Seuraavana päivänä ovat Siiri ja Liisu kävelyllä Vaskelan avarassa,
ikivanhassa puistossa.
He ovat hyvän aikaa harhailleet puiston ristiin rastiin kulkevia
käytäviä, joille paikotellen on levinnyt jo sametinpehmoinen
nurmikko. Satavuotisten lehmusten ja vaahterain lehtikatos käytävien
yllä on niin tiheä, että päivänsäteet vain siellä täällä pääsevät
alas pilkahtelemaan. Käytäviä reunustavat orjantappuraruusu- ja
orapihlajaistutukset ovat hoidon puutteessa villiytyneet. Näkee, hyvin,
että Vaskelan viimeiset omistajat eivät ole suuria välittäneet puiston
hoidosta, luonto on saanut mielensä mukaan muovailla ja tasoitella
ensimäisten mestarien käsialoja. Siiri, joka tuntee puiston vanhastaan,
on ystävättärensä opastajana ja kertoilee:
— Muuan italialainen arkkitehti tämän puiston kuuluu aikanaan
suunnitelleen ja kuntoonpanneen. Siitä miehestä ja tämän puiston
synnystä on omituinen tarina, minä muistan sen melkein ulkoa.
— Kerropas se tarina! pyytää Liisu.
— Voinhan tuon kertoa. Ei se ole minusta niinkään ruma, vaikka
kielenkäyttö on siinä vähän suorasukaista, niinkuin kaikissa
semmoisissa tarinoissa: Mestariksi sanottiin sitä arkkitehtiä. Se oli
suuri haaveilija, oli onnettomasti rakastunut Vaskelan silloiseen
emäntään, ja niin uhrasi parhaan osan elämästään tähän työhön. Kerran
oli hän nähnyt sen naisen uimarannassa, hänen alaston ruumiinsa oli
kaunis kuin valkoinen synti, eikä se haaveilija voinut tätä näkyä
unohtaa. Kerjäsi sen naisen lempeä, ja nainen oli luvannut: "Laita
Vaskelan puisto kauniimmaksi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä,
sitten saat palkkioksi rakkauteni." Viisitoista pitkää vuotta se työ
vei. Koko sen ajan mestari hautoi syntisiä haaveitaan siitä valkoisesta
ruumiista, rakensi yhden toistaan somemman puutarhamajan, niissä uneksi
kerran ottavansa luvatun palkkion. Sillä naisella oli monta rakastajaa,
niille se uhrasi lempeään, mutta sen haaveilijan palavat silmät
seurasivat häntä syyttävinä jokaisella askeleella. Nainen rukoili: "Ota
lempeni, että minä rauhan saisin!" Mutta se mestari puhui: "Minä en
suostu jakamaan lempeäsi yhdenkään toisen kanssa. Sitten kun työni on
valmis, minä tahdon sen kokonaan!" Ja kun sitten viidentoista vuoden
kuluttua Vaskelan puisto oli kauniimpi kuin yksikään toinen tällä
maanäärellä, sanoi mestari: "Nyt minä palkkioni tahdon, minä otan sen
siellä Venuksen majassa, olen sen sitä varten somistanut!" He menivät
valoisana kesäyönä Venuksen majaan. Mestari käski: "Riisu vaatteesi,
minä tahdon nähdä sinun valkoisen, alastoman kauneutesi!" Nainen
totteli käskyä epäröiden, mestari kiirehti kauan kärsitystä halusta
vavisten. Mutta kun nainen vihdoin seisoi alastomana hänen edessään,
oli hän niin hölmistynyt kuin taivaan vasama olisi häneen iskenyt:
Hänen edessään ei ollutkaan se kaunis ruumis, josta hän viisitoista
pitkää vuotta oli uneksinut, jonka hän kerran näki ja joka oli ihana
kuin valkoinen synti. Pois oli kauneus mennyt, pitkät vuodet ja toiset
rakastajat olivat sen runnelleet ja rumentaneet. Rietas halu oli vain
naisella enää jäljellä, hän kerjäsi polvillaan ryömien sen haaveilijan
rakkautta. Mutta pettynyt miesraukka itki katkerasti ja haastoi: "Minä
en voi, en voi! Tämä palkkio on liian halpa, suuri elämäntyöni on
mennyt hukkaan, aivan hukkaan!" Ja hän otti matkasauvan käteensä ja
repun selkäänsä ja lähti pois murtuneena, hartiat kumaraan painuneina.
Mutta se nainen ei voinut häntä unohtaa, haaveilijan palavain silmäin
katse oli liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä, ja iltaisin täällä
puistossa kävellessään oli hän jokaisen puun suhinassa kuulevinaan sen
poismenneen, pettyneen mies, polon vaikeroivan huokauksen. Hän käsitti,
että elämä oli hänet jättänyt, Vaskelan puiston kauneus ei ollut häntä
varten. Kuolemansa hän silloin etsi Vaskelan lahden aalloista. Sieltä
hänen ruumiinsa löydettiin muodottomaksi pöhöttyneenä, se ruumis, joka
kerran oli ollut kaunis kuin valkoinen synti...
Siiri vaikenee. He ovat pysähtyneet rappeutuneen puutarhamajan eteen,
katselevat hyvän aikaa äänettöminä majaan, jonka sisällä on vielä sinne
unohdettua puutarhakalustoa, haalistunut pöytä, muutamia korituoleja ja
mustuneita penkkejä. Vihdoin sanoo Liisu:
— Se tarina ei ollut ensinkään ruma. Oli se hirveä rangaistus sille
naiselle.
— Sekö, että se haaveilija hänet hylkäsi?
— Niin juuri! Minä arvelen... se on kovin rangaistus, minkä nainen
voi saada. Kerjätä sillä tavoin... alastomaksi riisuttuna... ja tulla
hyljätyksi. Elämä on silloin menettänyt arvonsa, on parempi paeta
siitä... Siiri ystäväni, rakastatko, rakastatko sinä elämää?
— Rakastan, minä rakastan sitä hyvin paljon. — Hän mietti tuokion. —
Niin, aivan syntisesti minä rakastan. Eikä minulla ole vielä paljon
mitään menneisyyttä.
Hän huoahtaa kevyesti. Liisu ajattelee: "Onnellinen sinä, sinulla ei
ole vielä menneisyyttä!" Hän vetää Siirin lempeästi majan ovelta, he
jatkavat kävelyään. Hetkisen perästä sanoo Liisu melkein kuin itsekseen:
— Menneisyys tulee kyllä aikanaan! Se tulee meille jokaiselle, olisi
hyvä, kun ei sitä tulisi liiaksi!
Liisun äänessä värähtää syvä mielenmasennus. Siiri katsahtaa kummissaan
ystävättäreensä, huomaa hänen silmissään kärsivän, rasittuneen ilmeen,
ja silmien alla näkyy ohut, tumma juova. Tämä huomio on Siirille
yllätys. Hän on tuntenut Liisun vasta nämä muutamat päivät, jotka
he ovat yhtenä Vaskelassa viettäneet. Koko sen ajan oli Liisu ollut
niin puoleensa vetävä ja herttaisen vaatimaton, melkein tyttömäisen
hilpeä. Ja nyt yht'äkkiä tämä väsymys. Aiheutuiko se liiallisesta
rasittumisesta, vai oliko sen alla jotakin muuta?
— Liisu, miten sinä tänään näytät niin uupuneelta? kysyy hän
lämpimästi. — Olethan, ystävä rakas, aivan näännyksissä!
— Ei se niin vaarallista ole! naurahtaa Liisu. — Ehkä olen hiukan
väsynyt, mutta katsos, Siiri, se johtuu vain siitä: Tänään olemme
laiskotelleet aikalailla. Työ pitää pirteänä, mutta annas kun hellittää
otteensa, silloin se väsymys tulee. On kuin jänne laukeaisi hetkiseksi,
mutta viriäähän se taas uudelleen!
Liisu katselee poispäin. Siiri kuulee hänen äänessään jotakin
väkinäistä. Hänen korvissaan kaikuvat Liisun äskeiset sanat:
"Menneisyys tulee kyllä aikanaan... kun ei sitä tulisi liiaksi!"
Siiri muistaa kerran ohimennen koskettaneensa Liisun entisyyttä,
mutta silloin oli Liisu aivan huomaamatta vienyt keskustelun muihin
asioihin. Siinä se oli: Liisulla oli varmaan joku kalvava sydänsuru,
ehkä hän oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Liisu oli vain parisen
vuotta häntä vanhempi, ja Liisulla oli jo menneisyyttä liiaksi.
Teennäisellä hilpeydellään koetti Liisu sitä peitellä, mutta nyt olivat
sen tuskalliset muistot pulpahtaneet esiin. Hän kietoo hyväillen
käsivartensa ystävättärensä vyötärölle ja sanoo hellästi:
— Liisu rakas, minä pidän sinusta niin paljon, kuvittelen sinua
vanhemmaksi sisarekseni. Tietysti minä olen niin lapsellinen, en tunne
paljon mitään elämästä. Mutta ethän pidä minua aivan tyhjänpäiväisenä,
ethän pidä?
— Hyvä ystävä, miten sinä semmoista johduit ajattelemaankaan! Sinusta,
Siiri kulta, on pakko jokaisen pitää. Sinä olet luotu levittämään onnea
ympärillesi ja tulet varmaan itsekin kerran hyvin onnelliseksi. Mutta
katsohan, mikä soma rakennus se tuolta vilahtelee puiden lomitse?
— Ah, etkö sinä vielä ole sitä ensinkään nähnyt? Sehän on se Dianan
temppeli, Natalia Petrovnan lempipaikka. Siellähän meidän pitäisi
tänään juoda iltapäiväkahvi. Ehkä ne ovat siellä jo valmistelemassa,
Matilda täti ja Natalia rouva.
Dianan temppeli, kevyesti rakennettu paviljonki, on lähellä korkeata
rantaäyrästä, ja avautuu sen pengermältä viehättävä näköala leveänä
hopeavyönä polveilevalle Vaskelan lahdelle ja kauemmas avaralle
Hirviselälle. Nimensä on paviljonki saanut siitä, että sen edustalla on
metsästävää Dianaa esittävä marmoripatsas, ryhmä satyrejä ja haukkuvia
koiria ympärillään.
Paviljongin luona näkyy vilkasta liikettä. Matilda rouva ja kukkea
rouva Silvan kattavat kahvipöytää pengermälle. Alemmas rannalle ovat
leiriytyneet Natalia rouva, molemmat upseerit ja tohtori Hilli.
Kapteeni Änkilä virittää parhaillaan kahvitulta, kapteeni Conrad
rakentelee keitinristikkoa, tohtori on hetkiseksi jättänyt sikarinsa
ja puuhailee paitahihasillaan uimahuoneen rappusilla täyttäen Natalia
rouvan suurta kahvipannua. Lähellä rantaa kelluvassa venosessa on
johtaja Rönkä ja joukko neitosia onkimistouhussa. Johtaja Rönkä
kellii teljolla kuin mikä turkkilainen pasha. Muutaman neitosen onki
on tarttunut hänen housun lahkeeseensa, koko tyttöparvi koettaa sitä
irroittaa kirkuen kilpaa ja keinuttaen venettä, niin että se on joka
hetki kumoon keikahtamaisillaan.
— Onpas täällä aika soma kesäinen idylli! nauraa Siiri jouduttuaan
ystävättärensä kera pengermälle.
— Sanokaas muuta, hyvät lapset! päivittelee Matilda rouva. —
Täysikasvuisten ihmisten piti ruveta hulluttelemaan! Ei muka kahviakaan
kelvannut kotona valmiiksi keittää, täällä niiden pitää tuhrustaa ja
noeta itsensä.
— Olkaa huoletta, rouva kulta! lohduttaa kapteeni Änkilä. — Minä
kyllä hoidan kahvitulen, niin ettei se anna nokea liiaksi. Kahvi- ja
nuotiotulet ovat olleet minun erikoisalani koulupojasta lähtien!
— Ja kapteeni Conradin erikoisalana ovat keitinristikot, ilmoittaa
tohtori kiikuttaen molemmin käsin, mahtavaa, vedellä täytettyä
pannua laiturilta. — Kapteeni Conradilla lienee joku preussilainen
ansiomitalikin eräänlaisten keitinristikkomallien valmistamisesta, ja
preussilaista ansiomitalia ei mies kantele turhan takia! Mitä minuun
itseeni tulee, kelpaan minä oikeastaan vain tällaiseksi aputyöläiseksi,
mutta niitäkin tarvitaan hyvin toimivassa taloudellisessa koneistossa.
Hän on parahiksi saanut suustaan tämän kansantaloudellisen mietelmän,
kun hyvin toimiva koneisto joutuu hetkiseksi epäkuntoon. Leveäkylkinen
pannu estää tohtorin näkemästä polvillaan maassa könöttävän kapteeni
Änkilän pitkiä, kannuksilla varustettuja koipia. Hän kompastuu niihin,
pannun sisällöstä läikähtää hyvä annos kapteenin niskaan ja sitä tietä
juuri syttymässä olevaan nuotioon, joka sammuu pihisten ja tuprahuttaa
sammuessaan aimo poropilven kapteenin silmille.
— Perhanan aputyöläinen! ärisee kapteeni kakistellen savua ja poroa
kurkustaan. — Siinä kastuivat nyt suurella puuhalla kokoonsaadut
sytykkeet, ja saamme luvan vielä muuttaa tulisijankin toiseen paikkaan.
— Kaikki taivahan pyhimykset, miten porossa teidän silmänne ovat, rakas
kapteeni! säälittelee onnettomuuspaikalle joutunut Natalia rouva.
Muun pyyhkimen puutteessa hän irroittaa päästään hienon, hajuvesille
tuoksuvan harsohuivinsa ja ryhtyy sillä hankaamaan ja kuivaamaan
rakasta kapteeniansa leperrellen koko ajan lohduttavia sanoja kuin
mamma omalle pikku pojullensa, joka on vahingossa läikähyttänyt
maitotuoppinsa rintamuksilleen. Tohtori selittelee tapaturman syitä:
— Kaikki johtui oikeastaan onnettomasta erehdyksestä! Minä nähtävästi
laskin hiukan väärin kapteenin ulottuvaisuussuhteet!
— Sinä olet juupelin suuri filosoofi, mutta näköjään huono
laskumestari! murahtaa kapteeni.
— Se on aivan totta, matematiikka ei ole milloinkaan ollut minun
vahvimpia puoliani! Ja sitäpaitsi suvaitsee kapteeni kannella
jalkineissaan noita kiliseviä lisäkkeitä. Totta puhuen, minä en ole
vielä ainoassakaan keittiössä havainnut kannuksia käytännössä, vaikka
meillä nykyään tehdäänkin uudistuksia hiukan joka alalla!
Rauha palaa vähitellen, koneisto saadaan uudelleen käyntiin.
Kahvitulta ryhdytään virittämään uuteen paikkaan, kapteeni Conrad
on saanut valmiiksi keitinristikkonsa. Se on kunnioitusta herättävä
häkkyrä, kapteeni selittää sen hätätilassa kelpaavan tyydyttämään
kokonaisen rykmentin tarpeen, mukaanluettuina sairaanhoito-osastot ja
etappijoukotkin. Liisu ja Siiri tarjoutuvat avustamaan Matilda rouvaa,
mutta tämä huudahtaa torjuen:
— Levätkää nyt hetkinen, rakkaat lapsukaiseni, kyllä me tässä hyvin
suoriudumme! Vie sinä, Siiri tyttöseni, ystäväsi katsomaan sitä somaa
japanilaista siltaa, ja onhan täällä vielä monta muutakin nähtävyyttä.
— Todellakin, lähdetäänpäs, rakas Liisu, japanilaiselle sillalle!
huudahtaa Siiri innostuneena. Hän muistaa eilisen suunnitelmansa: Eino
palasi aina iltaisin Kuovijoen puoleisesta metsästä japanilaisen sillan
kautta. Sinnepä he kiiruhtaisivatkin Einoa vastaan, yllättäisivät hänet
jostakin polun varrella olevasta lymypaikasta!
He kävelevät rantapolkua sillalle. Se on rakennettu muutaman kuilun
yli, joka johtaa järvestä puistoon kaivettuun tekolammikkoon. Silta on
aika korkealla melkein vedettömäksi kuivuneen kuilun pohjasta ja jo
melkolailla rappeutunut, mutta rohkeasti kävelevät ystävykset keskelle
siltaa. Siihen he pysähtyvät ihailemaan järvelle avautuvaa näköalaa.
Liisu selittää, ettei hän elämässään ole nähnyt viehättävämpää paikkaa
kuin tämä Vaskelan lahti muhkeine puistorantoineen.
— Kaunis tämä on, myöntää Siiri, — mutta on minun mielestäni toinen
paikka siellä Kuovijoen toisella puolen vielä kauniimpi! Olet kai
sinäkin siellä käynyt... Päiväniemen rannassa. Sieltä on näköala
paljon, paljon avarampi, oikein neitseellisen suurenmoinen! Eikös
olekin?
Liisu joutuu hämilleen tästä odottamattomasta käänteestä, selittää
sitten, ettei ole milloinkaan käynyt Päiväniemen rannassa. Kartanossa
oli kyllä käynyt muutamia kertoja, mutta ei rannassa.
— Sepä kumma! ihmetteli Siiri. — Eikös Eino ole vienyt sinua katsomaan
sitä verratonta näköalaa?
— En minä maisteri Rautasen kotona ollessa ole sattunut Päiväniemessä
käymään! ilmoittaa Liisu. Hän näyttää keksineen järveltä jonkun
ihmeellisen nähtävyyden ja tähystelee sitä järkähtämättä.
Siiri innostuu kuvailemaan Päiväniemen vanhaa, pastori Rautasen
järjestämää puistikkoa. Hän kertoo myös tarinan "Päiväniemen
kappelikirkosta", vanhasta paviljongista, joka oli siellä korkealla
rantaäyräällä. Hän piti siitä hyvin paljon, paljon enemmän kuin
tästä Dianan temppelistä. Liisu ajattelee: "Tietysti Siiri pitää
enemmän Päiväniemestä, siellä on Eino!" Hän koettaa hymyillä Siirin
ylistyspuheille, mutta se hymyily on väkinäistä. Mitä varten Siiri
aivan kuin kiusalla rupesi kehumaan sitä Päivänientänsä. Ei muka
mikään paikka maailmassa ollut sen veroinen!. Hän tähystelee edelleen
Vaskelan lahdelle. Siiri tulee hiukan nyrpeäksi ystävättärensä
välinpitämättömyydestä. Mutta yht’äkkiä hän saa aivan itseäänkin
yllättävän mielijohteen. Hän kysyy:
— Liisu, miten sinä äsken sanoit... et ole Einon kotona ollessa käynyt
Päiväniemessä? Ja minä kun koko ajan luulin...
Liisu hätkähtää, vilkaisee epäluuloisesti Siiriin.
— Mitä niin? hymähtää hän.
— Että ... te olitte vanhoja tuttavia... olitte tavanneet toisenne jo
ennen Vaskelaan joutumista!
Jos Siiri olisi huomannut sanojensa vaikutuksen, olisi hän varmaan
hämmästynyt, ehkä katunutkin epähienoa ajattelemattomuuttaan.
Mutta Liisu seisoo melkein selin häneen, Siiriltä jää näkemättä
ystävättärensä kalpeneminen. Ja Liisun ääni kuulostaa aivan
rauhalliselta, kun hän hetkisen vaitiolon jälkeen ilmoittaa: Kyllä he
olivat olleetkin hiukan tuttavia ennestään. Olivat paljon aiemmin jo
muutaman kerran tavanneet. Semmoinen aivan satunnainen tuttavuus.
— Niinkö, ja sinä et ole ennen siitä mitään kertonut! innostuu Siiri.
— Mitäs kertomista siinä oikeastaan! Sattuuhan niitä niin paljon
semmoisia ohimeneviä tuttavuuksia!
— Niin... tietysti... sattuuhan niitä! myöntää Siiri hiukan nolona,
mutta alkaa yhtäkaikki tuokion vaiettuaan tiedustella, milloin ja missä
he olivat tutustuneet. Ties mistä syystä, mutta hän on niin ihmeen
utelias saamaan selville, miten vanha Liisun ja Einon tuttavuus oli.
— Siitä on jo monta vuotta, hyvin monta vuotta, selittää Liisu
kurkistellen käsipuun ylitse alas kuiluun. Niin, hänen oli vaikea sitä
enää niin tarkoin muistaa. Olivat kumpainenkin jo melkein unohtaneet
koko jutun!
— Mutta tunsitte sentään vielä toisenne! Eikös se olekin hyvin
hauskaa, Liisu rakas, kun sillä tavoin löytää vanhoja tuttavia, aivan
yllättämällä? Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa!
Liisu näyttää tahtovan mitata tuiki tarkalleen, miten korkealla silta
oli kuilun pohjasta.
— Ja nyt teistä pitää tullakin hyvät ystävät Einon kanssa! Sen minä
sanon, oikein hyvät ystävät! — Siiri tulee aivan Liisun viereen ja
panee kätensä hänen kaulalleen. — Eino on niin suoraluontoinen ja
rehellinen, niin kokonaan mies! Minä tiedän jo edeltäpäin, sinä, Liisu
rakas, tulet hänestä hyvin paljon pitämään. Ja sitten ei tuttavuutenne
enää niin helposti unohdu kuin ensi kerralla!
Liisu ajattelee: "Jospa tämä vaivainen silta romahtaisi alas, sitten
ehkä Siiri huomaisi lopettaa kiduttavan jaarittelunsa!" Mutta silta ei
romahda alas, eipä edes risahdakaan. Liisun pitää sanoa jotakin ja hän
sanoo:
— Minun nähdäkseni Päiväniemen herralla on hyvin niukasti aikaa. Hän
tuskin paljon välittää vanhojen tuttavuuksien uusimisesta!
— Niin, Einolla on kyllä paljon työtä! puhuu Siiri kevyesti huoahtaen.
— Ikävää, että hänen täytyy niin paljon ponnistella tämän yhteisen
asian hyväksi, mutta Eino tekee sen niin mielellään. Ja siksi meidän
pitää antaa anteeksi, jos hän hiukan laiminlyö meitä. Ei hän ole mikään
kylmä ja välinpitämätön jöröjukka, saatpa nähdä, kun opit hänet oikein
tuntemaan! Mutta tiedätkös, Liisu ystäväni, nyt minulla onkin hauska
ehdotus: Me yhdessä pudistelemme hiukan Einoa! Hän palaa pian tätä
tietä työstään, ja silloin me hänet yllätämme!
— Palaako hän tätä tietä? pääsee Liisun huulilta ja hän vilkaisee
melkein säikähtyneenä Siiriin.
— Etkös sinä sitä tiennyt? nauraa Siiri. — Näytit aivan hämmästyvän!
Tätä tietä hän palaa joka ilta, ja me piiloudumme tuonne tien varteen!
Hyökkäämme sieltä esiin ja säikähdytämme häntä aikalailla, eikös niin,
Liisu rakas?
Hän on ajatukseensa niin ihastunut, että tarrautuu syleilemään
ystävätärtään. Liisun mieli tekisi viskautua kaiteen yli kuiluun
päästäkseen Siirin kynsistä. Hän sanoo aivan kalpeana:
— En minä tiedä... eihän se sovi! Ja sitäpaitsi, minä... lähdetään pois
tästä sillalta... minä luulen!...
— Taivas varjelkoon, mikäs sinulle tuli? huudahtaa Siiri säikähtyneenä.
— Miten sinä olet noin kalpea? Oletko pahoinvoipa?
— Ehkä hiukan, mutta ei se niin vaarallista! Huimasi päätäni, kun
katselin tuosta alas. — Liisu naurahtelee hermostuneesti. — Minulle
sattuu joskus sellaista, ja tämä silta on kovin rappeutunut. Eikö
totta, tuntuu aivan huojuvan!
— Oletpa sinä aika pelkuri, eihän tämä mitä huoju! nauraa Siiri ja
kietoo suojelevasti kätensä ystävättärensä vyötärölle.
Liisu antaa Siirin vastustelematta taluttaa itsensä pois sillalta ja
myöntelee olevansa suuri pelkuri, joskus oikein raukkamainen pelkuri.
Välistä saattoi käydä niin, että hän tunsi huimausta korkeilla
rappusilla seistessään.
Nuori Rautanen tuli heitä vastaan heti sillan toisella puolella. Siirin
ja Liisun metsään piiloutumisesta ei tullut mitään, eikä kohtaus
muutenkaan muodostunut sellaiseksi iloiseksi yllätykseksi kuin Siiri
oli kuvitellut. Eino näytti hiukan hämmästyvän tapaamista, hänen
naurahduksessaan oli hyvin paljon väkinäistä, kun Siiri kertoi, että
he olivat aikoneet häntä hiukan säikähdyttää mutta eivät ennättäneet.
Siiri pujottaa mielistellen kätensä Einon kainaloon, mutta Liisu
vetäytyy syrjään ja kävelee siellä äänetönnä.
Sillan yli tultaessa kertoo Siiri, että Liisu oli äsken siinä
pelästynyt hirveästi.
— Hyvä ettei saanut pyörtymyskohtausta. Tämä silta muka huojui hänen
mielestään, minun piti sitä pelkuria taluttaa!
Eino katsahtaa epäilevästi Liisuun ja ajattelee: "Tietysti Siiri
on jaarittelullaan hermostuttanut Liisun äärimmilleen!" Siiri ei
näkynyt vielä aavistavan mitään, luuli varmaan valmistaneensa Liisulle
paremmankin hauskuuden raahaamalla hänet mukaansa tähän siunattuun
kohtaukseen. Hän vastailee jotenkin ykskantaan Siirin lörpötyksiin,
mutta teristää kuuloaan, kun Siiri odottamatta sanoa tokaisee:
— Ja te kuulutte olevan jo vanhoja tuttavia, enkä minä siitä mitään
tietänyt, ennenkuin Liisu äsken kertoi!
Eino vilkaisee toistamiseen Liisuun: Mitenkähän paljon Liisu
oikeastaan oli kertonut? Tästä näytti olevan sukeutumassa oikein
siunattu sekasotku, hämähäkin seitti, jossa Liisu ja hän avuttomina
räpistelivät, ja Siiri säälimättömänä verkon virittäjänä kidutti heitä
kumpaistakin. Hiiteen koko Vaskelan hyväntekeväisyyskopla! Olisivat
pysyneet kukin kauniisti kotonaan, omissa oloissaan, niin olisi ollut
vain yksi kerrallaan käsiteltävänä! Nyt sai luvan pitää kielensä
keskellä suuta, jottei liian pahasti sotkeutuisi!
Näin päättelee Eino ja myöntää varsin kuivasti: Olivathan he
ennestään hiukan tuttavia! Olikos siinä sitten Siirin mielestä mitä
ihmettelemistä?
— Minä olen hyvin iloinen siitä! huudahtaa Siiri lämpimästi. — Hän
kahmaisee toisella kädellään äänettömänä kävelevän Liisun kainalosta.
— Tulehan tänne lähemmäksi, pikku rouvaseni, ei tämä metsänkävijä
niin vaarallinen ole! Ja olenhan minä tässä välissä, suojelevana
hengettärenä!
— Sinä olet tänään kovin vallattomalla tuulella! sanoo Eino ja
ajattelee harmistuneena: "Tuolla tavoin se riepottaa toista! Kun ei
päättyisi tämä leikki hysteeriseen kohtaukseen!"
— Olen minä tänään hiukan vallaton! hymyilee Siiri. — Minä olen
päättänyt hieman ravistella teitä kumpaistakin. Tämä pikku rouva on
aivan liiaksi rasittanut itseään, ja sinä olet ruvennut kokonaan
metsistymään, et välitä enää meistä vähän vähää. Mutta se ei sovi,
semmoinen meno! Te molemmat olette oikeastaan Vaskelan päähenkilöt,
pitäähän minun huolehtia, että pysytte kultaisella keskitiellä, niin
sanotaan.
Liisu koettaa urhoollisesti hymyillä ystävättärensä lörpötyksille.
Eino kyllä näkee tuon hymyn alla tuskallisia vavahduksia, mutta Siiri
ei tietysti mitään huomaa. Hän on päässyt kerran vauhtiin ja jatkaa
välitystyötään yhä innokkaammin.
— Tiedätkös, Eino, haastelee hän, — Liisu tässä äsken kertoi, että te
olitte jo melkein unohtaneet tuttavuutenne. Mutta nytpä teidän pitääkin
se uudistaa sillä tavoin, ettei se pääse enää unohtumaan! Sinun, Eino,
pitää sanoa häntä vain Liisuksi ja sinun, pikku rouvaseni, häntä
Einoksi! Kas niin, puristakaa vain nätisti toistenne käsiä, silloin
meistä tulee erottamaton kolmikko!
Jos tilanne jo ennestään oli ollut kiusallinen, teki Siirin odottamaton
ehdotus sen suorastaan tragikoomilliseksi. Siiri oli vetänyt seittinsä
umpipussiin, ei ollut muuta pelastusta kuin repäistä se yhdellä
sivalluksella. Einon sisu kuohahtaa, hän päättää tehdä lyhyen lopun
ilveilystä, sanoo jotenkin jyrkästi:
— Oletpa sinä nopea ystävyyssuhteita solmiamaan! Ja oletko edes varma,
jos ystäväsi haluaa lukea minut siihen kolmikkoon?
Jos pommi olisi pudonnut Siirin eteen, ei hän olisi enemmän
hämmästynyt. Hän jää sanattomana katselemaan vuoroin Einoon, vuoroin
Liisuun: Einon kasvoilla kuvastuu peittelemätön harmi, Liisu on
karahtanut punaiseksi ja on sen näköinen, kuin aikoisi purskahtaa
itkuun tai lähteä karkuun juoksemaan. Yhdessä välähdyksessä selviää
Siirille, että noiden kahden välillä oli jotakin, johon kajoaminen oli
molemmille hyvin tuskallista. Hän säikähtää huomiotaan, hänen vallaton
hilpeytensä on siinä tuokiossa mennyttä. Eino ajattelee: "Kirottu
kohtaus, tämä on sitä ristitulta, ja tämä on vasta kaunis alku!" Hän
katkaisee kiusallisen äänettömyyden, alkaa tiedustella, miten pitkälle
sairaalan sisustaminen oli edistynyt.
Liisu vastailee kuin virallista raporttia tehden: Kyllä se vähitellen
valmistui! Juhannusaattona voitiin pitää avajaiset, ei ollut mitään
estettä heidän puolestaan!
Siirin toinen käsi on edelleen Einon, toinen Liisun kainalossa, mutta
hän kulkee kuin unissakävijä heidän välissään, tuskin ensinkään kuulee,
mistä he puhelevat. Hänen on hyvin paha olla, ahdistava tunne hiipii
hänen sydämeensä. Kaikki kolme tajuavat, että heidän tällä hetkellä
olisi parempi kulkea mahdollisimman kaukana toisistaan.
Paviljongin luona tervehditään heitä äänekkäällä riemastuksella.
Tohtori Hilli selittää:
— Maisteria tuodaan näköjään sotavankina! Tämän viehättävän paikan
suojelusjumalatar voi olla tyytyväinen sukupuolensa kaukaisiin
jälkeläisiin!
Matilda rouva säteilee onnesta ja alkaa tiedustella Siiriltä ja
Liisulta, oliko heillä ollut hauska retkellään.
Olihan heillä ollut hyvin hauska! selittää Siiri ja hymyilee lämmintä
hymyään, vaikka itku karvastelee sen hymyn alla. Hän alkaa opetella
näyttelemään elämän viehättävää seuranäytelmää.