Komea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut
vahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista
rakastamassa.
Nyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa
tanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis
tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut
univormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi
olevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan
samenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui,
näki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet
ovat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa
hyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta
vilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo
tanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo
aivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin
jalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat
uida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti,
miten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat,
viettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin
antautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli
uimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia,
veivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli
Vaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita
janoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia,
miten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu
lähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli
kirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen,
juovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen
herrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä?
Kas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon,
nyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin
vapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa
Natalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se
nainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se
vilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä
ja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä
sen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi
mukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi
ajanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah,
ja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin
kauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken
tutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui
vastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain,
valmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut
enemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan
niin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet
muut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa
kutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin
Viipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se
oli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin
pikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin
tuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut,
turhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi
rintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden
merkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä.
Yhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa!
Suomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se
tuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas
olikaan?... majuri ja... ja tilikirjat... tilikirjat?...
Kuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla
saamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa,
mutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti
ajatella sitä asiaa... niitä tilikirjoja!
Kapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen
halki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät
häntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten
huoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis
tukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös
tiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä,
ja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat
hiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin
puolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se
virkisti.
Kapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja.
Ja hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan
jalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän,
sillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen
housuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut,
ja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka
liikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat
pohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo
kutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki,
joka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki
moniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen... melkein tyhjyyteen? Herra
kapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki
ja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä... ehkä sitten ei voisi enää
palatakaan tähän ilmapiiriin... olisi menty jo vanhaksi, liian
vanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen,
ovet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei,
se ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty
keskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi,
muistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse
parivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä
unohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja!
Komean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen
kulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä
oli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan
katkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli
täysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli
piste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin!
Kapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän
katseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia
Petrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen
kauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli
kuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät
kaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa.
Käveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti
kohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta
vaikenevaan kesäyöhön...
Kun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä
jo mennyt.
He olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi
Liisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta
veti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja
hänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman
perijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa.
Yksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön
ulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä
äitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät
olevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää
tukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo
vimmatusti.
Tuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen
muiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä
puistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa
kiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä
puistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin
janoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua
Liisulle... vain pari sanaa, ei enempää!
Soitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee
Liisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli
niin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän
tunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa:
— Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet!
— Muistatko sen vielä... siellä pienessä puistoravintolassa?
— Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja
tulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi!
Liisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman
taaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina
käärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja
hänen hennot sieraimensa värähtelivät.
— Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien
muiden kanssa jo tanssinut... monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden
kerran sinunkin kanssasi... vain yhden kerran!
Nuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo
taipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten
merkitsevästi hymyillen:
— Sinä viivyit kauan juhannuskokolla... saadaan kai pian sinua jo
onnitella?
Nuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan.
— Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä
epäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne
sanat tulivat:
— Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi...
kesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään!
Hän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan
ensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan.
— Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. —
Sitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa... tai vaihtelua! Mutta
näin alussa...
— Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin...
serkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi
kiire!
Einon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa
alas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman
ruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän
hehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti
Liisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen:
— Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella... juoda yhden
lasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano!
— Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen.
He pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä
tupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen
kehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan
jäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se
sekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä.
Liisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja
pukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa
häneen olkansa yli ja sanoo hymyillen:
— Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka...
mutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa!
— Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat
kärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset.
Niitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään!
— Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta!
— Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla!
— Ja sitten sammun äkisti... niinkö? Sellaista minä juuri
toivoisinkin... sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään
muuta ajattele! Juommeko, Eino... hänen ja sinun onneksi?
— Ei, Liisu, nyt me juomme vain, _me kahden_! Minä tahdon juoda tällä
kertaa sinun kanssasi, sinun ainoan!
— No juodaan sitten niin!
He kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen,
tyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet
toisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa
merkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä.
— Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on!
Siinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt
näkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi:
— Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä!
— Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä!
Istuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä.
Eino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen
olkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli:
— Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos _hän_
olisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti!
— Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa!
Liisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa
koskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea,
Eino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi
hän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa
kiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma,
vapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet
kuiskivat läähättäen:
— Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa!
Nuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin
tukehtumaisillaan Liisu sopersi:
— Ovi... rakas... onko se...?
— On, se on lukittu!
Hetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi
häntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui:
— Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei
saa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän
tulisi onnettomaksi, en tahdo!
Nuori Rautanen sulki hänet syliinsä.
— Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi
kiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua,
Liisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä
kärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin...
— Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän
täytyy mennä!
Hän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille.
— Sinun, rakas, sinun ikuisesti!
Riuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta.
Nuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän
joutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa.
Ohimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä,
houkutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla
leikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta
tuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti
etäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja
hänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen
tohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle.
Nuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri
Silvan ja sanoi:
— Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis,
oikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä!
Juuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen
kaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään
apulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä.
Siviä rouva änkytti tukehtumaisillaan:
— Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni...
Enempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen
luokseen, sähähti hänen korvaansa:
— Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule!
Hammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan
apulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan.
Tanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden
kohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita
alkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi
hölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä:
— Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista
ei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva
Silvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo
toipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa!
Tohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat
puhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä,
hengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä
välikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä
paremmalla vauhdilla.
Kamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa.
Siviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta
nirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä
rouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi
hänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa,
veritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra
oli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan
kamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja
julkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun.
Sairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja
Rönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla
tullutta upseeria ja Liisu.
He seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea
kapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu
puhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori
tunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori
Rautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan.
Aurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura
hyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin
sävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa.
— Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä.
— Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori.
— Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista.
— Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa!
Kapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut
hätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti:
— Kapteeni kuuntelee soittoa!
— Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni.
— Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties
herkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä
erottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen
elämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties
ne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus,
hän ymmärsi elämän.
Tohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori
Rautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa.
Silloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni:
— Hyvä jumala!
Siiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta,
seisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä.
Tohtori sanoi matalalla äänellä:
— Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa
neiti Falkmanin kotiin!
Nuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä
sanomatta.
— Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
— Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun
tarpeeseeni hyvin takaisin.
Siiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli
aivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon
latvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan
liikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät
kiskoneet sitä alas?
Kun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien
kaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa
murtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui
syöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa,
ja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli
kuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan
pelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä:
— Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain...
tanssivat... eivät aavista mitään!
Auto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin,
itkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili
hellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska.
Vaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He
lähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä,
lähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului
juopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti
metsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset
manaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken
työväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui
tiukemmin Einon syliin ja vaikeroi:
— Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä!
Nuori Rautanen huusi kuskille:
— Aja nopeammin!
Auto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan
virkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he
pyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi
Siirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä
huomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin
päätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi:
— Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko... tuletko Päiväniemeen?
— Tulen, rakas!
Soitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on
kummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski
kaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan
uumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä
syvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle
menevien viimeinen huokaus.
Tanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla
rantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun
auringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen
kaukorannan vaaroilla.
Paljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis
vaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti
pitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen
paikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen
hänen kainaloonsa.
Niin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön
valvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen
sunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta
kohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä.
He eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja
kuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken
vanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli
kulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla.
Uusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati
terveitä ihmisiä. Heidän piti luoda _uusi kevät_ vihan raunioille.