— Hyvä Anna-Stiina, ei maksa vaivaa ruveta enää sitä siirtelemään, ei
se siitä tule sen paremmaksi. Eivät nämä uudet huonekalut sattuneet
entistenlaiset, vaikka tarkat oltiin mitat ja mallit antavinaan.
— No sitä samaahan minäkin, ettei näihin vanhan ihmisen silmä voi
mitenkään tottua, päivitteli Anna-Stiina hellittäen sentään otteensa.
— Niin vintsottavat ja väntsöttävät kuin olisivat siihen viskomalla
viskotut. Ja saatte uskoa minua, Matilda rouva, kyllä Eino maisterin
silmäkin erotuksen huomaa. Ei sitä maisteria näillä laitoksilla
jutkuteta.
Viimeiset sanansa sinkosi Anna-Stiina jo keittiön ovelta, jonka
hän aivan kuin paremmaksi ponneksi vetäisi aika kolauksella kiinni
perässään. Kun rauha oli tällä tavoin palannut, siirtyi Matilda rouva
kuistikolle järjestelemään sinne kahvipöytää. Siinä puuhassa ollessaan
näki hän ikkunasta vanhan Petteri rengin kähmivän puutarhan portilla.
Matilda rouva ihan hätääntyi, sysäsi oven auki ja alkoi hoputtaa
Petteriä:
— Hyvänen aika, Petteri, johan sinä nyt kokonaan myöhästyt, kun ei
sinulla ole edes hevonen vielä valjaissa. Tällä menolla joutuu Eino
jalkaisin patikoimaan.
— Niin jottako Eino maisteri joutuisivat jalkaisin patikoimaan?
ihmetteli Petteri vallan rauhallisesti. — Eivät ole ennen joutuneet ja
tokkopa nytkään joutunevat, jos niinkuin junan mukana matkaa tekevät.
Vastahan kello lie ykstoista, ja juna tulee puolikahdelta.
Kello oli tosiaan vasta yksitoista. Matilda rouva ei tahtonut uskoa
silmiään, kun hän tämän huomion teki: Semmoista se oli, pitkäksi kävi
kauan kaivatun odotus.
Puutarhasta juosta vilistivät kuistikolle punakka, vuosikymmenisen
vanha pojan vekara, Anna-Stiinan kielletyn lemmen hedelmä, ja muutamaa
vuotta vanhempi tyttönen, sotaorpo, jonka Matilda rouva oli korjannut
hoitoonsa läheiseltä Kuovikosken tehtaalta. Lapsilla oli sylit täynnä
kukkasia, joita he olivat poimineet nurmikolta ja puutarhan penkeistä.
Matilda rouva alkoi lajitella niistä vihkoja ja lähetti lapset
noutamaan kukkamaljakkoja kaivolta, johon ne oli viety raittiilla
vedellä täytettäviksi.
— Katsokaa vain, hyvät lapset, ettette säre niitä, varoitteli Matilda
rouva.
Tämä varoitus tuli myöhään, lapset painalsivat jo kilpaa
puutarhaportilla. Siinä he kiireessään olivat vähällä tölmätä kumoon
nuoren naisen, joka juuri tuli portista sisään.
Tulija oli sievässä, uudenuutukaisessa sairaanhoitajattaren puvussa.
Vartaloltaan oli hän hentonen, käynti notkea ja joustava. Tänään hän
näytti kuitenkin rasittuneelta: kävellessä nytkähtelivät pyöreät
olkapäät hermostuneesti, hienopiirteisillä kasvoilla oli valvotun yön
jättämä kalpeus.
Mutta ilo on itsekäs. Matilda rouva odotti tänään kotiin ainoata
poikaansa, ainutta lastaan. Hän vallan säteili ilosta ja piti itsestään
luonnollisena, että kaikki muut tekivät samalla tavoin. Niin hän
huudahtikin jo hyvän matkan päästä tulijalle:
— Hyvää päivää, pikku rouva kultaseni! Teitte varsin kiltisti, kun
tulitte. Ja melkein samassa hengenvedossa, ennenkuin toinen ehti mitään
vastata, hän jatkoi:
— Kyllä kai me tänään jätämme ne parantelut sikseen. Meillä on
täällä aika kiire, ja sitäpaitsi tunnenkin oloni tällä kertaa paljon
paremmaksi.
— Tosiaan, rouva näyttää vallan nuortuneelta!
— Eikös olisi syytä nuortua! Hän tulee tänään, josta olen teille
niin paljon puhunut, jonka luulin jo kerran kadottaneeni. Tuskin on
minulla ollut tämmöistä ilonpäivää hääpäiväni jälkeen, ja te, kiltti
rouva Syväri, saatte olla iloni todistajana. Kutsuinkin teidät tänään
oikeastaan vain sitä varten, että olisitte mukana loppuvalmistuksissa.
Teillä on niin hyvä maku. Mutta kas, siinähän tulevatkin jo lapset.
He alkoivat asetella kukkia maljakoihin ja menivät sitten niitä kantaen
saliin. Sen kalusto oli vasta sinä samana aamuna vapautettu suojaavista
peitteistään, joihin se oli ollut käärittynä sodan jälkeisten,
vuoden päivät kestäneiden korjaustöiden ajan. Se oli hieno kalusto,
rokoko-tyyliä, ja näytti se nyt perinpohjin toimitettuna ja hangattuna
vallan uudelta. Matilda rouva tiedusteli ylpeänä:
— No sanokaapas, kiltti ystäväni, miltä täällä nyt näyttää?
Pikku sairaanhoitajatar kehui salin näyttävän vallan suurenmoiselta.
Hän pakotti itsensä hymyilemään ja koetti saada äänensä iloiseksi,
ettei pahoittaisi Matilda rouvan mieltä.
Tämä kierteli touhussaan ympäri huoneen, kohenteli vähän yhtä ja toista
kohtaa puhua laverrellen:
— Niin, tämä huone pelastui verrattain vähällä. Vain muutama kranaatin
siru oli lentänyt sisään, ja se rikkoi tuon peilin lasin, mutta siinä
on nyt uusi tilalla, ja erotusta tuskin ensinkään huomaa. Tämän
kaluston hankki Arvi vainajani hääpäiväksemme. Säästyi edes tämä
muisto, jos paljon muuta lie mennyt.
Rouva Syväri oli pysähtynyt muutaman sivupöydän viereen. Hänen
katseensa seurasi Matilda rouvan hommia, hänen korvansa kuuli tämän
lavertelun ja hän ajatteli. "Tämä on siis _hänen_ kotinsa, ja minä
olen täällä! Hyvä jumala, miten minä olen tänne joutunut? Ja hän tulee
kotiin tänään!" Hän vilkaisi levottomana rannekelloonsa: "Muutaman
tunnin kuluttua on hän näiden seinien sisällä." Hänen kätensä siveli
pöydällä olevan valokuva-albumin nahkapäällystää ja hänen aivoissaan
vilahti: "Jos avaisi tämän äkkiä, niin siellä olisi varmaan hänen
kuvansa semmoisena, kuin hän silloin oli."
Säpsähtäen ja arkana hän vetäytyi kauemmas pöydästä. Matilda rouva
toimesi:
— Kas niin, nyt tämä saa olla. Nyt lähdemme tännepäin, niin saatte
nähdä miesvainajani työhuoneen ja erään toisen huoneen, joka on
koko talon merkillisin. Se huone pelastui aivan ehjänä, vaikka on
sinne Kuovikoskelle päin, josta se tuho tuli. Sillä huoneella on oma
suojelijansa.
Pikku sairaanhoitajatar seurasi koneellisesti Matilda rouvan perästä.
Hän kantoi molemmissa käsissään kukkamaljakkoa ja hymyili herttaisesti,
niinkuin laupeudensisaren pitää hymyillä. Se hymy tekee aina hyvää
toisille ihmisille, olivatpa sairaita tai terveitä.
Miesvainajansa työhuoneessa Matilda rouva joutui surullisiin
muistelmiin. Hän asetti hellin käsin kukkamaljakon pöydälle, järjesteli
hellävaroen siinä olevia esineitä ja kertoi väräjävällä äänellä:
— Tämän pöydän ääressä istui rakas Arvi vainajani sinä huhtikuun
iltana, kun tultiin häntä noutamaan. Sinne veivät tehtaalle, lupasivat
jo samana yönä takaisin kotiin, mutta sille tielleen jäi.
Matilda rouva kuivasi kyyneleensä ja näytti seinällä olevaa
miesvainajansa suurennettua valokuvaa. Rouva Syväri pani hyväillen
kätensä hänen vyötärölleen ja katseli sivulta hänen harmaata päätänsä.
Äkkiä sai hän haiun puristaa tuon harmaan pään käsiensä väliin,
hyväillä sitä, sopertaa sen korvaan: "Äiti, äiti!"
Hän säikähti sitä ajatusta. Mutta Matilda rouva jatkoi jo hymyillen
kyyneltensä lävitse:
— Eino rakkaanihan se nyt saa periä tämän huoneen. Hänen makunsa on
kyllä toinen kuin Arvi vainajani, mutta sittenpähän tehköön mieleisensä
muutokset. Eino tahtoo nähdä paljon kaikenlaista tavaraa ympärillään,
mutta mitään joutavaa rojua se ei saa olla, sen pitää olla valikoitua.
Saattepa itse nähdä, kun tulette ylös Einon omaan nuorenmiehen kammioon.
Rouva Syväri kuunteli Matilda rouvaa ja katseli koko ajan seinällä
olevaa kuvaa. Hän ajatteli pettyneenä: "Tuossa ei ole yhtä ainoata
_hänen_ piirrettään. Aivan vieras mies."
Viimeisen kukkamaljakon he veivät perällä olevaan kirjastohuoneeseen.
Se huone täytti koko peräseinän, oli kokoonsa nähden kapea, mutta
näytti sitä pitemmältä ja korkeammalta. Raskastekoiset kirjahyllyt
peittivät kaikki seinät lattiasta kattoon asti. Vain vastapäätä
korkeata kaksoisikkunaa oli tyhjä paikka, ja riippui siinä hyllyjen
välillä vanhanpuoleisen herran muotokuva. Puku oli menneen vuosisadan
kuosia, piirteet itseensä sulkeutuneet ja harvinaisen voimakkaat. Näki
hyvin, ettei se mies ollut konsanaan kysellyt toisilta, miten hän
elämänsä eläisi.
Huone teki kokonaisuudessaan hieman synkän vaikutuksen. Matilda rouva
haasteli asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle:
— Totta puhuen minä hieman pelkään tätä huonetta, mutta Eino viihtyy
täällä hyvin. Usein hän oleskelee täällä iltakaudet piirustellen
karttojaan tällä pöydällä tai penkoen noita paksuja nidoksia, niinkuin
mitä aarteita niistä etsisi. No saattaahan niissä ollakin paljon
hyviä aarteita, mutta paljon niissä on tomuakin. Minä tunnen niiden
ummehtuneen lemun melkein nenässäni, kun Eino palaa täältä muihin
huoneisiin.
Rouva Syväri kuunteli toisella korvallaan vanhan rouvan puheita. Hän
tarkasteli miltei taikauskoisella uteliaisuudella seinällä riippuvaa
vanhan herran muotokuvaa: Siinä mahtoi asua juuri se salaperäinen
henki, joka suojeli tätä huonetta.
Äkkiä säpsähti pikku sairaanhoitajatar: Nuo oudot, ensi silmäyksellä
melkein tylyt piirteet näyttivät hänestä lientyvän, saavan eloa. Niin,
hän näkee niiden takaa nuoren, päivettyneen, komean miehen, joka katsoo
syvälle hänen silmiinsä, hymyilee kutsuvasti.
Matilda rouva oli yhä äänessä, kertoili miten hän salaa tomuttaa Einon
vaatteista tämän huoneen lemua, salaa, ettei Eino pahastuisi. Ja miten
hän välistä pelkäsi hirveästi, että Eino, se poika parka, voisi saada
täältä pahoja basilleja keuhkoihinsa.
Pikku sairaanhoitajatar ei kuule Matilda rouvan äidillisiä huolia.
Hän näkee näkyjä menneitä... Hän on kaukana, pienessä, uneliaassa
maaseutukaupungissa. Sinne on kohtalo viskannut heidät kesäksi. Hänen
miehensä on kapellimestarina, kiertelee soittokuntineen ympäristön
juhlissa, pitää hauskoja päiviä. Mutta hän saa olla ypöyksin ja
hänellä on kuolettava ikävä... Silloin ilmestyy siihen luojan
hylkäämään pesään muutamana päivänä joukko iloisia, päivettyneitä
metsätieteen ylioppilaita. Niin tulevat kuin pilvistä pudonneina,
mistä lienevät tulleet salolta matkareppuineen, kantamuksineen...
Ja niiden mukana on _hän_. He tutustuvat aivan sattumalta kaupungin
pienessä puistoravintolassa, jossa on niin ahdasta, että kaikkien
siellä kävijäin on melkein pakko toisiinsa tutustua... Ja siitä se
sitten alkoi. Sitten hänellä ei ole enää ikävä, hän elää kuin unessa,
ei ajattele miestään eikä mitään, on onnellinen, antautuu. Ah, sitä
kestää niin vähän aikaa, vain muutaman viikkokauden, mutta siinä on
tarpeeksi. Einon käsivarret olivat niin voimakkaat, Einon hyväilyt niin
polttavat...
Pikku sairaanhoitajatar seisoo ummistetuin silmin. Hän puristaa
vapisevin käsin raskaan tuolin selkämystä, sillä lattia tuntuu soluvan
hänen jalkainsa alta. Hänen ruumiinsa vavahtelee kuin kuumeessa. Se on
niiden rajujen hyväilyjen muisto. Eino oli tullut salolta, pitkästä
yksinäisyydestä...
Pikku sairaanhoitajatar havahtuu ääneen, joka kuuluu aivan hänen
korvansa juuressa:
— Hyväinen aika, mikä teille on tullut, kiltti pikku rouvaseni? Tehän
olette aivan valkea ja vapisette kuin haavanléhti.
— Ei, ei se mitään! sopertelee hän. — Pieni pahoinvointi vain, mutta se
on jo ohi.
— Eipäs se vielä ohi ole, näenhän minä! Teidän kätenne vieläkin
vallan vapisevat, rakas lapsi. Tuo synkkä, vanha herra teitä varmaan
säikähdytti pahanpäiväisesti. Sen ilme on niin kummallinen.
Matilda rouva pani hyväillen kätensä pikku ystävättärensä kaulalle ja
jatkoi:
— Ja kuitenkin, kuitenkin... Rakas Eino poikani on enemmän häneen kuin
isäänsä. Se mies kuuluu eläessään olleen niin omituinen. Pappi hän oli
nuoruudessaan, mutta sitten hänen oli pakko erota papinvirastaan. Ja
tiedättekö, minkä vuoksi hän erosi? Koettakaahan arvata, rakas ystäväni?
Ei, sitä ei rouva Syväri voinut arvata.
— Niin, ajatelkaahan, semmoinen pappi, ja vielä siihen aikaan: oli
ryöstänyt toisen miehen vaimon, se veitikka!
Pikku sairaanhoitajatar tunsi sydämensä kutistuvan kokoon ja
pysähtyvän, mutta Matilda rouva jatkoi:
— Ja sitten hän heitti papinkaapunsa nurkkaan ja muutti tänne
Päiväniemeen. Semmoinen oli hän, Päiväniemen ensimäinen Rautanen.
Vanhoilla päivillään oli sitten tullut oppineeksi, kokosi tämän hirveän
kirjaston ja istui täällä yökaudet läpeensä. Lienee se katunut vähän
pahoja pillojaan. Mutta rakas Eino poikani, hän kunnioittaa isoisänsä
muistoa, minä tiedän sen. Vaikka hän muuten onkin aivan toisenlainen
luonnoltaan, niin hyvä. Ei hänestä konsanaan olisi sellaiseen.
— Lähdetään, lähdetään pois täältä! kuiskasi rouva Syväri tuskin
kuuluvalla äänellä...
Päiväniemen vanha, rehevä puutarha on kukkeimmassa kauneudessaan.
Siellä on kukkia ja tuoksua. Sireenit kukkivat, pihlajat kukkivat,
omenapuut kukkivat. Nurmikkoa peittää monikirjava kukkaisvaippa,
hyvin hoidetut puutarhapenkit ovat parhaassa väriloistossaan. Kaikki
kukkivat kilpaa, koko puisto on yhtenä ainoana kukkamerenä. Vanha,
siistitty ja uudestaan maalattu Päiväniemen päärakennus näyttää hiukan
etempää katsoen suorastaan hukkuvan ja hautautuvan tuon kukkameren
untuvanpehmoisiin, hyväileviin aaltoihin.
He kävelevät hiljakseen kukkaisrunsauden keskellä. Rouva Syväri nojaa
Matilda rouvan käsivarteen. Hän on yhä vielä kuin unessakävijä, hän
siirtelee jalkojaan ja ajattelee: "Kaikki tämä on hänen vastaanottoaan
varten. Kukat tiesivät, milloin niiden oikea hetki on käsillä. Siitä
näkee, että häntä täällä odotetaan."
Mutta Matilda rouva haasteli:
— Eikös se näytä aika somalta tuo vanha rakennus? Kukapa olisi viime
keväänä uskonut, että siitä enää mitään kalua saadaan. Pois olisi
silloin Eino vienytkin minut näiltä surunsijoilta, mutta mihinpäs minä
vanha ihminen enää voisin lähteä. Niin ruvettiin korjaustöihin, ja minä
niistä olen saanut huolehtia, kun Einon yhä piti olla rykmenttinsä
mukana. Mutta nyt on Eino lopultakin vapaa ja saa tulla näkemään, mitä
vanha äitimummonsa on täällä saanut aikaan.
Taas tunsi rouva Syväri hyvää halua sulkea vierellään kulkeva vanhus
syliinsä, mutta samalla hän vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli: "Vajaa
tunti enää, ja minä olen vielä täällä."
Matilda rouva taitteli penkkien luona suuren kimpun ruusuja. Ne oli hän
säästänyt yksistään Einon huonetta varten. Hän valikoi niistä kaikkein
tummimman ja kiinnitti sen nuoren ystävättärensä rintaan.
— Tämä on Einon lempiväri, pakisi hän. — Eino pitää tummista ruusuista,
ja meidän pitää tänään kantaa hänen värejään.
Takaisin kuistikolle palatessa ajatteli rouva Syväri: "Miksi minä
en jo aikoja sitten ole juossut tieheni?" Mutta jalat veivät hänet
tahtomattaan Matilda rouvan mukana ylös Einon huoneeseen.
Se oli suuri, matalahko, mutta valoisa huone aivan päärappujen
kohdalla. Kalustosta pisti heti silmään valtavan suuri piirustuspöytä.
Nurkissa, seinillä ja erikoisilla telineillä oli runsaasti kaikenlaisia
metsätieteellisiä työkaluja ja kojeita. Melkein ovenpielessä riippui
naulassa suuri metsänkävijän matkareppu. Vielä oli pöydällä, uunin
reunustalla, kirjahyllyn päällä ja yleensä jokaisella ulkoilemalla ja
korokkeella tavaton määrä kivinäytteitä. Ne oli aseteltu taidokkaaseen
järjestykseen ja todistivat varsin kaunopuheisesti huoneen omistajan
harrastuksen ulottuvan sillekin alalle.
— Tämmöinen se on Eino poikani huone, haasteli Matilda rouva
asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle. — Kauhistava oli täällä
sekasorto silloin hävityksen jälkeen. Laki oli romahtanut melkein
kokonaan alas ja sotkenut kaikki yhdeksi ainoaksi soraläjäksi.
Saatte uskoa, että tein minä vanha äitimummo aikamoisen työn sitä
selvitellessäni. Pahin oli urakka etsiä ja valikoida sieltä soran
seasta kaikki nuo Einon kivinäytteet. Aina pyrki pujahtamaan vääriä
kivenmujuja joukkoon, enkä minä vielä nytkään ole ihan varma, ovatko ne
kaikki oikeita.
Matilda rouva ryhtyi huolissaan pitämään vielä viimeistä
lopputarkastusta napatakseen mahdollisesti piileskelevät väärät
vuohipukit pois valikoitujen laumasta.
Sillä aikaa seisoi pieni sairaanhoitajatar arkana ovipielessä ja
silmäili miltei pyhällä hartaudella ympärillään näkyviä esineitä.
Monet olivat niistä tuttuja, olisi tehnyt mieli mennä niitä käsin
koskettelemaan, hyväilemään. Lopulta hän äkkäsi aivan vieressään
riippuvan matkarepun. Hän alkoi salavihkaa, hellävaroen silitellä sen
karvapäällystää ja hänelle tuli mieleen valoisa, onnellinen muisto:
Eino oli kerran ilvehtiessään ripustanut sen suuren repun hänen
selkäänsä. Oh, miten hassunkuriselta hän silloin näytti, ja miten
syntisen raskas se oli! Selkä ihan pyrki katkeamaan. Mutta silloin
koppasi Eino hänet reppuineen päivineen syliinsä kevyesti kuin höyhenen.
Kevyt onnen punerrus värjäsi pikku sairaanhoitajattaren kasvoja, mutta
äkkiä hän muisti missä oli. Hätääntyneenä hän vilkaisi rannekelloaan
ja selitti kiirehtien, katkonaisesti hätiköiden, että nyt hänen piti
lähteä: Heille odotettiin tänään sairaalaan muuatta heikkoa potilasta,
ja hänen läsnäolonsa oli siellä tuiki välttämätön.
Matilda rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Eihän voinut olla mitenkään
mahdollista, että piti nyt juuri mennä.
— Ei, minä en laske teitä, hyvä, kiltti ystäväni, en laske, vaikka
mikä tulisi! Vajaan puolituntisen perästä on Eino täällä, ja nytkö te
lähtisitte? Olettehan jo melkein niinkuin saman talon väkeä, jääkää nyt
minun onneni ja iloni todistajaksi!
Hänelle kihosivat kyyneleet silmiin, niin hartaasti hän pyysi. Pikku
sairaanhoitajatar koetti pysyä lujana. Hän ojensi jo kätensä Matilda
rouvalle jäähyväisiksi. Mutta silloin tuntui hänestä kuin huone olisi
alkanut nopeasti pyöriä, ja kaikki tutut, rakkaat esineet hyppelivät
hänen silmissään. Silloin hän unohti itsensä, kietoi äkkiä käsivartensa
Matilda rouvan kaulaan, alkoi suudella häntä hätäisesti silmille,
suulle, mihin sattui. Sitä tehdessään hän toisteli sopertavalla äänellä:
— Hyvä!... rakas!...
Ja ennenkuin toinen ehti tointua, oli hän jo livahtanut pois huoneesta.
Portaista kuului hänen askeltensa kiireellinen kopina. Seuraavassa
tuokiossa vilahti poismenijä jo puutarhaportista lehtokujalle ja hävisi
sinne.
Hän juoksi kuin takaa-ajettu. Rutisti toisella kädellään Matilda rouvan
antamaa tummaa ruusua rintaansa vasten ja toisteli läähättäen:
— Pois, pois, nopeasti!... Se on mennyt, unohdettu!... Minun pitää
paeta, paeta!... kauas!...
Matilda rouva oli syvästi liikutettu nuoren hoitajattarensa äkillisestä
hellyydenosoituksesta. Ja hän tunsi nyrpeätä kaunaa kohtalolle, joka
saattoi panna ihmiset sairastumaan juuri sinä päivänä, kun hänen rakas
Eino poikansa palasi kotiin.