Iltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana
kävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville
viljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän
lehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän
landau-vaunun. "Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!" hykähti hän
ilostuneena ja kiiruhti askeliaan.
Niin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta
parivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma
historiansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru
kertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies,
oli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi.
Hän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten
köyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta
hän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: "Vävypoikani on tehtaan
tirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan
tirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä
landau-vaunu!" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman
hoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin
ja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen
vertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä.
Päiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä
talossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa
ilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden
viettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa
päiväniemeläisiä vierailullaan.
Hän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla
nuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti:
— Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään
tarkastamasta!
Nuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää
tarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi!
He puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina
olleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä
yhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat
viimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside,
rakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden
kohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen
ja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi
jälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen.
Siiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin
täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa
muodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän
kukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa,
jonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli
uutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan
huolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. "Hän on nähtävästi aika paljon
tanssinut!" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli
tapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman
kulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä
puhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät
Siirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin
elämä saaneet ihmeitä aikaan.
Siiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken
kuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla
myös Päiväniemeen.
— Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin
olet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään!
— Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi... ovatko he tuolla sisällä?
— Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo
ehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt
he ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät
kartanon taa Matilda tädin ryytimaalle.
— Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken
kauhujen jäleltä?
— No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen
enää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla
sukulaispiirinsä keskuudessa.
— Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet
Kuovikosken jälkimuistoja?
— Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin
huvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain
jouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani,
mutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin.
Naureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat
moabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen.
— Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin
olevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan
kotimatkalle!
Siiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton,
poikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen,
koirankujeisiin alati valmiin.
— Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne
Moabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia?
— Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En
tiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä
veljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden
silmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi
melkein panna veren pysähtymään.
— Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi!
Ja saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan
välittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan
vielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä
muuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä
uhriorgioita.
Rouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla
kumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän
tervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti
sitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän.
— Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään
nyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä
selvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan
hänessä, paljon osuutta!
— Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino.
— Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille
käy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset
vanhemmat.
Rouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin
unohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen
selon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla
Kuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä
erikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena:
— Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää
pitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat.
— Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda
rouva.
— Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole.
Hyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä
asiat rupeavat sujumaan.
Hän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt
sydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä
lujasti myös Kuovikosken puuhiomoon.
Juotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään
oikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista.
Siiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan.
— Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin
vuorostani se tehdä! ilkamoi hän.
Päiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen
kahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään,
lehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt
on muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi
ja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän
rakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli
Hirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen
Rautanen rakasti paljon yksinäisyyttä.
He kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain
pihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä
siimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on
syventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän
käynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä
huvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat
unohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan.
Siiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee
sanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen.
Hänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs
kertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän
voimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee
sivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä,
täyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen
puseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä
ulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi
suuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se
uhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti... "Hänestä
tulisi varmaan hyvä äiti!" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan,
ei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä
vetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt,
vaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: "Rajua, kypeniksi polttavaa
intohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä
on uskollinen sydän!" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri
tosiaan oli sellainen.
Siiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka
oli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut
sanomalehdistä?
Kyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla
oli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut,
mistä hänen olisi pitänyt lukea.
— Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä
keskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta:
mitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus.
Ei siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta
se on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä
karkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten,
välistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta
näyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita...
Niin, ihailijoita... tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino
ajatusjuoksuaan. "Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä
ihailisi!" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli
mennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä
toveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen
sisälle käydä!... Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä
suhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta,
suojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa
kokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä
astuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit
helisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus,
sen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään
jokapäiväinen naisen heilakka! "Hänestä tulee hyvä äiti!"
— Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on
ottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan
suuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat
näytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista
käärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja
oopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko
katsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa
lahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja
käärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein
pitänyt...
Eino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta
sitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen,
että heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen
sukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti
heidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään.
Hän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota
sopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui
napisematta... Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman
oli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli
paremman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului... Mitäs
hän kertoikaan?... niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä
natustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. "Kas vain, siinä on
pienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!" Tietysti sen siinä piti
olla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt.
Sen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen
oivalsi! "Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!"
Siiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään.
Siiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa
häneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa:
— Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron!
Nuori Rautanen havahtui:
— Minäkö?... kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain,
sinä osaat niin hyvin kertoa!
— Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään.
— Mistäkö viimeksi? Siitä... siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa
syödä natusteltiin voileipiä!
Siiri purskahti helisevään nauruun.
— Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka
suuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No,
ehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä...
— Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä
_sinua_ kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri... sinun
ääneesi on tullut uusi sointu... semmoinen hienon hieno nyanssi... ja
sitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla!
He ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee
hattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa
hänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa:
— Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti
korvani ohi. _Sinua_ minä joka tapauksessa kuuntelin!
— No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän
katseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen!
Hän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle.
— Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos
olisi!
— Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa
tilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun... tai johonkin muuhun.
Vanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät
yltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi
suuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine
rakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin
tyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa.
Kyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi,
ja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen
oli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli
yksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet
väittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa
paviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat
vielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä
kesken katkennutta kutsumustaan täytti.
He tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle
ja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää:
nurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä
haalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset,
korskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan
rypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan
näyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään
suoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä
olisivat syypäät hänen onnettomuuteensa.
Maalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen:
— Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä
paviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja
siellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten
perhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se
ole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki
mieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin
minä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan
Kristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus
noine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä
jotenkin huono hartauden harjoittaja!
— No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin
olen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa
muistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan
paljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan!
Hän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi:
— Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus
käsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea.
Sinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta
ketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan!
Siiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä
aivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta.
Heidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä,
johon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse.
Siiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin.
— Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä
näyttää olevan paljon puhumista toisilleen.
— Arvattavasti sitä heillä riittää!
— He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin
yksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa.
Tosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he
siellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on
vieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään,
päät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet.
Ja äkkiä juolahti Einon mieleen: "Kun eivät vain mummo parat pitäisi
siellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!"
Hän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös
ja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen.
Ja seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: "Miten olisi, eikös
noille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä
toivovat!"
Siiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli
kuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän
myös ajatteli: "Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!"
Eino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta
kainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi
hyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä
uhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin
kaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat
täyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa
juovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne
piilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: "Niin, miksi ei
tehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä
Päiväniemen Rautasien suku meihin häviä!"