Vanhassa Päiväniemen herraskartanossa oli aamusta pitäen huisketta
ja hälinää. Huoneita puhdistettiin, tomutettiin, huonekaluja
siirreltiin ja väiteltiin siitä, missä niiden oikea paikka vanhastaan
oli ollut. Talon molemmat nuoret palvelijattaret olivat Päiväniemen
perinnäistapoihin tottumattomia, ja niinpä itsensä Matilda rouvan
piti heitä jokaisella askeleella neuvoa ja opastaa. Välistä sekaantui
leikkiin myös pyylevä emäntäpiika Anna-Stiina. Hänen oikea paikkansa
oli kyllä keittiössä, mutta sieltä hän tämän tästä ilmestyi punottavana
muihin huoneisiin tuoden mukanaan runsaasti ääntä ja vielä runsaammin
leipomiensa, paistamiensa tai paraillaan käristyvien herkkujen lemua.
— Miten te tuon pöydän olette noin vinoon vääntäneet? pauhasi hän
ruokasalissa tyttösille. — Niinhän se on kuin lähtisi nurkkaan juosta
vilistämään.
— Eihän tämä mitä vinossa ole, väittivät tytöt, jotka olivat juuri
levittämässä mahtavaa, huikaisevan valkoista liinaa pöydän katteeksi.
— Sepähän kumma, jottei tämä vinossa ole, kivahti Anna-Stiina tarttuen
jo tukevin kourin pöydän toiseen päähän. — Viistoista pitkää vuotta
minä olen jok'ikinen jumalanpäivä tätä kattanut ja luulen tietäväni
tämän paikan linjalleen.
— Eihän tämä se sama pöytä ole, uskalsi toinen tytöistä vielä vastaan
panna. — Senhän kuului räjähtävä tykinkuula särkeneen sirpaleiksi.