Iltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen,
mutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla
autolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia,
nuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan
hyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne
tavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala
alkoi nopeasti kohota.
Mutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä
uutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja
kuiskasi:
— Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua ... tuli esteeksi tärkeitä
virka-asioita!
Kapteeni katseli häntä ymmällä.
— Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä...
juhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin!
— Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia
sotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari... se
sotasaalisnuuskija... on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri...
Hän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni.
— Ja majuri... hänet on pidätetty? Niinkö?
— Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat... sinunkin hoitamasi...
— Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista
olkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. —
Minun tilikirjani... minulta lupaa kysymättä!
— Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava
kassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa!
Tämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli
ilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti:
— Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin
hankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes
läheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun
varomattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä
hermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä
pilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta!
— Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana.
— Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen,
aivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista
työnpuutetta. Tietäähän sen... kaikinpuolinen pulakausi!
Hän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin
mukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo:
— Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin... ehkäpä siitä jotenkin
selvitään!
— Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä... ehkäpä
siitä selvitään!
Kuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään
aikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin
nieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre.
Vaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja
silloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät
syttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi.
Voiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain
kauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita,
kutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat!
Illallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte,
miten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan
päästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet
mitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja,
jalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla
ja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa.
Syötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen
äitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi
välttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku
rouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla
hänen rinnalleen.
Siiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta
väenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut
Liisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää
Liisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin
lämmin, sisarellinen ystävyys.
Liisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon
ja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi
vallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen.
— Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt!
Liisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa
paloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki
hyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa.
— Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. —
— Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin
pyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan
puustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että
minusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin
niille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se
tekee ihmisille niin hyvää!
— Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes
kahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä?
— Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut
tappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin... kaksi lasillista!
Ja sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs
päänkivistys!
Vallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään
upseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika
parka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan.
— Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva.
— Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli
aivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta
oma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin
hyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa?
— En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri.
— Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä
iltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi!
— Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi?
— Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla
paras... paras kaikista!
Liisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui
kysyvän: "Etkös usko minun onnistuvan?"
Nuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin
pyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu
näytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että
Liisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt
sen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka,
juovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä,
polttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän
tunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä
oli hävinnyt se kärsivä ilme.
Melu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä,
että tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin.
— Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin
remutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa!
— Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä
täällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista.
Liisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä
hiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä
siinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori
Rautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt
juttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen
hymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen
huomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: "Mitäs sanoisit, jos minä
paljastaisin kynteni!" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori
Rautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana,
ja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi,
vietteleväksi.
Johtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti
hermostuneesti ja sanoi:
— No nyt se tuli lopultakin... puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin
muisti!
Johtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan
hyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille
yhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva
Falkmanille erikseen.
Kun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä
lennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä
tilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat
Vaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin
useimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa.
— Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri
innokkaasti.
— Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja
Rönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa
polvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle!
Kuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui
rajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat
jalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi
säälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään.
Hän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle
nyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää
Liisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan
voisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa
tuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista.
Liisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen
olkapäänsä yläpuolella.
Kun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä
kosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana.
Oliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin
seurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi
hänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu
tuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan,
pikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän
näkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi
toisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa
hivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan
pohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus,
ne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka
puolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit!
Ne kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi
Liisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui
kestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että
taivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen
ympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo
ja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen
olkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista
taakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut!
Kun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä
hälinässä:
— Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut,
tuoli keikkui niin hirveästi!
He istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä
osaksi tulleesta riemukulusta.
— Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen.
— Olihan noita... vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat
koko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi
kantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti,
aivan niinkuin itse tahtoo!
Hänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan:
"Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!" Siiri tiedustelee
Einon olkapäätä nyhjien:
— Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi?
— En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli!
nauraa Liisu vallattomasti.
— Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin
vierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi,
niinkuin me toisetkin!
— No sanotaan sitten vain Einoksi!
Liisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva
toiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen.
Se rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa
tälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun
nauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: "Kas tällä tavoin me
vedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!"
Melu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen
kilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri
istui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti
ja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun
nauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta
kieltä.
Illallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää
jaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin
näännyttävä.
Jo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee
käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen.
— Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit
serkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai
seuraavassa postissa sinulle itsellesikin.
Siiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle.
Siiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön
hämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai
hänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi,
hyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi,
mutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä
mietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä
asiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä
oli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen,
melkein hänetkin... Mitähän Eino noin ajatteli?
Vaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta
tavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita
yhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi.
Suurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän
kauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen,
suuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille.
Ja kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan
juhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston
sokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne
vetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen,
parit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista,
pensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia,
suudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten
naurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus.
Siiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä.
Einon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat
täydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu
oli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut
hänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa.
Liisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä,
puhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain
yksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän
ei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian
hyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan
Siirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän
tulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä.
Mutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken
oli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan
arastellen:
— Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli!
— Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko
kirjeen.
— Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti
kokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan,
mitäpäs minä muuta!
— Ahaa, sitäkö! Eikös... eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä?
— Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen
kesän täällä... kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä!
— Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä
olit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja
kun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan
mustankipeitä!
Siiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa
hänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta
Einolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen
lyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat
muovailleet kumpaakin omalla tavallaan.
— Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt
miehen itselleen?
— Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta
kihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne
vihdoin ovat ovella!
— No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta
unelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi!
Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle
itselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin,
Margit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli
kaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden
matkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut
harmillista, kerrassaan sietämätöntä!
Siirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku
oli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo
ajatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa
viettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli
siihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri
silloin, kun oli alkanut kotiutua!
Mutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen
aivoissaan välähti riemuitseva ajatus: "Siiri matkustaa pois!...
matkustaa moneksi viikoksi!" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen
mielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän
näki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun
kosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä...
he jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa
kuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi.
Oliko... oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun
pauloissa... toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri
parka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta
rakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän
kohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää
Siirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi:
— Siiri, rakas tyttöni, onko... onkos sinusta niin vaikeata sinne
matkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas
kultatyttö?
Hän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen.
Siiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet
silmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun
olisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman
viikkokauden!
— Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te
voisi jäädä tänne?
Siiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi.
Tiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja
tietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi
aikaa.
Eino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi
äidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään.
Luultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi
ensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää
Siirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne
yksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan.
Ja kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella
Siirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän
siitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon
kiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen
tempaamana:
— Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä,
huomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin
asioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä
iloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää!
Josko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon
ehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille
kaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan
unelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa,
ja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo
Päiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin
uutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää,
niin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon
kaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä:
— Eino... rakas... minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten
onnellinen!
Vasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen
Margit serkun häät. Ja hän ajatteli: "Eino varmaan asettuu minun
puolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!" Eino oli luvannut
lähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja
sitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen,
huoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään!
Siiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi
antautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain
omalle rakkaudelleen!