Nuori Rautanen lähenee Kuovikosken sairaalaa, joka on tehtaalta
alkavan petäjikkömetsän Päiväniemen puoleisessa reunassa. Aurinko on
jo hävinnyt Hirviselän takaiselle kaukorannalle, kesäillan pehmeä,
harsomainen hämy kietoo metsikköä, kauempana näkyvää Päivänientä.
Kauniilla, petäjikkömetsän reunustamalla tiellä liikuskelee muutamia
kuhertelevia pareja, kalpeanaamaisia nuorukaisia ja tehtaan tyttöjä.
Ilmassa tuntuu lämmin illan kosteuden lemu, aisteja kiihoittava. Se
luo mielikuvia nopeasti ohimenevän hämyn kätkemistä nautinnoista,
lämpimästä naisen sylistä, joka odottaa valkoiset, paljaat käsivarret
intohimosta vavahdellen. Lyhyt on hämyisen yön hetki, pian päivä
vaikenee ja elämän aurinkokello osoittaa raskaan, näännyttävän
päivätyön alkaneen.
Nuori Rautanen jouduttaa askeliaan. Hänellä on kiire, hän ei huomaa
kuhertelevia pareja, hänen kiihoittunut mielikuvituksensa kiitää
vielä nopeammassa tahdissa kuin joustavat jalat. Kesäillan hämystä
kumpuaa esiin muistoja, ne hoputtavat: "Riennä, riennä, Liisu on vielä
valveilla, odottaa sinua, on kenties jo monena iltana odottanut!"
Jo vilahtaa petäjikkömetsän reunasta vähäpätöinen, punaiseksi maalattu
sairaalarakennus, jo tulee valkoinen risti näkyviin. Hän joutuu
portille, hänen kätensä vapisee, kun hän tarttuu salpaan. Monet naiset
unohtuivat, Liisu ei!
Tien ja rakennuksen välillä on vähäinen puutarha. Sieltä vilahtaa
jotakin valkoista pensaiden lomitse. Silloin yllättää hänet odottamatta
kummallinen tunne, arasteleva epävarmuus: "Entäpä jos Liisu on sinut
unohtanut, unohtanut?" Tämä ajatus ei ollut aikaisemmin hänen mieleensä
juolahtanut, nyt se melkein lamasi hänet. Hän seisoo tuokion ajan
epäröiden puoliavoimen portin edessä, painuu sitten varovasti sisään ja
sulkee portin perässään.
Siellä puutarhassa hän tapasi Liisun. Liisu oli nähtävästi huomannut
hänet jo portilla, mutta ei ollut näkevinään. Kauniin kukkapyörylän
ääreen on hän painautunut kyyhkysilleen, nyppii rikkaruohon sieltä,
toisen täältä ja hyväilee hennoilla sormillaan illan kosteuden
teristämiä lehviä.
Eino lähenee epävarmoin askelin, melkein henkeä pidättäen,
katsellen koko ajan kuin lumottuna Liisua. Liisulla on yllään
sairaanhoitajattaren tavallinen kesäpuku, hennoilla hartioillaan
pehmeä villahuivi. Mutta erikoisesti kiintyy Einon katse pieneen,
valkoiseen myssyyn. Se näyttää hänestä aivan naurettavan mitättömältä,
miltei lystikkäältä Liisun upean tukan katteena. Niin, siinä oli hänen
edessään entinen Liisu, näköjään aivan muuttumaton, ja kuitenkin
oli Liisun olennossa jotakin, joka pani hänet arastelemaan kuin
kokemattoman koulupojan. Oliko se tuo Liisun outo puku vai mikä, sitä
oli mahdoton ensi tuokiossa päätellä.
— Hyvää iltaa, Liisu!
Hän melkein säpsähtää omaa ääntään, niin tuntuu se pakotetulta, tähän
hämyisen illan hiljaisuuteen sopimattomalta. Liisu katsahtaa häneen.
— Hyvää iltaa!
Liisun ääni on aivan rauhallinen. Vain hänen hienopiirteiset kasvonsa
ovat tavallista kalpeammat, ja hänen kätensä tuntuu hiukan vapisevan,
kun hän ojentaa sen vieraalleen. Eino selittää anteeksipyytäen:
— Näin tuolta portilta, että täällä vielä valvotaan, niin poikkesin
sisälle.
— Ainahan meillä pitää valvoa, hymähtää Liisu Einon katsetta vältellen.
— Ja täällä sinä, Liisu, vain yksin ahertelet somassa puutarhassasi!
— No eihän tämä niin erikoisen soma ole, naurahtaa Liisu, — mutta
tuolla sisällä on vielä ikävämpi. Siellä tuntuu näin lämpimänä iltana
aivan tukahuttavalta!
Todella sairaala näyttää hyvin ahtaalta ja köyhänlainen on puutarhakin.
Vain kukkapyörylät upeilevat rehevässä väriloistossaan kertoen
vaalijansa hellästä huolenpidosta. "Nuo kukat ovatkin Liisun ainoana
ilona tässä talossa!" ajattelee Eino. Paikkaan olivatkin Liisun
houkutelleet, ei ollut liikaa, että Vaskela ostettiin, verrattoman
kaunis Vaskela. Liisu ansaitsi sen hyvityksen.
Hiukan kauempaa näkyy pensaiden ja köynnöstävien humalain muodostama
pieni puutarhamaja. Eino kertoilee äitinsä terveisiä ja vilkaisee tämän
tästä odottavasti sinne päin: Aikoiko Liisu käännyttää hänet ilman
muuta takaisin? Lopulta hän sanoo:
— Voisit sinä, Liisu, sentään pyytää minut edes hetkiseksi istumaan!
Onhan siitä jo niin kauan, kun olemme tavanneet!
— Nyt on oikeastaan jo liian myöhä, epäröi Liisu, — mutta voimmehan
istua täällä vähän aikaa!
Hän lähtee verkalleen kävelemään majalle päin. Hän katselee
itsepintaisesti maahan, pää hiukan etukumarassa ja hypistelee
hermostuneena huivinsa reunoja. Eino astelee hänen rinnallaan, tuntee
nenässään Liisun vaatteista leviävän vienon karboolin lemun, ja hän
ei saa silmiään irti Liisun valkoisesta niskasta. Pari hiuskiehuraa
on valahtanut alas, hän saa äkkiä halun pyyhkäistä nuo kiehkurat
hellävaroen syrjään, kumartua ja painaa huulensa tuolle valkoiselle,
lämpöisenä värähtelevälle iholle, kietaista käsivartensa noiden
pyöreiden, hentojen hartiain ympäri. Liisun alas kumartunut pää tuntuu
aivan kuin siihen kehoittavan: Ota minut, turvaton olento, syliisi!
Pitele minua vahvoilla käsivarsillasi, hyväile minua, niinkuin hyväilit
silloin lyhyen onnemme hetkinä! Hän kulkee huumaantuneena Liisun
rinnalla, ei huomaakaan, kun Liisu pysähtyy epäröiden majan ovelle.
— Mahtunetko sinä ensinkään tästä sisälle!
Tämä suoja on vain meitä pieniä, vähäpätöisiä ihmisiä varten!
Hän vilkaisee Einoon ja livahtaa sitten nopeasti, aivan kuin Einon
ajatukset arvaten, sisälle.
— Enkö minä tästä mahtuisi! nauraa Eino ja työntyy etukumarassa hänen
perässään. — Tämähän onkin oikea rakastuneiden lymypaikka!
Majan puolihämärä ja voimakas sireenikukkien lemu vaikuttavat
salaperäisen tenhoavasti, kaikki vanhat muistot tulvahtavat yhdellä
kertaa Einon mieleen: ensimäinen kohtaus Liisun kanssa, Liisun
ensimäiset arastellen kutsuvat katseet, ensimäiset hyväilyt. Tuntuu
kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä, ja kuin Liisu vieläkin
tyttömäisen häveliäästi ujostelisi ensimäistä antautumistaan. Hän
koettaa pienen puutarhapöydän ääreen istuessaan tavata Liisun katsetta,
mutta Liisu on sysännyt tahallaan tuolinsa majan hämärimpään sopukkaan,
puolittain pensaan varjoon. Siellä hän on hyvässä piilossa. Eino
erottaa selvästi vain hänen valkoisen myssynsä, ja se tuntuu terhakasti
torjuvan kaikki lähentelyt.
— Liisu, sanoo Eino tuijottaen tuohon myssyyn, — Liisu, minä tuskin
vieläkään oikein uskon että olen tavannut sinut, että olet täällä, olet
ollut myös Päiväniemessä äidin luona.
— Oikullinen sattuma näkyy välistä tekevän meille kaikille kepposia,
kuuluu pensaan varjosta. — Viskaa meidät sinne, minne kenties kaikkein
vähimmän toivoisimme!
— Sattuma tai mikä, sinä olet ollut Päiväniemessä, ja minä en sitä
edes aavistanut. Jollen äsken tuolla tehtaalla olisi tavannut tohtori
Hilliä, olisin kai tullut luoksesi siinä uskossa, että tapaan täällä
ventovieraan ihmisen.
— Vai hän se ehti lörpöttelemään! naurahtaa Liisu.
— No eipä hänen voi sanoa niin erikoisen halukkaasti sinusta
lörpötelleen. Hän lörpötteli paljon mieluummin muista asioista, mutta
siellä sattui olemaan koolla monta uteliasta miestä, ja niin saatiin
nykimällä hiukan tietoja sinun henkilöstäsi. Juuri sen verran, että se
parahiksi minulle riitti!
Liisu ei ole kuulevinaan Einon viimeisiä sanoja, hypistelee käteensä
osunutta pensaan oksaa ja tarkastelee sen lehviä, kuin aikoisi ruveta
niistä onnen arpaa lukemaan.
— Ja sinä, Liisu, olet ollut sairaanhoitajattarena jo monta vuotta.
Niin mainitsi tohtori Hilli jo monta pitkää vuotta!
Liisu vilkaisee kysyvästi Einoon ja painaa sitten taas nopeasti
katseensa alas. Hän huomaa keskustelun olevan luisumassa vanhoihin
muistoihin ja sitä hän ei tahtoisi, mutta Eino jatkaa itsepintaisesti:
— Hän kertoi tutustuneensa sinuun muutamassa yksityissairaalassa, ja
sinä olit jo silloin erossa hänestä... miehestäsi. Olit hänet jättänyt!
— Tietysti hän senkin kertoi! äännähtää Liisu kiusaantuneena. — Sinä
sait häneltä aika paljon uutisia!
— Niin sain! Ja yllättäviä uutisia, sen saat uskoa, Liisu. Ennen tätä
iltaa en niistä mitään tiennyt. Jos muistat, Liisu, sinun aikeesi eivät
käyneet siihen suuntaan silloin, kun me erosimme. Sinä istutit silloin
minun päähäni sen idyllisen kuvitelman, että hyvität kapellimestarisi
ja jatkat onnellista avioelämää hänen uskollisena vuodetoverinaan.
Olihan se kuvitelma alussa hiukan tuskallinen, mutta minä mukauduin
siihen, kuten näet, mukauduin kiltisti. En tullut avioelämääsi
häiritsemään!
— Minä koetin jatkaa sitä avioelämää! — Liisun suupielet vavahtavat
tuskallisesti, ja hänen sielukkaat silmänsä, jotka hän tällä kertaa
suuntaa arastelematta Einoon, näyttävät hämyssä luonnottoman suurilta.
"Usko minua, minä olen juonut kalkkini pohjaan asti!" Niin ne silmät
tuntuvat sanovan. Hän toistaa hiljaa:
— Viimeiseen asti koetin sitä jatkaa!
— Mutta se oli mahdotonta?
— Niin, se oli mahdotonta! kertaa Liisu koneellisesti.
— Hän, se kapellimestarisi, ei ollutkaan siis sellainen ihminen kuin
silloin luulit... hyvä ja mukautuva, sääliä ansaitseva bohemisielu?
— Ei, hän ei ollut sellainen. Hänessä heräsi eloon toinen ihminen,
säälimätön ja itsekäs. Hän osasi kiduttaa uhriaan eikä hän voinut
mitään unohtaa. Ja sitäpaitsi... hän tiesi liian paljon.
— Me olimme kenties hiukan varomattomia.
— Niin, me olimme varomattomia! — Liisu naurahtaa, vilkaisee Einoon
ja hänen poskillaan häilähtää kaukaisen onnen punerrus. — Aivan liian
varomattomia me olimme. Koko kaupunki tiesi sen, juorusi siitä pitkät
ajat!
Eino on riisunut hattunsa, istuu molemmat kyynäspäät pöytään nojaten,
katselee hellittämättä Liisua. Hän kuulee Liisun sanat kuin unessa:
"Varomattomia... koko kaupunki tiesi sen!" Totisesti, Liisu ei
valehdellut, ja miten kauniisti Liisu punastui sitä sanoessaan! Liisun
poskilla värisi vieläkin sen menneen onnen heijastus. Liisu istuu pää
hieman etukumarassa, nöpelöi hermostuneesti huivinsa reunoja, upea
tukka on valahtanut molemmin puolin alas ohimoille. Hämyssä näyttää
se tukka jyrkältä kehykseltä, jonka sisään Liisun hienot, elämästä
värähtelevät piirteet ovat upotetut. Kaunis on Liisu tällä hetkellä!
Einon mieleen tulee viimeinen yhdessäolonsa Liisun kanssa. Silloin
he tosiaan olivat hiukan varomattomia, he viettivät sen yön kokonaan
hänen hotellihuoneessaan: Päivänsäteet siilautuvat jo harsouudinten
lävitse huoneeseen, kun he havahtuvat onnensa hurmiosta. Valmiiksi
täytettyjen matka-arkkujen ja tuolien päälle on heitelty sekaisin hänen
ja Liisun kiireessä riisuttuja vaatteita. Niitä ne vilahtelevat säteet
tarkastelevat ilakoiden, toisilleen silmää vilkuttaen. Hän havahtuu
ensin, Liisu on vaipunut kevyeen uneen hänen käsivarrelleen. Pehmeinä
aaltoina leviää Liisun tukka valkoiselle tyynylle, tummina käärmeinä
on se kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Liisun kasvoilla on kevyt
punerrus, Liisun huulilla karehtii onnen hymy, hennot sieraimet silloin
tällöin värähtelevät. Hän ottaa varovasti pehmeän kiehkuran ja kutittaa
sillä Liisun huulia, Liisu avaa silmänsä, hymyilee raukeasti. "Näetkös,
Liisu, on jo suuri päivä!" — "Olkoon päivä, meillä on vielä paljon
aikaa!" Liisun paljaat, valkoiset käsivarret kiertyvät hänen kaulaansa,
Liisun lämmin ruumis puristautuu häntä vasten. "Suutele minua, rakas
Eino, vielä viimeinen kerta, viimeinen!" He uppoavat viimeiseen
näännyttävään, tuskalliseen hyväilyyn. Hän painaa päänsä Liisun tukan
pehmoisiin, pyörryttäviin aaltoihin, Liisun huulet sopertelevat hänen
korvaansa palavia kuiskauksia. Päivänsäteet leikkivät, ilakoivat
huoneessa...
Majan puolihämärässä vallitsee hisahtamaton hiljaisuus. Liisu istuu
yhä samassa asennossa, pää hieman etukumarassa. On kuin kuuntelisi
Liisu jotakin, kaukaisia ääniä menneisyydestä. Einon katse on imeytynyt
Liisuun, kaikki muu on hävinnyt olemattomiin. Yhtäkkiä viiltää syvä,
vihlova tuska hänen sydäntään, hänen suonissaan kuohahtaa polttava
halu. Hän rutistaa pöydällä olevaa karttakäärettä vapisevalla
kädellään, on sysäämäisillään koko pöydän syrjään, puhkeaa puhumaan
kiihtymyksestä vapisevalla äänellä, melkein kuiskaten:
— Muistatko, Liisu, sen viimeisen aamun?
Muistatko, kun päivä yllätti meidät, ja me istuimme sitten siinä
täytettyjen matka-arkkujen keskellä, odottelimme junan lähtöä?
Muistatko sen, Liisu?
Liisu säpsähtää Einon ääntä ja vielä enemmän Einon katsetta. Siitä
hehkuu raju intohimo ja tuska. Einon päivettyneiltä poskilta on
väri kadonnut, kauniit, miehekkäät piirteet näyttävät hämyssä hyvin
jyrkiltä, niissä on jotakin tilille vaativaa. Liisun mieleen tulee
ilmielävänä vanhan pastori Rautasen kuva, jonka hän kerran näki
Päiväniemen synkässä kirjastohuoneessa: "Sekin mies ryösti toisen
vaimon!" jylähtää hänen aivoissaan, väristys käy läpi hänen hennon
ruumiinsa. Eino toistaa:
— Liisu, sano minulle, muistatko sen viimeisen aamun?
— Meidän on parempi se unohtaa! kuuluu Liisun huulilta kuin hengähdys.
— Me emme voi sitä unohtaa, emme milloinkaan! Ei sinua, Liisu, niin
helposti unohdeta. Etkä sinäkään voi sitä kokonaan unohtaa, et voi!
Minä tiedän sen, tiedän varmasti!
Mutta täytyihän kyetä unohtamaan. Liisu puhuu katsellen syrjään,
vaikenee hetkisen ja toistaa hiljaa, mutta itsepintaisesti: Tiesihän
Eino hyvin, elämässä täytyi unohtaa semmoiset harha-askeleet. Niitähän
sattui niin paljon, melkein kaikille ihmisille. Oli niin ihanaa kulkea
joskus ummessa silmin, tuhlata hetkinen elämän liikavaahtoa. Mutta
sitten tulivat taas elämän velvollisuudet, ja silloin ei voinut enää
kulkea ummistetuin silmin. Silloin piti unohtaa, vaikkapa se olisi
ollut miten tuskallista.
Einoa suututtaa Liisun itsepäinen toistelu: unohtaa ja unohtaa!
Ja mitä olivat ne velvollisuudet, joiden vuoksi piti unohtaa?
Harhakuvitelmia ne olivat, Liisu oli äsken juuri itse kertonut, miten
verisesti hän oli erehtynyt yrittäessään uhrautua niille kuvitelluille
velvollisuuksilleen. Hänen oli sydän särkyneenä, rikki raadeltuna
pitänyt paeta niitä. Hänellä oli vain katkerat pettymykset ainoina
muistoina niistä velvollisuuksista. Ja tuossa istui Liisu ja jankkasi
yhtä itsepintaisesti kuin silloinkin elämän pyhistä velvollisuuksista.
Se oli naurettavaa! Vai oliko... oliko se vain naamari? Oliko takana
muuta, uusi suhde, uudet velvollisuudet? Hän kysyy yhtäkkiä, aivan kuin
satunnaisen mielijohteen nykäisemänä:
— Liisu, miten kauan sinä olet tuntenut tohtori Hillin?
Jos Liisun povelle olisi solahtanut kylmä matelija, ei hän olisi
enemmän hätkähtänyt. Hän näyttää tahtovan painautua maan alle Einon
tutkivan katseen edestä: Se oli siis totta, tohtori Hilli oli Liisun
uusi rakastaja. Hyvästi, vanhat muistot ja ystävät! Uusi näytelmä oli
alkanut, ja siihen oli pääsyliput varattu toisille! Einon kielelle
kierähtää jo tyly sana, mutta hän nielee sen alas, hillitsee kuohuvan
sisunsa.
— Hän näkyy kunnioittavan sinua paljon, tuo tohtori, sanoo hän miltei
välinpitämättömästi. — Olette kai jo vanhoja ystäviä?
Liisu liikahtelee kiusaantuneena tuolillaan, tarkastelee pienten,
sirojen kenkiensä kärkiä. Kyllä he olivat tunteneet toisensa jo
muutamia vuosia, myöntää hän... parisen vuotta, ehkä kolmekin. Aivan
sattumalta olivat tutustuneet muutamassa sairaalassa.
Tietysti sattumalta, niinhän aina tutustuttiin! Mikäs muu kuin pelkkä
sattuma heidän tutustumisensa oli siellä luojan hylkäämässä, kesäisessä
pikkukaupungissa. Ja verraton sattuma! Liisu oli silloin juuri
naisellisen kypsyytensä kynnyksellä värisi hyväilyihin antautuessaan,
niinkuin värisevät vastapuhjenneen ruusun terälehvät, aamukasteesta
kosteat terälehvät päivän suudelmista. Hänelle Liisu antoi elämänsä
kuohuvimman liikavaahdon, ja se on aina parasta, se juovuttaa miehen
nopeasti, perinpohjin! Mutta nyt oli sattuma nakannut Liisun tohtori
Hillin syliin, ja hänelle sanottiin: "Hyvää yötä!" Eino alkaa tuntea
jäytävää vastenmielisyyttä tohtori Hilliä kohtaan. Hänen tekee mieli
karata pystyyn ja ravistaa Liisua käsivarresta: "Nainen, eläpäs
näyttele siinä viatonta uhrilammasta, kyllä näen viattomuutesi!" Hän
tahtoo kuitenkin saada täydellisen varmuuden, teeskentelee lämmintä
osanottoa.
— Sille sattumalle voi olla kiitollinen, sanoo hän, — hyvin
kiitollinen. Harvoin kai tapaa siellä leikkaussalien ilmapiirissä niin
humaanista ihmistä, kuin, tohtori Hilli nähtävästi on. Kun kerran
maailmassa piti solmia ystävyyssuhteita, oli hyvä, kun löysi sellaisen
ystävän, niin ritarillisen kunnon miehen. Vai mitä, Liisu, eikös hän
olekin sellainen, oikein kunnon mies?
Kyllä hän oli kunnon mies, myöntää Liisu ja ajattelee: "Tämä on
kuluustelua!" Hänelle pyrkii itku kurkkuun. Mitä varten Eino oli niin
säälimätön, kidutti häntä? Mutta samapa se, hän tahtoi päästä eroon,
sai Eino loukkaantua miten paljon hyvänsä. Hän alkaa ääni väristen
kertoa, miten paljon hänellä oli ollut vaikeuksia niihin aikoihin;
kun tutustui tohtori Hilliin. Miehensä vaani ja ahdisteli häntä.
— Minä tiedän sen. Tohtori Hilli kertoi, ohimennen mainitsi sinun
olleen siitä pitkätukasta pääsemättömissä.
Niin, hän oli ollut pääsemättömissä, ilman tohtori Hillin väliintuloa
se tuskin olisi päässyt järkiinsä, suostunut jättämään häntä rauhaan.
Hän oli todellakin suuressa, hyvin suuressa kiitollisuuden velassa
tohtori Hillille. Eikä tohtori Hilli käyttänyt väärin hänelle
osoitettua luottamusta, siitä ei häntä voinut moittia. Hän ei vaatinut
paljoa! Liisu naurahtaa väkinäisesti, punastuu hiusmartoa myöten. Niin,
hän tyytyi todella vähään, hyvin vähään, ei saattanut toista ihmistä
pois tasapainosta:
Eino katselee hämmästyneenä Liisua. Hän oli tahtonut päästä varmuuteen
ja hän pääsi! Liisu maalasi värejä säästämättä elämäntarinansa hänen
nähtävikseen: Tohtori Hilli, hyväntahtoinen, joviaalinen järkeilijä
touhuaa erotuomarina Liisun ja pitkätukkaisen kapellimestarin välisessä
avioliittotragediassa. Ja palkkioksi tästä lahjoittaa Liisu tohtorille
rakkautensa. Liisu osasi mukautua, otti elämän sellaisena kuin se piti
ottaa! Ja tuossa istuu Liisu hänen edessään näköjään niin viattomana,
tarkastelee sirojen kenkiensä kärkiä, punastelee hiukan ja lohduttelee
itseään sillä, että tohtori Hilli tyytyi niin vähään, niin lopen
vähään! Nuoresta Rautasesta alkaa majan puolihämärä ilma tuntua
tukahuttavalta. Hänen kurkkuaan kuivaa, hän kaivaa hermostuneena esille
savukkeen, sytyttää sen, mutta viskaa samassa menemään ja nousee ylös.
Hän sipaisee otsalle valahtaneen tukkansa taaksepäin, kurkistaa majan
ovesta ulos puutarhaan ja sanoo taakseen katsomatta:
— Täällä majassa tuntuu melkein hautovan lämpimältä. Eikös niin, Liisu,
täällä voi saada hengenahdistuksen?
— Nyt on niin harvinaisen lämmin ilta, kuuluu hänen takanaan. — Ja
myöhäinenkin nyt jo on, eikö lie melkein keskiyö!
— Se on totta! sanoo Eino häneen päin kääntyen. — Kenties onkin
parasta, että lähden jo kotiin!
Hän on jo ojentamaisillaan kätensä Liisulle jäähyväisiksi, mutta
silloin hän muistaa Vaskelan kaupan, josta hänen piti kertoa niin
suuria lupaava iloviesti Liisulle. Kuivasti naurahdellen, melkein
virallisella äänellä hän selostaa uutisensa ja lisää:
— Siellä Vaskelassa on huomenna vastaanottotarkastus, ja sinun pitäisi
oikeastaan tulla sinne mukaan! Siellä on niin paljon niitä rakennuksia,
pitäisi niistä valikoida, mitä ruvetaan sisustamaan sairaalaksi, mitä
orpokodiksi ja mikä jätetään hoitajille.
Liisu istuu hievahtamatta, ei näytä edes kuulevan nuoren Rautasen
suurta uutista. Tämä jatkaa:
— Sinä kuuluit tähän nykyiseen sairaalaan kyllästyneenä uhkailleen jo
poislähtöä. Se olisi hyvin valitettava vahinko kuovikoskelaisille, ja
eihän tämän jälkeen enää liene mitään syytä ajatella sellaista. Kyllä
siellä Vaskelassa sekä sairaiden että hoitajien pitäisi hyvin viihtyä.
Siellä on runsaasti kukkiakin, joista sinä, Liisu, niin paljon pidät.
Liisu vaikenee edelleen. Hän havahtuu vasta sitten, kun Eino kysyy:
— Ja mitkä terveiset minä saan viedä äidille? Hän odottaa sinua niin
hartaasti Päiväniemeen, äitimummo. Hän tulisi niin iloiseksi.
— Minä tulen! kuiskaa Liisu nopeasti.
Siinä kuiskauksessa petti Liisun ääni, se oli lupaus, suuri lupaus
hänelle itselleen. Hän tuntee Liisun käden vapisevan, hän näkee Liisun
tuskin pysyvän jaloillaan. Siinä oli hänen edessään entinen Liisu,
häntä rakastava, hänen hyväilyjään janoava nainen. Kaikki muu oli
petosta, harhakuvitelmia! Kuohuva riemu valtaa hänet, hän puristaa
rajusti Liisun kättä, tempaa hänet nopealla liikkeellä syliinsä.
— Liisu, sinä petät itseäsi ja minua! Sinä et rakasta häntä, et voi
häntä rakastaa. Sinä rakastat minua, kuulut minulle, minulle yksinään!
Liisu taistelee vastaan, koettaa ponnistautua irti Einon rajusta
syleilystä.
— Päästä minut, Eino! rukoilee hän. — Hyvä, rakas Eino, päästä minut!
Minä antaisin sinulle kaikki, antaisin niin mielelläni, mutta minä en
voi! Kuuletko, rakas Eino, minä en voi enää!
— Sinä voit; kun sinä vain tahdot! kuiskii Eino läähättäen. — Minä en
siedä sitä ajatusta, että sinä olet hänen, en! Minä pidän sinut! Sinä
tulet Päiväniemeen, Liisu, me olemme onnelliset. Minä hyvitän kaikki,
kaikki!
Liisun vastarinta käy yhä heikommaksi. Hänen lämmin, vavahteleva
ruumiinsa sytee uutta tulta Einon suoniin. Eino puristaa häntä
voimakkaalla käsivarrellaan rintaansa vasten. Liisu on heittänyt päänsä
taaksepäin, mutta Eino saa hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.
Liisun läähättävä hengitys hyväilee jo Einon kasvoja. Silloin pääsee
Liisun huulilta viimeinen epätoivon kuiskaus:
— Hyvä, rakas Eino, hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä... nähdä
meidät... tohtori Hilli!
Ne sanat sattuvat kuin puukon isku Einon sydämeen. Hänen käsivarsiensa
voima herpoaa, hän sysää Liisun luotaan, horjahtaa, on kaatamaisillaan
pöydän kumoon.
— Oikein, Liisu, oikein! huohottaa hän ilmaa haukkoen. — Sen minä
unohdin kokonaan, hän voi tulla, tietysti hän voi tulla minä hetkenä
hyvänsä ja tavata sinut minun sylistäni, se kunnon tohtori! Yllättää
minut varkaista, jumaliste! Hänellähän on luonnollisesti _laillinen_
omistusoikeus, hän on maksanut lunnaat, minä olen vain tungettelija,
esikoisuuteni menettänyt! — Hän päästää katkeran ivanaurun. — Niin
juuri, esikoisuuteni menettänyt! Hänen ovat sinun lihasi ja veresi
ja rakkautesi ja kiitollisuutesi. Ja hän ei vaadi paljoa, hän tyytyy
vähään, niin perin vähään, se säästeliäs mies!
Liisu on vaipunut tuolille, istuu siinä kokoon painuneena ja itkee
hillittömästi. Hänen hennot hartiansa vavahtelevat tuskallisesti,
aivan kuin Einon solvaavat sanat olisivat viuhuvia ruoskan iskuja.
Eino seisoo pöydän reunaan nojaten, hänen tukkansa on hajallaan, hän
katselee melkein nautinnolla edessään lyyhöttävän naisen toivotonta
tuskaa. Mutta nopeasti hänen villi kiihtymyksensä asettuu, solvaavat
sanat takertuvat hänen kurkkuunsa, ja silloin valtaa hänet syvä sääli
ja katumus. Hän hiipii Liisun viereen, hyväilee hellävaroen hänen
tukkaansa ja pyytelee nöyrästi:
— Liisu, voitko antaa minulle anteeksi? Minä menetin malttini, unohdin
itseni kokonaan, loukkasin sinua, revin rikki sinun sydänparkasi
haavat. Mutta näethän, Liisu, minä kadun sitä, kadun katkerasti. En
minä tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, tiedänhän minä, sinä olet jo
muutenkin saanut tarpeeksi kärsiä, aivan tarpeeksi.
Hän kumartuu ja tarttuu hyväillen Liisun hartioihin, koettaa kohottaa
häntä hellävaroen kokoonpainuneesta asennostaan ja jatkaa:
— Liisu, rakas Liisu, elä itke enää, se koskee niin kovasti minuun.
Minä käyttäydyin huonosti, mutta minä lupaan sinulle, etten tee sitä
enää, en milloinkaan! Anna minulle vain tämä kerta anteeksi ja ojenna
kätesi sen merkiksi. Minä en purista sitä rajusti, näethän, minä olen
jo aivan rauhallinen. Minä kosketan sitä vain hellävaroen, hyvin
hellävaroen.
— Minä olen niin onneton... niin onneton! puhuu Liisu nyyhkytystensä
lomassa. — Jätä minut, Eino, mene pois! Minä tahdon olla yksinäni!
yksinäni!
— Menenhän minä, menen, Liisu, kun vain sanot, että olet antanut
minulle anteeksi, et ole minulle suuttunut enää.
— En minä ole sinulle suuttunut, mutta minun oli niin vaikea, kun sinä
puhuit siitä... siitä mikä on mennyttä. Minun... meidän täytyy se
unohtaa, täytyy!
— Minä koetan sen unohtaa! — Hän pitelee Liisun kättä, puhuu korostaen
jokaista sanaansa erikseen. — Tiedäthän, Liisu, minä olen ennenkin
pitänyt sanani, kun olen kerran luvannut. Minä vannon sinulle, vannon,
Liisu, minä en muistuta siitä enää milloinkaan, ennenkuin... ennenkuin
sinä, Liisu, _itse tahdot_!
Viimeiset sanansa hän lausuu miltei uhkaavasti sivaltaa pöydältä
hattunsa ja poistuu nopeasti, taakseen vilkaisematta.
Sairaalan portilla oli hän vähällä törmätä yhteen tohtori Hillin
kanssa. Hänen sisunsa kuohahti: Siinä tuli mies, jolla oli etuoikeus
Liisun rakkauteen, jonka tieltä hänen piti väistyä! Hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin, vähältä piti, ettei hän tarttunut vastaantulijan
rintapieliin.
Tohtori Hilli löyhkäsi hiukan konjakille ja oli loistavimmalla
puhetuulellaan.
— Jo näin aikaisin kotiin, herra maisteri! ihmettelee hän. — Luulin
tapaavani teidät vielä tuolla yrttitarhassa. Eihän tämä yrttitarha
tosin mikään ihana Edeni ole, mutta vaimo on täälläkin, ja sehän onkin
kaikissa yrttitarhoissa pääasia. Käärmekin siinä Edeni-tarussa on vain
symbooli, jonka tarkoituksena on tehdä miehelle halutummaksi omenaa
ojentava kaunis käsivarsi.
— Valitettavasti ei minulle ojennettu omenaa! murisee nuori Rautanen
hampaidensa välistä ja jättää tohtorin ihmettelemään nopeata
poistumistaan.
Tohtori Hilli ei viipynyt kauan sairaalassa. Piti tavanmukaisen
iltatarkastuksensa, jaaritteli hetkisen apulaishoitajattaren kera,
kehoitti Liisua valmistautumaan huomisaamuksi Vaskelaan ja meni sitten
tiehensä.
Tohtorin mentyä käytiin sairaalassa makuulle. Liisu ja
apulaishoitajatar nukkuivat samassa huoneessa. Apulaishoitajatar
nukahti heti, mutta Liisulle ei uni tullut. Hän makaa hiljaa
peitteen alla, painaa kasvojaan tyynyyn ja rutistaa sitä paljailla,
vavahtelevilla käsivarsillaan. Kun toisesta sängystä kuuluva tasainen
hengitys ilmaisee syvää unta, soluttautuu hän varovasti peitteen alta,
sujuttaa sukat ja tohvelit jalkoihinsa, kietaisee huivin hartioilleen
ja pujahtaa äänettömästi ulos.
Hän riensi puutarhaan. Sinne majaan hän muisti jääneen jotakin ja
hän löytää sen: Se oli nuoren Rautasen unohtama karttakäärö. Se oli
pudonnut pöydältä maahan ja pahasti rutistunut. Liisu ottaa käärön
ylös, oikoo ja silittelee sen huolellisesti. Sidenauhaa ei löydy, hän
silmäilee neuvotonna ympärilleen, istahtaa sitten tuolille, kopeloi
alusvaatteitaan, irroittaa hätäisesti, aivan kuin peläten että hänet
yllätettäisiin, lyhyen nauhanpätkän ja sitoo sillä kääreen. Sitten
piiloittaa hän sen povelleen,, kuin olisi se hänen elämänsä kallein
aarre.
Kauan istuu Liisu puutarhamajassa. Nousevan auringon säteet alkavat jo
vilahdella läheisen petäjikön latvoissa. Liisu katselee niiden leikkiä
ja hänen silmiinsä tulee toivoton ilme. Hän ajattelee, että hänen
pitäisi paeta kauas... kauas. Mutta hän tuntee, ettei voinut paeta.
Häntä piteli liian suuri voima, hän oli äsken Einon sylissä saanut
tuntea sen voiman, hän vapisi vieläkin sen kesken jääneen hyväilyn
juovuttavasta autuudesta. Hänen verensä huutaa mielettömästi Einon
rakkautta. Hän painautuu yökasteesta kylmää puutarhapöytää vasten,
ratkeaa siinä hillittömään itkuun. Ja hän toistelee toistelemistaan:
"Minä en kestä tätä... en kestä!"
Petäjikössä viritti rastas aamulaulunsa. Se lauloi kesästä ja
rakkaudesta.