Uusi sairaala on kunnossa jo kaksi päivää ennen juhannusta. Potilaat
on muutettu sinne Kuovikoskelta; on muuttanut myös Liisun apulainen,
joka Vaskelan korjaustöiden ajan oli Kuovikoskella yksinään. Kaikki on
Vaskelan sairaalassa uutta, hienoa, ensiluokkaista. Kustannuksia ei
säästetty, se oli johtaja Röngän tahto.
Tohtori Hillin uusi työhuone on sairaalarakennuksen päässä. Se on
suuri ja valoisa huone, päivän puolella komea kaksoisikkuna, jonka
alla upeilee parhaassa loistossaan ruusutarha. Avoimen ikkunan kautta
virtailee siitä väkevä kukkaislemu huoneeseen.
Tyytyväinen on tohtori. Joviaalinen naama pelkkänä aurinkona hän
järjestelee kirurgisia työkalujaan seinillä oleviin, upouusiin
lasikaappeihin. Liisu on myös huoneessa. Hän on juuri saanut
kuntoon ikkunan ääressä olevan työpöydän, asettelee sille viimeksi
kukkamaljakkoa, joka on täynnä ruusuja ja hajuherneitä, tohtorin
lempikukkia.
— Tästäpä tuleekin mukava työhuone! puhelee tohtori, sulkee kaappinsa
ja tulee pöydän luo Liisun viereen. — Ja katsohan, miten ihastuttavaan
kuntoon sinä olet laittanut tämän pöydän! Noita kukkia! Niitä ei kai
kasvakaan kuin täällä Vaskelassa!
— Katsahdapas tuonne ulos! sanoo Liisu. — Kokonainen kukkameri, hiljaa
keinuva ruusumeri! Sen hyväileviin aaltoihin voisi hukuttautua, unohtaa
kaiken... kaiken mikä on elämässä tuskallista!
Hän unohtuu katselemaan ulos, hänen silmissään on kärsivä, väsynyt
ilme. Tohtori ei sitä kuitenkaan huomaa, valikoi maljakosta parhaalleen
avautuneen ruusun ja sovittaa sen Liisun tummaan, upeaan tukkaan.
— Kas, se pukee hyvin! Sinun tukassasi, rakas Liisu, pitäisi aina olla
tuommoinen väkevätuoksuinen ruusu. Ne ovat sukulaisia, kuuluvat yhteen.
Sinun tukkasi lemu on vain juovuttavampi!
Hän kumartuu ja suutelee kevyesti ensin ruusua, sitten Liisun tukkaa,
aivan kuin päästäkseen varmuuteen arvostelunsa oikeudesta. Mitään
sanomatta antaa Liisu tämän hyväilyn tapahtua. Tohtori oli niin viileä,
harvoin enää lämpeni naisen kosketuksesta. Liisusta se oli hyvä,
hänelle ei tohtorin platooninen rakkaus tuottanut vastenmielisyyttä,
jollei erikoista nautintoakaan.
Tällä kertaa Liisu tuskin ensinkään ajatteli tohtoria. Hänen päänsä
nojaa tohtorin olkapäähän, mutta hänen kärsivä katseensa on suunnattu
edelleen ulos. Tohtori jatkoi:
— Sinä ihailet tuota kukkaisrunsautta, Vaskelan kauneutta. Niin minäkin
teen, tunnen alkavani täällä nuorentua. Tämä hersyvä elämänrunsaus
ja sinun tenhovoimasi, ne yhdessä saavat ihmeitä aikaan. Niin, Liisu
ystäväni, saattaa tapahtua ihmeitä... minun elämänhaluni voi vielä
leimahtaa liekkiin... voin vielä rakastua, todella rakastua sinuun!
Hän kumartuu ja suutelee toistamiseen Liisun tukkaa, hengittää sen
juovuttavaa lemua, hyväilee Liisun poskea. Mutta Liisun katse on
entistä toivottomampi. Hän ei jaksa ajatella mitään, tuntee vain
vähitellen menehtyvänsä.
Tohtori otti hänet hyväillen syliinsä, alkoi suudella hänen kaulaansa,
poveaan. Liisu värisi kuin vilutautinen...
Paljon suurempaa puuhaa, kuin sairaalan muuttaminen, tuotti orpokodin
hoidokkien vastaanotto ja majoittaminen. Lähes parikymmentä näitä
karttui jo tänä ensimäisenä päivänä. Rääsyisiä raukkoja ne olivat,
kalpeita ja nälkiintyneitä, veljesvihan kuohujen tuuliajolle heittämiä
ihmistaimia. Sääli valtasi pakosta jokaisen, kun näki noiden kovan
kohtalon murjomien pikku mierolaisten arkoina, pelästyneen lammaslauman
tavoin tungeskelevan Vaskelan suuressa salissa.
Orpokodin johtajattareksi valittu rouvasihminen ei ollut vielä
ennättänyt saapua, ja niinpä vanhat rouvat ottivat mierolaisjoukon
huostaansa. Siunaillen, säälin kyyneleet silmissä häärii hyvä Matilda
rouva lapsilauman keskellä, koettaa ottaa selkoa heidän nimistään
ja heidän hävinneistä vanhemmistaan. Matilda rouvan mielestä olikin
koko tämä puuha joutavaa turhantarkkuutta, mutta Bertha rouva oli
perinpohjainen..
— Pitäähän näistä edes jonkunlainen selko saada! puhelee hän ja
merkitsee vaivalla saatuja tiedonantoja suureen kirjaan, jonka hän
oli itse tätä tarkoitusta varten tehnyt ja monilla sarekkeilla
varustanut. Bertha rouva, hän oli aina parantumaton saksalainen,
hänellä oli pitkän, virkamiehinä harmaantuneiden esivanhempien sarjan
tilastokaavakkeet veriinsä syöpyneinä.
Tohtori pitää rääsyläisjoukossa ensimäistä, summittaista
lääkärintarkastustaan. Hänelle vaikeroi Matilda rouva:
— Kyllä nämä lapsiraukat ovat saaneet kärsiä. Ihmiset ovat todella
liian säälimättömiä, kun veljesviha heidät sokaisee!
Hyvä Matilda rouva, hän unohti tällä hetkellä kokonaan omat
kärsimyksensä, hänen lämmin äidinsydämensä ei ollut kovettunut
veljessodan kauhuissa, joita hän oli saanut kokea niin runsaan osuuden.
Tohtori puhelee:
— Epäilemättä rouva kulta on aivan oikeassa. Nämä nuoret ihmisvesat
ovat mieron ovia kolkutellessaan nähtävästi saaneet monta ylimääräistä
potkua. Mutta niin on aina kansojen suurten keskinäisten tilinpitojen
päivinä. Silloin sovelletaan aina melkein liian puustavillisesti pyhän
kirjan säätämää oikeusnormia: "Isäin pahat teot lasten päälle!"...
— Eihän sitä kohtaa ole tarkoitettu tällä tavoin sovellettavaksi,
väittää Matilda rouva. — Se on sydämetöntä ja se on jumalansanan
väärentämistä!
— Epäilemättä on rouva siinäkin oikeassa. Se on väärentämistä, se on
suunnilleen samanlaista ikuisten oikeusnormien tulkintaa, kuin erään
yleisesti tunnetun herran raamatun lukeminen. Yleensä voikin sanoa,
että äskeisen suursodan aikana ja varsinkin sen jälkinäytöksissä
yleisinhimilliset, ikuisina pidetyt oikeus- ja moraalikäsitteet ovat
painuneet varsin alhaiselle kurssitasolle. Niitä on viljelty puheessa
ja kirjoituksessa niin ylenpalttisen runsaasti ja holtittomasti,
että niiden on lopulta käynyt samalla tavoin kuin bolshevikiruplien.
Molempien kurssiarvo lähentelee nollaa, kaikki sivistyskansat ovat
lähempänä kuin Juuliaankaan moraalista vararikkotilaa. Vanhan
sivistyksen teknillinen ulkokuori on jälellä, mutta sen sisäinen
elinneste, jaloin eliksiiri, joka antoi sivistyneiden yhteiskuntien-
elämälle niiden varsinaisen, miellyttävän sisällön, on vuotanut pois,
ja tarvitaan kai muutaman miespolven ahkera työ, ennenkuin se saadaan
kaikenlaisen arvottoman kuonan ja roskan seasta takaisin pisara
pisaralta kootuksi ja puhdistetuksi.
— Kyllä se on hirveätä, miten paljon ihmiset ovat kaikkialla
villiytyneet. Monet itseään sivistyneinä pitävät eivät ole paljon
parempia kuin bolshevikit!
— Aivan oikein, rouva kulta, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, kaikkiin
sivistyskerroksiin on tarttunut hiukan bolshevismia. Eikä koko avaran
Venäjän täyttävä bolshevismin meri olekaan muuta kuin loppusumma
niistä raskaista synneistä, joihin ihmiskunta on tehnyt itsensä
vikapääksi. Europan johtavien sivistyskansojen yhteistyöllä on Venäjän
neuvostoparatiisi aikaansaatu, se on kansojen yhteinen Babelin torni,
jonkunlainen paha omatunto, joka huolestusta herättäen kolkuttaa hiukan
jokaisella portilla.
Tohtorin suorittaman tarkastuksen jälkeen vietiin koko lapsijoukko
Vaskelan suureen kylpyhuoneeseen. Kun siellä oli suoritettu
perinpohjainen puhdistus, sai jokainen ylleen upouuden, sievän
vaatetuksen. Oli siinä hälinää, kun niitä valikoitiin ja koeteltiin.
Matilda rouva seisoi keskellä ja koko lauma tungeskeli siinä ympärillä.
Jokainen tahtoi kilvalla näyttää, miten mainiosti uusi puku hänelle
soveltui, reipas, huoleton lapsenluonne alkoi päästä valloilleen. Ja
kun sitten kokoonnuttiin yläkerran suureen ruokailuhuoneeseen, hävitti
siellä höyryävien vellikupposten, maukkaiden voileipäröykkiöiden
näkeminen viimeisenkin arkuuden. Aivan liikuttavaa oli nähdä,
mimmoisella halulla, milteipä villillä ahneudella nuo nälkiintyneet
pikku olennot kävivät ravitsevan ruuan kimppuun. Matilda rouva siunaili:
— Voi, hyvät lapsikullat, kun ette vain tulisi sairaiksi liiasta
syömisestä!
Mutta kun hän näki kupposensa tyhjentäneen pikku olennon äänettömän,
pyytävän katseen, unohti hän jälleen varoituksensa. Täytteli yhä
uudestaan ja uudestaan nopeasti tyhjeneviä vellikuppeja. Pitihän niiden
raukkojen saada kyllikseen ruokaa, olivat kai saaneetkin jo kokonaisen
vuosikauden paastota.
Alakerrassa ahertaa nuorempi naisväki. Siellä koristetaan suurta salia
ja muita joutilaiksi jääneitä huoneita parhaimpaan juhla-asuunsa, ja
itse johtaja Rönkä on tätä koristamistyötä valvomassa. Johtaja Rönkä
oli saanut päähänsä, että Vaskelan sairas- ja orposiirtolan avajaiset
piti vietettämän mieliinpainuvalla loisteliaisuudella. Saisivat
kutsuvieraat nähdä, miten esimerkiksi kelpaavalla tavalla Kuovikosken
tehtaan uusi johto käsitti humaaniset velvollisuutensa. Saisivat
sanomalehdetkin siitä hiukkasen puhua, johtaja Rönkä oli perillä
reklaamin merkityksestä.
Siirillä oli tärkeä työ, Vaskelan liputtaminen juhla-asuun,
ja apulaisekseen hän on saanut kapteeni Änkilän. Jo lepattaa
sairaalarakennuksen lipputangossa valkopohjainen punaristi, sairaalan
tunnusmerkki. Nyt askartelevat he lähelle päärakennusta pystytetyn,
uljasta mastopuuta muistuttavan lipputangon juurella. Sen latvaan
pitäisi vetää Siirin tätä tilaisuutta varten ompelema suuri ja komea
siniristilippu. Lipputangon köydet ovat kuitenkin pahasti sotkeutuneet.
Kapteeni koettaa niitä selvitellä, Siiri odottelee lippuineen siinä
vieressä, sekaantuu yhtenään kapteenin puuhaan, ilvehtii ja nauraa
tämän epäonnistuneille yrityksille.
Lipun nostamisella ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä, ainakin
kapteenista se oli sivuasia. Tämä komea salonkiuros on viime päivinä
alkanut lähennellä Siiriä. Orpo-kreivittären ystävyys oli muuttumassa
liian silmäänpistävän lämpimäksi; kapteeni arveli, ettei hänen
kestiystävänä sopinut kokonaan anastaa isäntänsä oikeuksia. Sitäpaitsi
on Siiri paljon tuoreempi hedelmä, juuri hempeimpään mehuunsa puhjennut.
Miellyttikö Siiriä kapteeni Änkilän lähentely? Miellyttipä kyllä,
monesta syystä. Siiristä oli niin hupaisaa tehdä hiukan kiusaa
Natalia Petrovnalle. Sellainen urheilu huvittaa jokaista nuorta
ja viehättävää naista, on sanomattoman viettelevää kokeilla juuri
saavuttamallaan lumousvoimalla, tunnustella siipiensä kantavuutta.
Siiri oli edellisenä talvena tehnyt muutamia tämäntapaisia kokeita
Berlinissä; pitihän siellä hiukkasen maistaa kielletyn puun hedelmistä,
kun kaikki muut ahmivat niitä aivan rajattomasti. Ei Siirin tosin
voinut sanoa pitkälle menneen, ei mitenkään liian pitkälle, sen verran
vain kuin nuoren naisen elämäntuntemus vaati. Mutta nyt on Siiri
odottamatta saanut halun jatkaa talvellista kokeiluaan, ja se halu tuli
kerrassaan polttavana. Silloin kylvetty siemen on salassa orastanut,
nyt se oras alkoi janota virkistävää kastetta. Sitäpaitsi eli Siiri
näinä päivinä hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, hänen sielullisen
tasapainonsa oli pahasti horjahuttanut se japanilaisen sillan luona
sattunut kiusallinen välikohtaus. Siiri ei saa sitä ajatuksistaan, se
askarrutti hänen mielikuvitustaan, teki hänen yönsä unettomiksi. Ja
Siiri huomasi sen kiusaavan myös Liisua ja Einoa, heitä kaikkia kolmea.
Mutta Siiri tahtoi unohtaa mielestään koko asian, hän halusi näyttää
Liisulle ja Einolle, ettei hän välittänyt koko tapahtumasta mitään...
jos siinä oikeastaan olikaan mitään tapahtunut! Jotta unohtaminen
kävisi helpommin, tarvittiin vain huoletonta iloisuutta, hiukkasen
vallatonta kuhertelua, ei mitään muuta. Saisivat nähdä, kyllä hän osasi
elämän ottaa, niinkuin piti ottaa. Mitä siitä, jos Natalia Petrovna
oli kateellinen ja mustankipeä. Olkoon, hän anasti komean kapteenin
Natalia Petrovnalta, nauroi sille kadehtijalle, muka kokeneelle miesten
viettelijälle! Hän otti, kun häntä miellytti! Kapteeni ei ollut huono
lohduttaja! Olihan Eino tosin hänen vanha toverinsa, hän piti niin
paljon Einosta, piti hyvin paljon. Mutta mitä varten Eino sitten unohti
hänet kokonaan, ei välittänyt hänestä yhtään. No hyvä, saisi Eino
huomata, ettei hän ollut enää mikään haaveileva koulutyttö. Ei ollut
enää, jumalan kiitos!'
Tänään on Siiri aivan riehakkaan vallaton. Kun heidän pitäisi sitoa
lippu kiinnitysköyteen, pyrkivät Siirin valkoiset käsivarret yhtenään
nuoriin sotkeutumaan, ja Siirin pää on aina tiellä häiritsemässä
kapteenin työskentelyä. Siirin posket palavat, Siirin upea, vaalea
tukka kutittelee tämän tästä varsin ärsyttävästi kapteenin leukaa.
On aivan ihmeellistä, miten sellaisen tukan kosketus voi tehdä
haparoiviksi ja epävarmoiksi voimakkaan sotauroon kädet. Siiri
naureskelee:
— Kovinpa te tänään olette kömpelö! Koettakaahan nyt sitoa kiltisti,
jotta saisimme tämän lopultakin ylös!
— Minä olen hiukan tottumaton tällaisiin askareihin. Mutta näettehän,
rakas neiti, koetan parhaani mukaan perehtyä!
— Koetatte te perehtyä! — Siiri väistää taitavasti kapteenin
käsivarren, joka yrittää kiertyä hänen vyötärölleen. — Kas niin,
tarttukaapas nyt molemmin käsin köyteen ja vetäkää kiltisti. Yks kaks
kolme! Onnea matkalle, minun kaunis lippuni!
Lippu kohoaa vähitellen, molemmat seuraavat jännittyneinä sen
taivallusta. Kun se on ehtinyt lipputangon latvaan, huimaavaan
korkeuteen, tarttuu tuulenpuuska siihen ja pelmahuttaa sen levälleen
täyteen komeuteensa.
— Eikös se näytäkin uljaalta! huudahtaa kapteeni. — Ja se on
teidän käsistänne lähtenyt! Siellä korkeudessa se vilkuttaa teidän
ylistystänne, lähettää lentoon kohti kaukaisuutta teidän sydämenne
kaipaavan ajatukseni.
— Teistähän tulee vähitellen runoilija! hymyilee Siiri. — Komealta se
todella näyttää ja niin huikaisevan puhtaalta!
— Pidättekö te noista väreistä, neiti Falkman?
— Pidän, hyvin paljon! Niissä ei ole mitään liioiteltua, ei mitään...
miten minä nyt sanoisinkaan... ei mitään epätodellista.
Hän unohtuu hyväksi aikaa ihailemaan tuulessa hulmuavaa vaatetta. Ja
miten hänestä tuntuukaan yhtäkkiä, että hänen elämäänsä on tullut tai
on juuri tulemassa jotakin epätodellista... liioiteltua, josta hän ei
pidä. Hänen sydäntään vavahuttaa tuskallisesti, mutta hän ajattelee:
"Joutavaa, siihen täytyy tottua! Täytyy vain hiukkasen karaista
itseään, siinä kaikki!"
Kapteeni seisoo Siirin rinnalla pidellen lippunuoraa kädessään. Hänen
pitäisi kiinnittää se nuora lipputangossa olevaan koukkuun, mutta
hän unohtaa sen tekemättä. Siiri seisoi aivan liian lähellä, melkein
nojasi häneen. Yhdellä vilkaisulla, puoliksi vaistomaisesti kapteeni
huomaa, miten houkuttelevan sopusuhtainen, miten herkullinen Siirin
vartalo todella oli. Siirillä oli kevyen, ilmavan kesäpukunsa päällä
leveä, vaaleanpunerva vyö. Se on sitaistu hyvin höllästi vyötärölle ja
korostaa, tekee aivan kuin täyteläisemmiksi pehmeän puvun laskoksien
alla notkahtelevan vartalon sulot. Siiri tiesi, miten puki itsensä!
Aivan väkisin kiertyy kapteenin käsivarsi Siirin vyötärölle. Siiri ei
tällä kertaa näytä sitä ensinkään huomaavan, hänen lämmin ruumiinsa
painautuu antautuvasti lähemmäksi. Kapteeni puristaa lujemmin, on juuri
unohtamaisillaan, missä he ovat. Silloin vasta Siiri havahtui, suuntasi
häneen ilkamoiden nauravat silmänsä.
— Kapteeni, tehän unohdatte kokonaan kiinnitysnuoran! Minun kaunis
lippuni voi karata lentoon ja nuora sotkeutua. Sitten saatte te kiivetä
tuonne huimaavaan korkeuteen sitä selvittämään!
— Minä olen valmis tuossa paikassa, jos laiminlyöntini tekee sen
tarpeelliseksi!
— Ohoh, se on vaivaloinen matka, kovin vaivaloinen, ja palkkio ei ole
niin varsin suuri! — Siiri hymyilee ärsyttävästi. — Eräs toinen antaisi
varmaan enemmän, paljon enemmän!
— Kuka toinen?
— No esimerkiksi... esimerkiksi Natalia Petrovna! ilkamoi Siiri
pisteliäästi ja luiskahtaa notkealla liikkeellä irralleen kapteenin
otteesta.
Kapteenia suututtaa, kun Siiri tämän tästä härnäili häntä Natalia
Petrovnalla. Hän puree huultaan ja ryhtyy solmiamaan kädessään olevaa
nuoraa kiinnityskoukkuun. Siirille näkyi tuottavan sanomatonta
nautintoa hänen kiusottelunsa ja Natalia Petrovnan nöyryytetty
mustasukkaisuus. Siiri iloitsi siitä aivan naivin avomielisesti,
viaton, tyttömäinen ilme silmissään. Kapteeni sanoo:
— Voisitte te sentään olla hiukan jalomielinen, rakas neiti Falkman!
— Kenelle minun pitäisi olla jalomielinen? — Siiri suuntaa häneen
tuon viattoman, ärsyttävän katseen. — Kenelle?... yleensä vain hiukan
jalomielinen! Eihän meillä, minulla ja Natalia Petrovnalla voi olla
mitään... mitään sellaista suhdetta, kuin te tahdotte kuvitella! Ei
minulla ole lupa loukata hyvän ystäväni omistusoikeutta!
— Pyh, te olisitte sellainen mies... välittäisitte niissä asioissa
hyvän ystävänne omistusoikeudesta! Jos yleensä kukaan mies välittänee,
mutta te... paras olettekin siitä puhumaan!
Siiri purskahtaa heläjävään nauruun, ilkkuvaan, vallattomaan nauruun ja
kääntää hänelle selkänsä. Vähän matkaa mentyään hän kuitenkin pysähtyy
ja sanoo:
— Ah, minä en muistanut teitä ensinkään kiittää avustanne! Minä unohdan
melkein aina kiittää, mutta olettehan te niin kiltti mies ja odotatte!
Eikös niin... odotatte kärsivällisesti?
Siiri pyörähti vallattomasti ja juoksi tiehensä hänen vastaustaan
odottamatta.
Kapteeni tuntee melkein nolostumista Siirin äkillisestä karkuun
lähdöstä. Hitto sai oikein selvän tuosta viettelevästä kaunottaresta.
Alussa hän oli luullut olevansa tekemisissä aivan aloittelevan
tyttölapsen kanssa, joka paloi vain kiihkeästä halusta saada
antautua. Mutta eläpäs nuolaise, nyt se oli häntä kiihoittanut jo
monta päivää, ja aina sillä oli joku uusi, yllättävä käänne, joka
teki kaiken tyhjäksi ratkaisevan hetken lähetessä. Vaadittiin todella
kärsivällisyyttä. "Mutta odotahan, odotahan, kaunis tyttölapsi,
juhannus ei ole vielä ohi!"
Päärakennuksen vilpolassa kapteeni tapasi johtaja Röngän, joka oli
paitahihasillaan heittäytynyt korituoliin hetkiseksi levähtämään.
Limonaadilasiaan kohottaen johtaja Rönkä tiedustelee:
— No, jokos pian saan onnitella?
— Minkä hiton johdosta?
— Elähän teeskentele, vanha viettelijä! nauraa johtaja Rönkä. — Satuin
äsken näkemään teerenpelinne tuolla lipputangon juurella. Oivallinen
alku kaikin puolin!
— Niin, sanopas mitä hänestä oikein ajattelet?
— Mitäkö minä hänestä ajattelen? Hän on kai rakkautta kaipaava nainen,
siinä kaikki mitä hänestä ajattelen. Ikävöi hitosti miehen syliin, no
hyvä, avaa sylisi ja ota hänet!
— Eläpäs luule, ei se niin mutkattomasti käy!
— Noo, tietysti siinä pitää ensin vähän kuherrella. Olisikos sinusta
mikä nautinto ottaa aivan ensi kerralla?
— Nii-in!
— Katsos, älä käsitä minua väärin! ryhtyy johtaja Rönkä selittämään.
— En minä sano tätä mustasukkaisuudesta. Perhana, kiitollinen minä
sinulle olen, hyvin kiitollinen! Natalia Petrovna käy välistä liian
suureksi taakaksi yhdelle miehelle. Hän on tosin upea kaunistus
talossa, mutta hänellä on hitonmoiset tottumukset. Ja tiedäthän,
minulla on muitakin hommia. Mutta minun kuormani keventäminen on eri
asia ja neiti Falkman on eri asia. Voisin muuten mainita sinulle
muutaman lisätekijänkin...
— Ja mikä se lisätekijä on? Anna kuulua!
— Onpahan vain semmoinen lisätekijä: neiti Falkmanilla on
kunnioitettava tukku Kuovikosken osakkeita... erinomaisia papereja tätä
nykyä.
— Ahaa, sinä ajattelet jo niin pitkälle! Se ei todellakaan mieleeni
juolahtanut, kysäisin muuten vain.
— En minäkään sitä oikeastaan ajatellut Satuin mainitsemaan, kun tuli
mieleeni... ne paperit rekisteröitiin hänen nimiinsä tässä muutama
päivä takaperin.
— Vai niin, vai on hänellä runsaasti niitä papereja! mumisee kapteeni
Änkilä mietteissään.
Kapteeni Änkilän raha-asiat ovat verrattain sekavat; johtaja Rönkä
tiesi, mitä kieltä kosketti. Hän oli ystävänsä pankkiirina saanut
jo monet sievoiset viulut maksaa ja pelkäsi, ettei leikki ollut
vielä läheskään lopussa. Miten lie ollut niiden kapteenin hoitamien
sotasaaliidenkin laita. Oli todella synti, ettei mies sen paremmin
huolehtinut asioistaan, antoi livahtaa kaikkien hyvien tilaisuuksien
käsistään. Hän sanoo:
— Neiti Falkman on tietysti aina tavoittamisen arvoinen... tarkoitan...
hetkelliseksikin ystäväksi. Mutta eihän milloinkaan osaa etukäteen
sanoa, mihin ne hetkelliset suhteet voivat johtaa. Sattuu mieltymään
perinpohjin, silloin on hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta...
tuntea syliinsä joutuneen naisen pörssinoteerauksen arvo... noin
likipitäin!
— Niinpä niin, tietysti on hyvä olla siitä selvillä!
— On todellakin synti, kun miehen pitää olla niin tarkoin kiinni muissa
hommissa, jatkaa johtaja Rönkä. — Sanon kuin sanonkin: jollei minulla
olisi niin turkasen monta rautaa tulessa, varoisin kyllä häntä toisille
suosittelemasta. Mutta näethän, ystävä hyvä, minä en ole itsekäs,
tarkoitan todella sinun parastasi!
Johtaja Rönkä ei puhunut kaikkea, minkä tiesi. Hän olisi yksin tein
voinut mainita, että samana päivänä, kuin neiti Falkmanin nimiin,
rekisteröitiin Kuovikosken osakkeita mahtava tukku myöskin erään toisen
henkilön nimiin... Päiväniemen nuoren Rautasen nimiin. Vanhat äidit
olivat yhtaikaa luovuttaneet osakkeensa lapsilleen. Se oli johtaja
Röngän mielestä oireellinen enne, mutta se enne ei häntä miellyttänyt.
Kuovikosken osake-enemmistö uhkasi sillä tavoin patoutua yksiin käsiin,
ja se oli aina epäterveellistä, hänen kannaltaan. Siksi juuri hän
koetti kannustaa kapteeni Änkilää yrittämään. Ei hän tästä yrityksestä
erikoisia tuloksia odottanut, se ei oikeastaan ollut edes hänen
laskelmiensa mukaista. Hän aikoi lähettää ystävänsä kapteenin tuleen
vain tuommoiseksi häiritseväksi välitekijäksi. Ehkä sitten myöhemmin...
niin, kenties sitten hänenkin kätensä vapautuisivat. Nyt hänen ei
oikeastaan vielä sopinut astua näyttämölle. Piti olla taktiikkaa!