niinkuin sanoimme, oli jo velkaa enemmän kuin talo sieti. Suurin
velkoja oli Syöterpummi, joka vihdoin, kun pelkäsi talon peräti häviölle
joutuvan, antoi myydä sen velastansa ja huusi koko tilan itsellensä. —
Siinä se oli Norolan yksinkertainen historia.