Juhannusaatto!
Aamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela
oli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä
päärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä
hulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti
Vaskelan riemullisen juhlatervehdyksen.
Ja siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken
tehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja
juhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen
Vaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän
uusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola,
kaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat
hersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan
viihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa
kalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien,
järkevästi heruttelemaan.
Lyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli
syvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut
korulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa
sydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset
puhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja.
Naiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä
taivaan lähettämän jumalanmiehen.
Puheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja.
Hänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa
työväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan
asutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan
runsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat
jäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan
uusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia.
Nuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni
ympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli
hänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat
tuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten
lämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda
rouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei
ollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia,
jotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen.
Mutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen
saavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari
joukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo
Päiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana
haaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja
nuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä
hänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä
arveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä
tyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä
harkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä
kapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se
olisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties... kenties se herättäisi
liikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia
Petrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen
menetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää
Natalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus
tarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin
ensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies,
liikemies!
Ei hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken
vanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen
rakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän
ääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat
keskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä.
Ei enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla
Kuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella
maaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän
viimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi
olevan isävainajaansa ovelampi!
Keskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan
kuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli
mielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla
noin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi:
— Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei
hän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten
yhteistä parasta!
Miehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle
selkänsä.
— Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva
toisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi:
— Me emme vain sitä parasta ymmärrä!
Miesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda
rouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä
kertoo salaperäisenä toisille:
— Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On
luvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä!
Matilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun
iltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä
Kivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut
miespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista.
Nuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta
vapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti
häntä:
— Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin
harjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu
vähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen
pääsevän järkiinsä.
— Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä... ja
tulisi tänne.
— Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie
hänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun
ajat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta...
kaikesta on saatu riittävä hyvitys.
— Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet
silmissä.
Sen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä
Matilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun
kosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä
kuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen
arka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään
ymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin
rajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset
ajatuksensa ja mukautua niihin.