Sinä päivänä sai nuori Rautanen Vaskelan metsien ja ulkopalstojen
tarkastuksen loppuun suoritetuksi.
Se oli ollut rasittava työ juhannusviikon helteisinä päivinä. Siellä
ikimetsissä, jotka miespolvia olivat säästyneet kirveen hävityksiltä,
olisi työskentely milloin hyvänsä ollut rasittavaa. Vaskelan maaperä
oli lihavaa, satavuotisten jättiläisrunkojen lomissa kasvava
pensaisto ja juurikasvullisuus monin paikoin miltei läpipääsemätöntä
ryteikköä. Hyvin työlästä oli siellä liikkuminen, mahtavan latvus-
ja lehväkatoksen kätkemässä puolihämärässä. Ja nyt vallitsi siellä
lisäksi aivan hiottava kuumuus, ei tuulenhengähdys päässyt mistään
päin viileyttä lietsomaan. Luuli melkein siirtyneensä tropiikin
aarniometsään, ikuisesti viheriöivään, ikuisesti hedelmöivään, jossa
taivasta tavoittelevan lehväkatoksen kätkössä, hiottavassa hämäryydessä
joka hetki tapahtuu väkevä luomistyö.. Tottumattomia olivat Kuovikosken
tehtaalta otetut apulaismiehet sellaisessa metsässä liikkumaan ja
työskentelemään, monta kertaa he olivat aivan menehtymäisillään ja
napisivat äänekkäästi.
Mutta mitä välitti siitä nuori Rautanen, ei hän muistanut kuunnella
heidän napisemistaan. Hän oli metsien mies, niinkuin tohtori Hilli oli
sanonut. Hän rakasti intohimoisesti tällaisen suuren, koskemattoman
metsän voimakasta tuoreutta; hiottavaan kuumuuteen sekoittuva väkevä
pihkan lemu vaikutti häneen kuin nouseva päihtymys, kohisten suonissa
soutava. Se teki hänen jäsenensä joustaviksi, karkoitti kaiken
väsymyksen. Hän nautti metsän tenhovoimasta, pitkien aikojen perästä
hän taasen tunsi olevansa vapaa mies, herra omassa valtakunnassaan,
metsien valtakunnassa.
Ja hän ajatteli omia ajatuksiaan, unohti apulaistensa napinoimisen,
unohti koko ympäristönsä. Hän ajatteli Liisua. Liisu oli siellä
ikimetsän kätkössä hänen mielikuviensa ainaisena, luopumatonna
seuralaisena. Siellä hän yksinäisyydessä eli uudestaan ja yhä uudestaan
lyhyen, mutta sitä tulisemman rakkaustarinansa Liisun kanssa. Se tarina
muuttui hänen uudeksi elämyksekseen, se poltti hänen suonissaan,
kiihoitti tuskallisena haluna hänen levottomasti kohisevaa vertansa.
Kummallista, hyvin kummallista! Liisun näkeminen Vaskelassa, siellä
suuren seuran keskellä vaikutti häneen hyvin piinallisesti. Hän näki,
että Liisu oli onneton, näki Liisun kärsivän sanomattomasti, ja se
Liisun syvien silmien kärsivä katse tuntui aivan kuin häntä syyttävän
ja soimaavan. Hän tunsi olevansa jollakin tavoin rikollinen Liisun
edessä. Se tunne teki hänen olonsa kiusalliseksi, hän oli huonotuulinen
ja hermostunut, vain vaivoin jaksoi pysyä mukana lörpöttelevän seuran
keskusteluissa. Mutta kun se Liisun kärsivä katse seurasi häntä sinne
metsän kätköön, ei se siellä enää häntä syyttänyt ja soimannut. Siellä
se katse häntä houkutteli ja kutsui tuskallisen armaana, pyysi ja
maanitteli kyynelten lävitse pohjattoman syvänä, ikuista hellyyttä,
polttavia hyväilyjä luvaten.
Mitä muisti nuori Rautanen ympäristöstään! Hän eli päihtymystilassa,
ikimetsän voimakas pihkanlemu ja Liisun syvien silmien kärsivä,
armastava, kaikki lupaava kutsu olivat hänet päihdyttäneet. Semmoinen
hän oli, metsien mies. Oli vaarallista, että hän oli löytänyt
syvästi rakastamansa ikimetsän ja kerran niin syvästi rakastamansa
naisen yhtaikaa. Ne löydöt veivät hänet kauas ympärillään kulkevan
elämän ulkopuolelle. Vain hyvin harvoin hän havahti, hänen mieleensä
tuli toinen nainen... Siiri. Mutta Siirin kuva tuntui käyneen
epämääräiseksi, kaukaiseksi, se pakeni Liisun polttavan katseen tieltä.
Päivätyön päätyttyä nuori Rautanen lähetti apumiehensä Kuovikoskelle.
Itse hän ensi töikseen otti virkistävän ja perinpohjaisen kylvyn
Hirviselän vilpoisissa aalloissa lähellä Kuovijoen suuta. Siinä oli
kaunis hiekkaranta, verraton uimapaikka, ja siinä kiirehtimättä
pukeutuessaan nuori Rautanen tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi.
Vain kaukaisena muistona häämöittää enää hänen mielessään kiusallinen
sotilaselämä, tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän riisui univormun
päältään, sen ahdistavan vaatetuksen. Täällä ei mikään ahdistanut:
Tuossa oli hänen edessään avara Hirviselkä; hopeaisina sen aallot
vipajivat päivänkilossa, sen kaukaisilta rannoilta puunsivat suuret
kylät ja vaarojen rinteillä leviävät viljavainiot. Ja takanaan
oli hänellä Vaskelan ikimetsä, oma valtakuntansa. Sitä hän oli
jo kokonaisen viikkokauden hallinnut, ja kukaan ei sitä häneltä
riistäisi! Vai kuntalaisetko uhkasivat ottaa Vaskelan, kuntalaiset?
Ja karkoittaisivat Liisun sairaalan Vaskelasta? Kiitoksia paljon!
Toivotamme onnea yritykselle! Mutta se sairaala pysyi siellä, sen piti
olla lujassa niinkuin taivaan napa, sen perustuksia ei järkytetty!
Vaskela oli valtakunta, ihana valtakunta! Ja Liisu oli Vaskelan
kuningatar, viettelevä pikku valtijatar! Kumartakaa syvään pikku
kuningatarta, hänen silmissään oli koko valtakunnan ikuinen onni!
Nuori Rautanen kävelee verkalleen polveilevaa rantatietä pitkin.
Takki oli hänellä käsivarrellaan, hattuaan hän heilutti kädessään.
Hänen uinnin jäleltä kiiltävä tukkansa on suittu taaksepäin, hänen
poskiaan värjäsi tumma päivettymä. Hänen kookkaan vartalonsa jäsenissä
notkahtelee metsän nuori alkuvoima, ja hänen veressään on metsän
pihkainen tuoreus. Niin kulkee hän, metsien mies, jota toverit
ihailivat ja naiset rakastivat. Hän on syventynyt harkitsemaan
Vaskelan viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmia. Puoliväkisin
oli hänet vedetty Vaskelan kauppaan, mutta nyt hän on Vaskelan
olojen järjestelyyn innostunut. Mielikuvituksessaan hän palstoittaa
Vaskelan alkutekijöihinsä ja näistä palasista hän muovailee sitten
asuntotontteja, puutarhamaita, palstatiloja, yhteismetsän, verrattomia
pientiloja joukottain. Ja vielä jäi jälelle kartanon tarpeeksi
peltomaata ja kantatilan puisto, jonka piti olla ikuisesti koskematon!
Siihen tapaan sen piti mennä! Kyllä hän näyttäisi, kuka osasi luoda
Vaskelan maille paratiisin! Eläköön Vaskelan viettelevä pikku
valtijatar!
Hän tapasi Siirin Venuksen majan luona.
Siirin viljava kyyneluhri oli jo ehtynyt. Se lievensi paljon hänen
raskasta mielialaansa. Siiri on ryhtynyt kyynelistä likomärällä
nenäliinallaan puhdistamaan valkean pikku jumalattaren hentoja jäseniä.
Hänen mielestään oli oikein, että se kauan unohduksissa ollut rakkauden
airut sai osansa hänen kyynelistään. Hän hymyilee surumielisesti
päähänpistolleen ja tarkastelee tyytyväisenä työtään. Ja alaston pikku
jumalatar näytti myös hymyilevän hänelle kiitollista, rohkaisevaa
hymyä. He ymmärsivät toisiaan!
Siiri oli puuhaansa niin kiintynyt, ettei huomannut Einoa, ennenkuin
tämä seisoi hänen vieressään. Kohtaaminen oli yllätys heille
molemmille. Eino oli parhaallaan unelmoinut Liisusta, ja silloin Siiri
odottamatta sukeltaa hänen tielleen. Hän tunsi melkein kuin joutuneensa
pahanteosta kiinni, häntä kaduttaa, kun oli niin kokonaan Siirin
unohtanut. Vielä enemmän hämilleen joutui Siiri: Ehkä Eino ajatteli,
että hän oli tahallaan tullut tänne joutuakseen Einon tielle. Hänestä
tuntuu nololta, jos Eino sai sen käsityksen. Ei hän tähän asti ole
Einoa arastellut, mutta nyt, kun hän oli tehnyt itselleen rakkauden
tunnustuksensa, nyt piti jo arastella. Ei voinutkaan enää mielistellen
pujottaa käsivarttaan Einon kainaloon. Eino hymyilee:
— Oletpa sinä täällä viehättävässä hommassa! Ja aivan ypöyksin?
Siiri melkein punastuu, kun muistaa, kenen seurassa oli Venuksen
majalle tullut. Oli todella taivaan onni, että kapteeni oli jo mennyt
tiehensä! Hän tarkastelee Venuksen pikkusormea, josta kynsinipukka
oli poislohjennut, tarkastelee sitä hyvin hartaasti ja selittää aivan
vahingossa tänne asti joutuneensa. Oli niin kaunis päivä, ja hänestä
oli hupaisaa hiukan laiskotella. Tiesihän Eino vanhastaan hänen
kummalliset päähänpistonsa!
— Ja Venus näyttää sinun hellistä käsistäsi saaneen takaisin
nuoruutensa! Aiotko vielä oman pikkirillisi sille lahjoittaa?
— Liian suuri minun sormeni on tämän tilalle! väittää Siiri ja hymyilee
jo hiukan rohkeammin. — Hullunkuriselta näyttäisi, jos se tähän
pantaisiin!
— Ei niinkään hullunkuriselta. Tarkastetaanpas, onko siinä niin suurta
eroa!
Hän kumartuu ja ryhtyy mittelemään Siirin pikku kätösen sormia jokaista
erikseen. Melkein yhteen ne kävivät, pikku jumalatar olisi voinut
häneltä vaihtaa vaikka koko käden. Tarkastus päättyi siihen, että Eino
suuteli tarkastamansa kätösen pikkirilliä ja vielä muutamia muitakin
sormia kaupanpäällisiksi.
Tämä vähäinen hyväily tuntui Siiristä aivan ihmeelliseltä. Ei Einon
kosketus ollut hänelle tätä ennen niin kuvaamatonta onnentunnetta
tuonut. Olisi Eino saanut yksin tein tarkastaa hänen toisenkin kätensä
sormia!
He käyvät nurmipenkille istumaan. Olihan heillä vielä runsaasti aikaa,
ja Eino selitti olevansa kovin väsynyt. Pieni levähdys oli hänelle
hyvään tarpeeseen, oli tänään saanut juosta jo niin pitkät taipaleet.
— Ja näytät sentään vielä niin reippaalta!
— Aivanko todella?
— En minä valehtele! pääsee Siirin huulilta ja hänen ihaileva katseensa
tarkastelee varkain Einoa. Eikä Eino vielä milloinkaan ollut hänen
mielestään näyttänyt niin kauniilta ja voimakkaalta kuin tänään. Mutta
Eino selitti:
— Olen minä väsynyt, vaikka näyttänenkin vielä mukiinmenevältä. Onneksi
on sentään pahin juokseminen jo lopussa, ja aivan tuntee itsensä hieman
ylpeäksi, kun pitkistä ajoista on tehnyt rehellistä työtä!
Hän alkaa kertoa Siirille Vaskelan metsien tarkastuksesta ja innostuu
samalla selostamaan hänelle muitakin suunnitelmiaan. Hän on saanut
odottamatta mielijohteen, että Siiri myös piti vihkiä osalliseksi hänen
suunnitelmiinsa. Siitäpähän Siiri huomaisikin, miten hänen aikansa oli
täpärällä, huomaisi sen ja antaisi anteeksi hänen muut laiminlyöntinsä.
Siiri kuunteleekin lämmenneenä hänen kuvaustaan Vaskelan maille
luotavasta asutussiirtolasta. Se oli siinä tuokiossa Siirin eloisalle
mielikuvitukselle niin täydellisen selvä ja yksityiskohtainen, aivan
kuin tuossa edessään olisi jo nähnyt valmiiksi rakennettuina kaikki
ne sievät Einon suunnittelemat pikkutalot ja niissä asumassa paljon
onnellisia ihmisiä. Sellaisia siunattuja suurtöitä Eino pystyi
aikaansaamaan!
Ihastuneena on Siiri unohtunut katselemaan Einoa, mutta silloin teki
Eino havainnon, joka häntä hämmästyttää: Siirin silmien alustat olivat
hieman ajetuksissa. Oliko Siiri itkenyt? Hän tarkastelee lähemmin
Siirin kasvoja, ja näkyihän niissä aivan epäämättömiä kyynelten jälkiä.
Oli Siiri todella itkenyt, itkenyt oikein perinpohjin. Se koski kuin
raskas syytös Einoon. Luultavasti oli Siiri itkenyt juuri täällä, vähän
ennen hänen tuloaan. Niin se olikin Siiri tänne joutunut, oli paennut
tänne yksinäisyyteen kyynelehtimään. Hänen äänessään värähtää katumus
ja siinä on syvää hellyyttä, kun hän sanoo:
— Siiri, sinä olet itkenyt! Sanopas minulle, minkä vuoksi sinä olet
itkenyt?
Hänkö itkenyt! Siiri käänsi nopeasti päänsä toisaanne. Erehdys se oli,
sula erehdys! Mitä itkemistä hänellä olisi ollut, ei mitään!
— Oletpahan vain itkenyt! Mitäs tämäkin on?
Eino on odottamatta siepannut kiinni Siirin käden, jossa oli nenäliina,
aivan likomärkä nenäliina. Siinäpä oli jääväämätön todistuskappale!
— Vieläkös väität vastaan! hän huudahtaa. — Ja näytäpäs, Siiri kulta,
kun minä oikein todenperästä tarkastan sinun silmiäsi!
Hän ottaa hellällä väkivallalla Siirin pään käsiensä väliin, ja eihän
Siiri silloin enää voinut kieltää. Hän alistuu nolona tunnustamaan,
että oli hän todella hiukkasen vetistellyt, mutta syytäpä hän ei enää
voinut muistaa. Se oli vain semmoinen hassunkurinen päähänpisto, jolle
olisi voinut yhtä hyvin nauraa. Aivan yhtä hyvin olisi voinut nauraa,
mutta hän tietysti itki! Eikös Eino sitten muistanut entuudesta, että
hän teki aina sillä tavoin, aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt tehdä!
— Korvasta saisit minua hiukkasen nipistää! alkaa hän mielistellen
pyydellä. — Sillä tavoinhan ennenkin minua rankaisit, kun liian paljon
kujeilin.
Eino ei usko sanaakaan Siirin mielistelevistä selityksistä. Hän aivan
hyvin arvasi, mistä Siirin kyyneleet olivat aiheutuneet. Hänelle oli
vain yllätys, että se oli niin syvästi Siiriin koskenut. Mutta kun
hän tarkemmin sitäkin ajatteli... kun hän ajatteli hiukan tarkemmin.
Todellakin, hän oli ollut sokea, aivan sokea, ja hän oli tulemassa
vaarallisesti sairaaksi, hyvin vaarallisesti. Ja Siiri... niin,
Siiri olisi ehkä valmis tulemaan parantajaksi, hänen parantajakseen!
Muuten voisi käydä niin, että Siirikin sairastuisi, he kaikki
sairastuisivat. Hän on kiertänyt käsivartensa Siirin hartiain ympäri,
hyväilee ajatuksissaan toisella kädellään Siirin punervana hohtavaa
korvanipukkaa ja kysyy:
— Luuletko sen olevan tarpeeksi, jos minä hiukkasen tästä nipistäisin?
Tällä tavoin! Luuletko, ettei enää kannata niitä kyyneliä muistella?
— Mitäpä niistä enää muistelisi! hymyilee Siiri ja on onnellinen, kun
Eino piteli häntä sillä tavoin. Ei hän enää kyyneliä ajatellut.
Einon katse osuu Siirin povelle ja sieltä puseron aukosta hän keksii
sen pikku luoman. Miten hän olikin voinut sen salaperäisen merkin
niin pitkäksi aikaa unohtaa! Se oli anteeksiantamatonta vääryyttä,
hän oli todellakin raskaasti, hyvin raskaasti rikkonut Siirin edessä!
Mutta pikku luoma odotti vielä kärsivällisesti, vihjasi salaa: "Tie on
avoinna!" Ja siellä syvemmällä odottivat ne toisetkin! Siiri kaipasi
hiukan muuta kuin korvasta nipistämistä!
Hän alkaa puhella Siirille heidän tähänastisesta hyvästä
toveruudestaan. Se oli ollut kaunis suhde, he olivat viettäneet
toistensa seurassa niin monta valoisaa, onnellista hetkeä. Mutta
luuliko Siiri, että se suhde voisi edelleen jatkua aivan samanlaisena,
muuttumattomana?
Siiri hiukan punastuu ja kysyy epäröiden:
— Miksikäs se ei voisi edelleenkin jatkua? Ethän tarkoita että...?
— Että meidän pitäisi sanoa hyvästi toisillemme? Ei, sitä minä en
tarkoita, Siiri ystäväni, en toivoisi sitä! Mutta katsos, me olemme...
oikeastaan sinä, Siiri kulta, olet niin paljon muuttunut. Minä pelkään,
se tähänastinen toveruussuhteemme ei enää riitä meille... se ei tyydytä
sinua... eikä minuakaan. Minä luulen... meidän pitäisi keksiä sen
tilalle jotakin muuta... määritellä se uudelleen! Eikös niin, Siiri
ystäväni... kokonaan uudelleen?
Siiri on vähällä huudahtaa: "Johan minä olen sen määritellyt
uudelleen!" Hän hillitsee sentään viime tingassa kielensä, punastuu
vielä vahvemmin ja sanoo hiljaa:
— Kai meidän on niin tehtävä!
Ja he ryhtyivät määrittelemään sitä suhdetta uudelleen. Eino veti
Siirin syliinsä, ja niin sanoivat he pitkät, lämpöiset hyvästit sille
entiselle, kauniille toveruudelleen. Se sai mennä ihanien, kultaisten
muistojen joukkoon, he koettivat selvitä ilman sitä. Eino puhuu:
— Mutta tiedätkö, Siiri ystäväni, kun minä tästä lähtien pitelen sinua
sylissäni, en minä enää ole mikään jalo, pidättyvä ritari. Minä pitelen
sinua niinkuin mies pitelee rakastamaansa naista. Ja minä peloittelen
sinua jo hiukan etukäteen, minä olen raju ja intohimoinen mies. Minä
vaadin paljon rakkautta, hyvin paljon, rajatonta antautumista! Etkö
todella ala pelätä minua?
— En pelkää, minä ihailen sinua... vielä paljon enemmän kuin ihailen!
Jos sinä vaadit paljon rakkautta, sinähän annat myös silloin!
— Minä koetan antaa, koetan! puhuu Eino pitkien suudelmien väliajoilla.
— Sinä, Siiri, olet kumma nainen, vuosikausia olen kiikuttanut sinua
sylissäni ja on kuin vasta nyt olisin ensi kerran löytänyt sinut,
ihana aarteeni! Tai lieneekö se tämän Venuksen pyhätön, tämän Vaskelan
puiston ansiota. Olethan, Siiri ystäväni, kuullut sen tarinan?
— Senkö, että kaikki täällä joutuvat mielettömän rakkauden lumoihin?
— Juuri sen! Tiedätkös, me emme ole täällä ainoat, näin tuolla polun
varrella tullessani erään parin... eivät hurmiossaan ensinkään minua
huomanneet.
Siiri arvasi, ketkä siellä olivat olleet. Hänen mieleensä sukeltaa niin
tuskallisen elävänä äskeinen kohtauksensa kapteenin kanssa. Melkein
näin hän oli istunut kapteenin sylissä, melkein samalla tavalla! Mitä
Siiri osasi muuta hämminkinsä peittämiseksi, hän alkaa kiihkeästi,
hätäisesti suudella Einoa silmille, suulle, kaulalle, mihin sattuu.
Eino rutistaa häntä rintaansa vasten, Siiri sopersi hänen korvaansa:
— Eino... rakas... minä tukehdun! Vaatteet ahdistavat niin hirveästi...
rakas, auta minua!
— Näethän, Siiri, minä olen raju!
— Sinä olet voimakas, ah, niin voimakas!
Siiri hymyilee onnellisena Einon käsivarrella, hyväilee hänen otsalle
valahtanutta tukkaansa. Eino aukoo hänen puseronsa nappeja, nöpelöi
hyväillen hänen liivinsä nyörejä.
— Tiedäthän, Siiri, sanoo hän, — äitimummot ovat tätä niin hartaasti
odottaneet! Kerrankin me teemme heille mieliksi!
— Niin, tätä he ovat niin hartaasti toivoneet! kuiskaa Siiri.
Pusero valahti toiselta puolen alas. Siirin valkoinen olkapää
paljastui. Paljastui myös toinen pyöreä, täyteläinen rinta, Eino painoi
sille huulensa. Siiri sopertaa häveliäästi hänen korvaansa:
— Rakas... kanna minut tuonne... majaan!
Siiristä on niin autuasta, kun sai kerran tehdä vanhojen äitimummojen
mieliksi. Ummistetuin silmin hän lepää Einon vahvoilla käsivarsilla,
pitelee häntä kaulasta.
Venuksen maja oli tuoksuvin lehvin somistettu. Kun Eino sulki oven
kiinni perässään, vallitsi siellä sisällä puolihämärä...
Iltapäivän aurinko on vähitellen siirtynyt lähelle taivaanrantaa,
mutta yhä pysyi Venuksen majan ovi suljettuna. Alaston pikku jumalatar
hymyili, se oli onnellinen, kun sen kauan unohduksissa ollut pyhättö
oli jälleen löydetty. Kukat seisovat äänettöminä hartaudessaan.
Leivonen, jolla on pesänsä orapihlajapehkossa, pyrähtää tämän
tästä nurmipenkin yli kallistuvalle oksalle ja kurkistelee päätään
kallistellen uteliaana alas. Siihen nurmipenkille olivat jääneet Siirin
punerva päivänvarjo, Einon takki ja vaalea kesähattu. Pikku jumalatar
iskee merkitsevästi silmää leivoselle: "Näethän, ne ovat vielä
siinä!" Silloin pyrähtää leivonen ylemmälle oksalle, virittää siinä
ylistysvirren kesälle ja rakkaudelle.
Rouva Siviä Silvan kiikutti käsipuolessaan kaunismuotoista insinööri
Viherluotoa. Siviä rouvalla oli juhannuskokon rakentamistyön jäleltä
vielä ankara helle, hänen poskensa hehkuvat, hän palaa kiihkeästä
himosta, kuiskailee apulaisinsinöörin korvaan siitä autuudesta, mikä
heitä odotti Venuksen majan viileällä lehvävuoteella.
Mutta majan edessä kohtasi Siviä rouvaa suuri pettymys. Siinä oli
jäävittömät todistuskappaleet, Venuksen maja oli ja pysyi tällä kertaa
suljettuna. Silloin puhuu Siviä rouva kuiskaten:
— Minä tiedän toisen viehättävän lymypaikan tuolla kauempana polun
varrella!
Siviä rouva, hän tiesi sen lymypaikan, mutta hän ei vielä tiennyt, että
sekin paikka oli jo vallattu. Siellä olivat Natalia Petrovna ja komea
kapteeni Änkilä. Siviä rouva oli tänään kovin myöhästynyt!
Siiri lepäsi onnesta raukeana Einon käsivarrella. Hän katselee
haaveillen katonrajasta kuultavia valojuovia. Ne näyttävät käyneen
himmeämmiksi. Siitä Siiri päättelee auringon lähenevän laskuaan, hän
huoahtaa:
— Sääli sitä Matilda tätiraukkaa! Hän kai yhä meitä odottelee
kahvikultineen!
— Hän odottaa mielellään, äitimummo! Saat uskoa, hän on hyvin, hyvin
onnellinen, kun saa kauan meitä odottaa. Hän tietää siitä!...
— Niinkö luulet, rakas? Sittenhän voisimme... hän vetää Einon pään
puoleensa, sopottaa hänen huuliinsa... sittenhän voisimme olla vielä...
vielä vähän aikaa!
Kultasydäminen Siiri, hän tahtoi tehdä hyvän Matilda tädin onnen niin
täydelliseksi ja varmaksi kuin mahdollista. Siksi hänen valkoiset
käsivartensa kiertyvät lujasti Einon kaulaan, hänen lämmin ruumiinsa
puristautuu vavahdellen Einon näännyttävään hyväilyyn. Pitihän heidän
olla vielä vähän aikaa... hyvän Matilda tädin vuoksi!
Aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taa, kun Eino ja Siiri
palasivat Venuksen majalta kaunista rantapolkua pitkin. He olivat kaksi
onnellista ihmistä, heidän jäsenissään tuntui raukeus, mutta heidän
mielensä oli kevyt ja kirkas. Siiri nojasi hyväillen Einon käsivarteen,
hänen katseestaan kuvastui haaveksiva heijastus. Se oli kajastus
ensimäisen suuren antautumisen hurmiosta, se jättää aina paljon puhuvat
jälkensä nuoren naisen silmiin, kasvoille, koko olentoon. Niin on nuori
nainen kuin äsken terälehvänsä avannut kukka. Virkistävä aamukaste
puhdistaa ja kirkastaa kukan väriloisteen, eletty rakkauden hurma
puhdistaa nuoren naisen sielun ja ruumiin. Sammuneet ovat silloin halut
ja pyyteet, tyydytetty elämänvietti on levossa, nuoren naisen sielu
on silloin kuin syvä, peilityyni järvi. Nuoren naisen silmien lämmin
hohde on sen järven kalvokuvastin, siitä kuvastimesta voi mies silloin
nähdä värähdyksen rikkomatta naisen sielun syvänteiden taivaanholvin
kutsuvana, ikuista onnea lupaavana. Ja se kiitollinen, armastava kutsu
on silloin vain hänelle, hänelle ainoalle, joka antoi nuoren naisen
rakastavalle sielulle levon ja hänen ruumiillensa tyydytyksen. Silloin
on nainen miehelle alamainen.
Siiri tunsi sen tällä hetkellä niin elävästi. Hänen olennossaan käyvät
vielä hyväilevät väristykset, kun hän muistelee Einon rajuja syleilyjä.
Hän nauttii niistä vielä, painautuu tiukemmin Einon kainaloon.
Siinä puhui hänelle Einon veren voima salaperäistä, kaikkivaltiasta
kieltään. Se voima hallitsi hänen onnellisen sydämensä lyöntejä, hänen
ajatuksiaan, kaikkea mitä hänessä oli.
He kulkevat hitaasti, eivät vaihda monta sanaa, katsahtavat vain
silloin tällöin toistensa silmiin, ja se heille riitti. Heidän silmänsä
näkevät Vaskelan lahden neitseellisen kauneuden, päivänlaskun rusot
Hirviselän takaisella kaukorannalla. Se tuntui olevan heijastus heidän
onnestaan. Heidän korvansa kuulevat rastaan ja satakielen iltalaulun.
Se oli heidän suuren onnensa ylistyshymni. Heidän aistejaan hyväilee
maasta kohoava kukkien lemu. Mitä oli se muuta kuin korkeuteen kohoava
suitsutusuhri heidän rakkaudelleen!
Eino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään
olisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen
olikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja
vilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat
tällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä
rouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin
ja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti
heidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen
hellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan
unelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön
yhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: "Perhanan kapteeni, eipäs
jaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!" Kapteeni
puolestaan ajattelee: "Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin!
Minua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa,
simainen sauna säästettiin toiselle!" Siviä rouva katseli salaisella
kateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun
Eino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli
häneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon
kanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut
rakkaan apulaisinsinöörinsä!
Oli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha
sattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta
Siirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa
Siirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi
kuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta
hän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati
hyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati,
leppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli
särkynyt. Siiri ei mitään huomannut.
Tohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten
syvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli
ulottunut.
— Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri.
"Kävit sinä syvällä!" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs
huomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki
olivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli
anastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen
lehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän
alkoi niiden mielestä vanheta!
Johtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä
odotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma.
— Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette
Kuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu
se puhe luonnostaan.
Kuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen
mielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen
mielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat
rouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti.
— Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua
on loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että
ovat erehtyneet.
— Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei
moni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja
liputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön.
Tohtori Hilli tarttui puheeseen.
— Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien
ajanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa
meillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä
selityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt
kansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja,
siksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa.
Se on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme
suuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle
paraatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä
marssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa
oman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne
teot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun
tarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa,
kun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu!
Siirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa
lippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli
tehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi
Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle.
— Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on
puhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat
Kuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö
on kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me
luulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja
vähän muustakin yhteistyöstä!
Nuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä.
Siiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi
jokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu.
Kun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan
kukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut
erämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna
pidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki
menisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä
yksinään, unohdettuna... Vaskelan rauhaton aavenainen.