Nuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan
alapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin
paikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki
oli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle
sopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut.
Sattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle.
Häntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria
työläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä
kohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon
ne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai
olivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka
leikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin
se nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja
vertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi
kullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien
syntiset nautinnot.
Nuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman
polven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman,
jonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti
hätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen
keltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset
säärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla
kytivät vielä veljesvihan jäljet.
Kosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle
rannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä
vähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain
huvilatyyliin rakennetut asumukset.
Johtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi
pöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria.
Siviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois
yltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen
edes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään.
Isäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti
esittelyn:
— Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä,
sotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen
majesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen... te kai tunnettekin
vanhastaan?
— Tunnetaan, erinomaisesti!
Se viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa
olevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja.
Nuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa,
joviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän
näytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti
tämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta,
vaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen
kansalainen.
Kapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta
kutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen
Helsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan
suurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se
oli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat
liikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa
kaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä.
Johtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista
juuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle
ilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain
huuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista.
Toiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti
isännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä
kohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri
Viherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä
pöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli
kamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua
kättelyillä häiritsemään.
Isännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut
pitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään
oli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet
hirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja
hovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon
yleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän
käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella.
— Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä,
huomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan.
— Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä
ihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden
vilkastuttavaa seuraa ympärillään.
— Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti
kapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä
varrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä
miekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna
saattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai
punaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä
näillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut?
— Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen
tohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen
aloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä.
Ja mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä
ei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen
yhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa
miljoona-armeijoissamme.
— Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen
kapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva,
suuri yksilö?
— Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä,
selitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei
koko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit,
äkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää
muuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen,
laumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa
pitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua,
ja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus
ihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa
tottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja
sosialistit... nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta,
militarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet
kaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput,
mielenosoituskulkueet... ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen,
että kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa
he ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita,
mutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman
raskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat
jo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei
sotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva
ja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa.
Nykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen!
Hän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja
selitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä
nykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt
kansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa
tavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa
tiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia.
— Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia
rakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat
melkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa,
mutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi,
mutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä
potilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa,
siinä on raja. Katsokaas tästä!
Hän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän
reunalle ja näytti siitä lyijykynällä.
— Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä
vieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on
vierasta.
— Ja kenen maata se on?
— Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen
erehdy.
— Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä
työntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä.
— Jaa, mikäs tuo on tuossa?
— Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti!
— Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä
kai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että
sen pitäisi niin olla.
Johtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken
Liebermannin sileäksi hangattua naamaa. "On siinäkin muuan viinuri,
ja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!" ajatteli hän. Tosiaan
Liebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli
huolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä
naamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: "Herra
Liebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa
klubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa."
Se sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja
korttien väliin.
— Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen
isäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme
tästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran,
sitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä,
se on selvä!
Johtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan.
Moneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin
mielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö
liian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta
halusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie
halunnutkin.
— Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se
kauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista
tule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä
tarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan
juoksevat.
Nämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli
vaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi
se äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut
Kuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin
asioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut
Vaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään
kiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään
hiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin,
kunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei
päästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli
alituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä
lääkäristä, ei mistään.
Pelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin
syventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua
jokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti
naurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi
siitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä
huomaavaiseksi isännäksi.
— Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te
juo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne?
Nuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt
lähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen
sairaanhoitajattaren puheilla.
— Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä
laiminlyönyt käyntinsä!
— Ahaa, vai jo tekin! nauroi johtaja Rönkä. — Se sairaala vetää nykyään
nuoria miehiä, pian kai alkavat pyrkiä kilpaa sinne potilaiksi!
Nuori Rautanen vakuutti, ettei hän vielä sitä vetävää magneettia
tuntenut, vaikka oli siitä paljon kuullut äidiltään. Asian puheeksi
tultua hän kysyi kuitenkin, kuka semmoisen harvinaisuuden oli tänne
toimittanut.
— Tätä tohtoria saamme hänestä kiittää, selitti johtaja Rönkä. —
Nähtävästi he ovat vanhoja tuttavia.
— Ja mikä hän on oikein alkujaan? tiedusteli kapteeni Änkilä, jonka
valpasta korvaa tohtorin esitelmä ei kyennyt niin tarkoin vangitsemaan,
ettei se olisi heti kaapannut toisaalta tulevia uutisia, kun oli
kysymys kauniista naisesta. Ja hän oli niissä asioissa perinpohjainen,
hän halusi heti saada edes pienen vihjauksen kysymyksessä olevan naisen
menneisyyteen. Oli hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta.
Mutta johtaja Rönkä ei tiennyt sitä selvitystä antaa, hän turvautui
tohtoriin.
— Hei, kuulehan mies, tohtori! Keskeytäpäs vähän sitä esitelmääsi,
sinulta kysytään tärkeitä asioita!
Tohtori Hilli oli ennättänyt selvitellä univormuksi nimitetyn
vaatetuksen historiaa jo kunnioitettavan taipaleen. Hän oli valaissut
zuluneekerien ja Austraalian alkuasukkaiden sotisovat, joihin kyllä
ei kuulunut vaatetusta, mutta jotka siitä huolimatta olivat varsin
originelleja rengasnenineen ja monenmoisine tatueerauksineen.
Ne tarjosivat epäilemättä paljon enemmän mielenkiintoa kuin
nykyisten kulttuurikansojen yksitoikkoinen kenttäharmaa. Samoin
oli sotaisten intiaaniheimojen univormu vyöhön ripustettuine
päänahkarykelmineen, räikeävärisine maalauksineen ja sulkapäähineineen
mielenkiintoinen. Siinä oli eläviä vertauskuvia, ja epäilemättä se
hyväili intiaanikaunottaren silmää ja sydäntä. Tohtori oli juuri
selvittelemässä Xerxeen miljoona-armeijan univormumalleja, joita hänen
muistossaan oli sievoinen, väririkas kokoelma. Hän rypisti kulmiaan,
kun hänet keskeytettiin, otti sikarin suupielestään ja tiedusti, mistä
oli kysymys.
— Teepäs välillä näille herroille selkoa miellyttävämmistä asioista!
Tässä ollaan uteliaita tietämään, mistä sinä oikein olet sen
laupeudensisaresi keksinyt?
Kysymys ei näyttänyt oikein miellyttävän tohtori Hilliä. Kuivasti
hän ilmoitti tutustuneensa rouva Syväriin muutamassa kaupungin
yksityissairaalassa.
— Ja mikä hänen miehensä on ollut... tai on?
— Hänen miehensä? musikantti luullakseni, kiertelevä kapellimestari tai
jotain sentapaista... harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Rouva
taisi olla aikanaan hänestä pääsemättömissä!
Nämä tiedot annettuaan tohtori Hilli katsoi selostaneensa rouva Syvärin
entisyyttä tarpeeksi. Hän jo kääntyi kapteeni Conradin puoleen, mutta
silloin kysyi odottamatta nuori Rautanen:
— Ja hänen miehensä... se musikantti... oliko hänen nimensä Syväri?
— En luule olleen! sanoi tohtori päätään kääntämättä.
Nuori Rautanen oli saanut tarpeeksi tietää. Hän ajatteli: "Kiertelevä
kapellimestari ja harvinaisen pitkätukkainen!" Se sopi, sopi
erinomaisesti! Vanhat muistot alkoivat elpyä, hän muisteli Liisun
kerran ohimennen maininneen aikoneensa tyttönä sairaanhoitajattareksi.
Ehkäpä hän oli jo kurssinkin suorittanut, luultavasti, vaikkei hän
tullut sitä tarkemmin kysyneeksi. Oli muuta, tärkeämpää puhumista...
Se kesti vain kaksi viikkoa... ei, kuusitoista päivää se oli!... "Ja
hän on jättänyt miehensä, jättänyt miehensä!" .. Nuori Rautanen unohti
kotiin lähdön. Hän tarttui syvissä mietteissä lasiinsa ja vei sen
huulilleen. Hänen kätensä hiukan vapisi.
Johtaja Rönkä oli taas kiintynyt korttipeliin, hän jakoi lehtiä ja
tiedusteli sitä tehdessään ohimennen Liebermannilta, joko Vaskelan
hinnasta oli lopullisesti sovittu.
— Jaa, hinnastako? Johan siitä hinnasta on sovittu, mutta yhä ne
epäröivät. Rahatkin on jo luvannut henkivakuutusyhtiö, mutta lainaa
ei ole vielä otettu, riitelevät ja epäröivät: Puolitoista miljoonaa
on muka liian suuri velka! He tietävät varsin hyvin, että Vaskela sen
vastaa, sillä Vaskela on erinomainen tila. Mutta sittenkin se on heidän
mielestään liian paljon, pitäisi saada lahjaksi Vaskela!
Johtaja Rönkä ei ollut kuulevinaan Liebermannin kehumisia, hän
ajatteli: "Ne aikovat muodostaa siitä pientiloja ja yhteismetsän, siis
viljelysmaat ovat hyvät ja metsä on hyvä!" Hän tarkasteli korttejaan,
ilmoitti pelipanoksensa ja ajatteli edelleen: "Ne aikovat sijoittaa
sinne vaivaistalonsa ja sairaalan, siis kartano on hyvä!" Miten hitolla
hän olikin lyönyt niin paljon laimin: ei ollut käväissyt Vaskelassa,
vaikka matkaa taisi olla vain parisen kilometriä. Niin, niin, ja he
olivat joutumassa kunnan maiden saartamiksi. Heillä ei ollut sairaalan
paikkaa, ei orpokodin paikkaa, ei työläisten rakennustontteja, ei
mitään. Hän sanoi huolimattomasti:
— Se on kai lahjoitusmaan kantatila, se teidän Vaskelanne?
Niin, se oli kantatila, kaikki talonpoikain maat olivat aikanaan siitä
lohkotut.
"Tietysti se on silloin parasta maata koko tienoolla!" ajatteli johtaja
Rönkä. "Kantatilat ovat aina parasta maata!" Hän tarkasteli salavihkaa
Liebermannia ja koetti arvailla, mitä kansallisuutta tämä herra
oikeastaan mahtoi olla: Ehkä hänessä oli vähän saksalaista, vähän
juutalaista, siihen lisäksi jonkun Itämeren maakuntiin eksyneen
suomalais-ruotsalaisen soturin aikanaan laskema osuus, ja kaikkein
vahvin annos venäläistä. Ja koko sekoitus oli jo aikalailla
vanhettunut, loppuun käynyt, näivettynyt! "Paljonkohan tuommoisen
herran kunniasana maksaisi... ehkä viisikymmentä tuhatta?" Vaikka
oikeastaan... kuntahan vielä epäröi...
Nuori Rautanen on pyytänyt uudet kortit ja saa patarouvan kouraansa.
Hän tarkastelee sitä ihmetellen, ja Liisun kuva liihoittelee
ilmielävänä hänen muistoonsa: Liisu saapuu kevyenä, nuoruutta
hehkuen hänen kolkkoon hotellihuoneeseensa. Liisulla on kimppu
väkevätuoksuisia, tummia ruusuja mukanaan. Ne hän asettaa keimaillen
pöydällä olevaan maljakkoon, koskettaa sitä tehdessään ärsyttävästi
hänen olkapäätään. Hän yrittää kiertää käsivartensa Liisun vyötärölle,
mutta notkeana livahtaa Liisu hänen käsistään, juoksee ikkunan
luo järjestelemään hänen kivinäytteitään. Liisu täyttää iloisella
liverryksellään koko huoneen, heittelee sikin sokin hänen karttansa,
kiikuttaa selässään hänen reppuaan. He telmivät, ilakoivat... sitten
hän tempaa Liisun syliinsä... Liisu puristaa käsivartensa hänen
kaulaansa... vavahtelee intohimosta... Niin, siitä oli viisi vuotta.
"Ja hän on jättänyt miehensä... jättänyt miehensä!" Hänen teki
mieli kysyä tohtori Hilliltä, milloin tämä oli Liisuun tutustunut.
Nähtävästi hän on jättänyt pian senjälkeen!...
Kapteeni Änkilä hoputtaa nuorta Rautasta ja johtaja Rönkää ilmoittamaan
panoksensa. He ilmoittavat ja häviävät kumpainenkin. Heidän korttinsa
ovat aivan arvottomat, kun ne levitetään tarkastettaviksi.
— Meillä näyttää olevan huono onni tänään! naurahtaa johtaja Rönkä.
— Niin näyttää! naurahtaa nuori Rautanen. Hänen korvissaan kaikuvat
tohtori Hillin sanat: "Rouva taisi olla aikanaan siitä miehestä
pääsemättömissä." Niin, tietysti se juoksi perässä ja kerjäsi hänen
rakkauttaan. Liisun rakkautta kannatti kerjätä paremmankin miehen.
Äkkiä iski hänen päähänsä: "Missähän suhteessa tuo tohtori Hilli lienee
Liisuun?" Hän aivan hätkähti ja tunsi kuumenevansa, mutta sitten
hän alkoi salavihkaa tarkastella tohtori Hilliä ja rauhoittui: "Ei
tuossa miehessä ole mitään, mikä vetäisi Liisua puoleensa! Lauhkea,
hyväntahtoinen lörpöttelijä... ei Liisu välitä hänestä vähän vähää!"
Tohtori Hilli oli taivaltanut esitelmässään halki vanhanajan ja
keskiajan. Hän kääntelee sikariaan ja ryhtyy selostamaan Ranskan
suurten Ludvigien aikakautta, joka hänen sanojensa mukaan oli
siitä merkillinen, että univormun mahtiasema oli silloin aivan
murtumaisillaan.
— Sanottakoon näistä ruhtinaista muuten mitä hyvänsä, mutta siinä
kohden he olivat tosiaan suuria: Heidän onnistui syrjäyttää vaatetus,
joka vuosituhansien ajan oli nauttinut naismaailman ihailua. Se
ei ole vähän, mutta heille se onnistui. Heidän aikanaan ihailtiin
siroa hovipukua yli kaiken; jos sotilas tahtoi pyrkiä hoviin, sai
hän luvan riisua sotisopansa jo kaukaisimpaan eteiseen, niinkuin
monissa vanhemmissa uskontokunnissa pitää riisua jalkineensa
temppelin pyhättöön astuessaan. Viehättävät hovinaiset tirkistelivät
suorastaan pelästyneinä, jos joku palkkasoturien mainehikas upseeri
uskalsi näyttäytyä omassa univormussaan: Eihän moinen kömpelö karhu
osannut naista rakastaa, niinkuin hienostuneet tavat vaativat! Se oli
sotilasunivormun alennusaikaa, ja tarvittiin suuria ponnistuksia,
ennenkuin tämä vaatetus saatiin alennustilastaan takaisin naismaailman
armoon ja suosioon kohotetuksi. Kun teidän Fredrik Suurenne, se
nykyaikaisen militarismin ja bolshevismin ensimäinen esitaistelija...
— Meidän Fredrik Suuri bolsheviki? huudahti kapteeni Conrad
tyrmistyneenä.
— Niin, suokaa anteeksi, kyllä hän oli tavallaan sellainen...
bolsheviki ruhtinaitten maailmassa! Ja vähän myöhemmin oli suuri
Napoleon toinen samanlainen! Ja kun siis nämä hallitsijat rupesivat
erikoisesti suosimaan hoveissaan sotilasunivormuja, joutuivat nämä
hovit aikalaistensa keskuudessa varsin huonoon huutoon. Oikeat
puhdasveriset, vanhojen traditsionien ylimykset eivät niihin
jalallaan astuneet. Vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta
yleisen asevelvollisuuden mukana pääsi sotilasunivormu takaisin
ylhäisen naismaailman armoihin. Ja siitä sitten alkoi militarismin
voittokulku. Hoveista levisi univormuksi nimitetyn vaatetuksen
ihailu alempiin kansankerroksiin: kaartilainen sai valita joko
mehevän keittäjättären tahi kauniin sisäkön, molempien lempi oli
hänelle yhtä auliisti tarjolla. Hän pitikin tavallisesti molemmat,
siviilipukuiset kilpailijat saivat jäädä suletun oven ulkopuolelle!
On selvää, että näissä oloissa jokainen naisen rakkautta kaipaava
nuorukainen unelmoi vain univormusta, marssimisesta, äkseerauksesta.
Se vei kansat nopeasti, aivan niiden itsensä huomaamatta, mielettömään
varustautumisvimmaan, kaikki miehenpuolet piti kuumeisella kiireellä
saada univormuihin. Ja lopputuloksen tiedätte, hyvät herrat: Europa on
nyt raunioina, jokaisessa kolkassa nuoleskellaan haavojaan! Eikä rauha
maailmaan palaa, ennenkuin ilmestyy uusi taivaan lähettämä messias,
joka kykenee syrjäyttämään sotilasunivormun, keksii sen tilalle uuden,
ennen aavistamattoman vaatetuksen miehisen ruumiin verhoksi. Niin kauan
kun sellaista, naisen silmää miellyttävää vaatetusta ei ole keksitty,
on turhaa puhua aseiden, oikeammin sanoen univormun riisumisesta!
Tohtori nielaisi kulauksen lasistaan ja rupesi sytyttämään uutta
sikaria. Se merkitsi uutta esitelmää. Sitä ennen tahtoi johtaja Rönkä
toimittaa pienen asian, hän sanoi välinpitämättömästi Liebermannille:
— Miten kauan luulette niiden vielä epäröivän, ennenkuin siitä Vaskelan
kaupasta valmis tulee?
— Jaa, miten kauan, miten kauan? Sitä minä en tiedä, minä pyydän
ja pyydän, että kauppa tehtäisiin valmiiksi. Minä olen pannut pois
palvelijoita, minä tahtoisin päästä rauhaan, mutta ne vain epäröivät!
Johtaja Rönkä katseli syviin ajatuksiin vaipuneena korttejaan. Hän teki
pelilaskelmia, hänen silmänsä vilkaisivat tämän tästä ympärillä olevaa
seuraa. Ne näyttivät epävarmoina hakevan jotakin varmaa kiintopistettä.
Vihdoin ne pysähtyivät nuoreen Rautaseen, hänen katseensa kirkastui ja
hän ajatteli: "Kas, siinä se on, hän kelpaa!"...
Herra Liebermann sattui olemaan pelimies. Hän pyysi vierellään istuvan
johtaja Röngän ensimäisenä ilmoittamaan panoksensa suuruuden.
— Minun panokseni on puolitoista miljoonaa! ilmoitti johtaja Rönkä
lempeästi.
— Puolitoista miljoonaa! Mitä te ajattelette?
— Minä ajattelen sitä mitä sanon! Te, herra Liebermann, tahdotte päästä
rauhaan Vaskelastanne, ja kunnon panos on puolitoista miljoonaa. Minä
vastaan sen täydellisesti, joka pennin, ja minä en epäröi. Huomenna
tehdään kauppakirjat... tai tänä iltana. Miten vain haluatte!
Kortit putosivat Liebermannin käsistä, ja kaikki muutkin katselivat
hölmistyneinä johtaja Rönkään. Mutta hän toisti rauhallisesti:
— Suostutteko? — vai rupeatteko te, herra Liebermann, nyt puolestanne
epäröimään?
— Minä, minä en todellakaan tiedä! änkytti Liebermann. — Kun ne taas
tulevat, mitä minä heille sanon?
— Sanokaa, että olette myynyt Vaskelan ja.. ja sanokaa, että olette
saanut siitä... viisikymmentä tuhatta enemmän kuin he tarjosivat. Minä
maksan sen viisikymmentä tuhatta lisää, niin sitten tulevat kaikki
pelin säännöt täytetyiksi. Taikka oikeastaan... ei teidän huoli sanoa
sitäkään... me soitamme Vaskelan kaupasta uutisen jo huomispäivän
lehtiin. Lukekoot sieltä!
Nämä lisätekijät olivat siksi vakuuttavia, että Liebermannin
epäröiminen alkoi haihtua. Johtaja Rönkä oli arvioinut paikalleen
herra Liebermannin monivivahteisen kunniasanan markkinahinnan, ja
kun kapteeni Änkiläkin, tähän ainutlaatuiseen miljoonakauppaan
innostuneena, alkoi yllyttää häntä kättä iskemään, oli Vaskelan isäntä
valmis.
Nuori Rautanen harkitsi juuri tällä hetkellä, että hänen pitäisi
mennä toimittamaan äitinsä asiaa rouva Syvärin luo. Siinä se sairaala
oli tien varrella, hän oli nähnyt sen valkoisen ristin tehtaalle
tullessaan. "Enkä aavistanut, että Liisu on siellä... Liisu! Ja äiti on
puhunut hänestä niin paljon, enkä minä hölmö huomannut, että vain yksi
semmoinen Liisu voi olla maailmassa!" Hän havahtui siihen, että johtaja
Rönkä löi häntä olalle.
— No, ojentakaahan kätenne, maisteri! Te olette ostaja, sehän on selvä!
— Mikä ostaja... minä?
— No Vaskelan ostaja, tietysti! Enhän minä voi ostaa, minä olen tehtaan
tirehtööri, jäävi mies viljelystiloja ostamaan! Minä maksan rahat
huomispäivänä, mutta kauppakirja tehdään aluksi teidän nimellenne!
Vähitellen alkoi nuori Rautanen päästä selville, mistä oli kysymys.
Hän pani jyrkästi vastaan ja selitti tahtovansa pysyä syrjässä koko
jutusta. Mutta johtaja Rönkä ei menettänyt mielenmalttiaan, hän puheli
säyseästi:
— Ajatelkaahan nyt, maisteri! Kaikki selviää meille päivänkirkkaaksi,
kun saamme Vaskelan omaksemme: Sinne sijoitamme sairaalan, sinne
laitamme orpokodin, sinne korjaamme kaikki rujomme, rampamme.
Sinne rakennamme työväen siirtolan, laitamme, perhana vie, oikean
paratiisin, jonka vertoja saavat hakea! Te olette metsänhoitaja,
laaditte suunnitelmat. Silloin ei kellään ole mukisemista, että yhtiö
tässä tiloja anastaa. Te kelpaatte ostajaksi lain ankaran puustavin
edessä, me muut emme kelpaa. Katsokaas, nuo tuolla pöydässä ovat kaikki
kuovikoskelaisia, jäävejä, ja tässä on vain tohtori. Ette kai vaadi,
että hänen pitäisi ruveta Vaskelan ostajaksi! Ja sitten minulla ei ole
enää muita kuin emännöitsijäni, mutta hän ei ole edes Suomen alamainen.
Jos panen Vaskelan hänen nimiinsä, ei lähde kiinnitystä!
Tosiaan johtaja Rönkä oli valitettavassa asemassa. Hän oli ostanut
oivallisen maatilan, miljoonatilan, mutta ei hakemallakaan löytänyt
armeliasta henkilöä, joka olisi tehnyt hänelle sen palveluksen,
että olisi suostunut rupeamaan tämän tilan omistajaksi. Hän alkoi
jo harkita erityisen apuyhtiön, jonkunlaisen Vaskelan sairas- ja
orposiirtola-osuuskunnan perustamista, mutta silloin tultiin kutsumaan
illalliselle.
— Ajatelkaahan vielä tätä asiaa, ennenkuin lopullisesti epäätte! puhui
hän nuorelle Rautaselle ruokasaliin lähdettäessä.
Toisessa pöydässä ei kuultu ensimäistä ruokakutsua. Siellä oli pelin
kriitillisin vaihe, huima ässä-miseri parhaillaan meneillä, ja kamreeri
Silvan löylytti apulaisinsinööriä olkansa takaa. Taivaallinen onni oli
suonut melkein kaikki ässät hänen kouraansa, ja niitä hän pudotteli
yhden toisensa perästä vahingoniloa tuntien apulaisinsinöörin tikkeihin.
Apulaisinsinööri oli ollut hajamielinen: Hän oli juuri miserin
alkaessa vilkaissut kelloansa ja muistanut, että hänen piti vajaan
tunnin perästä mennä uimarantaan Kuovikosken yläpuolelle kohtaamaan
rouva Siviä Silvania. Hänellä oli orvokille tuoksuva kirjelippu
taskussaan, jossa Siviä rouva oli tämän kohtauksen määrännyt. Siellä
oli pieni vene uimarannassa, ja sillä soudettaisiin sitten erääseen
Kuovijoen viehättävään poukamaan, jossa vene ja kaikki peittyi veden
yli kallistuvain tuuheain puiden kätköön. Sen salaisen poukaman tunsi
apulaisinsinööri jo ennestään, he olivat sen sattumalta löytäneet
Siviä rouvan vaiston opastamana, ja autuaallisia muistoja tulvi
apulaisinsinöörin mieleen siitä löytöretkestä. Ei ollut ihme, jos
hän oli hajamielinen ja sotkeutui tykkänään pelin kulusta. Mutta
siitä hajamielisyydestä seurasi rangaistus, kaikki tikit tulivat
apulaisinsinöörille ja kaikki ässät kaupan päälliseksi.
Kamreeri Silvan arvasi hyvin, mistä apulaisinsinöörin hajamielisyys
johtui. Hän oli tuntevinaan nenässään hienon hienon, apulaisinsinöörin
vaatteista lähtevän orvokin lemun, jonka alkuperästä hän ei voinut
erehtyä. Tämä ärsyttävä lemu saattoi kamreerin raivoihinsa. Se oli
taistohaaste, se pani hänen sisällään kiehumaan, ehkä koko joukon
miedontuneina, ne samat atavistiset vaistot, jotka olivat saattaneet
hänen kaukaisen, puissa kiikkuvan esi-isänsä pahasti ärisemään, kun
tämä uros lemmittynsä pesäpuuta lähetessään sen juurella vainusi
vieraan koiraksen jälkien epäilyttävän lemun. Tosin ei kamreeri Silvan
purkanut tunteitaan kuuluvaan ärinään, mutta sitä kiukkuisemmin hän
sadatteli sydämensä syvyydessä, kun pelisäännöt eivät sallineet
antaa jokaisesta tikistä ja jokaisesta ässästä mojoovaa korvapuustia
häviömiehelle. Kamreerin sormet syyhyivät, hän olisi iskenyt ne
korvapuustit verrattomalla nautinnolla!
Ruokasalissa saatiin tutustua johtaja Röngän emännöitsijään: Se oli
Venäjän pakolaisia, muuan kreivitär ja tavallaan sotaorpo, jonka mies
minne lie hävinnyt vallankumouksen mylläkässä. Orpokreivitär oli vielä
varsin hyvin säilynyt slaavilaiskaunotar, piirteet hiukan pehmeät,
silmät raukean kutsuvat. Isänmaansa alennuksen merkiksi hän oli puettu
tummahkoon, harsomaisen ohueen pukuun, ja antoi tämä vaatetus hänen
vartalonsa meheville ääriviivoille, koko hänen olennolleen jonkunlaisen
madonnamaisen, jalostavan leiman. Hänellä oli vielä kohtuullinen määrä
välttämättömiä jalokiviäänkin tallella, ja niiden koristamana hän
hymyili vieraille armollisinta hymyään.
Komea kapteeni Änkilä, joka oli talon vanha tuttava, löi helähtäen
kannuksensa yhteen ja suuteli kreivittären kättä kaikkien sääntöjen
mukaan. Herra Liebermann, joka oli vielä aivan huumaantunut osakseen
tulleesta onnenpotkusta, seurasi kapteenin esimerkkiä yhtä suurella
hartaudella, kuin olisi kantanut kiitosuhria slaavilaisen kirkkokunnan
korkeimmalle suojeluspapittarelle. Nuori Rautanen ja saksalainen
kapteeni tyytyivät vain kumartamaan. Se ei nähtävästi ollut oikein
emännöitsijän mieleen, mutta alistuvasti päätään nyökäten hän hyväksyi
sen täällä vieraassa maassa.
Herrat palasivat lautasineen vähitellen verannalle, ja silloin muisti
kamreeri Silvan erään toisen pöydän keskusteluista kuulemansa asian.
Hänen korvansa oli sen pelin aikana ohimennen kaapannut, ja oli se
jäänyt pelisääntöjen, tikkien ja muun rojun mukana uiskentelemaan hänen
tajuntansa virrassa. Nyt kun pelisäännöt olivat käyneet tarpeettomiksi,
irtosi ja selkeni se voimakkaiden ruokaryyppyjen ja maukkaan aterian
vaikutuksesta ja tuli esille seuraavana huomautuksena:
— Te mainitsitte, tohtori, että hänen miehensä oli kiertelevä
musikantti ja harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Täällä oli
silloin punaisena talvena myös muuan semmoinen kiertelevä musikantti,
oikea piru miehekseen. Hänen kiihoituksensa tilille voi panna ainakin
toisen puolen Kuovikoskella tapahtuneista konnantöistä. Niinpä hän
kuului olleen mukana maisteri Rautasen isää vangitsemassa, ehkä lie
ollut teloittamassakin.
Tämä tiedonanto näytti tekevän kiusallisen vaikutuksen tohtoriin. Hän
sanoi jotenkin tylysti:
— Ei maksa rinnastella kaikkia kierteleviä musikantteja toisiinsa.
Kaikillahan niillä on enemmän tai vähemmän pitkä tukka, se kuuluu
heidän ammattiinsa.
Nuori Rautanen loi tohtoriin kiitollisen silmäyksen. Hänenkin
mielestään oli kamreeri Silvan tehnyt suuren tahdittomuuden. Oli miltei
pyhyyden häväisemistä ottaa suuressa miesjoukossa puheeksi asioita,
jotka vaikkapa vain hyvinkin kaukaa alentavasti hipaisivat Liisun
henkilöä. Sen piti olla rauhoitettu.
Johtaja Rönkä katkaisi tohtorin sanoja seuranneen kiusallisen
hiljaisuuden huudahtaen:
— Tästäpä saadaankin verraton ilosanoma rouva Syvärille! Meillä on nyt
suojat hänen sairaalalleen ja orpokodilleen, ja te, maisteri Rautanen,
saatte kunnian viedä tämän ilahuttavan viestin hänelle vielä tänä
iltana. Huomenna lähdetään Vaskelaan vastaanottotarkastukselle, ja
rouva Syvärin on tietysti oltava siellä mukana.
— Rouva Syväri onkin nykyhetkellä hyvien viestien tarpeessa!
huomautti tohtori Hilli. — Hän on parina viime päivänä ollut erittäin
kiusaantunut ja uhkailee poislähdöllä. Nykyinen sairaala on hänen
mielestään aivan sietämättömän epämukava.
Nuori Rautanen hätkähti kuullessaan tohtorin sanat: Aikoiko Liisu
lähteä häntä, pakoon? Liisu ei hänen aikanaan ollut käynyt heillä. No
sen hän hyvin ymmärsi, mutta pois... pois koko paikkakunnalta. "Hän
ei ole minua vielä unohtanut, hän aikoo paeta!" Raju, kauan salassa
piillyt riemun tunne kuohahti hänen sydämessään, mutta hän painoi sen
alas ja selitti varsin kylmästi aikovansa lähteä kotiinsa, kun tunsi
itsensä väsyneeksi sen turhan juoksemisen perästä.
— Mutta sinne sairaalaan vielä tänä iltana... on jo kovin myöhäinen!
epäröi hän hyvästellessään.
— Mitä vielä, sairaalassa valvotaan myöhään! väitti johtaja Rönkä. — Ja
tehän mainitsitte olevan sinne muutakin asiaa.
— No voinhan katsoa ohimennessäni, jos vielä valvovat!
— Entä se toinen asia... joko olette miettinyt? Se Vaskelan kauppa?
Nuori Rautanen seisoi jo ovella. Siitä hän sanoi:
— Tehkää kauppakirjat valmiiksi, sitten ajatellaan asiaa. Kaipa se
jonkun pitänee ottaa nimiinsä, kun on kerran tullut ostetuksi!
Pihalla mennessään hän kysyi itseltään harmistuneena: "Mitä varten
minä suostuin?" Mutta jo seuraavassa tuokiossa vilahti toinen ajatus:
"Vaskelassa alkavat kiireelliset valmistustyöt... hän on siellä ja...
ja minua tarvitaan myöskin siellä!"