Vaskelan vastaanottotarkastuksesta oli kulunut vasta kolme päivää,
mutta hovin avaroissa suojissa suoritettiin jo tulisella vauhdilla
korjaus- ja sisustustöitä. Oli kiire: Juhannukseen oli aikaa
vain viikkokausi, ja sen sisällä oli kaikki saatava valmiiksi.
Juhannusaattona aiottiin Kuovikosken tehtaan sairaala siirtää
Vaskelaan, samana päivänä aiottiin avata Vaskelan orposiirtola. Tästä
juhannuksesta piti tulla merkkipäivä Kuovikosken tehdasyhdyskunnan
historiassa.
Koko Kuovikosken sivistyneistö tahtoi olla mukana tätä merkkipäivää
valmistamassa. Kaikki riensivät Vaskelaan kantaakseen kortensa
hyväntekeväisyyden alttarille. Heti ensimäisenä päivänä tulivat rouva
Syvärin mukana Päiväniemen Matilda rouva sekä molemmat Falkmanit,
äiti ja tytär. Heidän perästään ilmestyi rouva Siviä Silvan, altis
avustaja kaikkialla, missä hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Johtaja
Rönkä lähetti kauniin kreivitäremännöitsijänsä. Samaa tietä saivat
mennä molemmat hänen luonaan vierailevat upseerit naisväen suojeleviksi
ritareiksi Vaskelaan. Tohtori Hilli laiminlöi kokonaan vastaanottonsa
tehtaalla. Luopumaton sikari suupielessään, joviaalinen, hyväntuulinen
ilme naamallaan hän päivät päästään maleksi Vaskelassa autellen
naisväkeä hyvillä neuvoilla ja huvittaen koko seuraa filosofisilla
esitelmillään. Tämän vakinaisen kantajoukon lisäksi tuli paljon
muitakin, varsinkin nuorempaa naisväkeä. Miehet saivat tulla päivät
pitkät kotona toimeen miten parhaiten taisivat, ja illalla oli vielä
tehtävä matka Vaskelaan, jos mieli edes yön ajaksi saada kotiin
naispuoliset elämänsulostuttajat. Kuovikoskeiaiset oli vallannut
Vaskela-kuume.
Vaskelan muhkea päärakennus ja kaksi tilavaa sivurakennusta olivat
viimeisten omistajien aikana saaneet torkkua jotenkin autioina ja
unohdettuina siellä ikivanhan, hiljaisen puiston keskellä. Nyt
virisi näissä suojissa uusi elämä ja hyörinä. Vuosikymmenien tomu
oli pois puhdistettava, monien huoneiden haalistuneet seinäverhot
uusittava. Päärakennuksen suuri sali, jota koristivat edesmenneiden
omistajapolvien perhemuotokuvat ja lukuisat vaskipiirrokset, oli
muutettu oikeaksi ompeluhuoneeksi. Hilpeästi rupatteleva naisparvi
siellä aherteli, ompeli vuodevaatteita sairaille ja orpokodin
hoidokeille. Toiset laittoivat valoisia uutimia, nuorimmat aloittelijat
korjasivat lahjoina kertyneitä liinavaatteita.
Rouva Falkman, jolle heti alussa oli annettu kaikkien valmistustöiden
ylijohto, osasi taitavan sotapäällikön varmuudella löytää jokaiselle
oikean alansa. Hän oli vallan nuorentunut, opasti ja neuvoi kaikkia,
ennätti joka paikkaan. Vilkaisit alakerran saliin, siellä hän oli
tusina ompeluksiaan näyttäviä neitosia ympärillään, tarkasti niitä,
levitteli ja mittasi kangaskääröjä, näytti aivan hukkuvan niiden
keskelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen äänensä jo kuului yläkerran
huoneista, joita sisustettiin orpokodiksi. Siellä hän komenteli
verhoilijoita, valikoi seinäpapereja, tarttui välistä maalarin
siveltimeen, jakeli käskyjään puhdistus- ja toimitustyössä hääriville
palvelustytöille.
Päiväniemen Matilda rouvalla oli myös oma alansa. Hänen hartioilleen
oli sälytetty yleiset emännän velvollisuudet, ja niistä huolehtiminen
ei ollut niinikään vähäinen asia. Koko vapaaehtoiselle avustajajoukolle
tarjottiin yhteinen päivällinen. Sen lisäksi oli kahdesti päivässä
kahvikestitys, ja nämä levähdyshetket tahtoi hyvä Matilda rouva tehdä
niin virkistäviksi kuin mahdollista. Joka kerran oli hänellä uusi
mieluisa yllätys monipäiselle, hilpeälle seuralleen.
Hauskin oli iltapäiväkahvi. Se juotiin päärakennuksen tilavassa
vilpolassa, jonka muodosti puiston puoleisten päärappujen edessä
oleva antiikkinen pylväistö. Tästä ja sen kahden puolen leviävältä
pengermältä oli komea näköala yli koko muhkean puiston. Sen leveälle
valtakäytävälle johtivat vilpolasta jyhkeät graniittiportaat, sen
lehvien lomitse vilahtelivat sieltä täältä kauniin Vaskelan lahden
hopea-aallot. Maistui siinä kukkatarhana upeilevalla pengermällä
tosiaan kahvikupponen päivän ahertelun perästä, maistui sitä paremmin,
kun sai sen Matilda rouvan lämpöisestä kädestä. Siinä kielenkantimet
irtautuivat, siinä suunniteltiin siunausrikasta tulevaisuutta Vaskelan
sairaala- ja orposiirtolalle.
Jo kolmantena päivänä päästiin valmistustöissä niin pitkälle, että
rouva Falkman voi iltapäiväkahvin lähetessä Matilda rouvalle kehaista
orpokodin huoneiden olevan vallan valmiina. Kaupungista tilatut
pikku sängyt vain puuttuivat, mutta nekin oli luvattu toimittaa jo
seuraavaksi päiväksi.
— Ja ajatteles, niissä huoneissa kun oli tomua niin hirveästi. Mutta
nyt ne näyttävät suorastaan ihastuttavilta, ja päivänvaloa siellä on,
niin että silmiä vallan häikäisee.
— Voi, aivan minun pitäisi tulla sinne ylös niitä katsomaan, kun
tästä vain ennättäisi! huokaa Matilda rouva hääräten posket palavina
kahvipöydän kattamistouhussa.
— Etpäs saakaan tulla vielä katsomaan, hyvä ystävä, et vielä! Sittenkun
pikku sängyt ovat paikallaan ja uutimet ikkunoissa, sitten vasta
näytetään sivullisille!
Näin ylvästeli Bertha rouva ja pyörähti samassa vilpolan ovesta saliin,
jossa hänen kerkeä kielensä ohimennen jakeli tusinan verran uusia
määräyksiä ompelustensa ääressä ahertavalle tyttöparvelle.
Mutta Matilda rouva vilkuu työnsä lomassa ehtimiseen päärakennuksesta
lounaaseen olevaan sivurakennukseen päin. Se rakennus on siellä aivan
erillään, melkein kokonaan tuuheiden lehmusten peitossa ja upeiden
ruusutarhojen ympäröimänä. Se oli Vaskelan loistoaikoina palvellut
viihtyisänä vierassuojana. Nyt sinne aiottiin sijoittaa sairaala, ja
eristetyn asemansa vuoksi se oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Siellä
valvoivat sisustustöitä rouva Syväri ja Siiri Falkman, ja hyvä Matilda
rouva olisi niin mielellään juossut katsomaan, miten pitkälle siellä
oli ennätetty. Voi, hän piti niin paljon niistä molemmista lapsista,
nimitteli heitä luojan enkeleiksi, olisi päivät päästään kieppunut
heidän kantapäillään, jollei olisi ollut näitä raskaita emännän huolia.
Jospa, jospa taivas olisi vain siunannut hänelle kaksi poikaa, ja
jos!... Matilda rouva aivan punastui tätä ajatusta, niin hyväillen se
kosketti hänen hellää äidinsydäntään.
Salissa esitelmöi tohtori Hilli Vaskelan loistoaikojen historiaa.
Hän oli Vaskelan palvelusväen perhetuvasta löytänyt Liebermannin
80-vuotiaan imettäjämummon. Tältä oli hän onkinut kaikki unohduksiin
joutunut Vaskelan perhetarinat ja kertoilee niitä nyt hiukkasen
muovailtuina ja elävöitettyinä äänekkäälle, mutta kiitolliselle
kuulijakunnalleen. Hän on kavunnut tuolille, hankaa pyyhinliinalla
kiiltäviksi Katarinan aikuisen hoviherran leveitä, kullattuja kehyksiä
ja juttelee sikariaan käännellen:
— Tässä näette, hyvät naiset, Vaskelan ensimäisen itämaisen omistajan.
Hieman aistillisen näköinen, mutta muuten hienostunut ylimystyyppi.
Näyttää vanhoilla päivillään tutkineen valistusajan filosofiaa, sitä
osoittaa tuo hiukan kyllästyneeseen hymyyn venähtänyt alahuuli.
— Väsyneeltä hän näyttää, mutta on mahtanut nuorena olla aika kärkäs
naisten perässä juoksemaan! arvelee muuan neitosista vallattomasti.
Tohtori teki niin kohteliaan kumarruksen, kuin hänen hieman epävakainen
jalustansa suinkin salli.
— Vilpittömin tunnustukseni neidille! Arvostelette tämän vanhan herran
avuja oikein. Hän oli miehuutensa kultaisina päivinä tosiaankin
suosittu naismaailmassa. Siitä on parhaana todistuksena se, että hän
kuuluu nauttineen pitkät ajat suuren keisarinnan lämpimintä suosiota,
ja se nainen kyllä katsoi, kenelle hän suosionsa lahjoitti.
Keskusteluun sekaantunut neitonen punastuu hiusmartoa myöten, mutta
tohtori jatkaa järkkymättömän rauhallisesti esitystään.
— Keisarinnansa suosion osoitukseksi hän saikin Vaskelan lahjoitusmaan,
ja täällä hän kuuluu mielistyneen maalaiselämään aivan erikoisella
tavalla. Kerrotaan hänen kesäisinä öinä samoilleen kosteita
heinäpeltoja pitkin ja naputelleen alustalaistensa sievien tyttärien
aittojen ovia. Ihmisluonto kaipaa vaihtelua, ja Pietarin salonkien
kyllästetyn ilmapiirin jälkeen saattoi kyllä tuommoisilla kesäisillä
retkillä olla oma viehätyksensä. Pahat kielet kertovat hänen myös
käyttäneen varsin yleisesti sitä tunnettua ensi yön oikeuttaan. Se
lienee sentään pelkkää panettelua, asia saattaa olla niinkin, että
monet nuoret naiset katselivat tuota miellyttävää hovinherraa varsin
suopein silmin, ehkäpä osasivat tien Vaskelaan väkisin viemättä.
— Hyi, tohtori, nyt te panette omianne! kuuluu vastalauseita
tyttöparvesta.
— Minäkö omiani panisin! Kansan suussa eläneitä tarinoita minä vain
kerron, mutta katsokaas, hyvät naiset, niitä tarinoita pitää katsella
puolueettomasti. Ne tarinat ovat aina yksipuolisia, ne mustaavat
säännöllisesti hovinherran. Mutta historiallinen totuus ei ole
yksipuolinen, se kulkee tavallisesti siinä keskiväliä.
— Tohtorilla on varsin terve historiankäsitys, selittää kapteeni
Conrad, joka on päätynyt puhdistamaan viehättävän, paimenprinsessan
fantasiapuvussa keimailevan naisen kuvaa. — Olisin utelias kuulemaan,
mitä se historia kertoo tästä naisesta. Näöstä päättäen on tämä vieras
koko seurassa, syntyään luultavasti parisitar.
— Niin, kertokaapas hänestä, kiltti tohtori, kertokaa! säestää koko
naisparvi yhtenä kuorona.
— Mieluisa velvollisuuteni on täyttää yksimielinen toivomuksenne,
hyvät naiset, selittää tohtori. — Tuo nuori nainen, jonka viehättävään
olentoon ja ilmavaan vaatetukseen vakava kapteenimme näkyy ihastuneen,
oli todellakin syntyään ranskalainen. Pietariin hän lienee kulkeutunut
muutaman hovinaisen muotiompelijattarena. Tämä näpsä ja hurmaava
muotityttö osasi varmaan miellyttää miehiä, hänellä kuuluu olleen
koko joukko romanttisia lemmenseikkailuja hovipiireihin kuuluvien
upseerien kanssa. Lopuksi eräs näistä, Vaskelan silloinen omistaja,
hullaantui niin perinpohjin häneen, että teki tästä muotitytöstä
Vaskelan valtijattaren. Mies on tuossa hänen vieressään, hieman jäykän
näköinen sotilas, ja kuuluu olleen ensimäisen Nikolain parhaita
kenraaleja, oikea kovakourainen tappelupukari. Tietysti sellaista
miestä tarvittiin milloin milläkin valtakunnan kolkalla, ja viehättävä
emäntä sai sillä aikaa yksinään hallita Vaskelassa. Hyvin hän täällä
hallitsikin, kuuluu pitäneen oikeata pikku hovia, ja iloista hovia
kaupanpäällisiksi. Vihdoin rupesi kai sotaherra epäilemään, että hänen
vaimonsa jakeli ihailijoilleen liian auliisti suosiotaan. Hän päätti
Odysseyn tapaan yllättää vaimonsa ihailijaparven, ilmestyi odottamatta
Vaskelaan silloin, kun hänen luultiin parhaillaan tappelevan kirgiisejä
vastaan Kaspian takaisilla aroilla. Yllätys olikin todella täydellinen,
parempaa tulosta sotaherra tuskin olisi voinut toivoa. Hän tuli
valepuvussa muutamana elokuun iltana, jolloin tuonne puistoon oli
järjestetty komea soihtujuhla. Sen loppupuolella hajaantuivat juhlijat
puiston vietteleviin lymypaikkoihin, ja sieltä hän tapasi pikku
vaimonsa muutaman ranskalaisen maalarin sylistä. Kuuleman mukaan hän
sai nähdä koko hellän kohtauksen alusta loppuun, ennenkuin onnensa
hurmioon unohtuneet rakastavaiset hänet huomasivat.
— Hyi, sehän oli kerrassaan epähienoa! Vaaniskella sillä tavoin! —
Tämän tapaisia huudahtuksia kuuluu tyttöparvesta.
— Epähienoa se kieltämättä olikin, jatkaa tohtori tarkastellen
sikarinsa valkoista tuhkaa. — Ja tulos ei muodostunut miksikään
voitoksi sotaherralle, sen sai hän hyvin pian kokea. Sellaisia
epähienouksia ei kaunis nainen milloinkaan anna anteeksi, hän kostaa
keinoja valikoimatta. Pikku muotityttö järjesti asiat niin, että hänen
mustasukkainen tappelupukarinsa karkoitettiin tsaarin määräyksellä
Siperiaan. Lienee kerran elämässään lausunut muutaman varomattoman
sanan eräästä Nikolain drakoonisesta päiväkäskystä, ja enempää ei
tarvittu.
— Huh, sepä oli hirveätä! Ja miten kävi sen vaimoraukan? Kertokaa,
kiltti tohtori, miten hänen kävi?
— Vaimoraukka koetti parhaansa mukaan unohtaa suruansa, jatkoi entistä
elämäänsä Vaskelassa, kunnes hänen pankkiirinsa lopetti luotonannon.
Silloin luovutti hän Vaskelan perhekalleuksineen kaikkineen sille
kitupiikille puolijuutalaiselle ja hävisi täältä muille markkinoille,
ehkä entiseen kotimaahansa. Se pankkiiri oli ensimäinen Liebermann,
sillä tavoin tulivat Liebermannit Vaskelaan, Vaskelan loistoaika oli
sammunut. Mutta viehättävän paimenprinsessan henki leijailee vieläkin
Vaskelan yllä, tuolla puistossa liittyy jokaiseen lymypaikkaan
romanttisia tarinoita, joiden toiset päähenkilöt vaihtelevat, mutta
toisena on kaikissa sama, tuo näpsä muotityttö.
Tohtorin jännittävä kertomus on saanut ompelevan tyttöparven neulat
pysähtymään. Mutta kertomuksen loputtua laukeaa jännitys, tohtorille
alkaa sadella huudahduksia:
— Kyllä te sentään taasen liioittelitte, liioittelitte varmaan, kiltti
tohtori! Eihän semmoinen ole ikinä mahdollista! Hän olisi lähettänyt
sen miehen Siperiaan, ei ikinä! Oikein se oli hänelle, mokomalle, kuka
käski mennä sillä tavoin vaaniskelemaan! Hyi, niin inhoittava mies,
mutta muut hänestä varmaan kantelivat! Ja sitten tietysti syytetään
viatonta naista, se on niin tavallista! Hän on niin kiltin näköinen
tuossa kuvassa, eikö totta, niin kiltin näköinen, melkein lapsellinen!
Tähän tapaan puhua pärpättää tyttöparvi kilpaa. Viehättävä
paimenprinsessa on saavuttanut jakamattoman ihailun. Matilda rouva
pistää päänsä ovesta kutsuakseen seuruetta kahville. Hän jää
hämmästyneenä ihmettelemään salissa vallitsevaa melua. Tohtori Hilli
vetosi häneen.
— Rouva Rautanen, suvaitkaahan tulla minun avukseni! Te olette vanha
paikkakuntalainen ja tunnette kai jossakin määrin tämän ylhäisen seuran
perhetarinoita. Nämä nuoret naiset väittävät minun panevan omiani ja
liioittelevan!
— Ja kenestä sitten olette heille kertonut?
Matilda rouvalle näytetään kilpaa paimenprinsessaa.
— Johan te nyt, hyvät lapset! huudahtaa Matilda rouva. — Mokomasta
kevytkenkäisestä tuhlarista täällä juttuja kerrotaan.
Tyttöparvi joutuu hämilleen. Matilda rouva koettaa tekeytyä ankaraksi
ja komentaa:
— Kas niin, kiltti tohtori, laskeutukaahan alas sieltä korkealta
jalustaltanne, laskeutukaa sukkelaan! Ei nuorten tyttöjen huoli tietää
kaikkia niitä rumia juttuja, joita tuosta ylimysseurasta kerrotaan.
Lienevätkö kaikki edes tosiakaan!
Matilda rouvan äidillinen nuhtelu kiihoittaa tyttöparven uteliaisuuden
äärimmilleen. Heidän katseistaan voi tohtori Hilli tuolilta alas
kavutessaan lukea: "Vielä me panemme sinut, kiltti tohtori, kertomaan
enemmänkin, kunhan Matilda täti ei ole kuulemassa!" Luento Vaskelan
historiasta oli langennut hyvään maahan. Tohtori selitti vilpolaan
astuessaan Matilda rouvalle:
— Minun täytyy puolustaa itseäni näiden nuorten naisten edessä.
Silmätkää vain ympärillenne, rouva kulta, niin näette, että täällä
Vaskelassa luonto on tuhlannut antimiaan oikein runsauden sarvesta.
Ei ensinkään ihme, jos tällaisessa ympäristössä terveet ihmiset ovat
nauttineet hiukan vapaammin elämän hyvistä antimista ja lahjoista.
Se on heille anteeksi annettava, täällä on mahdoton yhdenkään elävän
olennon kitumalla elää. Minä ennustan hoidokkiemme menestyvän täällä
erinomaisesti!
— Mutta meidän hoidokeista tehdään toisenlaisia ihmisiä, aivan
toisenlaisia! — intoilee Matilda rouva. — Vaskelan historiassa
käännetään uusi lehti, saattepa nähdä sen, tohtori!
Hän huomaa alhaalla puistokäytävällä rouva Syvärin ja Siiri Falkmanin,
jotka tulevat kädet toistensa vyötäröillä ja iloisesti rupatellen
sairaalarakennuksesta.
— Kas, tuolla näette, tohtori, minun molemmat luojan enkelini!
huudahtaa Matilda rouva silmät säteillen. Semmoisia rakastettavia
lapsukaisia me kasvatamme Vaskelan hoidokeista.
Seura alkaa vähitellen olla koolla, mutta huomataan sentään vielä
puuttuvan kapteeni Änkilän, kreivitär Natalia Petrovnan ja rouva Siviä
Silvanin.
— Ne ovat tietysti taasen harhailemassa tuolla pitkin puistoa!
harmittelee rouva Falkman, joka katsoi johtaja-asemansa suoranaiseksi
loukkaukseksi, kun lähdettiin häneltä lupaa kysymättä harharetkille.
— Natalia täti ja kapteeni setä ovat siellä kauniin huvilan luona!
ilmoittaa kirkassilmäinen Liisu tyttönen, Matilda rouvan kasvatti.
— Siellä he ovat ahertaneet jo pari päivää! ilakoi tyttöparvi nauruun
tirskahdellen. — He laittavat Dianan temppeliä juhla-asuun!
— Ja Siviä rouva on löytänyt sieltä vielä kauempaa rannalta sen
Venuksen majan ja somistelee sitä! tietää yksi neitosista kertoa.
— Kukin meistä harjoittaa laupeuden töitä omien erikoistaipumustensa
vetämänä! selittää tohtori tarjoillen kohteliaasti kermaa ja sokeria
rouva Syvärille ja Siiri Falkmanille.
— Ja sitten on vielä Eino poissa, toteaa rouva Falkman tarkastaen koko
seuran huolellisesti lornjetillaan.
— Se poika parka on aina poissa! huokaa Matilda rouva. — Tuskin malttaa
käydä eineenpalaa haukkaamassa, siellä samoilee vain pitkin metsiä.
— Mutta Einollapa onkin niin paljon työtä, enemmän kuin meillä kaikilla
yhteensä! puolustaa Siiri. — Einon pitää laatia työväen asuntojen
rakennussuunnitelma, ja sitten hänellä on vielä paljon muitakin
suunnitelmia, mitä lieneekään.
— Neiti Falkman on aivan oikeassa, yhtyy puheeseen tohtori Hilli. —
Maisteri aikoo luoda Vaskelaan jonkunlaisen uuden ihanneyhteiskunnan,
ja sellainen suurtyö vaatii aina huolellisia esivalmisteluja.
— Eino aivan näännyttää itsensä, vaikeroi Matilda rouva. — Minä tulin
niin iloiseksi, kun tämä Vaskela ostettiin, mutta nyt minulla on jo
surua ja huolta aivan tarpeeksi. Siitä lähtien ei Eino rakkaani ole
nukkunut kunnollisesti, siellä valvoo kaiket yöt kirjastohuoneessa,
kävelee ja mietiskelee. Minä äitimummo hiivin välistä kuuntelemaan oven
taa, ja yhä se siellä vain kävelee edestakaisin. En minä enää ymmärrä
koko poika parkaa, hän on aivan muuttunut näinä päivinä!
Liisu kalpenee kuullessaan Matilda rouvan suusta, miten Eino on
muuttunut rauhattomaksi. Hän vetäytyy syrjään muusta seurasta, syventyy
siellä tarkastamaan erään tyttösen ompelusta. Siiri ajattelee: "Sääli
sitä Einoa, kun saa olla siellä metsässä kaiket päivät ypöyksinään!"
Ja hän päättää houkutella huomenna Liisun mukaansa, yllättää Einon.
He ilmestyvät odottamatta Einon eteen, aivan kuin pilvistä pudonneet.
Ja sitten he auttavat Einoa, kantavat hänen keppejään, vetävät
mittanauhaa, tähystelevät yhdessä. Siitä tulee verrattoman hauska retki!
Tohtori Hilli koettaa parhaansa mukaan lohduttaa Matilda rouvaa,
selittää hänen äidilliset huolensa kerrassaan liioitelluiksi. Kaikki
johtui siitä, että Eino oli ollut niin kauan poissa varsinaiselta
alaltaan.
— Maisteri on metsien mies, eräretkeilijä. Sellaiselle miehelle on
sotilasunivormu kidutuspihti, ja minä ymmärrän erinomaisesti, miten
suurta helpoitusta hän tuntee päästyään takaisin rakkaiden metsiensä
syliin. Hän elää kokonaan niiden lumoissa, vaaditaan hiukkasen aikaa,
ennenkuin hän pääsee sielulliseen tasapainoon.
Kuuluu automoottorin surina, ja seuraan ilmestyy johtaja Rönkä
hengästyneenä, mutta hilpeällä. Hänellä on tukku sanomalehtiä mukanaan,
hän nakkaa ne pöydälle, paitsi yhtä, jonka hän pitää kädessään.
— Eikö maisteri Rautanen ole vielä palannut metsästä? tiedustaa hän
vilkaisten ympärilleen.
— Häntä tässä joka hetki odotetaan, kiiruhtaa tohtori ilmoittamaan.
— Hänelle onkin täällä verrattomia lämpiäisiä! nauraa johtaja Rönkä
avaten kädessään olevan lehden. — Kuntalaiset ovat hieman harmistuneet,
kun Vaskela joutui meille!
Yleisen hiljaisuuden vallitessa hän lukee lehdestä uutisen, jossa
myrkyllisin sanoin kerrotaan, miten Kuovikosken herrat sieppasivat
Vaskelan aivan kunnan käsistä. Ja jotta kauppa saisi näennäisesti
laillisen muodon, antautui bulvaaniksi Päiväniemen kartanon omistaja,
maisteri Rautanen, Kuovikosken tehtaan entisen apulaisjohtajan poika.
Tätä nuorta herraa oli yleisesti erehdytty pitämään kunnian miehenä,
mutta nyt hän paljasti oikean karvansa, osoittautui häikäilemättömäksi
keinottelijaksi. Lopuksi uhattiin uutisessa oikeudenkäynnillä.
Historiallisesti tunnettu Vaskelan kartano, kautta Itä-Suomen kuuluisa
viljelystila ei saanut joutua isänmaansa hädästä piittaamattomien
keinottelijain saaliiksi.
Matilda rouva oli vaipunut tyrmistyneenä tuolilleen. Hän ei saa sanaa
suustaan, hänen on tuiki mahdoton käsittää, että niin loukkaava ja
väärä syytös voitin heittää hänen rakkaan Eino poikansa silmille.
Muustakin naisjoukosta kuuluu hämmästyksen ja harmin huudahduksia,
Siirillä on kyyneleet silmissä, Liisu ajattelee: "Tämä on liian paljon
Einolle kaiken entisen lisäksi!" Käytännöllinen rouva Falkman on ainoa,
joka ei menetä kokonaan mielenmalttiaan. Huolestuneena hän alkaa
tiedustella johtaja Röngältä, luuliko tämä kuntalaisten saavan Vaskelan
kaupan purkautumaan.
— Siitä ei ole vähintäkään pelkoa! selittää johtaja Rönkä. — Me
näytämme kyllä oikeudelle, mihin tarkoituksiin Vaskela on ostettu.
— Mutta miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavoin? pääsee lopulta
Matilda rouvan huulilta. — Sehän on liian alhaista!
— Se on vain sitä tavallista vapaan sanan viljelijäin kielenkäyttöä,
ei mitään muuta! lohduttaa tohtori. Hän ottaa lehden Röngän kädestä,
kääntelee sitä ja aikoo juuri ryhtyä pitämään esitelmää vapaan sanan
viljelijäin moraalikäsitteistä, mutta silloin huudahtaa pikku Liisu,
Matilda rouvan kasvatti:
— Eino setä tulee ja kapteeni setä ja Natalia täti! — Ja juosta
vilistää sen tiensä tulijoita vastaan.
— Hyväinen aika, piiloittakaa se lehti, piiloittakaa sukkelaan!
hätäilee Matilda rouva.
— Rauhoittukaa, rouva kulta, lehti on minun huostassani! — Tohtori
tunkee lehden taskuunsa. — Ja sitäpaitsi, jos minä maisterin oikein
tunnen, on hän korkeintaan huvitettu tästä sepustuksesta.
— Ja hän saa joka tapauksessa siitä tiedon myöhemmin! selittää
johdonmukainen rouva Falkman.
— Minä näytän sen Einolle! huudahtaa odottamatta Siiri ja sieppaa
lehden tohtorin taskusta. Samassa tuokiossa hän kuitenkin jo katuu
äkillistä mielijohdettaan, punastuu vahvasti, mutta se on myöhäistä.
Tohtori kumartaa hänelle kohteliaasti.
— Ihaileva hyväksymiseni, neiti Falkman! Maisteri tuskin huomaakaan,
mitä hän lukee, kun teidän kaunis kätenne pitelee lehteä hänen
silmäinsä edessä ja teidän olentonne kumartuu hyväillen hänen ylitsensä.
Tulijat ovat joutuneet pengermälle ja sijoittuvat kahvipöydän ääreen.
Siiri, yhä hämillään yleisestä huomiosta, tarjoilee heille kahvia,
pidellen koko ajan pieneen myttyrään taitettua lehteä kainalossaan.
Matilda rouva alkaa lempeästi nuhdella Einoa, kun hän ei muistanut
ensinkään säästää itseään.
— Mutta, äiti hyvä, puolustautuu Eino, — tuollahan minä vain viivähdin
rouva kreivittären ja kapteenin luona, ihailin hetkisen heidän
työtään. Ette uskokaan, miten somalta se Dianan temppeli nyt näyttää.
Natalia Petrovna ansaitsee sen tunnustuksen, että huomenna juomme
iltapäiväkahvin siellä, ja hän saa kunnian olla emäntänä.
— Apulaisena vain, emännän apulaisena, minä pyydän! huudahtaa
orpo-kreivitär ihastuneena ja siirtyy heti lähemmä nuorta Rautasta,
silmäillen häntä lempeästi. Hänestä alkaa nuori metsänkävijä näyttää
varsin mielenkiintoiselta, hän pyytää mielistellen, että tämä opastaisi
hänet kerran sinne oikein syvälle ikimetsän syliin.
— Mutta siellä asuu metsän haltija, ja se voisi säikähdyttää rouvan
kuoliaaksi!
— Te olette se metsän haltija, ja teitä minä en säikähdä, en ollenkaan!
— Maisterille tarjoutuu miellyttävää seuraa löytöretkilleen! naurahtaa
tohtori. — Tässä onkin oltu kovin huolissaan, kun olette niin perin
innostunut Vaskelan salattuja aarteita etsimään. Ne aarteet mahtavat
olla todella harvinaisen runsaat?
— Ei ole valittamisen syytä! naurahtaa Eino. — Vaskelan metsät ovat
paremmat kuin luulinkaan. Kuntalaiset tekivät auttamattoman typeryyden,
kun antoivat Vaskelan luiskahtaa käsistään.
Koko seura käy äkkiä äänettömäksi. Vaihdetaan silmäyksiä, Siiri on kuin
tulisilla Hillillä. Mitään aavistamaton kapteeni Änkilä alkaa ihmetellä:
— Kovinpa täällä näytetään juhlallisilta! Onko neiti Falkmanilla tuossa
lehdessään joku harvinainen yllätys, jolla aiotaan meitä hämmästyttää?
— On kyllä, neiti Falkman on löytänyt sieltä pienen tyylinäytteen,
selittää tohtori. — Me väittelimme tässä juuri siitä, olisiko tuo pala
erikoisesti maisterin kirjallisen maun mukainen.
— Vai niin, siellä on siis muistettu Vaskelan kauppaa! Kuntalaiset
ovat saaneet lopultakin silmänsä auki. Näytähän, Siiri, mitä niillä on
sanomista!
Siiri näyttää hänelle sepustuksen. Eino silmää sen läpi, puree huultaan
ja ojentaa lehden kapteeni Änkilälle näköjään aivan välinpitämättömänä.
— Eikös olekin soma tyylinäyte, vai mitä? tiedustelee tohtori.
— Ja sepustajalla näkyy lisäksi olevan kohtalainen annos
luovaa mielikuvitusta. Kun ei vain mies vielä kerran kapuaisi
maatalousministeriksi.
— Tai sotaministeriksi, tappelemaan tuulimyllyjä vastaan! naurahtaa
Eino. — Siihenkin hän kelpaisi erinomaisesti!
— Hitto vieköön, minä melkein kadehdin tuota sepustuksen
laatijaa! nauraa johtaja Rönkä. Ollapa sellainen asema kuin sillä
miekkosella! Saa ryvettää toisen ihmisen mielensä mukaan, ottamatta
hiluistakaan selvää tuon ryvetetyksi joutuneen, ventovieraan ihmisen
tarkoitusperistä. Eikä yleinen moraalikäsite häntä sen pahemmin
tuomitse. Selitäpäs, sinä filosofi, mistä tuo musteen tuhertajain, tuo
vapaan sanan viljelijäin erikoisoikeus johtuu?
— Mistäkö se johtuu? — Tohtori kääntelee mietteissään sikariaan. —
Siitähän se johtuu, että sinä edustat elämässä vain itseäsi, mutta
vapaan sanan viljelijä edustaa kokonaista ryhmäkuntaa. Sinä ajat
vain omia yksityisiä tarkoitusperiäsi, hänellä on tukkukaupalla
tarkoitusperiä ajettavanaan, kokonaisen puolueen tarkoitusperät. Siinä
on suuri aste-erotus, yleinen mielipide sallii hänen panna väriä koko
joukon paksummalta. Jos sinä ryvetät ventovieraan kanssaihmisesi
julkisesti lokaan, tuomitsee yleinen moraalikäsitys sinut lurjukseksi.
Jos hän sen tekee, pidetään häntä rehellisenä, kunnon kansalaisena,
joka parhaansa mukaan ahertaa täyttääkseen paikkansa siinä sekavassa
koneistossa, minkä nimenä on yhteiskunta. Sanomalehdet ja ne, jotka
niihin kirjoittelevat, ovat tietysti ihmiskunnan vitsauksena, samoin
kuin sodat, rutto ja kulkutaudit. Lääketieteen tutkijana minä vertaisin
sanomalehtiä lähimmin narkoottisiin kiihoitusaineisiin. Ne ovat
tietysti turmiollista myrkkyä, mutta rappeutunut, ylenmäärin rasitettu
yhteiskuntaelimistö kaipaa niitä pysyäkseen edes keinotekoisesti
toiminnassa. Mutta jättäkäämme tämä asia, hyvät naiset ja herrat!
Katsokaa, miten kaunis Vaskela on ilta-auringon valossa, ja katsokaa,
miten kauniisti ilta-auringon säteet leikkivät rouva Rautasen harmaassa
tukassa! Hän on rakastettava emäntämme, ja häntä pukee tuo hyvyyden
sädekehä!
— Hyvin sanottu, tohtori! Hyvä, hyvä! riemuitsee tyttöparvi kuorossa
käsiään taputtaen.
Siiri Falkman, joka sattuu seisomaan Matilda rouvan takana, kumartuu
nopeasti hänen puoleensa, painaa hänen poskelleen hyväilevän suutelon.
Tämä palkitaan uudella riemastuneella hyväksymisellä. Liisu katselee
syrjästä ja hänen povestaan kohoaa tuskallinen huokaus. Voi, miten hän
olisi myös halunnut lennähtää Matilda rouvan kaulaan, hyväillä häntä,
painaa hänen poskelleen suutelon. Mutta hän ei saanut sitä enää tehdä,
ei saanut. Siiri sai!
Hyvä Matilda rouva oli syvästi liikutettu. Hänen silmänsä kostuivat,
hän unohti kokonaan sen syvän mielipahan, jota hänen sydämelleen oli
tuottanut rakasta Eino poikaansa kohdannut solvaus.
Seura alkaa vähitellen hajaantua, mutta rouva Siviä Silvania ei
vieläkään näy, ei kuulu. Matilda rouva huokaa, että kahvi on jo
kokonaan jäähtynyt, eikä hän enää voisi jäädä odottamaan.
— Tuskinpa häntä maksaa odottaa, nähtävästi ei Venuksen maja ole vielä
kunnossa! arvelee tohtori.
— Minä luulen rouva Silvanin vasta äskettäin saaneen ammattimiehen
avukseen, tietää johtaja Rönkä. — Insinööri Viherluoto hävisi hetki
sitten tehtaalta!
Tämä tiedonanto synnyttää suurta iloisuutta tyttöparvessa. Johtaja
Rönkä kääntyy nuoren Rautasen puoleen ja alkaa tiedustella, miten
pitkälle hänen työnsä oli edistynyt.
— Juhannukselta voimine aloittaa työväen asuntojen rakentamisen.
Sitten ryhdyn laatimaan yksityiskohtaisempaa viljelysmaiden ja metsien
käyttösuunnitelmaa.
— Mitä arvelette, maisteri, tarjoaisimmeko osan viljelysmaista
kunnalle... tilattomille jaettavaksi?
— Minä arvelen, ettei kunta huoli tehtaan herrojen armopaloja, ei
ainakaan tämän jälkeen. Mutta voimmehan tarjota ne armopalat suorastaan
niille, jotka ovat sellaisten tarpeessa. Ja silloin ehkä annamme
etusijan omille työläisillemme, sellaisille heistä, jotka haluavat
todella yrittää maanviljelijöiksi, ja joilla on suurempi perhe,
useampia työhön pystyviä käsivarsia.
Puhuessaan hänen silmänsä seuraavat koko ajan Siiriä ja Liisua, jotka
ovat ryhtyneet auttamaan Matilda rouvaa kahvivehkeiden korjaamisessa.
Siirin koko olento uhkuu syvää lämpöä. Lämmin on ilta-auringon luoma
hohde hänen kasvoillaan, lämpimänä kutsuu hänen täyteläinen povensa,
hyväilevän lämmin on hänen paljaiden käsivarsiensa väri. Hän rupattelee
koko ajan iloisesti Liisulle ja vilkaisee tämän tästä hymyillen nuoreen
Rautaseen. Liisu hymyilee myös ystävättärensä mieliksi, mutta ei
vilkaise kertaakaan Einon puoleen, ja Eino tietää, mitä hänen hymynsä
kätkee. Liisun kalpeita, hienopiirteisiä poskia näyttää värjäävän
vieno kuumeen puna. Nähtävästi oli Liisu paljon valvonut, valvonut
sillä aikaa, kun Siiri näki kauniita onnenunia lähenevän juhannusyön
autuudesta.
Nuoresta Rautasesta tuntuu käsittämättömältä, mitä varten noiden
molempien naisten piti joutua yhteen. Hänestä on, kuin olisi hänen
sydämensä reväisty kahtia.