Vaskela odotti valmiina juhla-asussaan. Oli juhannusaaton edellinen
päivä.
Juhannuskokkoa rakentamassa on Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan
kultainen nuoriso. Se oli viimeinen juhlavalmistus, viimeinen ja
kaikkein mieluisin. Lähellä Dianan temppeliä oli tarkoitukseen sopiva
kallionyppylä. Siihen vieritetään kartanosta tyhjiä tervatynnyrejä,
siihen kannetaan metsästä kaikenlaista sytyketavaraa. Herrat häärivät
paitahihasillaan, naiset ovat avopäin, palavissaan. Kaikilla on hauska,
Vaskelan ikimetsä kaikuu ilonpidosta, naisten nauru helisee vapaana,
vallattomana.
On ilmassakin lähenevän juhlan tuntua. Päivä on lämmin, hedelmöivän
kukkaisrunsauden pilvinä leijaileva siitepöly kutittelee ärsyttävästi
aisteja. Ikimetsä on täynnä lintujen laulua, Vaskelan lahden poukamista
kuuluu sorsien närinää, tavien kurnutusta. Se on suuren hääyön
odotusta, keskikesän hämyisän hääyön.
Kaikki Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naiset ovat tänä päivänä
kauniita, jokaisella on silmissään lämmin hehku, janoinen rakkauden
hehku. Ei jaksa kauan työssä ahertaa, piti heittäytyä välillä
tuoksuvaan heinikkoon levähtämään. Autuasta on siinä viehkuroida, siinä
kuherrellaan vapaasti, vallattomasti. Tuore heinä hyväilee viileästi
paljaita käsivarsia, päivänpaahde kohottaa avokaulan punervaksi
värjäytyneelle iholle pieniä hikiherneitä, ja ne kutitellevat niin
ärsyttävästi. Siviä rouva löysää julkeasti paulojaan, huohottaa
kiihkosta ja kohottelee povensa suloja kaikkien nähtäväksi. Hänen
läpikuultava puseronsa on paisuvien nisien alta likomärkä. Siviä rouva
odotti kärsimättömästi apulaisinsinööriään, joka viivytteli vielä
Kuovikoskella.
Vaskelaan oli muutama päivä sitten ilmestynyt uusi kuovikoskelainen,
nuori ja viehättävä leskirouva Hellä Sirkiä. Hänen miehensä oli
myös tuhoutunut punatalvena, nuori leski on ollut muualla suruaan
haihduttelemassa, mutta oli nyt kotiutunut. Heti ensimäisenä päivänä
keksi Hellä rouvan valpas, silmä vakavan saksalaisen kapteenin, joka
näytti niin unohdetulta. Nyt he ovat jo hyvällä alulla, he ovat
vetäytyneet muusta seurasta hiukan syrjään, suojaavaan heinikkoon.
Kapteeni puhdistaa suurella hartaudella Hellä rouvan kenkää, johon
oli mennyt hiekkaa. Hellä rouvan kauniissa silmissä on niin lämmin,
kiitollinen katse, hänen pieni jalkansa lepäsi kapteenin sylissä. Se
pikku jalka oli niin viettelevän siro, ja Hellä rouvan hameet ovat
niin lyhyet. Sille ei mahtanut mitään... pitsit sukelsivat vahingossa
näkyviin. Hellä rouvan poskille kohosi väräjävä puna, kapteeni unohti
pikku kengän. Oli hyvä, että sakea heinä oli niin suojaava.
Natalia Petrovna lojuu raukeana nurmimätästä vasten. Siinä hän
siristelee hekumallisia silmiään, huiskuttelee hajuvesiltä lemuavalla
huivilla viileyttä povelleen, jota harsomainen ohut pusero verhosi
juuri sen verran, että silmä paremmin kiintyi huomaamaan kiellettyjen
sulojen viettelyksen.
Johtaja Rönkä, joka hikeään kuivaillen kelli Natalia Petrovnan
vieressä, sai myös osansa hienon huivin ärsyttävästä lemusta.
Vähitellen soluu tuo pehmeä, ärsyttävä vaatekappale kokonaan hänen
kaulalleen. Perästä tuli myös itse Natalia Petrovna ja alkoi armaasti
leperrellen kutitella hänen partaansa. Natalia Petrovna katsoi olevansa
tämän julkisen katumuksen velkapää, hän oli pitkin viikkoa ollut niin
uskoton, niin kovin uskoton. Ja hän aikoi vielä myöhemmin tänä iltana
vietellä komean kapteeni Änkilän mukaansa. Ah, hän ei voinut sitä
kiusausta vastustaa, oli parasta katua etukäteen lankeemustaan.
Mutta kapteeni Änkilä oli huomaamatta hävinnyt koko seurasta. Ja
hävinnyt oli myös eräs toinen... Siiri Falkman.
He olivat hetki sitten aivan varkain lähteneet, ovat sivuuttaneet jo
japanilaisen sillan ja taivaltavat edelleen kaunista, mutkittelevaa
rantapolkua pitkin. Siellä kaukana, melkein puistoalueen reunassa oli
Venuksen maja viehättävän poukaman perukassa.
Kapteeni on ehdottanut Siirille kävelymatkaa Venuksen majalle, ja
Siiri suostui empimättä. Tätä piti kapteeni suotuisena enteenä, hän
ajattelee: "Tänä iltana sen pitää tapahtua, tänä iltana!" Aivan
kuin päätöksensä varmennukseksi hän likisti hiukan voimakkaammin
kainalossaan olevaa Siirin käsivartta. Siiri katsahti häneen
lämpimästi, ja sillä tuntui asia olevan sovittu.
Ei Siiri kuitenkaan aivan sitä ajatellut. Hän tosin mielellään
nojasi kapteenin käsivarteen, hänen naisellisia vaistojaan hyväili
voimakkaan ja miellyttävän uroon läsnäolo, mutta hän kuuntelee vain
hyvin hajamielisesti kapteenin mielisteleviä sanoja. Siirin ajatukset
kulkevat omia latujaan, painostava alakuloisuus on aivan varkain
hiipinyt hänen mieleensä. Se tuli aivan odottamatta. Vielä hetki
sitten hän juhannuskokon rakentamistouhussa telmi ja ilakoi ylinnä
muita, ja nyt, hyvä ettei tehnyt mieli itkemään. Siiri harkitsi
melkein ihmetellen, miten hän monta päivää perätysten olikin voinut
olla niin riehakkaan vallaton. Ei Siiri sitä erikoisesti kadu, mutta
tyhjänpäiväiseltä liioittelulta se hänestä tällä hetkellä sentään
tuntui, ilveilyltä, jota hän oli vain näytellyt päästäkseen mitään
ajattelemasta. Niin juuri, hän oli ollut lapsellinen, aivan liian
lapsellinen. Siiri kavahtuu siihen, kuri kapteeni kysyy hyväillen:
— Siiri! saanko minä sanoa vain — Siiri? Se sointuisi niin kauniilta!
Siiri nyökkäsi hyväksyvästi: Kyllä hän suostui siihen, se oli kaikin
puolin mukavampaa.
Kapteeni kietoi käsivartensa Siirin hartiain ympäri. Siiri ei pane
vastaan, palkitsee hänet toistamiseen lämpimällä hymyllä. Kapteeni
oli niin kiltti, kun ei jättänyt häntä yksin, vaikka hän oli näin
hajamielinen. Sanoikos kapteeni ensinkään omaa nimeänsä? Kyllä kai
hän sen sanoi, mutta sitäpäs hän ei vain muistanut, ei vaikka!
Pitäisi hänen sentään olla hiukan huomaavampi, hän sanoo jonkun
joutavanpäiväisen sanan ja nojaa mielistellen kapteenin käsivarteen.
Se oli niin tukeva käsivarsi, siihen nojaten oli niin hyvä ajatella
ja Siiri ajattelee edelleen: Oli se kummallista, miten paljon kaikki
oli muutamissa päivissä muuttunut! Hän ja Liisu olivat olleet niin
hyviä ystäviä, ja nyt se ystävyys oli jo kylmenemässä. Se oli alkanut
siitä lähtien, aivan kuin näkymätön varjo olisi häilähtänyt heidän
välilleen. Se kiusasi heitä kumpaistakin, he tunsivat sen joka hetki
toistensa seurassa. Välistä aivan säpsähti Liisun kera rupatellessaan
ja kysäisi odottamatta itseltään: "Ajattelikohan Liisu juuri nyt sitä
asiaa?" Ja silloin tuli niin tukala olla, ei enää tiennyt, mistä olisi
puhunut, hymy vääntyi väkinäiseksi, avuttomaksi. Voi, niin ne särkyivät
maailmassa ystävyyssuhteet! Ja jospa olisi edes tiennyt, mitä siinä oli
takana vai oliko mitään? Niin, jospa vain, olisi sen tiennyt!
Kapteeni kumartuu Siirin puoleen, suutelee kevyesti hänen tukkaansa ja
puhuu puoliksi kuiskaten:
— Siiri, sinun tukkasi on niin kaunis ja pehmoinen! Se näyttää
aaltoilevan, kun päivänsäteet siihen vilahtavat. Ja silloin siitä
lähtee säkeniä, kultaisia tähdenlentoja, väräjäviä kultapisaroita. Minä
tuskin näen enää mitään muuta kuin niitä, kuljen sinun lumoissasi ja
olen onnellinen!
— Niinkö? hymyilee Siiri ja jatkaa katkennutta ajatusjuoksuaan:
Eino oli myös siitä lähtien tullut niin huonotuuliseksi. Iloinen,
lörpöttelevä seura näytti häntä suorastaan kiusaavan. "Mitäs se
Eino silloin sanoikaan?" Siiri muistuttelee: "Ja oletko... oletko
sinä edes varma, jos ystäväsi... jos ystäväsi tahtoo lukea minut
siihen kolmikkoon?" Niinhän se Eino sanoi harmista värisevällä
äänellä. Ja Liisu karahti silloin punaiseksi, näytti olevan itkuun
purskahtamaisillaan. Niin se oli, kyllä hän muisti sen kohtauksen,
muisti ikuisesti. Ja voi, miten mielellään hän olisi tahtonut sen
unohtaa. Jospa olisi voinut puhua siitä Einon kanssa, sanoa esimerkiksi
näin: "Eino ra... Eino kiltti, annathan minulle anteeksi? Minä olin
silloin typerä, niin typerä, mutta minä tahdon sen unohtaa. En ajattele
sitä enää milloinkaan, en milloinkaan!" Niin, jospa olisi voinut
sanoa niin, mutta se oli mahdotonta. Ei siitä voinut vihjatakaan
Einolle! Ja kuitenkin, kuitenkin he olivat aina olleet Einon kanssa
niin hyvät ystävät ja toverit. Eiväthän he tietysti olleet muuta...
mitäpäs muuta... mutta toverit, hyvät toverit he olivat olleet, aina
avomieliset toisilleen. Ja tiesihän hän hyvin, että Einolla oli ollut
monta naistuttavuutta, ehkä hyvinkin läheisiä, eikä se haitannut heidän
toveruuttaan, ei ensinkään! Niin, mutta mitä... mitä varten siihen piti
ilmestyä Liisun... juuri Liisun? Miksi se ei ollut joku muu nainen,
kuka hyvänsä muu, mutta ei Liisu!
Siiri parka, hän ajatteli samalla tavoin kuin tuhannet muut naiset.
Nainen antaa miehelle paljon anteeksi menneisyyden harha-askelia. Ei
anna niitä vain anteeksi, niistä harha-askelista nainen vielä kutoo
jonkunlaisen sädekehän miehen olennon ympärille, ihailee häntä juuri
niiden vuoksi. Se on miehen sankarimenneisyyttä naisen silmissä. Mutta
elä salli, että asianomaiset joutuvat silmä vasten silmää tuosta
menneisyydestä muistuttamaan. Ei merkitse mitään, että se menneisyys
olisi jo unohdettu, ei kerrassaan mitään. Silloin herää mustasukkainen
nainen, se sankarimenneisyys on silloin pahasta. Sädekehä särkyy,
ystävyyssuhteet kylmenevät.
Siiri koettaa kyllä edelleen todistella itsekseen, ettei hän tahtonut
sitä asiaa enää ajatella. Mutta todistelu ei auta, sitä samaa
piinallista rataa kiertää hän edelleen, ja hänestä tuntuu, että pitäisi
itkeä, kun hänen ja Einon hyvä toveruus oli sillä tavoin häiriytynyt.
Tietenkään hän ei muuta ajatellut kuin _toveruutta_... mitäpäs heillä
muuta olisi ollut! Mutta yhtäkaikki tuntui niin tuskalliselta. Aivan
varmaan hän olisikin itkenyt, jos olisi ollut yksinään. Oli hyvä,
kun kapteeni oli tuossa hänen rinnallaan. Kapteenilla oli niin
voimakas käsivarsi, hän voi välistä kuvitella, että se olikin... Einon
käsivarsi, joka häntä piteli. Ja silloin tuntui olo yhtäkkiä niin
kumman onnelliselta... Eino oli niin hyvä ja voimakas!
— Siiri, sinä ajattelet paljon tänä iltana! puhuu kapteeni. — Minä
saan puhua koko ajan yksinäni, ja sinä haaveileva tyttö tuskin edes
kuuntelet minua!
— Erehdytpäs, ystävä hyvä, koko ajan olen kuunnellut pelkkänä korvana!
hymyilee Siiri. — Mutta sinä olet tänään niin runollinen, niin
runollinen. Minä tahdon kuunnella ja haaveilla, kun sinä puhut!
— Niinkö todellakin, Siiri kulta?
— Epäiletkö sitä vielä! — Siirin katse on niin avomielisen viaton,
hänen hymynsä niin lämmin. Kapteenin on pakko uskoa, että Siiri alkoi
vähitellen viihtyä hänen luomassaan ajatus- ja tunnemaailmassa. Ei
tehnyt enää yllättäviä syrjähyppyjä. Se oli hyvä merkki!
Venuksen maja oli pieni, antiikkiseen tyyliin kyhätty huvihuone. Hoidon
puutteessa villiytynyt pensaisto kätkee sen melkein kokonaan polulla
kulkevain katseilta. Majan edessä on kuivunut vesiallas ja sen keskellä
Venus-patsas, hentopiirteinen, marmoriin hakattu valkea jumalatar.
Siiri alkaa säälitellä:
— Venus raukka, se näyttää niin hyljätyltä! Tuossa altaassa pitäisi
olla vesisuihku, jonka lipajavista aalloista se saisi katsella
kuvajaistaan.
Kapteeni on mennyt majaa tarkastamaan ja ilmoittaa ihastuneena:
— Onpa tämä soma sisältä! Tuoksuvin lehvin somistettu, aivan
juhannusasussa!
— Se on rouva Silvanin ansiota! nauraa Siiri. — Tämä paikka on Siviä
rouvan erikoissuojeluksessa!
Kapteeni ehdottaa, että he menisivät majan sisälle levähtämään, mutta
Siiri epää sen hymyillen.
— Ei, pysykäämme me vain ulkopuolella. Hyvähän on tässäkin!
Hyvä oli todella siinäkin, majan edessä olevalla turvepenkillä. Pensaat
varjostavat sen auringolta ja asiaankuulumattomien katseilta.
Kapteeni muistaa tulomatkalla tekemänsä päätöksen: "Tänä iltana!"
Siihen kannustavat Venuksen majan traditsiotkin, koko ympäristö,
neitseellisen kaunis luonto, hedelmöivää yltäkylläisyyttä hersyvä
Vaskelan luonto. Antautuvan rakkauden tarua kertoo täällä jokainen
pensas, hekumoiva kukkaisrunsaus, jonka monikirjava väriloisto on niin
väkevän kylläinen, jonka lemu juovuttaa.
Ja Siirin olento uhkui niin lämmintä antautumista. Siiri hymyilee
kehoittavasti kapteenin hellille sanoille, ei pane vastaan, kun
kapteeni hyväilee hänen käsivarsiaan, hänen tukkaansa ja hänen lämpimän
punan värjäämiä poskiaan.
Siiri ei puhunut monta sanaa, ajatteli edelleen Einoa ja Liisua,
viimeisiä päiviä, jotka hän oli elänyt niin hermostuneessa
mielentilassa. Ne tuntuivat hänestä kuin kiusalliselta, epätodelliselta
unennäöltä. Hänen mielialansa on alakuloinen, mutta hänen naisellisille
vaistoilleen tuottaa rauhoittavaa nautintoa kapteenin hellyys. Kapteeni
oli melkein kuin Eino... ei tietysti aivan. Vaikka oikeastaan... eihän
Eino ollut häntä, milloinkaan hyväillyt, niinkuin naista hyväillään.
Miltähän se olisi tuntunut... jos Eino... jos Eino! Hyväilevä väristys
käy läpi hänen ruumiinsa, ja siinähän se tuntuikin Einon voimakas
käsivarsi kiertyvän hänen uumenilleen.
Kapteeni veti hänet syliinsä ja puhui hellästi:
— Siiri, meille jää ihanat muistot Vaskelassa vietetyistä
onnenpäivistä! Eikös niin, rakas Siiri, unohtumattomat muistot?
— Toivokaamme sitä! hymyilee Siiri. Hän hiukan vastustelee, kun
kapteeni alkaa suudella häntä kaulalle ja poskille.
Mutta yhtäkkiä häntä pitelevä käsivarsi puristuu lujalle kuin
ruuvipihti, hän tuntee kapteenin kuuman hengityksen kasvoillaan.
Silloin pelästyy Siiri. "Mitä, jos Eino nyt tulisi tuolta polkua
pitkin, näkisi tämän!" iskee hänen aivoissaan kuin salaman välähdys. Ja
siinä tuokiossa hänestä tuntuu, että Eino tulee, tulee tuossa paikassa
ja näkee! "Huh, se olisi hirveätä!" Säikähdyksestä vapisten hän
ponnistelee vastaan.
Kapteenin ote hiukan löyhtyy, Siiri luiskahtaa notkeasti kuin ankerias
hänen sylistään, vetäytyy pelästyneenä penkille hyvän matkan päähän
kapteenista. Siinä hän alkoi nopeasti järjestellä pukuaan, aivan kuin
hävittääkseen kaikki epäiltävät jäljet Pelästys haihtui vähitellen,
eihän Einoa näkynyt ei kuulunut. Suuri, ihana luonto kätki heidät
syliinsä, he olivat aivan kahdeltaan. Miten hänestä olikin äsken aivan
yhtäkkiä tuntunut siltä, kuin Eino olisi hyvin lähellä, niin, hän
melkein luuli Einon seisovan tuolla jossakin piilossa... katselevan
häntä salaa. Ja sitä hän säikähti niin hirveästi! Tietysti se oli
vain mielikuvitusta, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Ei Eino ollut
semmoinen epähieno hiiviskelijä! Ja kuitenkin, hän oli hyvin, hyvin
kiitollinen sille harhakuvitelmalle, tahtoi uskoa sen todeksi. Se
oli sittenkin niin: Eino, hänen hyvä nuoruuden toverinsa, oli ollut
lähellä... hyvin lähellä häntä jollakin salaperäisellä tavalla...
pidättänyt hänet sitä tekemästä. Siiri tuntee itsensä sanomattoman
onnelliseksi, kun Eino häntä sillä tavoin suojeli. Hän melkein unohtaa
kapteenin läsnäolon.
Kapteenia harmitti Siirin itsepintainen vastustelu. Peijakkaan nainen,
tämäpäs osasi miehen viedä suunniltaan, vaati liian paljon palvomista!
Ja kaikki oli pelkkää teeskentelyä, ei Siiri ollut niin viaton kuin
tahtoi näytellä, ei ensinkään niin viaton! Vaivoin hän saa hillityksi
loukatun itserakkautensa, siirtyy lähemmä Siiriä ja sanoo:
— Oletpas sinä, Siiri kulta, arka tyttö! Pyydän hyvin nöyrästi anteeksi
liikaa rohkeuttani! Oletko minulle kovin suuttunut?
— En tiedä! sanoo Siiri epäröiden ja katselee toisaanne. — Kenties olin
minä itsekin syypää... ehkä jokainen mies sinun sijassasi olisi ollut
melkein... melkein yhtä rohkea. Mutta minä en todellakaan voi sitä
tehdä! Koeta ymmärtää minua oikein... ei se ole mitään semmoista...
leikittelyn halua. Muuten en vain voi... kenties sitten toisen kerran!
Siiri on kovin hämillään. Eihän hän voinut paljastaa arkuutensa syitä.
Tuskin hän itsekään oikein ymmärsi, miten Einon muistaminen yhtäkkiä
oli saattanut hänen sydämensä sellaiseen hämminkiin. Nähtävästi
hän oli kovin hermostunut, hänen olisi pitänyt ajatella sitä asiaa
yksinäisyydessä, ajatella perinpohjin.
Polulta kuuluu keveitä askelia, pensaiden lomasta vilahtavat
hameenhelmat. Ne olivat Natalia Petrovnan, lemmenjanoinen,
mutasukkainen orpokreivitär siellä heidän jälkiään vaaniskeli.
Nähtävästi hän heidät huomasi, kuului pysähtyvän, mutta jatkoi sitten
matkaansa. Siiri sanoo hiljaa:
— Siellä oli Natalia Petrovna!
Ei Siirin äänessä ollut mitään pisteliästä, härnäävää, mutta sittenkin
hänen huomautuksensa loukkasi kapteenia. Hän oli mielestään joutumassa
naurettavaksi, tämä oikutteleva tyttölapsi piti häntä narrinaan. Hän
puree huultaan ja selittää:
— Minun on kai lähdettävä noutamaan Natalia Petrovnaa. Voisi vielä
kuvitella meistä vallan aiheettomia!
— Ethän ole minulle suuttunut? pyytää Siiri ja ojentaa hänelle kätensä.
— Olkaamme edelleen ystäviä, hyviä ystäviä!
— Ja muistakaamme lupaukset! — Kapteeni sanoi sen kevyesti hymyillen,
mutta hänen tervehdyksensä on hieman jäykkä, melkein sotilaallinen.
Kapteenin mentyä Siiri naurahtaa itsekseen: "Siinä hän meni eikä tule
enää takaisin! Natalia Petrovna ei kiellä mitään, kapteeni unohtaa
minut pian hänen hyväilyssään!" Eikä Siiri nyt kadehtinut Natalia
Petrovnaa, kapteenin kadottaminen oli hänestä niin samantekevää.
Sai mennä, saivat olla onnellisia! Hän tahtoi olla yksin, hän ei
voinut tehdä kapteenin mieliksi, ei voinut! Vielä muutama päivä
sitten hänen naisellinen viettinsä oli kenties salaa siihen pyrkinyt.
Niin, luultavasti hän oli juuri heräävän halunsa kiihoittamana
mielistellyt kapteenia, riistänyt hänet Natalia Petrovnalta, ja hänen
mielikuvituksensa oli jo etukäteen nauttinut lähenevästä antautumisen
hetkestä. Mutta sitä hetkeä hän ei voinutkaan elää. Vasta ratkaisevassa
silmänräpäyksessä tämä salaisuus oli hänelle selvinnyt, se selvisi
hänelle aivan säikähdyttävänä yllätyksenä, ja hän tiesi nyt, kenen
läheisyyttä hän ikävöi, oli koko ajan ikävöinyt. Ei se ollut komea
ja miellyttävä kapteeni, se oli Eino. Einon kaipuu se oli saanut
hereille hänen salassa uinuvat halunsa, ja hän hupsu tyttö oli tahtonut
kuvitella Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan, ei minään muuna kuin
hyvänä toverina. Miten heidän toveruutensa oli sillä tavoin muuttunut?
Sitäpä hän ei tiennyt, mistä hän sen tiesi, miten oli käynyt! Aivan
varkain, hänen huomaamattaan se oli tapahtunut. Eino oli salaa
anastanut hänen kätketyimmät ajatuksensa, hänen salatut toiveensa,
kaiken mitä hänessä oli. Häneltä lupaa kysymättä Eino oli ilmestynyt
sinne johonkin... hänen sydämensä kynnykselle... sulki sinne pääsyn
kaikilta muilta. Hän ei voinut sen aarteita enää toisille jakaa,
hänen täytyi riistäytyä irti toisen ystävänsä syleilystä, kun tämä
ystävä oli tahtonut anastaa sitä, mikä kuului yksistään Einolle. Ah,
olisipa Eino sitä vain tahtonut! Siiri tuntee punastuvansa, voi miten
syntisesti hän rakasti Einoa! Ei kannattanut sitä enää kieltää, ei
kannattanut enää kuvitella, että hän piti Einoa vain hyvänä nuoruuden
toverinaan. Einolle kuului tästä lähtien hänen jokainen ajatuksensa,
hänen jokainen unelmansa, Einoa hän ikävöisi yön hämärinä hetkinä, kun
hänen lämpöisen ruumiinsa soluissa värisi elämänjano. Einoa hän silloin
odotti, Eino saisi paljastaa ja ryöstää hänen ruumiinsa kätketyt sulot,
Einon voimakkaiden käsivarsien rajuun hyväilyyn antautuminen oli hänen
ainoa autuutensa, hänen elämänsä onni! Ah, hän tiesi, että Eino osasi
rakastaa, tehdä naisen onnelliseksi!
Kaukaa kantautuu Siirin korviin juhannuskokon rakentajain ilonpito.
Se havahdutti Siirin kuohuvista onnenunelmistaan, sai hänet
äkkiä muistamaan, että heillähän, hänellä ja Einolla, pitäisikin
huomisiltana olla yhteinen juhannuskokko... siellä Päiväniemen
korkealla rantaäyräällä, sen vanhan, rakkaan paviljongin luona.
Olihan Eino sen hänelle luvannut, silloin kun hän oli ensimäisellä
käynnillään Päiväniemessä. Heidän juhannuskokolleen ei pitänyt tulla
ketään muita... vanhukset vain ja he kahdeltaan... siitä piti tulla
heidän yhteinen juhannusyönsä... Siiri ajattelee: "Eino ei ole siitä
lupauksestaan sen jälkeen mitään puhunut!" Oliko Eino sen unohtanut...
unohtanut juuri sen lupauksen, joka silloin oli hänelle tuntunut
niin paljon merkitsevältä? Nuo tuolla olivat iloisia ja onnellisia,
heillä oli juhannus ovella. Mutta hänellä... heidän juhannuskokkonsa
oli rakentamatta... Eino ei sitä enää muistanut, ajatteli muuta...
Yhdellä iskulla ovat Siirin kuohuvat onnenhaaveet särkyneet. Hän
istuu pää käsien varaan painuneena, hievahtamatta. Mielellään hän
sulkisi korvansa kaukaa kantautuvilta iloisilta ääniltä, mutta ne
kuuluvat niin kiusallisen selvästi, aivan kuin olisivat ilkkuneet hänen
yksinäisyyttään. Miksi Eino unohti hänet sillä tavoin, ei häntä enää
ensinkään ajatellut?
Alaston, valkea jumalatar tarkasteli Siiriä ja hymyili. Se tiesi
veitikka kokemuksesta, että nyt tulisi hänelle kyyneluhri. Se
iski silmää kukkasille: "Painakaa päänne hartauteen!" Se nyökkäsi
pensastossa livertävälle leivoselle: "Vaikene on joutunut hartauden
hetki!" Ja kukat painoivat päänsä iltapäivän raukaisevassa helteessä,
vaiennut leivonen istui nurmipenkin yli kallistuvan orapihlajan oksalla
ja tarkasteli uteliaana alapuolellaan kumarassa kyyhöttävää olentoa.
Päivänsäteet vilahtelivat Siirin vaaleassa tukassa. Se oli leivosesta
niin kaunista, mielellään se laskeutuisi alemmas, tuolle vaalealle
olkapäälle. Mutta eihän hartautta saanut häiritä! Ympärillä oli niin
hiljaista, kuului vain Siirin nyyhkytys.
Ja alaston pikku jumalatar hymyili viekasta, salaperäistä hymyään...