Päiväniemen Eino Rautanen on kotona.
He ovat viettäneet koko iltapäivän kahdeltaan. Äiti on näytellyt
ylpeänä ja onnellisena Einolle koko vanhan kartanon ulkoa ja sisältä.
Kaikki paikat, jokainen komero, jokainen vanha huonekalu, jokainen
vanha ja rakas esine pitää Einon nähdä, niinkuin ne olisivat
korvaamattomia kalleuksia. Kalleuksia ne ovatkin, äiti kertoilee
väsymättä, milloin ja mistä ne kukin ovat taloon tulleet, mitä muistoja
niihin liittyy. Eino on ehkä monasti ennen kuullut nämä kertomukset,
mutta ei haittaa, hän kuuntelee mielellään niitä uudelleen. Silloin
tällöin hän silittää hyväillen äitinsä harmaata päätä, ja silloin sulaa
Matilda rouvan sydän onnesta ja hellyydestä. Oi, hän rakasti niin
paljon poikaansa.
Illan tultua he istuivat Einon huoneen ulkoparvekkeella. Siitä on
verraton näköala etelään, länteen ja lounaaseen leviävän suuren
Hirviselän yli. Sen suuret ja pienet vehmaiset saaret uivat iltaruson
kultaamalla ulapalla kuin onnellinen, äidinylpeyden paisuttama
sorsaemo poikueilleen. Päiväniemen kylää kaakon puolelta reunustavan
metsäkannaksen takaa kuuluu Kuovikosken kohina. Sieltä kohoaa korkealle
puiden yli Kuovikosken tehtaan vasta korjattu savupiippu.
Matilda rouva kertoili:
— Se on yhtä päivää vanhempi tuo savupiippu kuin sinä, Eino rakkaani.
Te olette nyt kahdenkymmenen seitsemän ikäisiä molemmat. Paljon
saivat isäsi ja Falkman vainaja nähdä puuhaa, ennenkuin tuo piippu
saatiin kohoamaan. Ja kun siihen sitten viimeinen tiilikivi oli
muurattu, synnyit sinä seuraavana päivänä. "Siinäpä tuli palkinto
ponnistuksista!" nauroi isäsi. — Niin, pitihän minunkin jotain tehdä,
kun he laittoivat moisen ihmepiipun. — "Sinä, rakkaani, voitit
kilpailussa!" sanoi isäsi eikä herennyt sinua katselemasta. Sinä potkit
jo niin miehekkäästi ja näytit kieltäsi, vaikka olit isäsi mielestä
niin naurettavan pikkuinen.
Eino kohensi lämmintä villahuivia äitinsä hartioille.
— Ja siitä lähtien, jatkaa Matilda rouva, — siitä lähtien minä
olen aina uskonut, että sinun kohtalollasi on jotain yhteistä tuon
tehtaanpiipun kanssa. Kun sinä olet kaukana poissa, muistan sinua
joka kerran, kun satun vilkaisemaan tuonne tehtaalle päin. "Hyvin
ovat Einon asiat!" iloitsen silloin sydämessäni, kun piippu näkyy
paikallaan. Mutta silloin viimeisenä kauheana yönä, kun te hyökkäsitte
tähän kylään, silloin minä säikähdin hirveästi. Me olimme vavisten
kyhjöttäneet koko yön kellarissa. Joka puolella rätisi ja räiskyi.
Sitten aamun valjetessa alkoi hiljetä, ja silloin kömpi vanha Petteri
ylös katsomaan, miltä siellä näytti. "Kartanolle on käynyt huonosti",
kertoi hän palatessaan, "ja tehtaan piippu on keskeltä katkennut
ja romahtanut alas." — "Nyt meni Eino rakkaani", jysähti silloin
sydämessäni. Melkein taisin mennä tajuttomaksi. Mutta jo hetkisen
perästä olit sinä miehinesi siinä kellarin suulla ja vedit meidät
raukat päivän valoon.
— Näetkös siitä, äiti, minulla oli sentään vähän parempi onni kuin
tuolla tehtaanpiipulla, hymyili Eino.
— Niin oli, jumalan kiitos, mutta en minä hyvään aikaan tahtonut uskoa
silmiäni, että sinä siinä olit. Se sinun outo pukusikin, ensi kerran
näin sellaista.
— Ja se taisi olla vielä hiukan epäsiisti silloin! nauroi Eino. —
Olimme melkein koko yön konttailleet tuolla pellon ojia pitkin.
Hyvän hetken katseli Matilda rouva ihaillen poikansa, päivettynyttä,
tummahkona hohtavaa poskea ja sanoi sitten melkein arastellen:
— Se saisi olla jo lopussa! Pelkäsin aina sinut kadottavani, niin kauan
kun kannoit sitä pukua. Ja siitäkö pelosta vai mistä lie johtunut: aina
näytit sinä minusta hiukan vieraalta sotilastakissasi. Muut kaikki sitä
ihailivat, mutta ei minun vanha silmäni siihen voinut tottua.
— Sinun silmäsi oli aivan oikeassa, äiti kulta, en minäkään siihen
pukuun konsanaan tottunut. Katselen kyllä varsin mielelläni hyvin
puettuja sotilaita, mutta oma olemukseni sotilastakin sisään
puristettuna tuntuu minusta melkein naurettavalta. Se lienee
veressä, meitä Rautasia ei kai ole luotu sotilaiksi. Hyvän sotilaan
ensimäinen ja tärkein avu on oppia ihailemaan omaa ulkonäköään. Minä
en siihen oppinut, ja niin alkoikin koko sotilaselämä väsyttää minua
sanomattomasti.
— Nytpä saatkin olla täällä aivan omissa oloissasi ja levätä
kyllältäsi! Ei vanha äitimummosi sinua pahasti häiritse.
Ethän sinä, rakas äiti, milloinkaan minua häiritse, kun eivät vain muut
häiritseisi. Ja tämän kesän tahdon pysyä syrjässä kaikesta, koetan
päästä tasapainoon.
Niin päätteli Päiväniemen nuori isäntä. Mutta Matilda rouvalla oli
vielä paljon kertomista viime kesän jälkeisistä tapahtumista: Tehdas
oli jo korjattu ja pantu käyntiin muutama kuukausi sitten. Ja siellä
olivat nyt kerrassaan uudet miehet asioiden etunenässä, johtaja uusi,
apulaisinsinööri uusi, kaikki uusia, enimmäkseen nuoria miehiä. Vanhat
nukkuivat nurmen alla, siellä olivat Falkman ja siellä Arvi rinnakkain.
Toiset saivat jatkaa heidän työtään. Lääkärikin oli tullut uusi, ja
uusi oli myös sairaanhoitajatar. Se oli niin herttainen ihminen,
kävi häntäkin parantelemassa. Saisipa Eino itse nähdä, että se pikku
rouva oli kerrassaan harvinainen, niin sievä, niin hyväsydäminen ja
vaatimaton.
Eino kuunteli äitinsä tarinoita. Hän oli jo aiemmin ohimennen kuullut
Kuovikosken tehtaan uudesta johtajasta. Se oli niitä sota-ajan
nousukkaita, kaikkein kuuluisimpia, mutta nimen hän oli unohtanut. Hän
tiedusti sitä äidiltään.
— Rönkä on hänen nimensä, insinööri Pentti Rönkä. Semmoinen on elävän
ja harvinaisen toimekkaan näköinen mies.
— Onko hän jo ennättänyt käydä täälläkin? ihmetteli Eino.
Oli käynyt muutama päivä sitten. Ja siitäpä Matilda rouva muistikin,
että uudella johtajalla oli ollut Einolle tärkeä tiedonanto tuotavana:
Hänet oli viikko sitten pidetyssä ylimääräisessä yhtiökokouksessa
valittu johtokuntaan isävainajansa tilalle.
— Minut johtokuntaan? pääsi Einolta.
— Niin, johtaja Röngän esityksestä, jotta hänellä olisi täällä joku
paikkakunnan oloja tunteva, jonka kera voisi neuvotella.
Eino pureskeli vaieten huuliaan: Niin, niin, tietysti se oli tapahtunut
hänen esityksestään, kenenkäs muun! Mennä kietomaan toista asioihinsa
kysymättä, tahtoiko tämä vai ei. Se oli tosiaan semmoisen nousukkaan
tapaista, siitä tunsi miehen.
Hän oli sydänjuuriaan myöten harmistunut, mutta koetti hillitä kiehuvaa
sisuaan, ettei kokonaan pilaisi vanhan äitinsä onnentunnelmaa. Hän vain
sanoi:
— Mutta tiedäthän sinäkin, äiti, ettei se tehdashomma ole minua
konsanaan innostanut. Miten minä siis voisin hänelle neuvoja antaa
missään asiassa? Paremmin olisivat tehneet, kun olisivat etsineet
toisen miehen, sopivamman.
Kyllä hän tiesi sen, Matilda rouva, oli jo sanonut samaa johtaja
Röngälle. Oli kertonut, ettei Eino tähän asti ole tehtaasta suuria
välittänyt, ja nyt pitäisi Einon levätä muutama kuukausi rauhassa.
Mutta johtaja Rönkä oli selittänyt tarvitsevansa nyt juuri hänen alansa
asiantuntijaa. Tuli kai pian uudelleen lähemmin aikeitaan selvittämään.
Ne aikeet eivät Einon mieltä kiinnittäneet. Vielä vanhan äitinsä
levolle mentyä hän hyvän aikaa mietiskeli uuden johtajan päähänpistoa,
ja se alkoi hänestä tuntua miltei sopimattomalta pilanteolta. Kun ei
vain hänen vaalinsa takana olisi vielä joku syrjätarkoitus: se lurjus
tahtoi saada hänestä, kokemattomasta miehestä selkänojan, jonka turvin
saattoi täällä sitten mielensä mukaan mellastaa. Tosiaan tämä mies
tuntui olevan nykyaikainen, niinkuin hänestä oli kerrottu, melkein
liian nykyaikainen. Mitähän hänen isoisänsä aikanaan olisi sanonut,
jos tällä tavoin uppo-outo tungettelija olisi tullut hänen kaulaansa
länkiään sovittelemaan.
Eino naurahti hieman katkerasti: Parasta, ettei ajatellut isoisää
nykypäivinä!
Jo seuraavana päivänä johtaja Rönkä tuli Päiväniemeen, tuli hienolla,
upouudella autollaan, koko esikuntansa mukanaan. Tämän esikunnan
muodostivat apulaisinsinööri Viherluoto ja ensimäinen kassööri,
kamreeri Silvan, ainoa henkiin jäänyt vanhan polven edustaja
Kuovikosken tehtaalla. Esikuntaa täydensi muhkealla tavalla kamreeri
Silvanin vaimo Siviä Silvan, välttämätön koriste kaikkialla, missä
Kuovikosken puuhiomoa piti asiaankuuluvalla loistolla edustaa.
Ihmeekseen Eino Rautanen huomasi, ettei johtaja Rönkä oikein vastannut
sitä hahmoa, jonka hänen mielikuvituksensa oli tästä uudesta
tulokkaasta muovaillut. Uusi johtaja oli mukiinmenevä herrasmies,
hieman lihavahko tosin nuoreen ikäänsä nähden, mutta verevät kasvot,
joita koristi lyhyt musta leukaparta, olivat varsin eloisat ja
miellyttävät.
Asiansa osasi hän myös ajaa koulitun maailmanmiehen luontevuudella.
Eino Rautanen oli panssaroinut itsensä tuiman ottelun varalta, mutta
ottelusta ei hyvään aikaan näyttänyt tulevan mitään. Johtaja Rönkä
puheli pelkkiä kohteliaisuuksia, tahtoi nähdä talon uusittuja huoneita,
joiden viihtyisästä kodikkuudesta hän oli jo etukäteen kuullut
herrasväki Silvaneilta. Matilda rouva oli herkkä tämäntapaisille
imarteluille. Hänen toimelias kätensä, hänen hyvä makunsa ja lempeä
sydämensä olivat luoneet tämän kodin viihtyisyyden. Ei ollut synti, jos
hänellä oli pikku heikkoutensa, jos hänen korvansa mielellään kuuli
valikoiduin sanoin lausutun kohteliaisuuden.
Matilda rouvan miesvainajan huoneessa vakuutti johtaja Rönkä tuntevansa
miltei pyhää kunnioitusta näiden sitkeiden tienraivaajien muistolle. Ja
hän lisäsi vilpittömän avomielisesti, lyöden Eino Rautasta olalle ja
siirtyen vakavasta äänilajista puolileikilliseen:
— Mitä me olemme heidän rinnallaan: sattuman oikkujen, säännöllisestä
kulustaan harhateille ryöpsähtäneen elämänvirran pinnalle heittämiä! He
loivat pääomia sitkeällä ponnistelulla, me leikittelemme välistä vallan
olemattomien pääomien tyhjillä paperi-arvoilla, imaginaariluvuilla,
joiden aikaansaamiseen ei ole monta hikipisaraa huolinut pusertaa.
Hän puhui tosiaan vilpittömästi, hän ei kieltänyt omaa
uskontunnustustaan, jonka hän oli poikkeusajan yllätyksistä rikkaalla
seikkailijataipaleella elämänohjeekseen muovaillut.
Eino Rautasta hiukan ihmetytti vieraansa tuttavallinen avomielisyys:
"Mihin se tuolla pyrkii?" kysyi hän itseltään. "Mikä uhkapeluri tämä
on, kun levittää heti kaikki korttinsa nähtäviksi?" Hänellä puolestaan
ei ollut halua niitä katsella. Hän ei milloinkaan näytellyt omia
korttejaan, pitäkööt muutkin omansa piilossa!
Insinööri Rönkä olisi kerran vauhtiin päästyään kai jatkanut samaan
suuntaan, mutta puhevuoron anasti odottamatta rouva Siviä Silvan. Tällä
loistavissa höyhenissä upeilevalla kaunottarella oli tärkeä uutinen
päiväniemeläisille: Johtaja Falkman vainajan leski tyttärineen oli myös
joku päivä sitten saapunut Kuovikosken yläpuolella olevaan huvilaansa.
— Ja ajatelkaa, yhtä kyytiä Berlinistä asti, jossa ovat viime keväästä
lähtien asuneet! Niin oli koti-ikävä hopun pannut, tänne veti entisille
olinsijoille.
Tämä tieto oli iloinen yllätys Matilda rouvalle. Falkmanit olivat
vuosikymmenien ajan olleet päiväniemeläisten parhaita perheystäviä.
— Saamme siis vielä me vanhat leskimummot nähdä toisemme, haasteli hän
surumielisesti hymyillen. Osatovereja oltiin entisinä onnenpäivinä,
hupa on niitä aikoja yhdessä muistella.
— Ja me uudet tulokkaat toivomme pääsevämme uuden onnenajan
osatovereiksi, pisti johtaja Rönkä leikillisesti tarjoten kohteliaana
käsivartensa talon emännälle.
Rouva Siviä Silvan oli kertonut uutisensa enemmän nuorta Rautasta
silmälläpitäen. Hän antoi tälle lisätietoja alentaen äänensä varsin
tuttavalliseksi ja hymyillen paljon merkitsevää hymyä:
— Neiti Falkmanista on tullut hieno nainen. Suru on vaikuttanut häneen
varsin edullisesti, ja ehkä Berlinin elämä myös. Siellä kuuluvat
nykyään niin paljon tanssivan, ja lie muitakin kahleita hiukan löysätty.
— Niin kertovat!
— Ah, pääsisipä tästä kerran sinne lennähtämään! huokasi rouva Silvan
haikealla kaipauksella. Hänen sataa kiloa lähentelevä painonsa ei
estänyt hänen haaveksimasta uuden, nuorentavan elämän lähteistä, jotka
siellä kaukana kumpuilivat niin ylitsevuotavina.
Salissa kiintyi johtaja Rönkä tarkastelemaan vanhoja maisemamaalauksia,
joita riippui seinillä varsin runsaasti.
— Teillä on hieno vanhan polven taidemaku, imarteli hän Matilda
rouvalle. — Te rakastatte ehyttä kokonaisvaikutusta.
— Niin, me olemme, hiukan vanhoillisia. Eino kyllä kerran osti
muutamia uudempia tauluja, mutta kun hän oli kokonaisen päivän niille
paikkaa etsinyt, luopui hän koko puuhasta. Eivät ne soveltuneet näiden
joukkoon, saivat mennä arpajaisvoitoiksi.
— Olivatko ne maisterin ostokset sitä kaikkein uusinta lajia?
tiedusteli johtaja Rönkä Einon puoleen kääntyen.
— Ei lähimainkaan! selitti Eino naurahtaen. — Niissä minun
ostoksissani oli vielä puitakin maisemien koristeena, mutta puuthan
ovat jo monen mielestä vanhanaikaista ylellisyyttä. Riittää, kun sukii
sinne tänne luurankokäsivarsien tavoin harottavia juuria.
— Ja kuitenkin, kuitenkin minä pidän sentapaisista maalauksista,
innostui johtaja Rönkä selittämään. — Juurien esille kiskominen on
uutisraivaajan työtä, nämä maalarit ovat uutisraivaajia. Heidän
maalauksiaan ei ymmärretä, hyvä, mitäs siitä ymmärtämisestä niin
väliä! Ymmärrämmekö me muuten elämää? Eikö se ole enimmäkseen
salattujen yllätysten kirja? No niin, nämä maalarit eivät anna mitään
havainnollista kuvaa mistään, he antavat vain hämäriä aavistuksia,
houkuttelevat meitä juuri niille salattujen yllätysten poluille.
Minä seuraan heitä empimättä, minua vetää heidän mukaansa seikkailun
viehätys. Minä en välitä siitä tiestä, jota kehutaan koetelluksi, minä
harppaan siltä pois tahallani, isken ensimäiseen sattumaan. Siinä voi
olla aarre kätkettynä!
— Ah, te puhutte kauniisti, johtaja Rönkä, aarteen etsijä tahtoisin
minäkin olla! huudahti rouva Silvan pianon äärestä, jonne hän oli
päätynyt nuoren insinööri Viherluodon kera nuotteja selailemaan.
Hän puhui totta, rouva Siviä Silvan, hän tahtoi olla aarteen etsijä.
Hän olikin etsinyt niitä kaiken ikänsä kiitettävällä ahkeruudella.
Rouva Siviä Silvan oli omasta mielestään kovan kohtalon marttyyri.
Hän oli syntynyt suureksi taiteilijaksi, mutta pääkaupungin väärään
suuntaan kehittynyt taidearvostelu oli kohdellut hänen ensiaskeliaan
kylmästi. Niin murtui hänen raukan sydän, ja epätoivossaan hän
lahjoitti sen vertavuotavan sydänparan jo niihin aikoihin hieman
kaljupäiselle kamreeri Silvanille. Kuovikoskelle jouduttuaan rouva
Siviä Silvan kantoi marttyyriuttaan arvokkaalla alistumisella. Eikä
hän kätkenyt hyljeksittyjä kykyjään vakan alle. Hän näytteli kaikissa
mahdollisissa iltamissa ja hyväntekeväisyysjuhlissa, lauloi romansseja
ja kansanlauluja jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa. Hänellä oli
laaja sydän, siltä riitti sisarellista ohjausta jokaiselle uudelle
tulokkaalle, joka Kuovikosken tehdasalueelle ilmestyi. Nyt riiputti
hän jo hameensa helmoissa apulaisinsinööri Viherluotoa. Samoin oli hän
ennen riiputtanut monia muita, toisia lyhemmän, toisia pitemmän ajan.
Tällä kertaa näytti alku hyvin lupaavalta. Nuori, kaunismuotoinen,
vielä hiukan ujosteleva apulaisinsinööri oli silminnähtävästi pahoin
pikeytynyt hyvään hengettäreensä. Hän oli istunut soittamaan, ja rouva
Silvan lauloi. Apulaisinsinöörin korvat punottivat, hänen sormensa
vapisivat koskettimilla, ja hän hengitti ahnaasti ylitseen kaartuvan,
paisuvan poven pyörryttäviä, salattuja tuoksuja, kun rouva Silvan
kiirehtimättä valikoi uusia nuotteja.
Kamreeri Silvan oli nykyisin jo kokonaan kaljupäinen, hiukan
hermostunut herra. Hän heitti vihaisia syrjäsilmäyksiä taiteilijapariin
päin. Hänen valitettava puolensa oli, ettei hän konsanaan osannut antaa
oikeata arvoa vaimonsa taiteilijalahjoille. Hän oli omaksunut tässä
kysymyksessä pääkaupungin taidearvostelijain väärän makusuunnan.
Eino Rautanen ei voinut olla itsekseen hymyilemättä nähdessään
rouva Silvanin uuden valloituksen. Hän oli itse kerran viheriässä
nuoruudessaan nauttinut kokonaisen kesäkauden rouva Silvanin
alkeisopetusta ja saanut kestää kamreeri Silvanin vihaisia
syrjäkatseita. Siitä oli jo vuosia vierähtänyt, kamreeri Silvan oli
jo unohtanut kaunansa. Hän ja Eino Rautanen olivat nykyään hyvällä
jalalla, kamreeri luki nuoren Rautasen luonnolliseksi liittolaisekseen,
tavallaan myös onnettomuustoverikseen.
Johtaja Rönkä tiedusteli Matilda rouvalta, miten hänen tehtaalta
ottamansa turvatti menestyi. Hän oli rouva Syväriltä saanut kuulla,
että täällä oli yksi orpo saanut äidillisen hoivan.
— Kiitos, se menestyy erinomaisesti, se on niin herttainen ja kiltti
lapsi! Liisu on hänen nimensä, rouva Syvärin kaima. Saattepa tuossa
paikassa tutustua minun pikku Liisuuni!
Ujosteleva tyttönen ilmestyi Matilda rouvan kutsumana saliin ja kiersi
niiaten jokaisen vieraan luona. Johtaja Rönkä silitteli hänen päätään
ja puheli:
— Hyvä, kun edes sinä tyttöseni löysit kodin! Paljon niitä on siellä
vielä kodittomina.
Hän kertoi rouva Syvärin kanssa monasti niiden kohtalosta
keskustelleensa. Tunsihan rouva Rautanen sen kiltin
sairaanhoitajattaren?
— Josko minä hänet tuntisin! huudahti Matilda rouva silmät säteillen.
— Niin, hän olisi valmis ottamaan myös orpokodin ylijohdon, kun olisi
vain huoneisto. Mutta tiedättehän, millainen se nykyinen sairaalakin
on: vähäpätöinen huvilarakennus, ei tilaa edes sairaille, ei kunnon
asuntoa hoitajille, saati sitten orvoille. Rakennuspuuhiin pitäisi
viivyttelemättä ryhtyä.
Eino Rautanen, joka pakisi kamreeri Silvanin kanssa, oli tähän
asti vain toisella korvallaan seurannut äitinsä ja johtaja Röngän
keskustelua. Mutta johtaja Röngän viimeiset sanat havahduttivat hänet,
hän äkkäsi hyökkäyksen odottamatta alkaneen, ja hän oli aseeton. Ei
hänen huolinut kuin salavihkaa vilkaista äitinsä puoleen tullakseen
vakuutetuksi: Orpo tyttönen oli siirtynyt kasvattiäitinsä viereen.
Matilda rouva veti hyväillen häntä lähemmäksi itseään, kuunnellen
samalla pelkkänä korvana ja silmissään lämmin innostuksen loiste
johtaja Röngän hyväntekeväisyyssuunnitelmia.
Ja näin ylivoimaisen alkuotteen kerran saatuaan toimi johtaja
Rönkä ripeästi. Liikoja sanoja tuhlailematta hän alkoi kehitellä
suunnitelmiaan: Uusi sairaala olisi rakennettava ja orpokoti sen
yhteyteen tai paremmin läheisyyteen. Työväen asunnot olisivat myös
uusittavat, niitä kun oli paljon tuhoutunut tehtaan valloituksessa,
ja loputkin olivat siinä aivan jaloissa, kaiken muun tiellä. Juuri
sellainen asuntokurjuus piti vireillä tyytymättömyyttä, kasvatti uutta
kapinahenkeä. Hän oli kuullut jo entisen johdon suunnitelleen työväen
asuntojen ja sairaalan siirtämistä alemmas jokivarrelle, ja sitä
suunnitelmaa pitäisi nyt ruveta kiireesti toteuttamaan, mutta siinä
työssä hän tarvitseisi asiantuntijan avustusta. Hän kääntyi suoraan
nuoren Rautasen puoleen:
— Sitä varten olen rohjennut vedota maisterin apuun, minä outo
aloittelija. Ehkä maisteri joskus joutoaikanaan tulisi hiukan
silmäilemään, soveltuuko maanlaatu siellä alhaalla asuntotarkoituksiin.
Vaikka aluksi löydettäisiin vain sairaalan ja orpokodin paikka, sillä
niiden rakentaminen ei siedä enää viivytystä.
Matilda rouva nyökytteli päätään ja huudahteli lämmenneenä:
— Tietysti, tietysti Eino tulee! Pitäähän niille sairaille ja
orporaukoille saada koti.
Hän likisti hellästi pikku Liisua ja jatkoi:
— Sinulla, rakas lapseni, on täällä koti, mutta niiden toisten pitää
myös saada koti, ja rouva Syväristä tulee heille hyvä äiti.
— Niin, hänestä tulisi orpojemme äiti, säesti johtaja Rönkä. — Ja
entisen, viisaan johdon suunnitelmien täytäntöönpanohan tässä vain on
oikeastaan kyseessä, ei mitään muuta.
Tosiaan johtaja Rönkä ei paljon vaatinut. Tahtoi vain jatkaa edeltäjien
työtä ja oli ajatellut, että maisteri olisi lähin mies häntä outoa
aloittelijaa tässä tehtävässä avustamaan.
Maisteri ei pannut vastaan, lupasi tulla aivan lähipäivinä uuden
sairaalan ja orpokodin paikkaa etsimään. Johtaja Rönkä pudisti
kiitollisena hänen kättään ja puheli hyvästellessään:
— Minä en erehtynyt teistä, uskon yhteistyömme antavan kauniita
tuloksia.
Sillä tavoin ajoi Kuovikosken tehtaan uusi johtaja Päiväniemessä
asiansa, sovitti länkensä nuoren Rautasen kaulaan.
Matilda rouvan mielestä oli johtaja Rönkä maailman rakastettavin mies.
Hyvä kaitselmus oli hänet tänne lähettänyt rakkaan Arvi-vainajan ja
vanhan Falkmanin elämäntyötä jatkamaan.
Nuori Rautanen ajatteli: "Mikähän uusi ihmelöytö se rouva Syväri
oikeastaan lienee?" Nimi tuntui oudolta, haetulta, mutta äiti oli
siihen ihastunut, ja hänet pantiin sille rakentamaan sairashuonetta ja
orpokotia. Johtaja Rönkä oli ovela mies, ehkä oli sopinut koko juonen
jo etukäteen sen laupeudensisarensa kanssa. Eikä auttanut vastaan
pyristellä, sait komennon, tottele!